Manchesterin yliopiston tutkija David Evans on kuitenkin varoittanut, ettei kotoilu ja innostus tuoreisiin raaka-aineisiin välttämättä johda ympäristön kannalta parempaan lopputulokseen. Perheiden ruokakäytäntöjä tutkiessaan Evans nimittäin havaitsi, miten haastavaa on hankkia tuoreita raaka-aineita juuri oikeita määriä siten, ettei niitä päädy jätteeksi. Kun arjen kiireessäkin pyritään syömään mahdollisimman monipuolisesti, tuoretuotteiden ja itse kotiruokien pilaantumista on vaikea välttää.

Kun ruokaketjun kestävyyden parantamista on tutkittu, ruokajätteen vähentäminen on tunnistettu yhdeksi keskeisimmistä tekijöistä. Ruuan haaskaamisessa kotitaloudet ovat yksi ketjun heikoimmista lenkeistä. MTT:n mukaan suomalainen heittää syömäkelpoista ruokaa roskiin 20 – 30 kiloa vuodessa eli noin viisi prosenttia ostamastaan ruuasta. Eniten pois heitetään juuri vihanneksia ja kotiruokaa, kun taas muun muassa valmisruokia ja säilykkeitä menee jätteeksi sangen vähän.

Mitä sitten tulisi tehdä? Jos tarkastellaan puhtaasti ruuan ekotehokkuutta, parjattu valmisruoka voi pärjätä ihan mukavasti suhteessa kotiruokaan. Samoin hyvillä säilöntäaineilla ja -menetelmillä voidaan pidentää ruuan elinkaarta ja siten käyttömahdollisuuksia huomattavastikin. Lisäaineilla terästettyä ruokaa ei siis voi automaattisesti luokitella ainakaan ympäristön kannalta huonoksi, vaikka se olisin tuoretuotteita vähemmän ”luonnollista”.

Manchesterin yliopiston tutkimus suosittaa ruokajätteen vähentämiseksi kulttuurista muutosta, jossa tulisi sosiaalisesti hyväksytyksi syödä useampana päivänä viikossa samaa ruokaa. Samoin tutkija David Evans ehdottaa paremmin säilyvien raaka-aineiden käytön lisäämistä sekä puolivalmisteiden hyödyntämistä osana ruuanlaittoa. Minusta listaan pitäisi lisätä, että kestävyyden nimissä monilta säilöntäaineilta pitäisi poistaa lisäaineiden saama yleinen mörköleima. Ruuan turhaa käsittelyä ja kemikalisoitumista voi kritisoida, mutta säilyvyyden kohtuullisessa parantamisessa on myös vinhaa perää.

Ostamme aina halvinta mahdollista; jauhelihaa, kanasuikaleita, juhlapäivinä metvurstipaketin tai kinkkua. Kurkkua, tomaatteja ja banaaneja syömme myös.

Köyhyys on valtavan surullinen asia, ja näiden lauseiden lukeminen kasvatti surun tunnetta entisestään. Jauhelihaa, kanaa, tomaatteja – nuohan ovat valtavan kalliita ruokia! Eikö kukaan ole kertonut vähien varojensa kanssa sinnittelevälle siivoojaparalle, miten helppoa jauheliha on korvata tummalla soijarouheella, joka on edullista ja kaiken lisäksi säilyy kuivatuotteena kaapissa pitkään? Kuka neuvoisi köyhää käyttämään vähät killinkinsä tehokkaammin?

Tomaatit ja kurkut kallistuvat talvea kohti mennessä, ja vitamiinitarpeet kannattaakin täyttää niillä tuorevihanneksilla, jotka kulloinkin ovat sesonkituotteina – nyt syksyllä vaikkapa kaalilla. Banaaneilla ja muilla tuontihedelmillä herkuttelua edullisempaa on kerätä kesällä pakastin täyteen kotimaisia marjoja ja napostella niitä talven mittaan. Omenoita on monella nyt syksyllä puutarhassaan liikaakin, ja esimerkiksi aviomiehelleni hänen työkaverinsa lahjoitti niitä ison säkillisen. Omenat säilyvät talveen vaikkapa kuivaamalla tai hilloamalla.

Huippuedullista kotimaista ruokaa ovat juurekset, joista ehdoton suosikkini on kauniinvärinen ja maukas punajuuri. Proteiineja edulliseen kasvisruokaan saadaan soijarouheen lisäksi erilaisista pavuista, jotka tulevat edullisiksi säilykkeinäkin, mutta jotka kuivatuotteina ovat suorastaan superhalpaa sapuskaa.

Olen aina ihmetellyt valitusta siitä, miten kasviksia syötäisiin kyllä enemmän, jos ne olisivat edullisempia. Vihannesosastoltahan löytyy tuotteita ihan joka hintaluokasta! Toki toivoisin, että eläinystävällistä ruokavaliota tuettaisiin hinnoissakin, mutta ei näilläkään hinnoilla köyhän kannata mielestäni kävellä suoraan lihatiskille.

