Toisin sanoen suunnittelijan täytyy suunnitella vaate ns. tavalliselle vartalolle ja mahdollisesti hieman pyöreämmillekin.

Olen tässä suhteessa hieman pettynyt ns. eettisemmän muodin kauppoihin. Niiden nettisivuja selatessa vastaan tulee luonnonkauniita ja vähemmän meikattuja malleja kuin tavallisten kauppojen sivuilla, mutta vartalokuvana laihuus ja pituus ovat molemmissa samalla tavoin valttia.

Mainokset ja kuvat luovat ahtaita vartaloihanteita. Vielä pahempaa on kuitenkin se, jos kaupoista ei löydy omalle vartalolle sopivia vaatteita. Olen aikaisemminkin siteerannut Liisa Peura-Kapasen tutkimusta: Puolella suomalaisista on ajoittain vaikeuksia löytää sopivankokoisia vaatteita ja jalkineita. Viidenneksellä on vaikeuksia säännöllisesti. Tulokset koskivat samalla tavoin kaikkia ikäryhmiä.

On masentavaa joutua asioimaan erikokoisten erikoismyymälöissä. Luulisi markkinataloudessa tässä olevan sen verran markkinarakoa, että laajemmat kokotaulukot kannattaisivat tavallisissakin vaatekaupoissa. Samaa voi sanoa eettisemmän muodin markkinaraoista. Jos Dougin oppilaat ryhtyvät tekemään eettisempiä vaatteita myös vartalokuva huomioiden, sehän on enemmän kuin hienoa! Tällaista lisää. Mullistetaan samalla koko tapa tehdä kauppaa!

Kummallista kyllä, usein kuulee sanottavan, että ”pitäisi mahtua näihin housuihin”. Valmisvaatekauppa on mennyt niin pitkälle, että vartalon on monien puheessa sopeuduttava vaatteisiin eikä vaatteen vartaloon. Toisin oli luultavasti silloin ei-niin-kauan-sitten, kun vaatteet tehtiin itse tai teetettiin. Sata vuotta sitten ei ollut valmisvaatteita, vaan ostettiin kangas ja tarvikkeet.

Kuvien voimaa ihmisten ajatteluun voi sitten vain ihmetellä.

Kirjoittaja on tutkinut vaatetusalan eettisyyttä. Kirjoitus on julkaistu aiemmin Eetti ry:n blogissa.

Vuonna 2008 7,6 miljoonaa kiloa vaatteita kierrätettiin UFF:n kierrätyspisteessä. Niistä vain 1/3 pääsi UFF käyttöön ja loput menivät muihin tarkoituksiin (kuten ”energiajakeeseen” eli polttojätteeksi). Lähetystori FIDA kierrättää myös vaatteita ja heidän vaatekilomääränsä on noin 1 miljoona kiloa, joista n. 17 % menee suoraan energiajakeeseen (170 tonnia). Voimme tämän perusteella arvioida, että vaatteita poltetaan(!!) joka vuosi Suomessa n. 900 tonnia.

Kyseessä ei ole mitään vaateriekaleita – vaatejäte on oma asiansa – vaan käyttökelpoisia, joskus miltei uusia vaatteita. Syy vaatteiden polttojätteeseen joutumiselle on se, että näillä kierrätysjärjestöillä ei yksinkertaisesti ole resursseja kierrättää sitä vaatemäärää, jota ihmiset kuluttavat. Ystäväni, joka on eko-vaatesuunnittelija ja kierrätysasioihin perehtynyt, arveli, että Suomessa menee kierrätykseen yhteensä noin 20 miljoonaa kiloa, eli 20 000 tonnia vuodessa, ja tämä on sentään maa, jossa asuu noin 5,5 miljoonaa ihmistä – vain reilut puolet vaikkapa New Yorkin asukasmäärästä.

