Järjestötoiminnalla on vaikutuksia ympäristöön – liittyipä toiminta sitten valokuvaukseen, moottoripyöriin tai kesyrottiin. Kun pohtii oman järjestön toimintaa kestävän kehityksen eri näkökulmista, huomaa monen asian olevan jo hyvällä mallilla ja toisaalta löytää myös monenmoisia kehittämiskohteita.

Vesi, energia ja jätteet. Hoitamalla vuotavat vessanpöntöt, umpijäässä olevat sähkösyöpöt pakastimet ja pursuilevat sekajäteastiat kuntoon päästään hyvään alkuun. Esimerkiksi tarjoilut, liikkuminen sekä pienet ja isot hankinnat voidaan tehdä ympäristöä säästävällä tavalla. Jäsenille voi myös järjestää koulutusta aiheeseen liittyen.

Järjestötoiminta on lähtökohdiltaan kestävää, tarjoaahan se mahdollisuuksia osallistumiselle, ihmisten kohtaamiselle ja uusille ystävyyssuhteille. Yhdessä tekeminen on hauskaa, ja ekoteoista ja auttamisesta saa hyvän mielen. Monilla järjestöillä on pitkät perinteet, jotka siirtyvät toimijasukupolvelta toiselle ihmisiä yhdistäen – toisaalta myös luodaan innolla uutta ja kehitetään samalla uudenlaista järjestökulttuuria.

Pienillä järjestö resurssit ovat usein rajalliset. Tämä saattaa kuitenkin jopa kannustaa kestävyyden toteuttamiseen: säästetään sähköä ja vettä, hankitaan käytettyä ja lainataan, tehdään yhteistyötä muiden kanssa. Varainhankinnankin voi tehdä kestävällä tavalla. Eiväthän myytävät tuotteemme ja arpajaisvoittomme ole kertakäyttöisiä tai muuten vain täysin turhia?

Arjen kestävien valintojen lisäksi järjestöt voivat vaikuttaa tekemällä valintansa näkyviksi. Tietäväthän kaikki, että meidän järjestössä tarjotaan reilua kahvia, kaikki pääsevät vaikuttamaan päätöksentekoon ja kertakäyttöastioiden käytöstä on luovuttu? Fiksut tavat saattavat kulkeutua jäsenistön mukana edelleen koteihin ja muihin järjestöihin.

Kestävän kehityksen työstä voi kertoa ylpeästi myös sisarjärjestöille, muille sidosryhmille ja vaikkapa tiedotusvälineille. Myönteinen esimerkki sekä tiedon ja hyvien ideoiden jakaminen kannustaa muitakin toimimaan. Työlle voi saada myös ulkoista tunnustusta – esimerkiksi Liikunnan ekomerkin tai vapaa-ajan toimijoiden Vihreän lipun.

Juuri nyt vietetään Nuukuusviikkoa, jonka teema on tänä vuonna Kestävästi seurassa. Järjestöjä ja muita yhteisöjä kannustetaan pohtimaan omaa toimintaansa ja tapahtumiaan kestävän kehityksen näkökulmasta. Onhan sinun yhteisösi mukana? Kurkkaa viikon tapahtumat ja taustat osoitteesta Nuukuusviikko.fi.

Annukka Luomi
ympäristökasvattaja ja Nuukuusviikon 2011 projektikoordinaattori

Päätin nuukuusviikon kunniaksi karsia jotain ylimääräistä arjestani, ja päädyin yhteen yleisimmistä kertakäyttötavaroista: paperiin. Tietokoneaikakauden lapsena ja herkkänenäisenä ihmisenä arvioin pehmeän paperin vastaavan suurinta osaa paperinkulutuksestani. Niinpä ainakin viikon ajan pannassa ovat nenäliinat, talouspaperi sekä wc-paperi.

Paperin paino

Motivaatiota paperista pihistelyyn löytyy tilastoja selaamalla. Suomessa kulutetaan keskimäärin 350 kiloa paperia henkeä kohden vuodessa. Tästä pehmopaperin osuus on noin 25 kiloa. Paperikilon tuottamiseen taas tarvitaan noin 98 kiloa luonnonresursseja, huomattava määrä energiaa ja paljon puhdasta vettä. YLEn esittämän mainion Mitä kulutus maksaa? -dokumentin mukaan joka päivä jätteisiin tai pönttöön päätyy 270 000 puun verran paperia. Joka päivä.

Muutaman puun ohella voin suojella biodiversiteettiä, hillitä ilmastonmuutosta ja säästää pennosia, kun mietin kahdesti paperinkulutustani.

