Toisin sanoen suunnittelijan täytyy suunnitella vaate ns. tavalliselle vartalolle ja mahdollisesti hieman pyöreämmillekin.

Olen tässä suhteessa hieman pettynyt ns. eettisemmän muodin kauppoihin. Niiden nettisivuja selatessa vastaan tulee luonnonkauniita ja vähemmän meikattuja malleja kuin tavallisten kauppojen sivuilla, mutta vartalokuvana laihuus ja pituus ovat molemmissa samalla tavoin valttia.

Mainokset ja kuvat luovat ahtaita vartaloihanteita. Vielä pahempaa on kuitenkin se, jos kaupoista ei löydy omalle vartalolle sopivia vaatteita. Olen aikaisemminkin siteerannut Liisa Peura-Kapasen tutkimusta: Puolella suomalaisista on ajoittain vaikeuksia löytää sopivankokoisia vaatteita ja jalkineita. Viidenneksellä on vaikeuksia säännöllisesti. Tulokset koskivat samalla tavoin kaikkia ikäryhmiä.

On masentavaa joutua asioimaan erikokoisten erikoismyymälöissä. Luulisi markkinataloudessa tässä olevan sen verran markkinarakoa, että laajemmat kokotaulukot kannattaisivat tavallisissakin vaatekaupoissa. Samaa voi sanoa eettisemmän muodin markkinaraoista. Jos Dougin oppilaat ryhtyvät tekemään eettisempiä vaatteita myös vartalokuva huomioiden, sehän on enemmän kuin hienoa! Tällaista lisää. Mullistetaan samalla koko tapa tehdä kauppaa!

Kummallista kyllä, usein kuulee sanottavan, että ”pitäisi mahtua näihin housuihin”. Valmisvaatekauppa on mennyt niin pitkälle, että vartalon on monien puheessa sopeuduttava vaatteisiin eikä vaatteen vartaloon. Toisin oli luultavasti silloin ei-niin-kauan-sitten, kun vaatteet tehtiin itse tai teetettiin. Sata vuotta sitten ei ollut valmisvaatteita, vaan ostettiin kangas ja tarvikkeet.

Kuvien voimaa ihmisten ajatteluun voi sitten vain ihmetellä.

Kirjoittaja on tutkinut vaatetusalan eettisyyttä. Kirjoitus on julkaistu aiemmin Eetti ry:n blogissa.

Toyotan mainoksien mukaan Prius on auto, jonka bensan kulutus on muita malleja ja merkkejä pienempi, ja on siksi parempi ympäristölle. Tämä kuulostaa loogiselta, mutta Priuksen ekologisuus on kuitenkin kyseenalaistettu. Prius voikin joidenkin tutkimuksien mukaan olla paljon huonompi ympäristölle kuin maasturit.

Väitteelle on olemassa hyvät perustelut. Bensan kulutus ei itse asiassa olekaan ainoa tai edes tärkein tekijä auton ympäristövaikutuksista puhuttaessa. Tärkeintä olisikin miettiä auton koko elinkaarta. Raaka-aineet, niiden lähteet, tuotanto ja kuljetus vaikuttavat kaikki tietysti ympäristöön.

Seuraakin siis pakollinen fakta-osuus Priuksen vastustajien näkökulmasta katsottuna:

Priuksen akku sisältää nikkeliä, mikä louhitaan Ontariossa, Kanadassa. Kyseinen laitos on kuitenkin surullisenkuuluisa sen tuottamien saasteiden vuoksi. Sitäkin turmelevampaa kuitenkin on, että nikkeli kuljetetaan sen jälkeen Eurooppaan jalostettavaksi, sitten Kiinan kautta Japaniin kokoonpanoa varten ja vasta sieltä Yhdysvaltoihin. Jokainen vaihe maksaa niin rahassa kuin saasteessakin paljon enemmän kuin esimerkiksi juuri ympäristön veriviholliseksi ajateltu Hummer. Vielä kun otetaan huomioon, että Priuksen odotetaan kestävän ajossa vain noin kolmanneksen niistä kilometreistä kuin Hummerin, ei se enää näytäkään ekologisuuden perikuvalta.