Ongelmana taitaa olla se, ettei vähillä varoilla sinnittelevillä, arjen uuvuttamilla ihmisillä ole voimia kyseenalaistaa ruokatottumuksiaan, saati sitten opetella aivan uudenlaisia kokkaustapoja. Ehkä ympäristöjärjestöt voisivat tuottaa edullisen kasvisruuan iloista kertovan reseptilehtisen, jota jaettaisiin sosiaaliapua tarjoavissa pisteissä? Taloudellisen tilanteen tiukentuessa tällaiselle olisi taatusti kysyntää.

Toisaalta on ikävää profiloida kasvisruoka köyhien ruuaksi, mutta ekologisista ja eettisistä näkökulmista katsottuna lihan tulisikin olla vain harvoin saatavissa olevaa, kallista luksusta. Kasvisruokaan tottunut ei tuota “ylellisyyttä” kaipaa edes juhlapäivinä, niin monta herkullista kasvisreseptiä odottaa vielä kokeilua kaapissa ja netin uumenissa!

P.S. Hyviä kasvisreseptejä löytyy esim. uudesta ruokasivusto Mindosta!

Siksi en ehkä ymmärrä, miksi kadut ja ilmeisesti myös televisio, ovat täynnä vatsajugurttimainoksia, ihmiset ostavat vitamiinivettä ja monet karttavat perunaa, tuota ah niin monikäyttöistä, ekologista ja peräti hyvääkin ainesta. Ensimmäinen herätys tuli kesäkuussa ruokatyöpajassa, jossa olin mukana ravitsemustyöryhmässä pohtimassa, kuinka saada ihmiset syömään terveellisemmin tai vähintään kertoa ostettavan tuotteen terveellisyydestä. Tuota ennen minulle ei ollut juolahtanut mieleenkään, että joku ei käsittäisi tuoreiden ja kasvukausien mukaisesti kasvaneiden kasvisten terveellisyyttä. Limsapullon kyljessä vitamiinit ja muut on listattu, mutta eipä ole lantun kyljessä!

Toinen herätys tuli pari viikkoa sitten metrossa. Istuin keskellä perhepäivähoitoporukkaa, johon kuului kaksi hoitajaa ja kuudesta kahdeksaan lasta. Lounasaika alkoi lähestyä ja toinen hoitotädeistä tiedusteli lapsilta, josko olisi jo nälkä ja mentäisiinkö syömään kalkkunalasagnea. Pieni tyttö tokaisi ”Tomaattia ja kurkkua!”, johon hoitotäti ihmeissään vastasi ”Tomaattia ja kurkkua! Eikö lainkaan oikeaa ruokaa?” Seuraavan kolmen minuutin aikana sitä ”totuutta”, että tomaatti ja kurkku eivät ole oikeaa ruokaa ja pieni tyttö on vähän hassu, kun haluaa vain niitä syödä, jaksettiin vatvoa vielä pari-kolme kertaa. En tiedä olinko kiukkuisempi yksittäisille ihmisille, joiden käytös iskostaa lasten mieleen tuleviksi vuosiksi sen, ettei tomaatti ja kurkku satokautenakaan ole oikeaa ruokaa.  Tehokasvatetusta kalkkunasta, valkoisista jauhoista valmistettu ja todennäköisesti lisäaineilla kuorrutettu kalkkunalasagne sen sijaan on? Vai olinko tympääntynyt johonkin kasvottomaan systeemiin, joka tekee yksinkertaisista asioista kohtuuttoman monimutkaisia ja vääristää tai yksipuolistaa liian monien ruokavaliota?

Kolmannen jutun vain kuulin, enkä ollut itse läsnä. Aalto-yliopistolla järjestettiin jokin aika sitten ilmastofestivaalit. Tarjolla oli ollut ilmastoystävällistä ruokaa, ilmaiseksi. Kollegani oli nähnyt nuorten miesten joukon lähestyvän innokkaana ilmaisen ruoan kojua, kunnes joku oli todennut ”Aiii… se on kasvisruokaa.” Kaikki olivat kääntyneet pois. Liekö syynä se, ettei tarjolla ollut ”oikeaa ruokaa”?

