Konferenssista sen verran, että se sattui käsittelemään nimenomaan kestävää kehitystä ja talouskasvua. Ja kyllä, se tuntui vähän kornilta, että me reilut kaksi sataa ihmistä lentelimme lukuisilta mantereilta puhumaan tästä aiheesta ja tupruttelimme samassa jättimäiset hiilidioksidipäästöt ilmakehään. Ja tällaisia tapahtumiahan maailmassa riittää. Siitäkin me tietenkin keskustelimme virallisen ohjelman väleillä. Oma omatuntoni alkoi kolkuttaa pahemman kerran jo varatessani lentoja toukokuussa. Matkaan mahtui lisäksi paljon enemmän tai vähemmän huvittavaa oman ja muiden toiminnan pohtimista.

Monet meistä antoivat muun muassa palautetta siitä, miten konferenssin pääsalia oli aivan turhaan jäähdytetty sähköisen ilmastoinnin voimin järjettömän kylmäksi. Varsinkin kun yhdessä esityksessä nimenomaan mainittiin yhtenä esimerkkinä, kuinka vähäinenkin ilmastoinnin (Suomessa tietenkin lähinnä lämmityksen) vähentäminen säästää valtavasti energiaa. Jonkin verran myös rutisimme ruokatarjoilun lihapainotteisuudesta.

Itse kunnostauduin puolinolona oman hotellini vastaanotossa valittamalla henkilökunnan mielestä ilmeisen huvittavasta asiasta. Hotellihuoneessani oli nimittäin pari pikku kylttiä, joista toinen kehotti ripustamaan pyyhkeet tangolle, jos haluaa käyttää niitä useamman kuin yhden päivän ja tiputtamaan lattialle, jos haluaa ne vaihdettavan. Toisen kyltin sai asettaa tyynylleen, jos lakanat kelpasivat yhtä yötä pidempään. Muistaakseni näitä vedensäästökampanjoita onkin ollut jo vuosia hotelleissa ympäri maailman (tai ainakin siellä, missä minä siis olen sattunut käymään). Tässä hotellissa uudelleen käytetyistä pyyhkeistä sai myös ikäänkuin “ansaittua” puiden istutusta YK:n ympäristöohjelman kautta.

Ensimmäisenä aamuna ripustin iloisena pyyhkeeni ja asettelin kyltin tyynylleni. Hämmästyin, kun palatessani kaikki tekstiilit oli vaihdettu uusiin. Asettelin ja ripustelin seuraavana aamuna kaiken yhä huolellisemmin. Silti sama toistui taas. Kolmantena aamuna menin hotellin vastaanottoon kertomaan asiasta ja toiveestani toimia kylttien osoittamalla tavalla. Asiaa pahoiteltiin kovin ja luvattiin korjata asia. Asia korjaantui ehkä kerran loppumatkani aikana. Olin pettynyt ja mietin, että säästyyköhän noilla kampanjoilla sitten oikeastaan mitään. Samalla muistelin huvittuneena edellistä matkaani, jossa jemmasin aina aamuisin käsisaippuapalan siivoojalta, joka sinnikkäästi halusi aina vaihtaa lähes käyttämättömän saippuan joka päivä uuteen – ja sekös minua kismitti.

Palautteellani tuskin oli juuri mitään merkitystä siihen nähden, että lensin edestakaisin yhteensä 22 tuntia päästäkseni tuohon hotelliin rutisemaan pyykinpesuasioista. Jotenkin puolustelen kuitenkin itseäni sillä, että kyse on periaatteesta. Mutta voinko minä lainkaan puhua ekologisista periaatteista, jos kerran suostun lentämäänkin? Päätin muistaakseni joskus viime vuonna, etten enää koskaan lennä muutoin kuin työn takia. Päätös on pitänyt, mutta silti mietityttää jatkuvasti onko minun työni ja opintoni tosiaan niin tärkeitä, että voin puolustaa lentämistä itselleni sillä – ja samalla kirjoitella esimerkiksi tähän blogiin.

