Päivän ajatus on loistava, mutta samalla kansantalouden ja luonnonvarojen riittämättömyyden kanssa painiskelevat ihmiset ovat usein radikaalisti eri mieltä siitä, onko yksittäisen ihmisen kulutusvalinnoilla merkitystä kokonaiskulutuksen suitsimisessa. Kyse on siis siitä pitäisikö esimerkiksi jollakin poliittisella päätöksenteolla pyrkiä vaikuttamaan kulutukseen tietyillä tavoin.

Minusta molemmat keinot ovat oikein oivia. Ymmärrän, että kaikilla ei ole syystä tai toisesta halua tai mahdollisuuksia pyrkiä kuluttamaan kestävämmin tai vähemmän, joten ohjauskeinoja tarvittaisiin. Toisaalta, monet kestäviä kulutusvalintoja tekevät ovat oikein onnellisia tekemistään valinnoista, ja kokevat lisäksi tekevänsä tärkeää työtä. Ainakin minä koen ja olen oikein onnellinen, vaikka tajuan, että maailman materiaalivirroista katsottuna olen valintoineni lähinnä kärpäsenkakka universumissa.

Toinen hauska kampanja oman kulutuksen kyseenalaistamiseksi on niin kutsuttu Sadan tavaran haaste, josta tässäkin blogissa on kirjoitettu vähän kriittiseenkin sävyyn. Haluan nyt jatkaa ajatusta pidemmälle ja laajemmalle. Keskustelimme eräänä päivänä töissä degrowthista, luonnonvaroista, yksilön kulutuksesta ja vaikka mistä muista aihealueeseen sopivista kysymyksistä.

Sadan tavaran haasteen ideana on siis pyrkiä minimalistiseen elämäntapaan. Kuten kriittiset äänet ovatkin huomanneet, haasteen puutteena on se, että se jättää ulkopuolelleen kysymykset pois joutavien tavaroiden kohtalosta sekä uuden hankkimisesta. Tähän työkaverini tarjosi hauskan idean: Mitä jos kaikki joutuisivatkin elämään koko elämänsä kaiken sen roinan kanssa, jonka tulevat hankkineeksi?

Olisi siis jonkinlainen laki tai vastaava siitä, että mistään ei saa luopua, ellei sille keksi järkevää jatkosijoituspaikkaa tai vastaavaa. Tässä kohtaa voidaan järkevästi unohtaa esimerkiksi biojätteet, joista huolehtimiseen pitää olla hyvät yhteiset järjestelmät. Ajatuksen taustalla on tietenkin se, että jos asiaa oikein ryhtyy miettimään, törmää välttämättä kysymyksiin, kuten montako ruokapöytää hyvään elämään lopulta oikein tarvitaan? Esimerkiksi juuri kotien uudistamisvimma meillä täällä hyvinvointivaltioissa on käsittämätön. Minulta on pariinkin otteeseen muuttaessani kysytty kysymyksiä, kuten ”Mistä aiot ostaa uuteen kotiisi kalusteet?” Johon minä päätäni raapien olen mutissut jotain sellaista kuten ”No mulla on kyllä ihan hyvä kirjahylly ja oikeestaan kaikki muutkin…” Kysyjien mielestä elämässäni oli kuitenkin selkeä paikka uusille kalusteille. Jos tunnistat itsesi kysymyksestä, tervetuloa edelleen kyläilemään niiden vanhojen rojujen joukkoon!

Tietenkään kaikkia ihmisiä ei voi pakottaa pitämään kaikkia tavaroitaan, vaikkapa sen 75 vuotta. Tämä ideointi ihan siis ajatusleikkinä. Kuinka paljon olet hävittänyt tavaraa, joka olisi aivan käyttökelpoista tai vähintään helposti korjattavissa, jonka lopullisesta kohtalosta et tiedä mitään? Miksiköhän vaikka joskus merkittävästikin pienempien tavaravirtojen ja tietenkin vaikkapa bruttokansantuotteella mitattuna köyhempien maiden ihmiset pärjäävät paljon vähemmällä? Mitä jos seuraavan kerran ruokapöydän vaihtoa miettiessä tuumaisikin hetken vaikka vanhan tuunausmahdollisuuksia? Mitä jos sen huonekalukaupan myyjä tyrkyttämisen sijaan kyselisikin aktiivisesti vanhan tilaa ja kohtaloa? Mitä jos et saisikaan kasvottomasti tunkea vanhoja vaatteitasi muovikassissa kierrätyslaatikkoon vaan sinun pitäisi jotenkin ja jollekulle perustella, miksi niistä pitää päästä eroon ja sinun pitäisi itse hoitaa ”loppusijoitus”?