Tutkimuksia on tietysti tehty molemmin puolin, ja maallikon on vaikea ottaa selvää, kumpi puoli on oikeassa. Joskus kun tuntuu vaikealta ottaa selvää, onko esimerkiksi niinkin arkinen asia kuin voi meille maailman luonnollisin ja terveellisin asia vai kuolemaksi. Todennäköistä on, että tässäkin keskustelussa totuus sijaitsee jossakin näiden kahden ääripään välissä.

Näyttäisikin siltä, että ekologisin vaihtoehto on ostaa käytetty auto, jonka bensan kulutus on alhainen. Monet autot pääsevät nykyään lähestulkoon samoihin lukuihin bensan kulutuksessa kuin Priuskin, mutta eivät vahingoita luontoa yhtä paljon tuotannossaan ja niiden elinkaarta voidaan myös näin pidentää.

Ainakin voimme oppia tästä sen, että asioiden tutkiminen kannattaa aina. Median tai yrityksen hypetykseen ei kannata luottaa kuin ei yksipuoliseen argumentointiin ylipäätään. Ehkä Prius vain auttaa omistajiaan tuntemaan kuin he tekisivät jotain ympäristön puolesta?

Dokkari kertoo, kuinka lamppukysymys synnytti idean “suunnitellusta vanhenemisesta” eli tuotteen käyttöiän tarkoituksellisesta rajoittamisesta. Lampuista alettiin suunnitella tahallaan vähemmän kestäviä, jotta ne ennen pitkää lakkaisivat palamasta ja kuluttajan olisi ostettava uusi. Sama tapahtui myöhemmin nailonsukkahousuille: ensin hehkutettiin uutta mullistavaa keksintöä, kaiken kestävää sukkaa. Pian kuitenkin tajuttiin, ettei meininki vetele – sukan täytyy mennä rikki, jotta kuluttaja saadaan ostamaan uusia sukkia!

Tänä päivänä nailonsukkikset ovat melkeinpä kertakäyttökamaa. On aika hurjaa tajuta, että jo vuosikymmenten ajan ollaan tiedetty, kuinka rikkoutumaton sukka valmistetaan, mutta on teollisuuden etu, ettei niitä tehdä. Tuotteita ei siis suinkaan suunnitella asiakkaiden ehdoilla tai “kysynnän mukaan”, vaan homma taitaa mennä niin päin, että mainonta ja tarjonta luovat kysynnän. Kuluttaja ei tajua vaatia sellaista, minkä olemassaolosta ei tiedä – kuten rikkoutumattomat sukkikset tai ikuisesti palava lamppu – ja toisaalta jos mainokset eivät esittelisi meille jatkuvasti mitä oudoimpia uusia tuotteita, vanhat kelpaisivat aivan hyvin.

Tässäpä vastaus siihen, miksi nykyään elektroniset laitteet hajoavat juuri takuuajan päätyttyä eikä korjausmahdollisuutta ole. Tuottajat haluavat, että ostamme uutta mieluummin kuin korjaamme vanhaa, saati sitten että pärjäisimme yhden ja saman laitteen kanssa koko elämämme. Dokkari esittelee myös tulostimen, jonka sisään on asennettu siru, joka lopettaa tulostimen toiminnan siinä vaiheessa, kun tietty määrä tulostuksia tulee täyteen. Kun neuvokas kuluttaja sai nollattua tulostuslaskurin, tulostin toimi jälleen kuin enkeli!

Hehkulamppuhuijauksen katsottuani jäin miettimään, millainen maailma olisi, jos tuotannossa ajateltaisiinkin kuluttajan ja ympäristön etua rahanahneiden tuottajien sijaan. Elektroniikkajätettä ei tarvitsisi rahdata tonneittain kehitysmaihin piiloon länsimaisen kuluttajan silmiltä. Luonnonvaroja ei tuhlattaisi turhien tuotteiden valmistukseen vaan niistä valmistettaisiin kunnioittavalla asenteella tavaroita, jotka palvelevat todellista käyttöä. Kuulostaa ideaalitilanteelta.