Miten ekologinen siis pitää itse olla voidakseen uskottavasti puhua ekologisista valinnoista? Pohdin tätä lähes päivittäin. Mikään vastaus ei kuitenkaan tunnu täysin kattavalta. Olisiko sitten helpompaa vain kertaheitolla luopua vaikka minun tapauksessani juuri lentämisestä lopullisesti, kun kerran niin monesta muustakin asiasta olen valmis luopumaan tavallisessa arjessakin?

Kilpailutapahtumat laulattavat matkamittaria

Pöytyäläinen maatalouslomittaja ja kissakasvattaja Nora nostaa liikenteen yhdeksi aktiivisen kissa- ja koiraharrastuksen ongelmista. Kilpailutapahtumia kuten kissa- ja koiranäyttelyitä sekä koirakokeita järjestetään eri puolilla Suomea, ja niihin ajetaan omilla autoilla. ”Kilpailutapahtumiin tulisi järjestää kimppakyytejä, mutta siinä tulee helposti tilaongelma vastaan. Esimerkiksi farmarimalliseen autoon mahtuu usein käytännössä vain kahden talouden ihmiset ja kissat”, Nora pohtii. Lemmikit voivat aiheuttaa myös runsaat määrät jätettä. ”Monet kissanhiekat eivät ole biohajoavia, ja ne päätyvät yhdyskuntajätteen mukana kaatopaikalle.”

Kaukomatkailu ja jyrsijävahingot vähenevät

Myös pääkaupunkiseudulla asuva Laura, kissan ja koiran omistaja, nostaa liikenteen ja lemmikeille epäystävällisen kaupunkisuunnittelun yhdeksi epäekologisiin valintoihin ajavista tekijöistä. ”Liian tiivis rakentaminen saa koiraihmiset muuttamaan nurmijärviin tai ajamaan metsiin omilla autoillaan useamman kerran viikossa”, hän toteaa. Kaavoituksella pitäisi myös huolehtia siitä, että esimerkiksi agilityhallit ovat julkisella liikenteellä saavutettavissa. ”Uskoisin kuitenkin eläinten vähentävän muuta matkustelua ja etenkin lentämistä. Eläimiä kun on vaikea ottaa pitkille matkoille mukaan”, Laura arvioi. Vaikka eläimet voivat lisätä asuinnelijöiden tarvetta, kissat puolustavat tehokkaasti esimerkiksi puutalojen rakenteita jyrsijöiltä.

Luomuaterioita – mutta ei lintupaistia

”Olen ollut Kasper-kissan nöyrä palvelija jo yli kahdeksan vuotta ja surrut koko ajan sitä, miten valtavaksi hänen hiilitassunjälkensä kasvaa”, kirjoittaa eläkkeellä oleva opettaja Maisa kissansa ruokavaliosta. Kasper on kaupunkikissa, joka kuitenkin maalla pääsee nauttimaan myös luomuaterioita. ”Keväisin Kasper saa kaulaansa kaksi kulkusta, jotta siivekkäiltä luomuaterioilta vältyttäisiin.” Sisäkautena kissan ruokkiminen on kuitenkin vaikeaa. ”Pienet annosateriat on pakattu ties mihin foliopusseihin ja metallipurkkeihin, ja niistäkin vain harvat kelpaavat”, Maisa miettii. Luomumunien keltuainen vispattuna on kuitenkin saanut Kasperinkin kehräämään kiitoksen.

—
Puuron keittoa ja barffausta

Ruotsalainen ajankohtaisohjelma Verkligheten kohahdutti viime kesänä laskelmillaan koirien ruokavalion kasvihuonekaasupäästöistä. Ne kun voivat ylittää jopa henkilöautoilun ilmastovaikutuksen. Tällöin koiran pitäisi kuitenkin olla todella iso ja syödä tavallista lihaisampaa ruokaa, ja vastaavasti autoilun pitäisi olla tavallista vähäisempää ja energiapihimpää.

Ohjelmassa laskettiin myös, että keskimääräinen ruotsalainen koira syö päivässä puoli litraa kuivamuonaa, josta noin 40 prosenttia on lihaa. Tällöin pelkästä koiran syömästä lihasta syntyy vuodessa lähes 300 kilon hiilidioksidipäästöt. Määrä vastaa suunnilleen yhden Helsingistä Berliiniin tehdyn lennon ilmastovaikutusta.