Jollakin tällaisella yhteisellä toimintamallilla meillä olisi paitsi systeemitason ratkaisu, myös vaikutus yksilön toimintaan. Väitän, ettei kenenkään niin kutsuttuihin rikkaisiin kuuluvan hyvinvointi siitä todellakaan kärsisi. Köyhimmät eivät ainakaan, koska he ovat nyt jo pakotettuja toimimaan näin. Ehkäpä hyvinvointi jopa jakautuisi tasaisemmin? Meidän maailman muutaman prosentin rikkaimman ei kuitenkaan koskaan tarvitse vakavissaan kysyä itseltänne ostopäätöstemme syitä ja seurauksia.

Kiitos tämän kirjoituksen enemmän tai vähemmän villeistä ideoista kuuluu pääasiassa työtoverilleni Tiinalle.

Samanmoisen aiheen ympäriltä kirjoitti täällä Kulutus.fi:ssä viime viikolla myös Outi Lundahl aiheella ” Stressaavat tavarat”

Jos luopuisimme tavararöykkiöistä, hyötyisimme itse mm. siinä että prioriteetit selkiytyvät, aikaa ei kulu etsimiseen, siivous nopeutuu, rahaa säästyy, stressin määrä pienenee ja kaiken kaikkiaan elämän hallinnoiminen ja järjestäminen on helpompaa. Vain hyvin harvat voivat hyvin kaaoksen keskellä. Myöskään ympäristö ei meitä siitä kiitä. Paradoksaalisesti tuntuu kuitenkin siltä, että uuden haluamisesta ja hankkimisesta on tehty länsimaisen kulttuurin ydin.

Järkeistämiselle on monella nyt niin suuri tarve, että sen ympärille on myös syntynyt oma ammattikuntansa, ammattijärjestäjät. Yksi tunnetuimmista suomalaisista ammattijärjestäjistä on Anne te Velde-Luoma, joka on myös kirjoittanut aiheesta kirjan Kaaoksen kesyttäjä. Hänen mielestään ilmiön pohjalla on aina joku pelko; pelko siitä että loppuu (köyhyys), että merkitys katoaa (muistot, todisteet saavutuksista), että sinua ei enää hyväksytä, jos et sitä jotakin omista, säilytä tai tee (status).

Esimerkiksi ”hyvä kansalainen” lukee lehteä ”pysyäkseen ajan tasalla” vaikka siihen hurahtaa iso osa päivästämme, koska pelkäämme, että muuten emme kävisi enää ”hyvästä kansalaisesta”. Uutisten tulva on kuitenkin nykypäivänä epäinhimillinen.

Monet ekologisesti ajattelemaan pyrkivät vähentävätkin tietoisesti kulutuksensa määrää, jolloin tavararöykkiöitä ei välttämättä synny. Toisaalta he ovat myös yksi suurin ongelmaryhmä siinä, että monesti he yrittävät parantaa maailmaa keräämällä kaiken kierrätettävän talteen. Se kuitenkin tukkii myös asunnon ja mielen, jos sitä ei ajoissa toimiteta eteenpäin. Tämä vie paljon aikaa ja energiaa, jota vielä kipeämmin tarvittaisiin vaikka läheisten kanssa olemiseen ja omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen.

Joulu, tuo länsimaisen kulutushysterian juhlapyhä, on kohta taas kynnyksellämme. Joulu ei kuitenkaan muuta arjen todellisuutta. Joululahjavuoren tai sisustuksen avulla ei saada elämää raiteilleen. Keskittykäähän siis läheisten kanssa olemiseen ja omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen. Joulushoppailun sijaan ajan voi vaikka käyttää läheistensä kanssa naureskelemalla mainoksille ja sille, miten mainostajat yrittävät käyttää hyväksi erinäisiä pelkojamme.