Tätä on meidän vaatekulutuksemme. Mikä motivoi ja ylläpitää tämäntyyppistä kulutusta? Mistä saamme päähänpistoksemme täyttää varastomme vuosittain niin, että päädymme tällaisiin kierrätyslukuihin? Jotkut voisivat kenties sanoa, että ihminen on vain yksinkertaisesti niin turhamainen, että ei näytä olevan mitään rajaa sille, miten paljon hän on valmis kuluttamaan. Voi jopa kuulla sanottavan, että ihminen tarvitsee tämän tapaista kulutusta – että hänellä on oikeus siihen. Sillä voisihan sanoa, että yritykset vain myyvät tuotteita ja kuluttaja itse on vastuussa siitä mitä ja miten hän kuluttaa.

Yritysten on vuosi vuodelta parannettava voittoa, mikä tarkoittaa vähintään sitä, että tuotteita on myytävä saman verran kun viime vuonna. Yhtiöiden ja mainostoimistojen haaste on hyvin yksinkertaisesti se, miten saada ihmiset kuluttamaan tarvittava määrä. Tähän kuuluu esimerkiksi kysymys siitä, miten saamme ihmiset luopumaan jatkuvasti täysin ehjistä vaatteista ja ostamaan miltei samanlaisia uusia.

Voi olla helppoa vakuuttaa ihminen mielikuvien ja sosiaalisen kontekstin avulla tiettyjen tuotteiden tarpeellisuudesta, mutta on aivan toinen haaste saada ihmiset vakuuttuneeksi siitä, että nämä tuotteet on vaihdettava uusiin ja aina vähän parempiin ja seksikkäimpiin hyvin lyhyin aikavälein. Haaste vaatii kaivautumista yhä lähemmäksi ja intiimimmäksi potentiaalisia kuluttajia; heidän tavoittamistaan silloin, kun he ovat kaikkein alttiimpana tekemään ostopäätöksiään.

”Digiscreen tekee matkustamisesta mukavampaa ja sujuvampaa. Ikkunasta ulos tuijottamisen sijaan matkustajat voivat nyt katsella ajankohtaisia uutisia, paikallissäätietoja, HSL:n liikennetiedotuksia ja tekstiviestifoorumia. Näin mainoksetkin pyörivät valmiiksi mielenkiintoisessa ympäristössä. Hetkenä, jolloin ihminen on alttiina viestinnälle odottaessaan määränpäähän saapumista.” (http://www.digiscreen.fi/info)

Kun juuri järjestelin vaatekaappiani, tajusin, että siellä on pahanlainen vääristymä. Kirjavia hellemekkoja ja nirunarupaitoja on vaikka muille jakaa. Talvet kuljen samoissa palttoissa, nenään asti huiveihin kääriytyneenä. Mistä vääristymä johtuu?

Kun mietin asiaa, niin ensimmäinen syy taitaa olla raadollisesti raha. Kunnolliset talvi- ja sadevarusteet maksavat. Kirppikset pullistelevat naisten kesähepeniä, mutta vaikkapa aikuisten  Gore-Tex-varusteita on vaikeampi löytää. Pitää nähdä vaivaa ja hikoilla sovituskopeissa. Ostoksesta on syytä olla varma. Ja varsinkin monet tekniset vaatteet näyttävät edelleen toivottoman tylsiltä.

Väitän, että toinen painava tekijä liittyy kuitenkin tulevaisuutta koskeviin mielikuviin. Kuljen talven läpi hokien itselleni, että ensi viikolla lauhtuu. Kesähelteistä hekumointi taas alkaa jo hyvissä ajoin  keväällä. Kirjavat kirpparilöydöt liittyvät auringon odotukseen, vaikka hellepäivät ovatkin Helsingissä raadollisen harvassa.

Kaupungin kuumana päivänä näkee kuitenkin huomattavan vähän ihmisiä, jotka olisivat pukeutuneet ilmeisen epätarkoituksenmukaisesti kyseiseen säähän. Kylmänä pakkaspäivänä taas on helppo erottaa turistit Aleksanterinkadulla, sillä he ovat – ironista kyllä – lähes ainoita, joilla on kunnolliset varusteet.