Jos koiransa hiilitassunjälkeä haluaa pienentää, voi ruokaan lisätä kypsennettynä ja hienonnettuna kasviksia, kuten juureksia, riisiä, tattaria ja hirssiä. Netistä löytyy ohjeita muun muassa erilaisten puurojen keittämiseen, ja ainekset voi ostaa luomuna. Niin kutsutut barffaajat ruokkivat eläimiään ihmisen elintarviketuotannosta sivutuotteena saatavalla raakaruokavaliolla kuten kalalla ja kanansiivillä sekä eri eläinten luilla ja sisäelimillä. Barf-ruokavaliota voi myös käyttää puuron ohessa.

Näkemykset siitä, miten suuri osa koiran ruokavaliosta lopulta voisi olla kasvisperäistä, näyttävät vaihtelevan melko huomattavastikin: lemmikkien ruokinta herättää intohimoja. Kasvissyöjäkoiria Suomesta kuitenkin löytyy, mutta kissan ruokavaliossa pitää yleisen käsityksen mukaan olla lihaa. Jos lemmikikseen siis haluaa takuuvarman kasvissyöjän, kannattaa kissan tai koiran sijaan valita vaikkapa kani, marsu tai maakonna.

Annukka Berg

Artikkeli on julkaistu aiemmin Luonnonsuojelijassa (2/2009)

Tämä ei kuitenkaan riitä. Vuoteen 2025 mennessä päästövähennysten tulisi olla jo 100 prosentin luokkaa vuoden 1990 päästötasosta ja vuoteen 2030 mennessä 125 prosenttia. Osa päästövähennyksistä voidaan tehdä rahoittamalla ilmastonmuutokseen sopeutumista ja puhtaampaa kehitystä kehitysmaissa.

Raporttia on kritisoitu poliittisen realismin puutteesta. Tällä hetkellä tavoitteet saattavatkin kuulostaa epärealistisilta, mutta kuka olisi uskonut vielä vuosi sitten, että valtiot ovat valmiita laittamaan satoja miljardeja talouselvytykseen. Epärealistinen voi muuttua nopeasti realistiseksi, tai jopa välttämättömyydeksi.

Greenhouse Development Rights (GDR) -ilmasto-oikeudenmukaisuusmallin mukaan laskettujen päästövähennysten kustannukset suomalaisille olisivat yhteensä 2,8 miljardia dollaria eli käytännössä noin euron verran jokaista suomalaista kohti joka päivä. Tämä perustuu olettamukselle, että päästövähennysten kustannukset ovat noin prosentin verran globaalista bruttokansantuotteesta.

Miksi ihmeessä meidän sitten pitäisi toimia edelläkävijöinä kansainvälisessä ilmastopolitiikassa ja vähentää päästöjä näin merkittävästi? Tähän on nähdäkseni ainakin neljä syytä. (1) Päästöt teollisuusmaissa, kuten Suomessa, syntyvät suurelta osin ylellisyydestä ja ylikulutuksesta kun kehitysmaissa kyse on eloonjäämisestä. (2) Historiallisesti teollisuusmaat ovat vastuussa suurelta osin nykyisestä ilmaston lämpenemisestä. (3) Päästöt henkeä kohdet ovat teollisuusmaissa suuremmat kuin kehitysmaissa. (4) Kyky sekä teknologiset ja institutionaaliset resurssit päästövähennysten toteuttamiseen ovat teollisuusmaissa paremmat kuin kehitysmaissa.

Greenhouse Development Rights (GDR) -ilmasto-oikeudenmukaisuusmalli haastaa nykyisen ajattelun. Olemme tottuneet ajatukseen siitä, että teollisuusmaissa päästöt pitää tiputtaa lähelle nollaa vuosisadan puoleenväliin mennessä. Tätä meille on kertonut muun muassa Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) neljäs arviointiraportti vuodelta 2007. Tämä ei kuitenkaan enää riitä kun huomioidaan historialliset päästöt ja maiden kyky tehdä toimenpiteitä.