Dokkarin antama kauhukuva oli kuitenkin se, että työpaikat häviäisivät, jos kulutuksen rattaiden pyörintä hidastuisi. Itse en voi olla miettimättä, mitä kaikkea upeaa “yli jäävällä” työvoimalla voitaisiin saada aikaan. Entä jos teollisuudelta pois jäävä väki käytettäisiin vaikkapa istuttamaan puita aavikoituville alueille, opettamaan lukutaitoa kehitysmaiden ihmisille ja hoitamaan sairaita tautien runtelemilla alueilla? Suomen vanhainkoditkin varmasti ottaisivat mielellään ylimääräisiä käsipareja avukseen. Ai niin, mutta nämä hommathan eivät tuota välitöntä voittoa ja nousevia käyriä, ainoastaan hyvinvointia joka on tietenkin toissijainen asia…

Lue myös mainio blogaus aiheesta Uusi Musta -blogissa!

Vaatteiden kuluttajaa ajatellessa useimmat varmasti ajattelevat shoppailevaa naista Sinkkuelämää -sarjan tyyliin: korkokengät, vyötäröltä kapea, mutta helmasta leveä polvipituinen mekko tyllialushameilla, hulmuavat hiukset, aurinkolasit ja käsilaukku, ehkäpä myös liikkeen paperikasseja. Myös miehet shoppailevat, mutta eri tavalla. Naiset kuitenkin tekevät yleensä myös perheen kulutuspäätökset, ainakin ruuan ja lasten vaatteiden suhteen.

Ovatko naiset sitten eettisesti tiedostavampia kuluttajia? Ovat. ”Naiset ovat tutkimusten mukaan yleensä usein kiinnostuneempia siitä, mitä he kuluttavat ja miten hyödykkeet on tuotettu, minkälaisia terveys- ja ympäristövaikutuksia tuotteilla on ja onko tuote valmistettu lapsityövoimalla.” (Vappu Törnqvistin Pro Gradu)

Olisiko kuluttajien paine voinut saada aikaan muutoksen yrityksissä? Onko näillä asioilla yhteys? Kysymys lähteekö vastuu kuluttajista vai yrityksistä on ehkä näitä samoja kysymyksiä kuin se, kuka luo uuden muodin. Muoti tosin on vaikeampi vastattava, toimijoita on enemmän ja toiminta PALJON joustavampaa.

Yritysten edustajien mielestä eettisen kuluttamisen on lähdettävä kuluttajista: ei sellaista voi myydä, mitä kukaan ei osta. Kuluttajien on taas mahdotonta saada kaikkea tarvittavaa tietoa joka kerta (jos se edes kiinnostaa), joten vastuun on oltava yrityksillä, jotta edes valikoimaa saataisiin.

Monet yritysten edustajat puhuvat vastuusta ja reilusta kaupasta trendinä tai megatrendinä. Trendi on määritelmällisesti nopeammin muuttuvaa kuin muoti. Minusta vastuukysymykset ovat tulleet jäädäkseen.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana vastuubisneksen räjähdysmäisen kasvusta huolimatta tilanne on kuitenkin vain pahentunut: ompelijoiden työajat ovat pidentyneet, mutta palkat pysyneet samoina. (Lähde: Tekstiili-, vaatetus- ja jalkinealan kansainvälisen ammattijärjestön ITGLWF:n pääsihteerin Neil Kearneyn puhe.)

Onko vaatealalla eniten ohjeistoja ja järjestelmiä siksi, että se on tottunut reagoimaan nopeasti trendeihin? Mene ja tiedä. Naisilla saattaa olla myös näppinsä pelissä. Onko kaikki vain ulkokultaa? Toivottavasti ei.

Kirjoittaja on tutkinut vaatetusalan eettisyyttä. Teksti on julkaistu aiemmin Reilun kaupan puolesta ry:n blogissa.

Seuraavaksi tulee varmaankin hinta ja toisaalta laatu. Ostaako kalliimpi, mutta mitä jos laatu ei vastaakaan hintaa?

Sitten on vielä istuvuus ja koko. Vaikka löytäisi jonkun ihanan, se ei välttämättä istu. Sopivan kokoisen vaatteen ja jalkineiden löytäminen on säännöllisesti vaikeaa joka viidennelle suomalaiselle, yli puolelle ajoittain. Monesti kuulee sanottavan, että ”olisi mahduttava näihin housuihin” – mielestäni vaatteiden on sopeuduttava kroppaan eikä päin vastoin!