Nämä sattumukset kertovat surullista tarinaa siitä, miten kaukana todellisuudessa olemme terveellisen ruoan ihanteesta jokapäiväisessä elämässämme. Keskivertokuluttaja, joka ei asiaa pahemmin mieti, on jatkuvasti liikojen lisäaineiden, rasvan ja suolan mahdollinen uhri. Samalla kasvisruoka on hörhöilijöiden hommaa ja salaatti vain koriste lautasen reunalla. Ja sitten aiheutuneita ongelmia korjataan vaikkapa ”funktionaalisilla elintarvikkeilla”. En tiedä, mistä kohdasta olen eniten surullinen. Siitäkö, että me emme vain tiedä vai siitä, että meitä ehkä johdetaan yhä lisää harhaan? Jos haluaa syödä hyvin, pitää sen eteen oikeasti nähdä vaivaa – pohtia asiaa ja etsiä tietoa (aloittaa voi vaikka aika yleisluontoisella infolla Kuluttajaliiton sivuilta). Ruoka ja sen tuotanto on mennyt meistä valtavan kauas ja terveellisyys on jotakin, jota nykyään sanotaan harrastukseksi. Näin lyhyessä kirjoituksessa en kerkeä kuin ihmettelemään asiaa. Miten tässä näin kävi, maailman yksinkertaisimman asian kanssa? Samalla hörpin itsekasvatetusta kurpitsasta valmistettua keittoa, jonka jokaisen ainesosan tunnen, aina suolan valmistusmaata myöten. Olenkohan sittenkin etuoikeutettu?

Kuluttajaliitto. Elintarvikkeet ja ravitsemus. http://www.kuluttajaliitto.fi/index.phtml?s=6

Kalansyönti tuntuu mielestäni kivalta ja helpolta luultavasti lähinnä sen vuoksi, että kala ei ole pörröinen eikä kovin söpö. Olen lapsena ollut isäni mukana virvelöimässä ja puuha on ollut rauhallista ja kivalla tavalla jännittävää. Kalastamiseen ei liity samanlaista veristä dramatiikkaa kuin vaikkapa metsästykseen, eikä kalankasvatuskaan kuulosta ollenkaan niin järkyttävältä puuhalta kuin vaikkapa possujen tehotuotanto.

Possun ja kalan välillä on myös se olennainen ero, että teurastettavan sian huuto elää jopa sananlaskuissamme, kun taas kalat ovat kuivalla maalla hiljaisia. Suomen eläinsuojeluyhdistysten liitto SEY:n lehden parin vuoden takaisessa numerossa kirjoitettiin osuvasti:

“Varmaankin ajattelisimme kaloista toisin, jos troolista kuuluisi jokaisella nostolla hirveä kirkuminen.” (Helena Telkänranta, Eläinten ystävä 3/2009)

Lehden koko kala-aiheinen numero on silmiäavaava. Sen olin tiennyt, että kalat tuntevat kipua, mutta lehden mukaan on tutkittu, että ne myös stressantuvat viljelylaitosten epäluonnollisissa oloissa. Kun kalaa halutaan myydä mahdollisimman tuoreena, sitä ei heti pyynnin jälkeen tainnuteta vaan annetaan sen kokea tuskallisen hidan tukehtumiskuolema veneen pohjalla. Myös “catch & release” -kalastus on vahingollista, sillä kertaalleen pyydetty ja takaisin veteen päästetty kala on järkytyksestä niin pökerryksissä, että todennäköisesti tulee saman tien petokalan ahmaisemaksi.

Helppoa ja kivaa tämä kalansyönti… Samaisessa tapahtumassa, josta sain tämän mieltäni kuohuttaneen lehden (Helsingin Maailma kylässä -tapahtuma), käteeni tyrkättiin onneksi myös toinen pikkuinen lehdykkä. WWF:n “Meren herkkuja” -kalaoppaassa on selkeästi listattuna lajeittain, mitä kaloja tulisi välttää ja mitä suosia ympäristöhaittojen minimoinniksi ja jotta kalakannat pysyisivät elinvoimaisina. Opas löytyy myös netistä.

Oppaan mukaan hyvä peukalosääntö on suosia kotimaista kalaa ja pienikokoisia lajeja. Listoja lueskellessa aloin kuitenkin miettiä, mitkähän ovat terveysviranomaisten suositukset näiden kotimaisten kalojen kanssa – aika moni “suosi”-listan kaloista taitaa Suomessa olla elohopean ja muiden myrkkyjen vuoksi vältettävien listalla. Ei siis edelleenkään kivaa ja helppoa. Eläköön kokonaisvaltainen kasvissyönti!

Aiemmin olen elämässäni mm. syönyt lihaa, joutunut lentämään paljon sekä polttanut tupakkaa. Vuosien varrella huonot tavat ovat yksi toisensa jälkeen jääneet elämästäni pois.

Silloin kun huomaan arjessani joitakin ekosyntejä, yritän muuttaa käyttäytymistäni sen mukaan. Kaikesta huolimatta elämässäni on edelleen joitakin asioita, jotka voidaan tavalla tai toisella laskea ekotaakaksi.