Olen omasta puolestani päättänyt, että itsehuijaus Suomen ilmastosta saa riittää. Vaikka mitä uskottelisin, talven lumimassat eivät tule taas sulamaan ilman keväisiä vesikelejä. Suunnittelijoilta toivoisinkin urbaaneja ulkovarusteita, joilla voisi pyöräillä töihin ja asioida kaupungilla, ilman että näyttää eräretkeltä tai laskettelurinteestä repäistyltä.  Seuraavana hankintalistallani ovat kaupunkilkelpoiset kumisaappaat.

Vaatteiden kuluttajaa ajatellessa useimmat varmasti ajattelevat shoppailevaa naista Sinkkuelämää -sarjan tyyliin: korkokengät, vyötäröltä kapea, mutta helmasta leveä polvipituinen mekko tyllialushameilla, hulmuavat hiukset, aurinkolasit ja käsilaukku, ehkäpä myös liikkeen paperikasseja. Myös miehet shoppailevat, mutta eri tavalla. Naiset kuitenkin tekevät yleensä myös perheen kulutuspäätökset, ainakin ruuan ja lasten vaatteiden suhteen.

Ovatko naiset sitten eettisesti tiedostavampia kuluttajia? Ovat. ”Naiset ovat tutkimusten mukaan yleensä usein kiinnostuneempia siitä, mitä he kuluttavat ja miten hyödykkeet on tuotettu, minkälaisia terveys- ja ympäristövaikutuksia tuotteilla on ja onko tuote valmistettu lapsityövoimalla.” (Vappu Törnqvistin Pro Gradu)

Olisiko kuluttajien paine voinut saada aikaan muutoksen yrityksissä? Onko näillä asioilla yhteys? Kysymys lähteekö vastuu kuluttajista vai yrityksistä on ehkä näitä samoja kysymyksiä kuin se, kuka luo uuden muodin. Muoti tosin on vaikeampi vastattava, toimijoita on enemmän ja toiminta PALJON joustavampaa.

Yritysten edustajien mielestä eettisen kuluttamisen on lähdettävä kuluttajista: ei sellaista voi myydä, mitä kukaan ei osta. Kuluttajien on taas mahdotonta saada kaikkea tarvittavaa tietoa joka kerta (jos se edes kiinnostaa), joten vastuun on oltava yrityksillä, jotta edes valikoimaa saataisiin.

Monet yritysten edustajat puhuvat vastuusta ja reilusta kaupasta trendinä tai megatrendinä. Trendi on määritelmällisesti nopeammin muuttuvaa kuin muoti. Minusta vastuukysymykset ovat tulleet jäädäkseen.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana vastuubisneksen räjähdysmäisen kasvusta huolimatta tilanne on kuitenkin vain pahentunut: ompelijoiden työajat ovat pidentyneet, mutta palkat pysyneet samoina. (Lähde: Tekstiili-, vaatetus- ja jalkinealan kansainvälisen ammattijärjestön ITGLWF:n pääsihteerin Neil Kearneyn puhe.)

Onko vaatealalla eniten ohjeistoja ja järjestelmiä siksi, että se on tottunut reagoimaan nopeasti trendeihin? Mene ja tiedä. Naisilla saattaa olla myös näppinsä pelissä. Onko kaikki vain ulkokultaa? Toivottavasti ei.

Kirjoittaja on tutkinut vaatetusalan eettisyyttä. Teksti on julkaistu aiemmin Reilun kaupan puolesta ry:n blogissa.

Hämmennyin, kun luin Puhtaat vaatteet -kampanjan nettisivuilta, että he eivät yleensä suosittele boikotteja vaikuttamisen keinoina. Itse asiassa he kättävät boikotteja vain äärimmäisissä tapauksissa. Miksi? Löysin lisätietoa vaatetusalaa tutkineen Outi Moilalan blogista:

“Asianosaiset työntekijät (vaatetusalan tehtaissa työskentelevät ihmiset) eivät halua boikotteja, koska heidän työnsä jatkuminen on muutenkin usein epävarmaa. Poikkeuksen näyttää tekevän Burma (Myanmar), jonka maanalaisen ay-liikkeen kerrotaan kannattavan koko maan boikotointia. Heidän mukaansa kuulemma ulkomaiset yritykset vain tukevat sotilasjunttaa liiketoiminnallaan.” (Outi Moilalan blogi)

On loogista ajatella, että väärin toimiva yritys ansaitsee boikotin. Toisaalta on hirveää tietää, että tuotteiden kysynnän laskeminen tuntuu heti tuotteita valmistavien ihmisten selkänahassa. He ovat ihmisiä, kuten minäkin, ja pelkäävät työpaikkansa puolesta. Vaatetusalan työläisillä palkat ovat usein niin pienet, etteivät ne meinaa riittää elämiseen muutenkaan!