Joillekin väri saattaa olla ratkaiseva tekijä. Joskus vain sopivan kiinnostavan värisiä ei ole myynnissä missään.

Kun tähän lisätään vielä valmistusmaa, ilmastovaikutukset, muut ympäristövaikutukset ja työntekijöiden oikeudet, ollaankin tekemisissä melkoisen matriisin kanssa.

Alkuperämerkinnät ovat vaatteissa vapaaehtoisia, eikä Made in -merkintä ei ole täysin luotettava. Niitä ei valvo mikään taho.

Taatusti reilusti tuotettuja ainakaan jokaiseen tyyliin sopivia vaatteita ei juuri ole. Reilun kaupan puuvillasta valmistettujen vaatteiden valikoima on vielä melko pieni ja silloinkin vain puuvilla on sertifioitua. Toki myös vaatteen valmistuspaikka on täytynyt ilmoittaa, ja usein valmistus onkin Reilun kaupan puuvillasta valmistettujen vaatteiden kohdalla kunnossa, varsinkin silloin, kun vaate on valmistettu kotimaassa. Muuta kuin puuvillan tuotantoa ei vain vielä valvota.

Myönnän siis, että vaatteiden ostaminen on sen verran hankalaa, että eettisyyskriteerit jäävät helposti pois. Sen vuoksi kannattaakin ostaa vain sopivaa, laadukasta ja kestävää ja antaa toiveita kaupalle. Ympäristökin kiittää ja toivottavasti valikoimaa tulee lisää.

Kirjoittaja on tutkinut vaatetusalan eettisyyttä. Teksti on julkaistu aiemmin Reilun kaupan puolesta ry:n blogissa.

Eikö saa ostaa ruokaa, vaikka jääkaapissa olisi vain valo? Pitäisikö pysytellä kotona silmät kiinni, ettei vain ostaisi mitään? Ei! Kyse on seuraavan ajatuksen herättämisestä: mitä tarvitsen? Tarvitsenko kaiken sen, mitä luulen tarvitsevani?

Huomaan kokevani tyytymättömyyttä ainoastaan silloin, kun altistun aggressiiviselle mainonnalle. Jos en näe kaikkia tarjolla olevia upeita tuotteita, en niitä myöskään tarvitse. Ja kun vieroittaa itseään riittävän pitkään mainoksien unelmamaailmalta, alkaa se vaikuttaa huvittavalta; tätäkö ne kuvittelevat minun tarvitsevan ja haluavan?

Markkinajohteinen nyky-yhteiskunta saa meidät kuvittelemaan, että kuluttaminen on yhtä kuin oleminen. Emme ole yhteisön jäseniä tai kansalaisia, vaan kuluttajia. Merkityksellistä elämää ei voi saavuttaa ilman kulutusyhteiskunnan kuplassa leijumista.

Olen ympäristöystävällinen kuluttaja?

Ekokestävä kuluttaminen on paradoksi. Kuluttaminen ei lähtökohtaisesti voi koskaan olla ympäristöystävällistä tai maapallon kannalta taloudellista. Mitä olisi taloudellinen kulutus? Ainakin sellaista, että käyttäisimme vain sen yhden maapallon verran resursseja niiden neljän, viiden sijasta joita nykykulutuksemme vaatii. Nykymenon ylläpitäminen esimerkiksi Suomessa on pidemmän päälle mahdollista vain, jos kiellämme köyhiltä mailta kuluttamisen kokonaan! Reilua.

Älä osta mitään -päivän tarkoituksena on saada ihmiset ajattelemaan. On ihan hienoa olla ekosti trendikäs tai vastuullinen kuluttaja, mutta kulutuksen muuttamista merkittävämpää olisi sen kokonaisvaltainen vähentäminen. Vähemmän ON enemmän!

Kannattaa siis suhtautua varauksella myös niihin vihreisiin mainoslauseisiin, jotka antavat luvan kuluttaa hyvällä omallatunnolla.