Tässä neljä ekosyntistä paljastustani:

1. Jälkikasvu. Meille on tulossa loppukesästä uusi perheenjäsen. Yksilön näkökulmasta lasten hankkiminen on kaikkein suurin mahdollinen ympäristövalinta. Voidaan kysyä, onko lasten tekeminen suorastaan ilmasto- tai ympäristörikos. Suomalaisen keskimääräiset kasvihuonekaasupäästöt ovat noin 12,5 tonnia asukasta kohden. Keskivertosuomalainen kuluttaa luonnonvaroja yhteensä noin 40 000 kiloa vuodessa.

2. Iso asunto. Asuntomme Helsingin Käpylässä on suhteettoman suuri. Tällä hetkellä kahden hengen kotitaloudellamme on käytössä 60 asuinneliötä, joka lämpenee Helsingin energian fossiilisilla polttoaineilla. Vaikka tämä onkin 10 neliötä vähemmän kuin suomalaisilla keskimäärin, ei se yhtään helpota ekologista omaatuntoani.

3. Syöminen ja suihku. Harrastan paljon liikuntaa. Pyöräilen vuodessa 4000-5000 km ja käyn juoksemassa noin viisi kertaa viikossa (vuodessa juoksua yli 2000 km). Tämä tarkoittaa sitä, että syön paljon ja käyn lähes päivittäin suihkussa. Hyvä puoli on kuitenkin siinä, että syön vain kasvisruokaa (olen vegaani) ja suihkutkin hoidan aika nopeasti viileällä vedellä ilman turhia kemikaaleja.

4. Tietotekniikka. Minulla on huippuhyvä kannettava tietokone ja älypuhelin sekä nettiyhteys lähes kaikkialla, jonne menen. Koen, että en voisi hoitaa työtehtäviäni hyvin ilman hyviä työvälineitä, vaikka tiedän tietotekniikkaan liittyvän sähkönkulutuksen ja harvinaisten luonnonvarojen käytön.

Parannettavaa siis riittää.

Erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota mittakaavoihin. Yksityisen kulutuksen ympäristövaikutuksista suurin osa syntyy asumisesta, liikkumisesta ja ruuasta. Eli kysymys on siitä, montako ihmistä meitä on kuluttamassa luonnonvaroja, kuinka paljon asuinneliöitä on lämmitettäväksi, liikummeko autolla ja lentokoneella vai kävellen ja polkupyörällä, syömmekö lihaa vai kasvisperäisiä ruokia.

Jätteiden kierrätys tai vaatteiden hankkiminen kirpputorilta on näpertelyä noihin jokapäiväisiin arjen valintoihin verrattuna.

Pohdiskelin aihetta paljon vanhassa Greenfashion Freak -blogissani, jonka tarkoituksena oli toimia päiväkirjanani ympäristöasioihin tutustumisessa. Kesällä 2008 kirjoitin kasviksiin tuoreelti ihastuneen ihmisen tarmolla:

“Kokonaan kasvissyöjäksi ryhtyminen on vaikeaa, mutta lihansyönnin vähentäminen on vielä aika vaivaton homma. Itse otin ensimmäisen askeleeni aikanaan vaihtamalla leivänpäälliset kinkusta ja meetvurstista juustoon ja vihanneksiin. Voileivän rakentaminenkin on totuttu rituaali, jota ei ehkä tule paljoa ajatelleeksi. Kun viitsii kokeilla uutta, ei lihaleikkeleitä enää kohta kaipaa ollenkaan.”

Todellisuudessa temppu ei ollutkaan aivan näin yksinkertainen. Lokakuussa 2008 kirjoitin tekstin aiheella “Lihasta poispäin”:

“Olen taas lipsunut päätöksestäni muuttaa ruokailutottumuksiani vielä enemmän kasvissuuntaan. Kun lihan jättää pois, pitäisi tilalle ottaa muita proteiininlähteitä, kuten soijaa ja papuja, jotka ovat minulle ruuanlaittajana edelleen aivan vieraita aineksia. Ei siis riitä, että laitan tutuista paprikoista ja kesäkurpitsoista helppoja kastikkeita ja keittoja. Pitäisi tarttua kasviskeittokirjaan ja todella opetella jotakin uutta, paneutua asiaan ihan kunnolla. Laiska ruuanlaittaja, kuten minä, ei enää olekaan niin innoissaan.”

Kun tietouteni ruuan ympäristövaikutuksista lisääntyi, huomasin, ettei leivänpäällisten vaihtaminen enää tyydyttänyt omaatuntoani. Joulukuussa 2008 järkytyin, kun luin Luonnonsuojelijasta, että suomalaisten tulisi ympäristösyistä pienentää maidon- ja juustonkulutustaan puoleen. Se kuulosti mahdottomalta.

“Lopetin aikoinaan lihaleikkeleiden kulutuksen juurikin siirtymällä laittamaan voileivän päälle juustoa ja kasviksia. Tuorejuustot ovat suosikkejani, mutta kaikki muukin menee, emmentalista vuohenjuustoon. Feta on minulle suorastaan elinehto.”