Kuin ennen vanhaan

Tuntuu juhlalliselta niistää ensimmäisen kerran kankaiseen nenäliinaan. Valitsen paketista vihreän värisen. Pyörittelen suurta liinaa hetken käsissäni – mistä nurkasta tohtisi aloittaa? Niistäessä olo on arasteleva, mutta nostalginen. On suorastaan ylellistä niistää pehmeään kankaaseen! Liinaa taskuun taitellessani huomaan sen tuntuvan siellä paljon miellyttävämmältä kuin puoliksi käytetty paperinenäliina. Suuren liinan laskokset kätkevät sitkeän kosteuden turvallisesti uumeniinsa.

Kertakäyttötavaroita pursuavassa maailmassa unohtuu herkästi, kuinka menneet polvet ovat ratkaisseet samat käytännön ongelmat. Hetken joudunkin miettimään vessapaperille korviketta. Kaupunkioloissa helpoin ratkaisu on usein pöntön ulottuvilla. Turvaudun ikivanhaan puhdistautumiskeinoon, veteen ja pyyhkeeseen. Myös tämä vaihtoehto osoittautuu käteväksi. Haastavin osuus on suihkullisen yleisövessan löytäminen hädän tullen.

Tavattoman helppoa

Viikon kokeiluni alkaa nyt olla voiton puolella. Kaksi kappaletta kangasnenäliinoja ja kaupungillakin mukana kulkenut pikkupyyhe odottavat pesuaan. Hämmästyn, miten vähän pehmeän paperin pois jättäminen on tuntunut elämässäni. Arvelin pehmopaperin olevan niin huomaamaton ja tiivis osa arkipäivää, että sen käytöltä välttyminen olisi suurikin haaste.

Olin onneksi väärässä. Vanhalla koiralla on turhaan huono maine: tapojaan voi muuttaa helposti, kun siihen vain uskaltautuu.

Vaikka pikkupyyhe jääneekin ensi viikosta lähtien kotikäyttöön, kangasnenäliinat tulevat kulkemaan taskussa vastedeskin. Voin vain todeta nuukuusviikon hengen mukaisesti, etten todellakaan ole luopunut mistään elintärkeästä.

Nuuka – sana, jonka voidaan ajatella tarkoittavan vähän pihiä, kitsastelua, kaiken tarpeellisen jemmailua ja vain sitä että ollaan kohtuullisia, tyydytään vähempään. Tänä vuonna nuukaillaan teemalla ”Vähemmän kulutusta – enemmän elämää”.

Mietimme mitä kaikkia tapoja on ratkaista vaikkapa ruoanhankkiminen, liikkuminen ja asuminen mahdollisimman kestävällä tavalla täällä Suomessa. Ratkaisut ovat hyvin arkisia.   ”Virallisesti Nuuka” merkki voidaan myöntää kaikille pyöräileville, kotitarveviljelijöille, sähkönsäästäjille ja veden säännöstelijöille sekä lähiluonnossa seikkaileville. Oikeaoppista nuukailua on myös tavaroiden yhteiskäyttö ja vaihtaminen.

Tänä vuonna nuukuus on jakamista, yhteisöllisyyttä ja uuden oppimista. Kerrostalot, joissa on yhteissauna ja pyykkitupa ovat nuukia. Asuntoihin jää enemmän tilaa elämälle. Jokainen taimi ja verso ikkunalaudalla, parvekkeella ja pihalla edustaa välillä kadoksissa olevaa omavaraisuutta. Yhdessä tekemällä saa myös enemmän. Ystävien kutsuminen syömään on kovin nuukaa, koska silloin ruokaa valmistuu useammalle kerralla.

Mielenkiintoisin teema minusta on ollut työnteon järjestäminen mahdollisimman nuukasti ja luonnonvaroja säästäen. Resepti on kuitenkin helppo: tee töitä vähemmän. Kuulostaa ehkä karulta, mutta silloin on aikaa tehdä asioita, joilla myös säästää rahaa ja luontoa. Ruuhkavuosia elävät voivat toteuttaa tätä toista reseptiä: tee töitä, jolla edistät luonnonvarojen säästäväistä käyttöä tai edistät  jotain muuta hyvää ja mielekästä, itsellesi tärkeää.

Mietin mitä olisi lapsiperheelle sopivaa HC-nuukailua. Kesän parhaimpaan aikaan menemme lasten kanssa mökille, jossa ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä. Kuulostaako kurjalta? Minusta ei. Kun kaikki ylimääräinen high tech jää kaupunkiin ja jäljelle jää vain välttämättömimmät huvitukset eli läheiset, ruoka ja raitis ilma, voi kai sen jo uskoa riittävän.
Tänä vuonna ei siis luovuta mistään, mikä olisi elintärkeää.  Sen sijaan kannustamme oppimaan uusia taitoja, miettimään yhteisöllisiä ratkaisuja ja miettimään mikä toisi arkeen elämyksiä jo nyt.