Puhtaat vaatteet -kampanja haluaa kuunnella niitä ihmisiä, joiden oloja pyrkii parantamaan ja siksi käyttää keinonaan boikottien sijaan vetoomuksia. Vetoomuksiin kerätään allekirjoituksia ja ne lähetetään vaateyrityksille. En tiedä, kuinka tehokas tämä vaikuttamistapa on, mutta ainakin liike on saanut merkittäviäkin tuloksia aikaan. Suuret yritykset muuttuvat hitaasti, mutta kun yksi ottaa askeleen eettisempään suuntaan, saattaa muille tulla paine toimia perässä!

Kiinnostuessani ympäristö- ja eettisyysasioista vuosi vuodelta enemmän olen siirtynyt monissa kulutustuotteissa suosimaan sellaisia merkkejä, jotka ovat jo lähtökohtaisesti eko-orientoituneita. Yksittäisten boikottien sijaan suuntaan pysyvästi kulustani vastuullisemmille apajille. Toisaalta tuntuu niin helpolta ja kotoisalta käyttää esimerkiksi pienten kotimaisten vaate- ja kosmetiikkafirmojen tuotteita, etten aina edes muista, että olisi tärkeää myös taistella sen puolesta, että isot “pahat” yritykset muuttaisivat toimintatapojaan.

Pikkufirmojen suosiminen ja suurten paholaisten kannustaminen muutokseen eivät onneksi suinkaan ole ristiriidassa. Odotan innolla sitä päivää, jona eettisyys- ja vastuullisuuskysymykset ovat niin itsestään selviä, ettei kaupasta tarvitse erikseen etsiä “reilua” tuotteita. Silloin epäreiluja ei enää edes päästetä markkinoille!

Seuraavaksi tulee varmaankin hinta ja toisaalta laatu. Ostaako kalliimpi, mutta mitä jos laatu ei vastaakaan hintaa?

Sitten on vielä istuvuus ja koko. Vaikka löytäisi jonkun ihanan, se ei välttämättä istu. Sopivan kokoisen vaatteen ja jalkineiden löytäminen on säännöllisesti vaikeaa joka viidennelle suomalaiselle, yli puolelle ajoittain. Monesti kuulee sanottavan, että ”olisi mahduttava näihin housuihin” – mielestäni vaatteiden on sopeuduttava kroppaan eikä päin vastoin!

Joillekin väri saattaa olla ratkaiseva tekijä. Joskus vain sopivan kiinnostavan värisiä ei ole myynnissä missään.

Kun tähän lisätään vielä valmistusmaa, ilmastovaikutukset, muut ympäristövaikutukset ja työntekijöiden oikeudet, ollaankin tekemisissä melkoisen matriisin kanssa.

Alkuperämerkinnät ovat vaatteissa vapaaehtoisia, eikä Made in -merkintä ei ole täysin luotettava. Niitä ei valvo mikään taho.

Taatusti reilusti tuotettuja ainakaan jokaiseen tyyliin sopivia vaatteita ei juuri ole. Reilun kaupan puuvillasta valmistettujen vaatteiden valikoima on vielä melko pieni ja silloinkin vain puuvilla on sertifioitua. Toki myös vaatteen valmistuspaikka on täytynyt ilmoittaa, ja usein valmistus onkin Reilun kaupan puuvillasta valmistettujen vaatteiden kohdalla kunnossa, varsinkin silloin, kun vaate on valmistettu kotimaassa. Muuta kuin puuvillan tuotantoa ei vain vielä valvota.

Myönnän siis, että vaatteiden ostaminen on sen verran hankalaa, että eettisyyskriteerit jäävät helposti pois. Sen vuoksi kannattaakin ostaa vain sopivaa, laadukasta ja kestävää ja antaa toiveita kaupalle. Ympäristökin kiittää ja toivottavasti valikoimaa tulee lisää.