Tammikuussa 2009 kasvisruokavalioon siirtymiseni junnasi ikävästi paikoillaan. Syynä oli lähinnä uusien ruokaohjeiden opettelemisen raskaus – on niin helppoa laittaa sitä, mitä on tottunut laittamaan ja ostaa kaupasta niitä aineksia, joista osaa pyöräyttää ruuan ilman suurempia kommervenkkejä.

“Kun nälkää kertyy, se on helpompi tyydyttää minisalameilla (herkkua!) kuin esimerkiksi sillä kukkakaalilla, jota saa vetää napaansa kilokaupalla tulematta kylläiseksi. Eihän sen ole tarkoituskaan riittää kasvisruokailijan ravinnoksi: pitäisi opetella valmistamaan papuja, linssejä ja muuta proteiinipitoista. Pitäisi, pitäisi…”

Päivitykseni toukokuulta 2009 kertoo, että olen kuin olenkin vaihtanut jugurtin syönnin soijajugurttiin. Maitoa ja juustoja käytän edelleen, mutta tuntuu mukavalta tietää, että maitotuotteiden kulutukseni on jo pienentynyt merkittävästi. Soijajugurttiin vaihtaminen oli helppoa, sillä puhjenneen laktoosi-intoleranssini vuoksi jouduin muutenkin luopumaan tutuimmista jugurttimerkeistäni.

Menee pitkään, ennen kuin kirjoitan seuraavan kerran omasta kasvisruokataipaleestani. Huhtikuussa 2010 kirjoitan innoissani, että olen oppinut käyttämään soijasuikaleita ruuanlaitossa. Olin vihdoin uskaltautunut ostamaan Ekolosta kummallisen näköisiä soijaproteiinipalasia ja valmistamaan niistä ruokaa pussin kyljestä käyttöohjetta tavaten. Ja se oli ollut helppoa!

Mitä näiden kahden viimeisen blogipäivityksen välissä oli tapahtunut? Mistä löysin rohkeuden uuteen ruoka-aineeseen tutustumiseen? Olin ehkä sinä aikana totuttautunut kasvisten käyttöön vähitellen, maistellut muiden tekemiä herkullisia kasvisruokia ja ottanut pienenpieniä askelia lihahyllyltä kohti vihannestiskiä. Itsetuntoni ruuanlaittajana oli kasvanut sen verran, että koin kykeneväni kokeilemaan uutta.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen syönyt lihaa enää noin kerran kuukaudessa. Sekin on useimmiten ollut kalaa, jota on tarjottu minulle kyläillessä. Uusien ruokaohjeiden opettelu on tuntunut tuoreen aviomiehen kanssa helpolta ja hauskalta, varsinkin kun ymmärsimme toivoa häälahjaksi kasvisruokakirjoja. Itse asiassa keittokirjojen tarkalla ohjeistuksella tehdyt ruuat ovat paljon herkullisempia kuin ne, joita tuolloin pari vuotta sitten puuhailin tyylillä “jauhelihat pannuun ja jotain kastiketta päälle”, kun en jaksanut paneutua uusiin resepteihin.

Olenko nyt kasvissyöjä? Voisin sanoa niin. En kuitenkaan usko, että vielä pitkään aikaan pystyn määrittelemään itseni siihen kastiin kuuluvaksi. Tuntuu, että tuntemani kasvissyöjät (saati sitten vegaanit) ovat niin paljon viisaampia ja tiedostavampia kuin minä. Ja ehdottomampia – en minä vaadi kyläreissulla kasvisruokaa enkä edes välttämättä muista mainita uudesta ruokavaliostani, niin vaivihkaa se on tullut osaksi arkeani.

Jotain hyvää on ollut siinä, että tieni kasvissyöjäksi on ollut näin pitkä. En ole nimittäin kokenut ollenkaan, että olisin joutunut luopumaan jostakin. Päinvastoin, olen vähitellen löytänyt uusia kiinnostavia ruokia ja ruuanlaittotapoja, jotka ovat syrjäyttäneet vanhat. Olen siis pikemminkin saanut paljon uutta!

Vihannesten ja hedelmien kalleus onkin yksi suuri syy siihen, että niitä ei syödä tarpeeksi. Suomalaislapsista vain osa saa syödäkseen riittävästi hedelmiä ja kasviksia (HS 3.12.). Uutisen mukaan vain 14 prosenttia 15-vuotiasta pojista syö päivittäin hedelmiä tai vihanneksia. Jos pussillinen hedelmiä maksaa kaupassa saman verran kuin suklaalevy tai valmisateria, on varmasti helpompi valita energiapitoisempi vaihtoehto.