***

Anne te Velde-Luoma: Kaaoksen kesyttäjä (2010, kustantaja Avain).

Teksti kirjoitettu Anne te Velde-Luoman haastattelun pohjalta. Varsinainen haastattelu julkaistaan Ympäristökasvatus-lehdessä (numero 4/2011).

Lyhytvartiset talvikenkäni puhdistin hellästi ja ihmettelin jälleen sitä, kuinka ne näyttävät lähes kymmenen vuoden käytön jälkeen edelleen kuin uusilta. Ainoastaan nauhat olen joutunut kerran vaihtamaan, muuten popot ovat pysyneet iskussa, kunnes tänä talvena huomasin, ettei sileäksi kuluneilla pohjilla meinaa pysyä pystyssä liukkaalla kelillä. Ensi syksynä aion viedä kengät suurtarille je kysyä, onko pohjille mahdollista tehdä jotain.

Eettinen kuluttaminen ei mielestäni tarkoita sitä, ettei tavarasta saisi pitää. Itse asiassa rakkaus itselle tärkeiksi muodostuneisiin esineisiin jopa edistää ekoilua, sillä mitä tyytyväisempi olet omistamiisi tavaroihin, sitä epätodennäköisemmin koet halua hankkia uusia. Muut menokkaat kalpenevat elämää nähneiden superkestävien talvisaappaitteni rinnalla, ja mitä enemmän seikkailuja rakas esine on kokenut, sitä tärkeämmäksi se muodostuu.

Rakasta esinettä haluaa myös huoltaa, jotta se palvelisi käytössä entistä pidempään. Tämänaamuinen kengänhoitotuokioni muodostui jopa koomiseksi, kun saappaiden pintaa vahalla sivellessäni huomasin juttelevani kengälle: olet kyllä ollut hyvä saapas! Ihanaa ettei ensi syksynäkään tarvitse mennä kenkäkauppaan, kun tiedän, että sinä odotat minua ullakkokaapissa. Näkemiin, tapaamme jälleen puolen vuoden päästä!

Tavarakkaus on käsitteenä siinä mielessä petollinen, että sillä voi myös perustella mitä absurdeimpia hankintoja. Muotiblogeista tuttu fraasi “tämä paita oli rakkautta ensisilmäyksellä!” kuvaa ihastumista, yhtäkkistä hurmiota, joka saattaa kadota yhtä nopeasti kuin saapuikin. Mutta minkäs teet, kun kaveri väittää rakastuneensa? Makuasioista on hankala kiistellä, mutta tunneasioihin kajoaminen on varsinainen tabu. Olisikin pokkaa kerrankin laukaista kaverille, että et sinä tuota paitaa voi rakastaa, tehän olette tunteneet vasta kymmenen sekuntia!

Omaan esineeseen muodostunut tunneside on aito ja se voi hankaloittaa omien tavaroiden karsimista aika lailla. Liian pieniä (ja varsinkin omatekemiä!) vaatteita haluaa säilöä vuosi toisensa perään kaapissa, jos niihin liittyy jokin erityinen muisto. Pois antaminen on vaikeaa ja vaatii opettelua, mutta saattaa olla yllättävänkin puhdistava kokemus.

Onneksi tavararakkaus toimii karsinnassa myös toisin päin: taannoin kenkävarastoani harventaessani tiesin tasan tarkkaan, mitkä popot jäävät kaappiini vähemmän mieluisien saadessa kenkää!

Suinkaan kaikki tavara ei ole omaani. Olen ajautunut tuttavapiirini kamakuriiriksi: jos joku ystävistäni on heittämässä pois jotakin, jolle mielestäni joku voisi vielä löytää käyttöä, en malta olla laittamatta näppejäni asiaan. Otan tavaran vastaan ja lupaan etsiä sille uuden kodin.