Raakasokeri on merkittävä vientitulon lähde 50 köyhälle maalle ja sen viljely työllistää kehitysmaissa 10-15 miljoonaa ihmistä. Malawissa sokeri on kolmanneksi tärkein vientituote tupakan ja teen jälkeen. Sokeriruoko on työläs kasvatettava, sillä se vaatii runsaasti kastelua ja pienviljelijät joutuvat korjaavat sen käsin.

Sokerin viljelyllä on melkoinen riistohistoria. 1400-1800-luvuilla Karibian ja Brasilian valtavilla plantaaseilla työskenteli 5-10 miljoonaa afrikkalaisorjaa. Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen Kepan kehityspoliittinen asiantuntija Tytti Nahi muistuttaa, että tänäkin päivänä sokerintuotannon – Malawissa myös uraaninlouhinnan ja tupakkatilojen – ongelmia ovat suuryritysten vastuuttomuus sekä kansainvälisten kauppasääntöjen epäreiluus. Monet tekevät pakkotyötä tai kärsivät velkaorjuudesta, heikosta palkkatasosta ja työturvallisuuden puutteesta. Malawilaisviljelijöiden mukaan myöskään valtion asettama minimipalkka ei riitä elämiseen.

Varhaisten teollisuusmaiden menestys on perustunut siihen, että omaa tuotantoa on tuettu ja suojattu, ja rajoja avattu vain toiseen suuntaa. Hintaneuvottelujen globaali eriarvoisuus on pitänyt afrikkalaiset pientuottajat alakynnessä. Malawissa 90 % ihmisistä elää pienviljelyllä, eikä heillä yleensä ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä kauppaehdot. Pientuottajat ovat myös heikosti järjestäytyneitä ja heiltä puuttuu tarvittava markkinatieto.

Nahi antaa esimerkin julkeasta markkinakehityksestä: Norsunluurannikon kahvintuottajat saivat vuosina 1987-88 vielä 17,5 % myyntihinnoista, mutta 2000-luvun taitteessa enää 7,2 %. Loput kahmitaan lähinnä ketjun loppupäässä, missä kahvi pakataan, brändätään ja myydään kuluttajille. Tukku- ja vähittäiskauppa keskittyy jatkuvasti kasvattaen ostajien valtaa. Etelä-Afrikassakin jo yli puolet ruokaostoista tehdään supermarketeista. On helppo arvata, kuka kehityksestä hyötyy ja kuka kärsii.

Parhaillaan sokerin hinta on korkeimmillaan 30 vuoteen. Näkyykö hinnankorotus viljelijöiden tuloissa? Aubrey Chilenjen mukaan kyllä, vaikkakin vaatimattomasti.

Chilenje ja Mzongwe kuuluvat Kasinthulan osuuskuntaan, jossa on mukana 282 viljelijää. Yhteisrahaston omistamista pelloista on jokaisella käytössään kolme hehtaaria sokeriviljelmää. Vuodesta 2004 osuuskunta on saanut Reilun kaupan tukea, josta 30 % suunnataan yhteisön kehitykseen: kaivoihin ja vesipisteisiin, sähköverkkoon, terveysklinikkaan ja koulujen tietokoneisiin. Toiset 30 prosenttia käytetään viljelmien hoitoon ja 40 prosenttia viljelijöiden hyväksi. Heille on mm. rakennettu oikeita taloja entisten savimajojen tilalle.

Mutta mitä viljelijät vastaavat Reiluun kauppaan kohdistuvaan kritiikkiin? Ovatko Reilun kaupan standardit vaikeita ymmärtää ja toteuttaa? Ovat, myöntää Chilenje. Pienviljelijät tarvitsevat ehdottomasti ulkopuolista henkilöä kääntämään ja selittämään monimutkaisia vaatimuksia, joita Reilu kauppa asettaa – erityisesti koska monet ovat täysin lukutaidottomia. Kasinthulassa pyritäänkin opettamaan viljelijöille luku- ja kirjoitustaitoa. He myös pitävät enemmän kokoontumisia ja kehittävät osuuskunnan hallintoa.