Jos terveelliset elintarvikkeet olisivat halvempia, ihmiset ostaisivat niitä enemmän. Terveyskasvatuksen professori Lasse Kannaksen mukaan tämä poistaisi myös eriarvoisuutta (HS 3.12.). Tällä hetkellä köyhillä ei välttämättä ole varaa syödä terveellisesti. Mieleeni tulee kohtaus dokumentista Food.inc, jossa köyhä amerikkalaisperhe on kaupassa ostoksilla ja toteaa, että on paljon kannattavampaa ostaa hampurilaisia kuin saman verran maksavia hedelmiä, joista ei edes lähde nälkä. Perhe on ylipainoinen ja sairasteleva.

Kaikkien kotitalouksien keskimääräisessä ostoskorissa on 38 prosenttia eläinkunnan tuotteita ja vain 9 prosenttia hedelmiä ja vihanneksia. Pyrin syömään mahdollisimman paljon tuoreita kasviksia, mutta näin talvella se on haastavampaa kuin kesällä. Olimme keväästä loppukesään mukana Nielsenin kuluttajapaneelissa, jossa tutkittiin päivittäistä kulutuskäyttäytymistämme. Loppuvuodesta meille tuli raportti, jossa arvioitiin kulutuksemme osa-alueittain vuositasolla. Huomasin, että keskimääräiseen kahden hengen talouteen verrattuna kulutamme kaksinkertaisen määrän hedelmiä ja vihanneksia.

Keskimääräisen ostoskorin arvo on 18,50 euroa.

Kuvassa oranssilla on merkitty maitotaloustuotteet, kirkkaansinisellä liha-/siipikarja-/kalatuotteet, keltaisella lihavalmisteet.

Mielenkiintoista on myös se, että vuoden ostomenomme arvio oli noin 1000 euroa alhaisempi kuin keskimääräisellä kahden henkilön taloudella. Rasittaako kasvissyönti siis vähemmän lompakkoa kuin sekasyönti? Ostimme kuitenkin hyvin paljon luomutuotteita ja Reilun kaupan tuotteita, joten ostomenomme olisivat saattaneet olla pienemmätkin, jos olisimme valinneet aina halvimman vaihtoehdon.

Jos vertaa vaikkapa jauhelihan ja soijarouheen hintaa, niin kasviperäisen vaihtoehdon valitseminen tulee halvemmaksi. Liha on selkeästi soijatuotteita kalliimpaa. Maitotuotteet sen sijaan ovat halvempia kuin niiden vegaaniset vastikkeet, joten runsaasti “maitotuotteita” käyttävän vegaanin ostoskori saattaisi olla sekasyöjän tai lakto-ovovegetaristin koria kalliimpi.

Kasvissyöntiä ei voine väittää sekaruokavaliota kalliimmaksi, sillä molempien ruokavalioiden edustajien täytyy terveytensä vuoksi joka tapauksessa ostaa runsaasti vihanneksia ja hedelmiä. Kasvisruokavaliossa lihan sijaan syödään usein palkokasveja, jotka ovat varsin edullisia.

“Kuulemma lisäaineet on kokeneet inflaation. Porukka ostaa nykyään mieluummin luomua, johon ei ole lisätty turhia aineita.”

“No kyllä mäkin mieluummin syön luomua kuin vaikka kevyttuotteita. Ihan sama vaikka siinä olisi muutama kalori enemmän, ei ne kalorit oo ollenkaan niin epäilyttäviä kuin lisäaineet, joita kevyttuotteisiin pumpataan.”

“Totta! Ja paljon mieluummin syö tuotteita joissa on sokeria kuin keinotekoisesti makeutettuja.”

Keskustelu näytti osuvasti, että ruoan alkuperä ja sisältö ovat alkaneet kiinnostaa laajaa yleisöä. Nykyään on trendikästä olla tiedostava ruoka-asioissa eikä niihin tarkemmin perehtyneenkään luultavasti tarvitse paasata kovin kiihkeästi saadakseen kuulijoita: tavalliset talliaiset ovat nyt varovaisen kiinnostuneita siitä, mitä he laittavat suuhunsa. Myöskään luomusta puhuminen ei ole enää mikään hippijuttu, ainakaan pääkaupunkiseudulla.

Lähinnä ruokakiinnostus ponnahtaa varmaankin terveyshuolista. Kysymys siitä, miten eettisesti ainekset on tuotettu saattaakin hukkua terveysväittämien alle. Yleinen käsitys on, että luomuruoka on jollain lailla terveellistä ja tämä ajatus ehkä herättää ostohaluja eläinten oloja enemmän – tämä on siis omaa arvailuani. Luomutuotteilla on toki vahva “hyviksen” maine, joten ostaja saa hyvän omantunnon niitä hankkiessaan. Kuten bussissa tapaamani jääkiekkopojat, monet niputtavatkin terveys-, eettisyys- ja ekologisuusseikat samaan “hyvispakettiin” erittelemättä sen tarkemmin, miksi mikäkin ostos on järkevän oloinen valinta.