Usein se onnistuukin. Myyn kamaa kirpputorilla, tuunaan uudeksi ja vien kirjoja kirjaston vaihtolaatikkoon. Järjestän kaikille avoimia vaatteidenvaihtoiltoja. Netcycler-tavaranvaihtopalvelu internetissä on ollut aivan kullanarvoinen apu, sillä tavaraa ei tarvitse roudailla minnekään, ennen kuin uusi omistaja on varmistunut. Sitä kautta olen saanut kierrättämistäni tavaroista myös vastineeksi paljon itselleni hyödyllistä kamaa, kuten keittiövälineet ensiasuntooni.

Helpointa olisi tietenkin, jos jokainen oppisi kierrättämään itse tavaransa asianmukaisesti. Miksi sitten otan muiden rojuja huolekseni? Koska en kestä nähdä hyvän tavaran joutuvan kaatopaikalle! Kierrättämiseen on myös syntynyt intohimo. Tuntuu hyvältä nähdä, että se kannattaa: tavara saa uuden elämän jonkun toisen omistuksessa.

Olen toki monesti esitellyt tuttavilleni niitä keinoja, joilla hankkiudun turhasta kamasta eroon, taka-ajatuksena houkutella heitä itse etsimään jämilleen loppusijoituspaikkaa. Mutta ymmärrän hyvin, ettei moni jaksa tai pysty käyttämään aikaa tähän joskus vaivalloiseenkin prosessiin. Esimerkiksi kirpparimyyntiin menee aikaa ja vaivaa, eikä pöytää viitsi varata ellei kamaa ole kertynyt paljoa. Netcycler on siihen verrattuna helppo, sillä siellä vaihdetaan yksittäisiä tavaroita ja ilmaiseksikin voi lahjoittaa.

Tuntuu ristiriitaiselta, että tavaran hankintaan ollaan kyllä valmiita käyttämään tuntikausia – kun ei niitä täydellisiä hippakorkkareita meinaa löytyä sitten millään! – mutta hävityksen pitäisi sujua yhdellä roskalaatikon kannen heilautuksella. Toisaalta mitä huolellisempi on ostostensa valinnassa, sitä epätodennäköisemmin eräänä päivänä syttyy halu hankkiutua niistä eroon. Kunpa ihmiset muistaisivat tämän, varsinkin alennusmyyntien aikaan!

Entäpä jos päättäisin lähteä yksityiseen energiakapinaan ja irtisanoutua mielestäni vastuuttomista energiantuotantomuodoista? Kieltäytyisin kaikista tavaroista ja palveluista, joiden tuottamiseen on käytetty ydinvoimaa, hiilivoimaa, ja vastaavia energiamuotoja, jotka itse koen vastuuttomiksi. Kyllä muuttuisi elämäni hankalaksi, jos asiaa oikein ryhtyy miettimään.

Tavarat eivät nimittäin ole vain viimeisen valmistusprosessinsa lopputuloksia, vaan globaalin talouden myötä yhä monimutkaisempien hankintaketjujen ja valmistusvaiheiden tulemia. Edes maailman vastuullisimmiksi palkitut teknologiafirmat eivät nykyisellään kykene seuraamaan tuotteidensa kaikkia ainesosia alkulähteille saakka. Suomalaisella luomuviljelijällä on jo huomattavasti helpompaa. Edes ekologisimmatkaan meistä eivät vain valitettavasti pärjää pelkillä luomukasviksilla.

Jos haluaa asua jossakin, ei vaikkapa ydinvoimattoman asunnon hommaaminen varmasti onnistu ellei sitä ratkaise itse rakentamalla ja vielä joistakin aivan erityisistä rakennustarpeista. Entä rakentamiseen käytetyt työkalut? Pukeutuakin pitäisi, mutta vaateteollisuuden vastuuttomuus tuntuu ulottuvan aivan joka alueelle ja vihreämmät ja sosiaalisesti vastuullisemmat valinnat ovat jo nyt kiven takana. Entä ekologinen liikennevälineeni polkupyörä, mitäköhän kaikkia luurankoja senkin valmistusketjussa piileskelee. Saatikka verrattain vähäpäästöisessä ratikassa? Ja mitä kaikkea muuta? Vain katsaus ympärille ja tilanteen toivottomuus näyttäytyy kaikessa monimuotoisuudessaan. Nykyisellään kuluttajan on käytännössä mahdotonta vaikuttaa valinnoillaan ympäristöönsä kaikissa toivomissaan asioissa.