Päästöjä pitää vähentää reilusti yli 100 prosenttia jo vuoden 2025 jälkeen. Tämä tarkoittaa sitä, että meidän vastuulla on rahoittaa kehitysmaiden päästövähennyksiä sekä löytää keinoja, jolla jo ilmakehään päästettyä hiilidioksidia saadaan kaapattua takaisin maaperään.

Ihmiset ovat onneksi valmiita muutokseen. Erilaisissa kyselyissä tämä tulee toistuvasti esille. Ilmastonmuutos ja ympäristöongelmat koetaan kaikkein huolestuttavimmiksi asioiksi. Ihmiset ovat ilmastonmuutoksesta enemmän huolissaan kuin esimerkiksi työttömyydestä, taloudellisesta vakaudesta ja talouskasvusta tai rikollisuudesta ja terveydenhuollosta. Kyse on siis vain poliittisen realismin toteuttamisesta päästövähennyksiä tehdessä.

Henkilökohtaiset päästökiintiöt eivät ole kuitenkaan enää mitään eko-scifiä, vaan Iso-Britanniassa on viime vuosina pohdittu useammankin selvityksen voimalla, mitä niiden konkreettinen toteuttaminen tarkoittaisi. Ideana olisi, että kaikille jaettaisiin henkilökohtaiset ilmastopäästökiintiöt, joilla voisi käydä kauppaa muiden kanssa. Tästä syystä järjestelmästä puhutaankin Briteissä yleensä henkilökohtaisena päästökauppana (Personal carbon trading, PCT).

Minun on myönnettävä, että olen hiukan ihastunut PCT:hen. Tykkään siitä ensinnäkin siksi, että se on sovitettavissa yhteen ilmasto-oikeudenmukaisuusajattelun kanssa. Toisaalta se laittaa saastuttajan maksamaan, kun kiintiön ylittäville päästöille pitää ostaa luvat markkinoilta. Parasta on kuitenkin se, että se antaa vähän päästäville mahdollisuuden saada rahallista korvausta ympäristösankaruudestaan. Päästökiintiöhän voisi toimia eräänlaisena perustulon siemenenä vähän ansaitseville ja siten usein vähän kuluttaville ihmisryhmille kuten opiskelijoille.

Henkilökohtaisten päästökiintiöiden tärkeänä puolena olisi se, että niiden kautta myös kulutuspuolelle saataisiin vahvaa ohjausta. Nythän esimerkiksi liikennettä on vaivannut niin kutsuttu rebound-ilmiö, jossa liikenteen määrien ja monesti myös autojen koon kasvu on syönyt polttoainetehokkuudessa syntyneet ympäristöparannukset.

Reboundin näkökulmasta nyt pöydällä olevat päästökiintiömallit ovat tosin aukkoisia. Niissä ei ole mukana esimerkiksi ruokaa, joka kuitenkin vastaa Suomessa noin neljännestä yksityisen kulutuksen kasvihuonekaasupäästöistä. Asumisen ja liikkumisen suuret virrat kuten esimerkiksi sähkön, lämmityksen ja liikennepolttoaineiden päästöt niihin on silti sisällytetty.

Itse kuvittelisin, että päästökiintiöjärjestelmän käyttöönotto tarkoittaisi käytännössä eräänlaista kaksoisvaluuttajärjestelmää, jossa ainakin tietyistä tuotteista pitäisi rahan lisäksi polttaa myös hiilimerkkejä. Merkkien ostaminen ja myyminen ei kuitenkaan olisi sen kummallisempaa kuin muidenkaan pankkiasioiden hoito: esimerkiksi päivän vaihtokurssilla saisi muutettua oman hiilikiintiönsä rahaksi – ja toisin päin.

Tavalliset britit ovat kuitenkin suhtautuneet epäilevästi henkilökohtaisiin päästökiintiöihin, ja järjestelmän on myös laskettu olevan suhteellisen kallis saataviin päästövähennyksiin verrattuna. Sen perustamiseen tarvittaisiin laskelmien mukaan lähes 800 miljoonasta 2,2 miljardiin euroa, ja vuosittaiset käyttökustannukset olisivat samaa luokkaa.