Hupaisaa on, että kaltaiseni eettistä ruokatuotantoa kannattavat, mutta siitä vielä hieman pihalla olevat kuluttajat tekevät valintoja aika lailla fiiliksen pohjalta. Ruokapakkauksessa saattaa olla monenlaisia hämääviä merkkejä, jotka antavat kuvan eettisestä tuotteesta – ja asiaan perehtymätön nappaa tällaisen purkin hyvillä mielin ostoskärryynsä. Hyvä ostofiilis saattaa syntyä jo pelkästä vihreänsävyisestä pakkauksesta!

Toivottavasti luomutrendi muuttuu ennen pitkää pysyväksi ilmiöksi eikä enää tarvitse puhua “hyvis-” ja “pahisruuista”, vaan ruuan taustaa aletaan arvostaa niin paljon, että jokaisen puljun on pakko laittaa tuotantopuolen asiat päivänvaloa kestävään kuntoon.

Joulumainontaa alkaa pikkuhiljaa ilmestyä kaikkialle, missä nyt oikeastaan voi mainostaa. Ihmiset ryhtyvät stressaamaan joululomamatkailusta ja siitä, miten kaikki pikkujoulut saa mahdutettua kalenteriin. Hulluin ei onneksi ole vielä alkanut – joululahjojen pakko-ostaminen. Ja kaikista hirveintä on aivan viimeisinä päivinä ennen joulua, kun monikymmenmetriset ihmisjonot hikoilevat ylitsepursuilevine ostoskärryineen ja kiljuvine, turhautuneine lapsineen (ja puolisoineen) hypermarkettien kassoilla. Ja kun sitä ruokaa sitten ostetaan vuoden tarpeiksi paria päivää varten, sitä myös syödään sen mukaisesti. Olen kuullut juttuja, joissa ihmiset ovat syöneet itsensä niin ähkyyn, että ovat joutuneet sairaalaan potemaan jouluiloaan. Kuulostaako kivalta?

Ensinnäkin lahjat. Lahjojen antaminen ja saaminen on toki kivaa. Kun siihen liittyy ajatusta ja oikeaa antamisen iloa. Mitään iloa ei sen sijaan liity siihen, että lapsi-, ystävä-, tuttava- ynnä muulle katraalle pitää väkipakolla etsiä jotakin, mielellään pakettiin käärittävää tavaraa, vaikkei tuntisi kyseisiä ihmisiä lainkaan, olisi halua antaa eikä mitään ideaa lahjan luonteesta. Vastapuolella ei ole yhtään helpompaa, kun paketin avaamisesta tulee nolo tilanne saajan vaikkapa inhotessa kyseisenlaista lasitaidetta tai omistaessa jo vastaavan tai kun kertakaikkiaan kyse on vaan täysin tarpeettomasta tavarasta, joka tungetaan kaapin perälle. Jos minulta kysytään, mitä haluan lahjaksi, vastaan yleensä ”en tarvitse mitään” tai ”pieni lahjakortti rautakauppaan olisi näppärä, kun olen juuri remontoimassa asuntoani” tai vastaavaa. Tottakai ymmärrän jossain määrin lahjat, joilla vain halutaan hemmotella saajaa, mutta sekään ei aina mene ihan putkeen. Itse sain kerran suhteellisen kalliin korun, jollainen minulla jo oli, sekin lahja. Tilanteesta tuli kaikkea muuta kuin iloinen molemmille osapuolille, varsinkin kun olin juuri tuolloin erikseen pyytänyt, ettei nyt mitään lahjoja tai jos on ihan pakko, niin vaikka joku lahjakortti johonkin elämykseen.

Toisekseen ruoka. Ajatus jouluruoan tuoksusta ja yhdessä tekemisestä pitäisi kai olla houkuttelevaa ja jotakin jota innoissaan odotetaan. Sen sijaan ylensyödään, turhaudutaan kaupoissa, stressataan sopivan kinkun varaamisesta kauppiaalta. Ja suklaatahan pitää olla. Mielellään niin paljon, että sitä riittää vielä pitkälle tammikuuhun. Ainakin kaupat usein näyttävät varautuvan tähän, kun loppuja suklaakonvehtivuoria myydään joulun jälkeen alennuksessa pois. Kasvissyöjää tuttavat tietenkin säälivät jo ajoissa, koska ”eihän sillä rassukalla ole mitään syötävää jouluna”. Kertaakaan en ole nälästä kärsinyt eikä kaiketi ole rikollista myös vaikka vaivihkaa kokata vähän jotain muuta kuin sitä kiveen kirjoitettua joulumenyytä?

Vaikken ole henkisesti tai materiaalisesti lainkaan jouluihmisiä, luulisin, että kulttuurihistoriallisesti joulun tarkoituksena on ollut hiljentyä ja viettää rauhassa aikaa läheisten kanssa. Tällainen viikkotolkulla etukäteen alkava ”stressaa itsesi hermoromahduksen partaalle joulunpyhiin mennessä” -kampanja ei millään tunnu sopivan tuohon samaan kuvaan. Tällaisessa ympäristössä tuntuu lähinnä haastavalta saada aikaan mukava joulu sitten oikealla h-hetkellä. Monen viikon päästä.