Kirjoittaja on tutkinut vaatetusalan eettisyyttä. Teksti on julkaistu aiemmin Reilun kaupan puolesta ry:n blogissa.

En toki iloitse näiden kaukaisten maiden ihmishenkiä vievistä sääkatastrofeista, mutta kuvittelin mielessäni vaatefirmojen kauhun siitä, miten nyt saadaan tuotettua teinien lompakoille sopivaa tusinatavaraa, vieläpä sellaista, joka pystyy naurettavan alhaisella hinnallaan olemaan kaikkein halvinta eli kaikkein houkuttelevimpaa. Mm. Puhtaat vaatteet -kampanja on lisännyt tietoisuuttani siitä, että vaatteita myydään tällä hetkellä niin halvalla, ettei vaatteita valmistaville ja puuvillaa kerääville ihmisille jää käteen lähes minkäänlaista palkkaa.

Minulla on paljon tuttuja, jotka rakastavat kirpputoreja ja haluavat kiinnittää huomiota ostostensa eettisyyteen, mutta silti vierailevat hämmentävän usein esimerkiksi H&M:n alerekkien luona tekemässä edullisia löytöjä. “Se oli niin halpa, että pakkohan se oli ostaa!” Tuntuu, että ihmiset kuvittelevat halvan ostoksen olevan “vähemmän paha”, vaikka ostospaikkana olisi epäilyttäväkin vaateliike. Todellisuudessahan juuri halvalla ostettu, huonolaatuinen vaate on juuri niitä huonoimpia ja epäeettisimpiä sijoituksia.

Joskus mietin, että meissä kirpputorikävijöissäkin on kahdella tavalla motivoituneita ihmisiä. Toiset vannovat henkeen ja vereen mahdollisimman eettisten ostosten puolesta. Toiset shoppailevat kirpputoreilla pääasiassa halvan hinnan vuoksi, onhan kirpparilta mahdollista ostaa superedullisesti paljon suurempia vaatemääriä kuin mitä vaatekaupasta saisi samalla hinnalla. MItä jos kirpputorien hinnat kallistuisivat? Kiinnostaisivatko second hand -ostokset aiempaa vähemmän?

Loppujen lopuksi alussa mainitsemani puuvillan hinnan nousu tulee koskemaan pääasiassa farkkuja, sillä niiden valmistukseen menee valtavat määrät puuvillaa. T-paidan valmistamiseen tarvitaan huomattavasti vähemmän puuvillaa, ja monet vaatteet valmistetaan tänä päivänä lähinnä keinokuiduista. Voi olla, ettei tavallinen kuluttaja edes kiinnitä huomiota hintavaihteluun.

Helsingin Sanomien jutussa toimittaja Anna Karismo kuitenkin vilauttaa toiveikasta korttia: “Jos vaatteiden hinnat nousevat, kuluttajat voivat alkaa tarkkailla ostoksiaan ja siirtyä vaikkapa kirpputorien asiakkaiksi”, Karismo kirjoittaa. Peukut pystyyn, että näin tapahtuu!

Kerätty puuvilla karstataan ja kehrätään langaksi. Tässä vaiheessa käytetään kemikaaleja esimerkiksi estämään hapsuuntuminen kehräyksen aikana.

Lanka kudotaan tai neulotaan kankaaksi ja kankaasta ommellaan vaate. Kemikaaleja käytetään värjäyksen lisäksi vaatteen viimeistelyvaiheessa esimerkiksi estämään homehtuminen kuljetuksen aikana.

Suurin osa kankaista kudotaan ja ommellaan nykyisin Kiinassa niin puuvillasta kuin keinokuiduistakin. Keinokuidut ovat öljypohjaisina kiertäneet maailmalla melkoisen matkan öljyntuottajamaista Aasian kautta Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. Maailman suurin öljyntuottaja ja -viejä on Saudi-Arabia, seuraavana molemmissa kategorioissa oli Venäjä (vuonna 2006). Keinokuidut ovat ympäristöystävällisempiä kuin luonnonkuidut.