Chilenjen ja Mzongwen mukaan Reilu kauppa on tuonut heidän yhteisölleen paljon hyvää ja tiukat standardit kannustavat heitä kehittymään yhä enemmän. Koulutuksen ja maaseudun infrastruktuurin parantaminen auttaisi tuomaan Reiluuden yhä useamman pientuottajan ulottuville, niin Afrikassa kuin muuallakin. Toivon mukaan koko maailmankauppa voisi joskus olla, jollei Reilua, niin ainakin oikeudenmukaista.

Päällepäin näytti siltä, että kärryssä oli pääasiassa kevyitä nuortenkirjoja ja vanhoja, tylsännänköisiä tietokirjoja. Kun katsoin tarkemmin, bongasin pari hauskannäköistä sarjakuvakirjaa. Kungfu-poliisit, 1,50 e! Joukkoon oli eksynyt myös uudennäköinen sisustuskirja, jonka olisin voinut ostaa siltä seisomalta. Onnistuin pitämään pään kylmänä muistuttamalla itselleni, ettei kirjan edustama maalaisromanttinen tyyli ole ollenkaan minun makuuni.

Jonkin aikaa kärryä selailtuani olin jo niin innoissani, että minun oli astuttava sisään divariin. Aloin kierrellä kirjoilla vuorattuja huoneita ja löysin kiinnostavan teoksen toisensa jälkeen. Ajatella, joku on ostanut kirjan tai saanut lahjaksi, eikä olekaan halunnut pitää sitä. Siispä kirja on laitettu kiertämään eteenpäin, ja se on nyt minun ostettavissani hyväkuntoisena, muutaman euron hintaan.

Mieleeni hiipi kysymys, mikä kiire ihmisillä on rynnätä kirjamessuille ottamaan selvää tuoreimmista kirjauutuuksista. Niin paljon hyviä kirjoja on jo olemassa, ja divarissa ne maksavat murto-osan uuden kirjan hinnasta! Myynnissä oli myös dvd-elokuvia, jotka maksoivat suunnilleen saman verran kuin elokuvan vuokraus yhdeksi illaksi videovuokraamosta.

Hyviä kirjoja ja  elokuvia spottaillessani huomasin pohtivani, kenelle voisin ostaa niitä lahjaksi. Pitäisikö aloittaa joululahjojen hankinta jo nyt, vai ostaisinko hyviä elokuvia ja kirjoja varastoon, jotta sopivan juhlapäivän tullessa olisi muutama hyväksi havaittu lahja valmiina kaapissa? En olisi niin millään halunnut jättää aarteita hyllyyn seisomaan. Uskon, että joku kokee samoja tunteita tavallisessa kaupassa kierrellessään – ehkä nämäkin kirjat on alun perin hankittu tuonkaltaisina heräteostoksina.

Poistuin liikkeestä Kungfu-poliisit -sarjisalbumin kanssa ja jätin suunnattoman määrän hyviä löytöjä hyllyyn. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että seuraavan kerran kun jonkun tutun merkkipäivä lähestyy, suuntaan antikvariaattiin! Ja muina aikoina yritän vältellä moisia houkuttelevia paikkoja, etten vallan huku kirjoihin ja elokuviin. Onneksi kirjastot on keksitty – lainatut kirjat kun eivät jää omaan hyllyyn kummittelemaan, eikä niitä tarvitse olla muutaman vuoden päästä roudaamassa divariin.

Yksittäinen ihminen kulkee lauma- ja lama-ajattelun mukana. Valtaapitävät esittävät usein taloudellisen taantuman laastariksi kulutuksen kasvattamista. Osta enemmän, niin yhteiskunta voi paremmin! Ja toimii shoppailu parannuskeinoksi myös muihin kriiseihin. WTC:n tornien juuri sorruttua ei Yhdysvaltojen edellinen presidentti George W. Bush suinkaan kehottanut murtuneita kansalaisiaan suremaan, rakastamaan ja tukemaan toisiaan tai edes rukoilemaan, vaan shoppailemaan! Ja amerikkalaiset tottelivat. Mahtoikohan kaikille tulla parempi mieli?