Henkilökohtaisilla päästökiintiöillä voisi kuitenkin olisi merkittävä vaikutus siihen, miten ihmiset hahmottavat ilmastonmuutoksen vakavuuden, syyt ja taloudelliset seuraukset. Kun demokratiassa kansalaiset päättävät asioista, tällaisen ymmärryksen syventäminen olisi tärkeää. Päästöjen leikkaamisen ja tulojen tasaamisen ohella henkilökohtaiset päästökiintiöt olisivat siis osa ilmastonmuutosajan kansalaisuuden synnyttämistä.

Oikeasti – haluaisin ihan hemmetisti. Ja sen lisäksi Prahaan pelaamaan salibandya, Islantiin ihmettelemään kuumia lähteitä sekä Japaniin katsomaan animaatioita.

Lentäminen on nykyään aivan liian halpaa ja houkuttelevaa. Rajoittava tekijä onkin työssäkäyvänä enemmän aika kuin raha. Opiskelijana tuli reissattua junalla ympäri Eurooppaa. Jos piti käydä Espanjassa, ostin reililipun. Matka Sevillaan ja takaisin maksoi jo silloin lähes kymmenen kertaa enemmän kuin halvimmat lennot. Mutta aika antoi mahdollisuuden pitää kiinni periaatteista.

Lentolakkoni piti monta vuotta. Viime aikoina olen kuitenkin yhä useammin painiskellut kiusausten ja itsekurin välillä. Jos salibandyjoukkue lähtee Prahaan turnaukseen, jäänkö todella pois kisakoneesta, koska en halua lentää? Jos lomaseura ei ole innostunut kotimaan matkailusta, lomailenko yksin?

Oma osuus yhden lentomatkan päästöistä tuntuu merkityksettömältä, vaikka samalla tiedän, ettei niin pitäisi ajatella. Junamatkailijana oli murheellista katsoa Lapissa eteläsuomalaisia, jotka lensivät parvittain pohjoiseen lumen perässä – ja samalla sulattivat lumia entisestään. Montakohan konetta enemmän lentää Lappiin nyt kuin kaksikymmentä vuotta sitten?

Kysyntä kasvaa, samalla kun jokainen voi ajatella, että lentäisi se kone ilman minuakin. Lentojen kasvihuonekaasupäästöt ovat kasvaneet nopeammin kuin minkään muun alan päästöt: ne ovat lähes kaksinkertaistuneet vuodesta 1990. Se uhkaa syödä ne saavutukset, joita päästökauppa on muilla aloilla tuonut.

Lennot tulevat EU:ssa mukaan päästökauppaan vuonna 2011. Lentolippuun tulee lisää hintaa arviolta parista eurosta muutamaan kymppiin. Se tuskin riittää suitsimaan meitä kurittomia kuluttajia. Viisas EU, leikkaa päästökiintiöitä jatkossa rajusti, koska useimmilla meistä ei ole riittävästi itsekuria vastustaa halpojen lentojen kiusausta.

Kuluttajien valinnoilla ei ole toistaiseksi havaittu olevan suurta roolia markkinoiden vihertämisessä. Ympäristömerkintöjen parantaminen on silti tärkeä asia. Kyse on pohjimmiltaan siitä, että meillä pitäisi olla oikeus tietää, miten paljon mikäkin tuote kuormittaa ympäristöä. Mistä meidän suomalaisten 40 000 kilon vuosittainen kulutusreppu koostuu?

Terveyteen ja ravintoon liittyvien pakkausmerkintöjen suhteen Suomessa ollaan pitkällä. Vaikkapa leipäpussista voi helposti lukea, paljonko aamiaispaahtiksessa on hiilihydraatteja, rasvaa ja proteiineja. Ja mikä parasta – samat tiedot löytyvät paitsi toisesta leipäpaketista myös pullapitkon ja mehupurkin kyljistä. Kaloreiden laskeskeluun perustuvissa dieeteissä ideana onkin, että valinta ei tapahdu vain pullan ja pullan vaan myös pullan ja limpun välillä.