Millaisessa tulevaisuudessa tällaiset valinnat olisivat mahdollisia? Ei tule ihan heti mieleen. Ehkä siis kannattaa yrittää vaikuttaa siihen mihin pystyy, omiin suoriin energiakäyttövalintoihin. Utopioilla on kuitenkin kiva leikkiä, eivätkä ne välttämättä ole vain utopiaa: Onhan meillä jo tuotteita, joiden tuotantoketjut tunnetaan ja vastuullisuuteen halutaan panostaa. Kiitos ponnisteluista usein pienille sinnikkäille idealistisille yrittäjille. Kuulin juuri paidoista, joiden tuotannon energian käyttö voidaan jäljittää tuuli- ja aurinkovoimaan ja päästöt laskea verrattuna ”tavalliseen” t-paitaan ja tämä oli tietoinen valinta tuottajan ja myyjän puolelta. Esimerkkejä on lukuisia muitakin, mutta aina ne tuntuvat jäävän marginaaliin. Minä ainakin haluaisin ihan tavallisiinkin tuotteisiin luomumerkin ja reilun kaupan tunnuksen lisäksi varsin mielellään tarran, joka ilmoittaisi ”tuotettu ilman saastuttavia ja kestämättömiä energiamuotoja luonnon monimuotoisuuden säilyttävistä raaka-aineista oikeudenmukaisissa työoloissa”. Tietenkin minun kanssani eri mieltä olevat arvostaisivat tietenkin yhtä lailla ylpeydellä tuotteen kylkeen liimattua ”ydinvoimalla tehty”-tarraa. Miten unelmoimani tulevaisuus voisi toteutua?

Mitä kannattaa luvata? Totta kai jotain sellaista jonka voi toteuttaa, mutta jossa on vähän haastetta. Kaikkea ei kannata laittaa uusiksi – mutta jotain uutta kuitenkin voi elämäänsä houkutella. En lupaa käyttäytyä paremmin tai huonommin, ehkä voisin olla vähän kivempi tai sitten äkäisempi.  Voisin luvata pitää parempaa huolta pyörästäni ja korjauttaa sen… ehkä hiihtää  säännöllisesti?

Viime vuonna luovuimme astianpesukoneesta. Luovuimme myös mikroaaltouunista. Päätin, että arjessamme on aikaa harrastaa meditatiivista tiskaamista. Mikron häviämisen myötä ravinnosta hävisi kokonaan pikamikroruuat. Hienointa oli kun huomasimme sähkölaskumme 1/4osaa pienemmäksi.

Julkaisin tämän mielestäni upean huomion facebookissa ja sain kommentteja; mukavampaa kun ei tarvi itte tiskata, kulutatte  nyt vettä enemmän jne. Vesi onkin seuraava haasteemme! Talonyhtiömme alkaa laskuttaa vedenkulutusta käytön mukaan. Hintaan vaikuttaa käyttääkö kuumaa vai kylmää vettä. Kuukausittaisella vedenperusmaksulla kukin saa tietyn kuutiokiintiön kuin alkulähteeksi.

Mielestäni sähkön kulutuksessa säästäminen säästää myös vettä ja siten luontoa. Mutta voi miten hammasta purren haluaisinkaan rajoittaa suihkussa käyntejä tai vaikka vaatteidenpesua. Laskimme jopa, että ei ole ”taloudellisesti kannattavaa” varata ja maksaa saunavuorosta, että siellä lääräisi sitten perheen puhtaaksi.

Ja miksi se tuntuu pahalta? Vuonna 2010 opin, että vesi ei juomalla lopu. Puhdas vesi loppuu siksi, että mm. teollisuus saa käyttää ja pilata sitä mielinmäärin. Ajattelenpa vaikka Pohjois-Suomeen avattavia kaivoksia, ne tulevat käyttämään tuhansia kuutioita puhdasta vettä ilman että ketään harmittaa.