T-paita on siis kiertänyt pitkän matkan ennen päätymistään Suomeen. Puuvilla on joko viljelty ja kudottu kankaaksi Kiinassa tai se on tullut Yhdysvalloista tai Länsi-Afrikasta (jotka muodostavat 56 prosenttia puuvillan viennistä) Aasiaan kudottavaksi. Aasian sisällä se on saattanut kiertää useammassa paikassa. Esimerkiksi logot painetaan ja merkit ommellaan usein Hong Kongissa, jossa ei muuta teollisuutta juuri ole. Sieltä vaate matkaa sitten Eurooppaan ja Suomeen.

Suomessa ei juuri enää ole omaa tekstiiliteollisuutta. 30 prosenttia maahamme tuoduista vaatteista tulee Kiinasta, noin puolet EU-maiden kautta lähinnä Aasiasta ja loput (muutama prosentti) suoraan muualta Aasiasta ja Virosta (lähde: Eurostat).

Vaatteen valmistuksen suurimmat ympäristövaikutukset tulevat kuljetusten ilmastovaikutusten lisäksi puuvillan viljelystä sekä värjäyksestä ja muiden kemikaalien käytöstä varsinkin, jos jätevedet lasketaan suoraan luontoon, kuten usein on kehitysmaissa tapana. Jokien väri vaihtelee Bangladeshin tekstiiliteollisuusalueilla sen mukaan, minkä väriset vaatteet ovat värjäysvuorossa minäkin päivänä. Vesi voi olla mustaa tai punaista.

Paikallisviranomaisten mukaan Intian Karurin kaupungin 606 tekstiilitehdasta tuottavat noin 225 miljoonaa litraa jätevettä päivittäin. Siitä noin 60 prosenttia on puhdistamatonta.

Vettä ei ole yksinkertaisesti varaa puhdistaa. Esimerkiksi Koillis-Kiinan teollisuusprovinssi Guangdongin pääkaupungissa Guangzhoussa teollisuuden likavesien puhdistaminen maksaisi 10 prosenttia koko kaupungin budjetista, ja vaikka rahaa olisi, vedenpuhdistuslaitos ei selviäisi edes kotitalouksien likavesistä. Yritykset ovat olleet haluttomia osallistumaan veden puhdistukseen.

Lähteet: Swedwatch: Svenska textilier: ren vinst, smutsig produktion, UNCTAD:in puuvillatietokanta ja Finatex: Tekstiilit ja ympäristö -kalvosarja.

Teksti on julkaistu aiemmin Outi Moilalan blogissa ja Reilun kaupan puolesta ry:n blogissa.

Puuvillan tuotannossa työskentelee alle 16-vuotiaita seuraavissa maissa: Argentiina, Azerbaidžan, Benin (myös pakkotyötä), Brasilia, Burkina Faso (myös pakkotyö), Egypti, Intia, Kazakstan (myös pakkotyö), Kiina (myös pakkotyö), Kirgisia, Paraguay, Tadžikistan (myös pakkotyö), Turkki, Turkmenistan (myös pakkotyö) ja Uzbekistan (myös pakkotyö). Pakkotyötä käytetään puuvillan tuotannossa Pakistanissa. Listassa esiintyvissä sekä lapsi- että pakkotyötä käyttävissä maissa ei välttämättä esinny lasten pakkotyötä, vaan aikuisten pakkotyötä ja lapsityötä erikseen.

Lapsityö on erityisen vakavaa silloin, kun työ on ruumillisesti raskata, vaarallista, se estää lapsen tasapainoista kehitystä (esim. pornografia) tai estää lapsen koulunkäynnin.

Kun katsoo yllä olevaa listaa, ymmärtää, että lapsityövoimalla tuotettua puuvillaa on lähes joka puolella käytössä. Alihankkijasuhteen katkaiseminen uzbekistanilainen puuvillan vuoksi on mielestäni liian sinisilmäistä. Kyseinen ruotsalainen tekstiilitehdas oli varmasti harvoja, joka tiesi puuvillan alkuperän ja uskalsi sen kertoa. Sitä on mielestäni rangaistu syyttä suotta.