Suomessa yleisessä käytössä olevat ympäristömerkintäjärjestelmät perustuvat kuitenkin toiseen logiikkaan. Esimerkiksi Joutsenmerkin myöntämiskriteerinä on nimenomaan, että tuote on omassa ryhmässään ympäristön kannalta edistyksellinen. Parhaassakin tapauksessa merkki voi siis suunnata kulutuskäyttäytymistä vain ympäristön kannalta vähemmän haitallisten tuotteiden ostamiseen.

Samalla on selvää, että ihminen ei läheskään aina tarvitse jotakin tiettyä tuotetta. Tarpeet ovat laaja-alaisempia. Ihminen voi kaivata vaikkapa proteiineja, jolloin sekä soija- että lihatuotteet tyydyttävät tarpeen. Kuitenkin soijan tuotanto on lihaa vähemmän kuormittavaa ympäristölle. Merkinnän tulisi siis helpottaa vertailua siitä, mikä on ympäristöystävällisin tapa tyydyttää proteiinin tarve.

Ongelmallista on myös, että nykyiset ympäristömerkinnät eivät auta kyseenalaistamaan itse tarvetta. Vaikkapa karkkipussien ja limsapullojen pakkausselosteita lukiessani olen joskus tajunnut, että en halua poimia koriini niistä yhtäkään. Yhtä hyvin voisi käydä niin, että uuden elektroniikkalaitteen tai kenkäparin ympäristömerkintää lukiessaan tulisi siihen tulokseen, että hankinta saa jäädä.

Unelmieni pakkausmerkinnässä olisi merkitty paitsi tuotteen elinkaaren aikaiset kasvihuonekaasupäästöt myös happamoittavat ja vesiä rehevöittävät päästöt. Siinä kerrottaisiin tuotteen valmistamisesta ja kuluttamisesta aiheutuvan jätteen määrä. Myös terveydelle tai ympäristölle vaarallisten aineiden käytöstä mainittaisiin. Mutta näin ilmastotalkoiden aikana pitää kai tunnustaa, että olisin tyytyväinen siihen hiilijalanjälkeenkin. Pitää saada Suomi ja koko EU laskemaan ympäristökaloreita.

Päätöksessä ei sitouduta tiettyihin päästövähennyksiin, vaan viitataan vain Hallitustenvälisen ilmastopaneelin arviointiraporttiin. Uhkana on, että tämän myötä ilmastonmuutoksen torjunnan vaatimasta tasosta saatetaan lopulta joustaa. Sen sijaan Kioton protokollan jo ratifioineet maat sopivat, että päästövähennysten tulee olla 25–40 prosenttia alle vuoden 1990 tason vuonna 2020.

Positiivisia puolia neuvotteluissa olivat saavutettu yhteisymmärrys kehitysmaille tärkeistä asioista, kuten teknologian siirrosta sekä sopeutumisen rahoittamisesta.

Balilta kantautuneista uutisista tuli sellainen olo, että ennen joulurauhan julistuksia on kyllä jokaisen mietittävä, mitä voisi tehdä ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Joulun viettoon kannattaa laskeutua lähinnä siksi, että itse kukin voisi ladata akut toimiakseen sen jälkeen entistä tehokkaammin ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Seuraavien kahden vuoden aikana on neuvoteltava varsinainen uusi ilmastosopimus. Kansalaisliikkeen painostus hallituksiaan kohtaan tulee olemaan tässä tärkeää.

Kotonakin voi tehdä paljon. Sähkökynttilät pois ikkunalaudoilta ja muistakaa hyödyntää uuniruokien jälkilämmöt! Kinkut sikseen ja juureslaatikoita poskeen!

Lisää vinkkejä

Lentäminen on parhaimmillaan hieno kokemus, jota todellakin varjostaa siitä koituvat suuret päästöt. Kaikista ihmisen aiheuttamista ilmakehää lämmittävistä päästöistä lentoliikenteen osuus on 3,5-4 %, koska korkealla ilmakehässä päästöjen vaikutus on suurempi.