On tietysti hienoa, että otamme vastuun perheen vedenkäytöstä. Mutta voisiko vettä kuluttaa vielä vähemmän jotenkin muuten? T-paidan valmistukseen kuluu 2 900 litraa virtuaalivettä. Appelsiinin tuottaminen kuluttaa 50 litraa. Hampurilaiseen kuluu 2400 litraa… tässä vain muutama virtuaalivedenkulutus-esimerkki. Usein kulutustavaroitamme ja ruokaa tuotetaan maissa, joissa samanlaiset ihmiset kuin me, kärsivät veden vähyydestä.

Luulenpa, että merkittävämpää veden säästämistä on siis luopua turhasta kulutuksesta kuten roinasta ja kaukomailta tuotavien ruokien ja lihan nauttimisesta. Aloitimme tämän jo viime vuonna, vanhasta kannattaa siis pitää kiinni myös tänä vuonna!

Hyvää ja kulutuksesta vapaata vuotta 2011!

(Virtuaaliveden kulutuksesta ja globaalista vesikriisistä kertovan esitteen voi ladata täältä (aiheeseen liittyvät dokumentit-osiosta. )

ps. Taloudellisessa mittakaavassa vesimaksut kahmaisevat n.50euroa kuukausittaisesta budjetista, mikä on oikeasti pieni hinta loruttelusta.

Kun Cancúnissa saatiin viime viikolla aikaan vain laiha ilmastosopu, ja tuoreen tutkimuksen mukaan joka kymmenes laji on Suomessa uhanalainen, olisiko 100 tavarassa pitäytyminen sellainen lupaus, joka ympäristön ystävän kannattaisi uutena vuotena antaa? Tai pitäisikö joulusiivouksessa ottaa esimerkkiä ainakin Saiturista, joka on luvannut laittaa kiertoon 100 tavaraa?

Ympäristön näkökulmasta pääpointit ovat minusta seuraavat: 100 tavaran haaste ja sen sukulaiset ovat osoitus yhteiskunnassa kytevästä kaipuusta kohtuullisuuteen ja yksinkertaisuuteen. Sellaisen kulttuurin luominen tukee varmasti ympäristöviisaita valintoja. Kun pääsee keveän elämän makuun, hamstraaminen ei tunnu enää niin hyvältä.

Toisaalta: kun kotitalouksien ympäristöjälkeä on tarkasteltu, asumisen, liikkumisen ja ruuan on todettu muodostavan jopa kolme neljäsosaa kulutuksen ympäristövaikutuksista. Ruokailutottumukset ja energiankäyttö merkitsevät siis paljon enemmän kuin se, onko kaapissa muutama ylimääräinen riepu tai roina.

Jos tavaran vähentämislinjalla haluaa kuitenkin jatkaa, KotiMIPS-tutkimus nostaa erityisen merkittäväksi tavararyhmäksi sähkö- ja elektroniikkalaitteet. Kun niiden valmistukseen ja käyttöön tarvittavat luonnonvarat lasketaan yhteen, määrä vastaa lähes puolta keskivertokotitalouden tavaroiden luonnonvarojen kulutuksesta. Esimerkiksi vaatteiden ja kenkien osuus luonnonvarojen kulutuksesta on vain muutaman prosentin luokkaa.

Jos palataan 100 tavaran haasteeseen, intuitiivisesti eniten minua epäilyyttää siinä kuitenkin päivittämismanian riski. Tarkoitan siis sitä, että kun tavaroiden määrä on rajattu, mahdollisesti kasvavat halut kanavoidaan vaatimalla tavaroilta yhä enemmän. Vanhat kömpelöt kamat ja karvalakkimallit eivät enää kelpaa: heitetään kotitalouden vintage-elektroniikka ulos ja hankitaan tilalle uusia, enististä integroidumpia ja teknisempiä iVekottimia. Tällainen voi tehdä omasta elämästä keveää, mutta ympäristö ei nyt välttämättä hihku riemusta. Jos halujen määrä ei vähene, tavaramäärän rajoittaminen ei välttämättä laske ympäristökuormitusta.

Ympäristöviisaiden parannusten tekeminen on silti erittäin kannatettavaa – joko uutena vuonna tai muutoin. Jos haluaa tehdä helpon mutta vaikuttavan teon, ekosähköön vaihtaminen on tavallisesti vaivatonta ja edullista. Mutta ehkä se joulusiivouskin kannattaa tehdä. Nimittäin jos roinaa on paljon, tarvitaan lämmitettyjä neliöitä niiden varastointiin. Ja kuten Pikku Myy on todennut: “Omistaminen merkitsee vain huolia ja matkalaukkuja, joita joutuu raahaamaan mukanaan.”