Ranskalainen taloustieteilijä ja filosofi Serge Latouche, joka vieraili juuri Suomessa Kasvu murroksessa –konferenssissa, kutsuu tämän päivän ihmisiä kulutusaddikteiksi. Ja sitähän me olemme, jatkuvasti ahdistuneita kaikista asioista joita emme (vielä) omista. Riippuvuus syntyy useimmille jo lapsuudessa. HS:n mielipidekirjoittaja kertoo pakonomaisen ostotarpeensa juontavan juurensa siitä, että hän lapsesta asti oli tottunut saamaan kaiken mitä halusi. Ihmisten mielissä sekoittuvat halut ja tarpeet, eikä tahtomiselle lopulta tule loppua. Miten voi tietää, mitä tarvitsee, jos ei ole ikinä ehtinyt tarvita mitään?

Kulutusriippuvaiselle asennemuutos on mahdollinen vasta kun rahaa ei enää ole, mutta velkaa sitäkin enemmän. Velkaantuminen onkin toinen nykyajan ihmisen perusominaisuuksista, ja yksi syy sille, miksi taloudellinen rakennemuutos on vaikea toteuttaa. Tarvitsemme jatkuvaa talouskasvua, jotta yhteiskuntamme selviää veloistaan! Kierre ei samalla kaavalla lopu koskaan. Ja ihmiset ahdistuvat ahdistumistaan.

HS:n mielipiteen kirjoittaja lopettaa kuitenkin hienoon ja lohdulliseen huomioon, johon soisi kaikkien koukuttuneiden havahtuvan. Hän onnistuu ”kaiken kurjuuden keskellä iloitsemaan ilmaisista asioista, kuten luonnosta ja askartelusta. Tavara ei tee ketään onnelliseksi kuin lyhyen hetken.”

Aamulla bussissa lehteä lukiessani meinasin pudottaa silmät päästäni nähdessäni erään pääkaupunkiseutulaisen ostoskeskuksen alemainoksen. Kuvassa oli kirkkaanvihreällä taustalla kaksi sarjakuvatyylillä piirrettyä naishahmoa, jotka olivat selvästi ryntäämässä kovaa vauhtia ostoksille. Puhekupliin oli kirjoitettu repliikit:

- Sello on kuulemma Suomen ekoin kauppakeskus.

- Kunhan ehditään ekoina Sembaloihin!

Alla oli vielä toistettuna, että kyseinen kauppakeskus on nyt virallisesti Suomen ekoin. En tunne tittelin myöntämisen perusteita, mutta koko mainos oli niin hämmentävä, etten tiennyt miten reagoida. Mistä lähtien alennusmyynneissä ravaaminen on ollut ekologista? Tuntuu jotenkin valtavan koomiselta, että kulutusjuhlaa edes yritetään naamioida vihreäksi. Kenelle tuollainen menee läpi?

Hetken pohdittuani totesin, että varmasti aika monelle. Toisessa saman ostoskeskuksen mainoksessa kehotetaan tekemään tilaa uusille löydöille ja viemään vanhat kierrätykseen. Hienoa, kierrätystä – jo sanan kuullessaan jokainen tietää, että nyt on kyse fiksuista ja ympäristöystävällisistä asioista! Sehän riittääkin, ja ei kun ostoksille. Jos oma hinku päästä alennusmyynteihin on kova, mutta ekoasiat hieman painavat mieltä, voi tällainen mainos hyvinkin piristää ja kannustaa pieneen “syrjähyppyyn” ostoskeskuksen ihmemaahan. Kai sitä hieman voi shoppailla, kun kerran ostosparatiisi on Suomen ekologisin…

Tässä vaiheessa vuotta sitä alkaa tosissaan jo odotella Älä osta mitään -päivää, joka onneksi herättää aina uudelleen mediassa keskustelua turhan shoppailun järjettömyydestä ja ympäristövaikutuksista. Mainosten kieroutuneeseen maailmaan pureutuva Mainoskupla-kilpailu on jo käynnissä, ja voittajat julkistetaan Älä osta mitään -päivänä 26.11.2010. Mainoskuplan tämänvuotinen teema “Kirkkaanvihreät arvot” on kuin luotu yllä kuvailemani kaltaisen “tekoekon” mainonnan vastapariksi!