Raakasokeri on merkittävä vientitulon lähde 50 köyhälle maalle ja sen viljely työllistää kehitysmaissa 10-15 miljoonaa ihmistä. Malawissa sokeri on kolmanneksi tärkein vientituote tupakan ja teen jälkeen. Sokeriruoko on työläs kasvatettava, sillä se vaatii runsaasti kastelua ja pienviljelijät joutuvat korjaavat sen käsin.

Sokerin viljelyllä on melkoinen riistohistoria. 1400-1800-luvuilla Karibian ja Brasilian valtavilla plantaaseilla työskenteli 5-10 miljoonaa afrikkalaisorjaa. Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen Kepan kehityspoliittinen asiantuntija Tytti Nahi muistuttaa, että tänäkin päivänä sokerintuotannon – Malawissa myös uraaninlouhinnan ja tupakkatilojen – ongelmia ovat suuryritysten vastuuttomuus sekä kansainvälisten kauppasääntöjen epäreiluus. Monet tekevät pakkotyötä tai kärsivät velkaorjuudesta, heikosta palkkatasosta ja työturvallisuuden puutteesta. Malawilaisviljelijöiden mukaan myöskään valtion asettama minimipalkka ei riitä elämiseen.

Varhaisten teollisuusmaiden menestys on perustunut siihen, että omaa tuotantoa on tuettu ja suojattu, ja rajoja avattu vain toiseen suuntaa. Hintaneuvottelujen globaali eriarvoisuus on pitänyt afrikkalaiset pientuottajat alakynnessä. Malawissa 90 % ihmisistä elää pienviljelyllä, eikä heillä yleensä ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä kauppaehdot. Pientuottajat ovat myös heikosti järjestäytyneitä ja heiltä puuttuu tarvittava markkinatieto.

Nahi antaa esimerkin julkeasta markkinakehityksestä: Norsunluurannikon kahvintuottajat saivat vuosina 1987-88 vielä 17,5 % myyntihinnoista, mutta 2000-luvun taitteessa enää 7,2 %. Loput kahmitaan lähinnä ketjun loppupäässä, missä kahvi pakataan, brändätään ja myydään kuluttajille. Tukku- ja vähittäiskauppa keskittyy jatkuvasti kasvattaen ostajien valtaa. Etelä-Afrikassakin jo yli puolet ruokaostoista tehdään supermarketeista. On helppo arvata, kuka kehityksestä hyötyy ja kuka kärsii.

Parhaillaan sokerin hinta on korkeimmillaan 30 vuoteen. Näkyykö hinnankorotus viljelijöiden tuloissa? Aubrey Chilenjen mukaan kyllä, vaikkakin vaatimattomasti.

Chilenje ja Mzongwe kuuluvat Kasinthulan osuuskuntaan, jossa on mukana 282 viljelijää. Yhteisrahaston omistamista pelloista on jokaisella käytössään kolme hehtaaria sokeriviljelmää. Vuodesta 2004 osuuskunta on saanut Reilun kaupan tukea, josta 30 % suunnataan yhteisön kehitykseen: kaivoihin ja vesipisteisiin, sähköverkkoon, terveysklinikkaan ja koulujen tietokoneisiin. Toiset 30 prosenttia käytetään viljelmien hoitoon ja 40 prosenttia viljelijöiden hyväksi. Heille on mm. rakennettu oikeita taloja entisten savimajojen tilalle.

Mutta mitä viljelijät vastaavat Reiluun kauppaan kohdistuvaan kritiikkiin? Ovatko Reilun kaupan standardit vaikeita ymmärtää ja toteuttaa? Ovat, myöntää Chilenje. Pienviljelijät tarvitsevat ehdottomasti ulkopuolista henkilöä kääntämään ja selittämään monimutkaisia vaatimuksia, joita Reilu kauppa asettaa – erityisesti koska monet ovat täysin lukutaidottomia. Kasinthulassa pyritäänkin opettamaan viljelijöille luku- ja kirjoitustaitoa. He myös pitävät enemmän kokoontumisia ja kehittävät osuuskunnan hallintoa.

Chilenjen ja Mzongwen mukaan Reilu kauppa on tuonut heidän yhteisölleen paljon hyvää ja tiukat standardit kannustavat heitä kehittymään yhä enemmän. Koulutuksen ja maaseudun infrastruktuurin parantaminen auttaisi tuomaan Reiluuden yhä useamman pientuottajan ulottuville, niin Afrikassa kuin muuallakin. Toivon mukaan koko maailmankauppa voisi joskus olla, jollei Reilua, niin ainakin oikeudenmukaista.