Yksittäinen ihminen kulkee lauma- ja lama-ajattelun mukana. Valtaapitävät esittävät usein taloudellisen taantuman laastariksi kulutuksen kasvattamista. Osta enemmän, niin yhteiskunta voi paremmin! Ja toimii shoppailu parannuskeinoksi myös muihin kriiseihin. WTC:n tornien juuri sorruttua ei Yhdysvaltojen edellinen presidentti George W. Bush suinkaan kehottanut murtuneita kansalaisiaan suremaan, rakastamaan ja tukemaan toisiaan tai edes rukoilemaan, vaan shoppailemaan! Ja amerikkalaiset tottelivat. Mahtoikohan kaikille tulla parempi mieli?

Ranskalainen taloustieteilijä ja filosofi Serge Latouche, joka vieraili juuri Suomessa Kasvu murroksessa –konferenssissa, kutsuu tämän päivän ihmisiä kulutusaddikteiksi. Ja sitähän me olemme, jatkuvasti ahdistuneita kaikista asioista joita emme (vielä) omista. Riippuvuus syntyy useimmille jo lapsuudessa. HS:n mielipidekirjoittaja kertoo pakonomaisen ostotarpeensa juontavan juurensa siitä, että hän lapsesta asti oli tottunut saamaan kaiken mitä halusi. Ihmisten mielissä sekoittuvat halut ja tarpeet, eikä tahtomiselle lopulta tule loppua. Miten voi tietää, mitä tarvitsee, jos ei ole ikinä ehtinyt tarvita mitään?

Kulutusriippuvaiselle asennemuutos on mahdollinen vasta kun rahaa ei enää ole, mutta velkaa sitäkin enemmän. Velkaantuminen onkin toinen nykyajan ihmisen perusominaisuuksista, ja yksi syy sille, miksi taloudellinen rakennemuutos on vaikea toteuttaa. Tarvitsemme jatkuvaa talouskasvua, jotta yhteiskuntamme selviää veloistaan! Kierre ei samalla kaavalla lopu koskaan. Ja ihmiset ahdistuvat ahdistumistaan.

HS:n mielipiteen kirjoittaja lopettaa kuitenkin hienoon ja lohdulliseen huomioon, johon soisi kaikkien koukuttuneiden havahtuvan. Hän onnistuu ”kaiken kurjuuden keskellä iloitsemaan ilmaisista asioista, kuten luonnosta ja askartelusta. Tavara ei tee ketään onnelliseksi kuin lyhyen hetken.”

Kirpputorilla tavaroiden hinnat ovat kauppahintoihin verrattuna niin hämmentävän edullisia, että ensikertalaiseen saattaa iskeä halvan tavaran hysteria. Jos alkuoletuksena on, että kirpputoritavara on nuhruista ja vanhaa, saattaa tottumaton kirpparikävijä pitää jokaista uudenveroiselta näyttävää tuotetta upeana löytönä, jonka ohi ei voi kävellä. ”Katso nyt tätäkin, ihan uudenveroinen! Tämä sopisi tosi hyvin meidän keittiöön!” Ostoksia tulee tehtyä kuin huomaamattaan: 50 sentillä saa suloisen rantakassin, euron maksaneesta pöytäliinasta voi tehdä vaikka hameen…

Kirpparikävijän sääntö numero yksi on pitää jäitä hatussa. Ei kannata ajatella, että oma tehtävä on pelastaa toisilta turhaksi jääneitä tavaroita roskistuomiolta, vaan ostospäätöksiä tulee punnita terveellä järjellä. Eihän ole tarkoituksenmukaista, että toiselle tarpeettomaksi jäänyt tavara on pian sinun kotonasi turhana ja tilaa viemässä. Sitä paitsi monet kirpparimyyjät lahjoittavat myymättä jääneensä tavarat hyväntekeväisyyteen eivätkä suinkaan sullo niitä roskikseen, ja joku saattaa käydä useampanakin kesäpäivänä myymässä omia tavaroitaan.