Jos kaikki muut kasvihuonekaasupäästöt leikattaisiin pois, niin ei lentäminen silloin mikään merkittävä päästölähde olisi. Mutta kun päästöt muodostuvat tuhansien eri lähteiden yhteisvaikutuksesta, niin yhden lähteen pienuudella ei voi perustella sen vähäistä merkitystä.

Ja ongelmaa mutkistaakseni niin itse en pidä henkilökohtaista päästökauppaa ratkaisuna kolmesta syystä. Ensinnäkään maapallon pitäminen elinkelpoisena ei voi perustua vapaaehtoisiin toimiin. Piste. Saastuttajan on maksettava tai mieluummin oltava saastuttamatta.

Päästövähennysprojektien ongelmana on nykyhetkessä tapahtuvien päästöjen vähentäminen tulevaisuudessa tapahtuvalla hiilidioksidin sitomisella. Tämänpäiväisen lennon päästöt kompensoidaan istuttamalla puita, jotka kasvunsa aikana sitovat vastaavan määrän hiilidioksidia kymmenien vuosien aikana.

Kun päästöjä ryhdytään nollaamaan kasvattamalla suuri määrä metsää, niin mitä käy jos metsä palaa tai kaatuu myrskyssä? Ja väistämättä jossain vaiheessa puuhun sitoutunut hiilidioksidi palaa kiertoon ilmakehään, kun puu joskus maatuu. Maaperän sisällä miljoonien vuosien aikana muodostunut fossiilinen hiili ei näillä keinoin vähene ilmakehästä.

Kestävämpi tapa on korvata fossiilisia polttoaineita uusiutuvilla kuten tuuli- ja aurinkoenergialla. Tässäkin on ongelmansa: miten varmistetaan että kyseinen projekti todella korvaa entistä kapasiteettia eikä vain kasvata sitä lisää. Tässäkin päästövähennykset tapahtuvat pitkällä aikavälillä, kun taas päästöt tapahtuvat hetkessä. Jos päästöjen kasvua ei taiteta, niin miten päästövähennysprojekteilla voidaan eroa ikinä kuroa umpeen?

Ja miksi muuten rikkaat länsimaat ovat niin innoissaan rakentamassa tuulivoimaa kehitysmaihin eivätkä korvaamassa omia hiilivoimaloitaan niillä? Ainakin Suomessa kehitys on ollut todella hidasta.

Ongelmallista – kuluttajan elämä on. Nyt on haukuttu kaikki vaihtoehdot, joten mitä jää jäljelle? Siinä onkin mietittävää meille länsimaalaisille, jotka muodostamme 20% maailman väestöstä ja kulutamme 80% luonnonvaroista. Jossain vaiheessa meidän on kohdattava totuus, että kasvavaan kulutukseen perustuva elintapamme ei voi jatkua nykyisellään.
Tätä ympäristöjärjestöt ovat tuoneet esille viimeiset kolmekymmentä vuotta. Eikä sitä voida muuttaa kestäväksi yksin ostamalla päästöoikeuksia ja parempaa omaatuntoa köyhistä maista. Päästövähennyksiä kauppaavat Climatecare.org ja myclimate -tyyppiset ratkaisut lieventävät oireita mutta eivät poista niiden syytä.

Elämäntavan muuttamisen ei lopulta pitäisi olla meille niin vaikeaa, koska kysymys ei ole perustarpeista vaan ylellisyydestä. Lentomatkan voi korvata lähilomalla Suomessa ja pyörällä tehdyn matkan yhteenlasketut ympäristö- ja terveysvaikutukset ovat suorastaan huikeat. Sen jälkeen voidaan ryhtyä vähentämään työmatkoja ja korvaamaan niitä muilla keinoilla. Ja olisiko vihdoin aika lopettaa lentokerosiinin verovapaus ja siirtää lentoliikenteen todelliset kustannukset yhteiskunnalta ja ympäristöltä lentomatkustajien maksettaviksi ?

AIheesta:
Voiko päästöjen kompensoinnilla pelastaa ilmaston? Evert Hassink, ilmasto.org
Maan ystävien lentomaksu-kampanja