Tekstiilejä tuotetaan lapsityövoimalla ainakin Bangladeshissa, Intiassa, Kiinassa ja Nepalissa, jossa käytetään myös pakkotyövoimaa. Lisäksi Pohjois-Koreassa tekstiilejä tuotetaan pakkotyövoimalla. Intialainen silkkilangan ja -kankaan tuotannossa käytetään lapsityövoimaa.

Vaatetusta tuotetaan lapsityövoimalla ainakin Argentiinassa (myös pakkotyö), Intia (myös pakkotyö), muotiasusteita Filippiineillä ja vaatetusta Thaimaassa (myös pakkotyö). Lisäksi Jordaniassa, Kiinassa ja Malesiassa käytetään pakkotyövoimaa vaatetuksen valmistuksessa.

Jalkineiden tuotannossa käytetään lapsityövoimaa ainakin Bangladeshissa, Brasiliassa, Intiassa, (Intiassa myös muissa nahkatuotteissa kuten asusteissa) ja Kiinassa ja lisäksi indonesialaiset sandaaleita tekevät lapset.

Listasta puuttuu varmasti maita, joiden hallitus ei ole syystä tai toisesta ilmoittanut asiasta. Esimerkiksi Etelä-Afrikka, Gabon, Guyana, Togo, Valko-Venäjä, Venezuela, ja Vietnam eivät ole ilmoittaneet lapsi- ja pakkotyövoiman käytöstä.

Lapsityövoima tulee yleensä esiin ensimmäisenä ja usein valitettavasti ainoana asiana työelämän oikeuksien loukkauksista puhuttaessa. Ongelma on kuitenkin aikuisten oikeuksien toteutumisessa: aikuisten kuuluu olla perheensä elättäjiä ja heidän kuuluu saada sellaista palkkaa, jolla perhe pystyy elämään. Lasten oloja ei paranneta lapsityötä kieltämällä tai tuotteita boikotoimalla, vaan huolehtimalla siitä, että aikuisten palkalla (myös yksinhuoltajien) tulee toimeen ja että aikuisilla on kohtuulliset työajat. Tavoitteen toteutumisessa auttaa ammatillinen järjestäytyminen.

Lähde: Yhdysvaltain työministeriön lista lapsi- ja pakkotyöllä tuotetuista tavaroista (http://www.dol.gov/ilab/programs/ocft/PDF/2009TVPRA.pdf)

Teksti on julkaistu aiemmin Outi Moilalan blogissa ja Reilun kaupan puolesta ry:n blogissa.

Valta on siirtynyt vaatteen tuotantoketjussa koko ajan valmistajalta brändiyhtiöön päin sikäli kuin valmistajia jäi Suomessa eloon. Osa muuttui brändiyrityksiksi tai ryhtyi jopa jälleenmyyjiksi. Kuluttajaa, makuja, muotia ym. koskeva tieto on Etelän yrityksille vaikeasti saavutettavaa, jonka lisäksi sitä varjellaan Pohjoisen yrityksissä.

FinnWatchin selvityksiä Vaatteita Etelästä 2006 ja Hikipajat pinnalla 2008 voidaan käyttää ostopäätösten tukena. Molemmat ovat luettavissa täällä. Selvityksissä on kyselty suomalaisilta yrityksiltä mistä ne hankkivat vaatteet ja asetetaanko hankinnassa mitään eettisiä periaatteita. Hikipajat pinnalla käsittelee urheilukauppaa.

Minulta kysytään monesti, miten vaatteita pitäisi ostaa ollakseen eettinen. Vastaus ei ehkä tyydytä: Kaikilla yrityksillä on paljon matkaa siihen, että mitään voisi suositella. Positiivista on kuitenkin, jos yritys tekee eettisyyden eteen edes jotakin. Katso esimerkiksi kansainvälisen Clean Clothes -kampanjan sivuilta eettisistä vaatteista. Melko kriittisiä ovat, ja hyvä niin.

Teksti on julkaistu aiemmin Outi Moilalan blogissa ja Reilun kaupan puolesta ry:n blogissa.