Toisinaan kirpputorilta löytyy pöytiä, jotka ovat täynnä lähes uudenveroista tavaraa tai käyttämättömältä näyttäviä vaatteita. Kirpparikävijän mieleen saattaa juolahtaa kysymys, mistä moinen hyväkuntoisen tavaran määrä on peräisin. Onko tavaroita myyvä henkilö kenties ostomaanikko, joka hankkii itselleen hyvää omaatuntoa myymällä heräteostoksiaan pois yhden käyttökerran jälkeen? Yrittääkö luottokorttiveloissa painiskeleva muotihullu tienata tässä itselleen shoppailurahaa?

Jotkut kritisoivat kirpputoreja sillä perusteella, että ne tarjoavat liian helpon tavan päästä eroon turhista ostoksista. Jokuhan saattaa kauppakeskuksen sovituskopissa ajatella, että otanpa tätä hametta kaksi eri väriä ja myyn sitten kirpparilla pois sen, jolle tulee vähemmän käyttöä. Shoppailukierteessä pyöriville materialisteille olisi ehkä terveellisempää kohdata oman kaappitilan rajallisuus ja samalla törmätä siihen tosiasiaan, että omat ostostavat ovat epäterveitä.

Toisaalta kirpputorit puhuvat selvästi laadukkaiden ja pitkäikäisten tuotteiden puolesta. Halpatyöllä valmistetut kertakäyttövaatteet eivät kestä kierrossa, eikä sellaisten hankkiminen ja eteenpäin myyminen ole taloudellisestikaan kannattavaa. Vuosikymmenten takaiset leningit taas säilyvät hyvännäköisinä käyttäjältä toiselle. Tällaisen vaatteen kohtaaminen herättää miettimään, miksi teknologian kehittyessä vaatteiden ja muun tavaran laatu on huonontunut.

Kun omista tavaroista opettelee luopumaan ja asennoituu siihen, että toisen käyttämästä tavarasta voi hyvinkin tulla itselle rakas ja tärkeä, oppii kuin varkain solidaarisuutta ja jakamisen iloa. Tätä riemua näkee kirpputoreilla paljon. Kirpparireissulla voi siis saada hyvän mielen, vaikkei ostaisikaan mitään!

Kirpparivinkkejä ja kirpputoreja listattuna ympäri Suomen: Kirpparikesä.com

Suuremmasta asunnosta tai uusista kaapeista haaveilemisen sijaan pulmaa voi lähteä selättämään yksinkertaisemmin konstein: hillitsemällä kotiin kulkeutuvan tavaran määrää. Myös ympäristö kiittää liiallisesta varustelusta luopuvaa. Ostamatta jättäminen on yksi tehokkaimmista tavoista vähentää omaa henkilökohtaista jätemääräänsä.

Kotiin tehtäviä hankintoja punnitessa kannattaa miettiä esineiden tulevaa käyttöastetta. Muutaman käyttökerran jälkeen kaappiin pölyttymään jääneen tavaran hinta voi muodostua yllättävän korkeaksi. Harkinnalla säästää hermojensa ja luonnon lisäksi siis selvää rahaa.

Yllättävän monet tavarat on mahdollista saada käyttöönsä lainaamalla tai pikkusummasta vuokraten. Esimerkiksi erähenkistä elämäntapaa aloittelevan ei kannata marssia suoraa päätä telttaostoksille. Ellei retkivarusteita saa lainattua ystäviltä tai sukulaisilta, erilaiset leirivälinevarastot ja -lainaamot tarjoavat edullisen tai ilmaisen vaihtoehdon kauppareissulle. Pääkaupunkiseudulla vähemmän virallisia juhlia järjestävä taas voi lainata astiansa kierrätyskeskuksesta palautettavaa panttia vastaan.

Tavarankierrätyspalveluja pyörii myös yksityishenkilöiden voimin. Muun muassa Vaihtori.net ja Kuinoma tuovat satunnaisemman käyttäjän ulottuville monta hyödykettä saumurista porakoneeseen tai lumilautaan.

Anna-Leena Pyykönen