Nuukuusviikolla järjestetään erilaisia nuukaa elämäntapaa edistäviä ja kestävää taloutta pohtivia tapahtumia. tapahtumatiedot: www.nuukuusviikko.fi

Kirjoittaja työskentelee huhtikuun loppuun Nuukuusviikon koordinaattorina

Suomessa sähkö- ja elektroniikkalaitteiden valmistus kuluttaa enemmän luonnonvaroja kuin laitteiden käyttö. Siksi on parempi käyttää samaa laitetta pidempään, ja tarvittaessa korjauttaa se, kuin vaihtaa vähemmän energiaa kuluttavaan uudempaan malliin. Elektroniikan käyttöikä on kuitenkin laskenut viime vuosina. Länsimaissa tietokoneen käyttöikä putosi vuosien 1997 ja 2005 välillä kuudesta vuodesta kahteen, vaikka valmistajien mukaan koneiden pitäisi toimia noin seitsemän vuotta.

Kuluttaja pitää usein uuden laitteen ostamista halvempana ja vaivattomampana vaihtoehtona kuin vanhan korjaamista. Tähän vaikuttavat uusien laitteiden pudonneet hinnat, korjauksen kokeminen hankalaksi ja varaosien saamisen vaikeus. Yritysten tulisi panostaa siihen, että myös vanhempiin laitteisiin olisi tarjolla varaosia, ja että kunnostus sujuisi vaivattomasti ja olisi kuluttajalle edullisempi vaihtoehto kuin uuden laitteen ostaminen. Mitä enemmän ja kauemmin laitevalmistajat tarjoavat varaosia ja yhteensopivia lisävarusteita, sitä kestävämpää kulutuselektroniikan käytöstä tulee. Esimerkiksi latureiden yhteensopivuus eri mallien ja merkkien kanssa on askel parempaan.

Nykyinen lainsäädäntö velvoittaa kaikki maahantuojat ja valmistajat hoitamaan sähkö- ja elektroniikkaromun keräyksen, uudelleenkäytön ja kierrätyksen. Käytöstä poistuneet elektroniikkalaitteet luokitellaan ongelmajätteeksi, eikä niitä saa heittää tavallisten roskien sekaan. Lainsäädännön ensisijaisena tavoitteena on elektroniikkaromun uudelleenkäyttö, ja vasta sen jälkeen purku ja kierrätys materiaalina. Suomessa keräykseen palautuneesta elektroniikkaromusta kuitenkin vain murto-osa päätyy uudelleen käytettäväksi. Laitteet ovat monesti lojuneet omistajansa kaapeissa niin kauan, että uusien tuotteiden markkinoilta löytyy jo paljon monipuolisempia malleja edulliseen hintaan. Käytettyjen laitteiden suppeat valikoimat ja uusien laitteiden alhaiset hinnat houkuttavat epäröivää kuluttajaa valitsemaan uuden tuotteen. Ostajat eivät myöskään välttämättä tiedä, mistä heidän paikkakunnallaan voi hankkia käytettyä elektroniikkaa.

Jokainen voi lisätä uudelleenkäyttöä toimittamalla käytetyn laitteensa keräykseen heti käytön loputtua. Parhaiten laite saadaan hyötykäyttöön, kun se toimitetaan suoraan kunnostukseen ja uudelleenkäyttöön erikoistuneelle taholle, ja mukaan liitetään myös siihen kuuluvat johdot ja lisävarusteet.

Luonnonvarojen säästämiseksi on tärkeää kierrättää uudelleenkäyttöön kelpaamaton elektroniikkajäte. Esimerkiksi matkapuhelimien materiaalista suurin osa voidaan ottaa talteen ja käyttää uudelleen. Suomessa myydään kaksi miljoonaa kännykkää vuodessa. Kahdesta miljoonasta käytöstä poistetusta kännykästä saisi kierrättämällä talteen 30 kiloa kultaa, 600 kiloa hopeaa ja 20 tonnia kuparia, muovista puhumattakaan. Toistaiseksi lähes puolet käytöstä poistuneista kännyköistä päätyy kuitenkin lojumaan pöytälaatikoihin.

Elektroniikkajätteen käsittely on maailmanlaajuinen ja kasvava ongelma. Esimerkiksi pelkästään Suomessa käytöstä poistettuja televisioita kertyi viime vuonna noin 9 400 tonnia, mikä tarkoittaa lähes 350 000:ta vastaanotinta vuodessa. EU:ssa arviolta jopa 75 prosenttia elektroniikkajätteestä on niin kutsuttua “hidden flowta”, eli se jää keräys- ja käsittelytilastojen ulkopuolelle, ja voi päätyä kaatopaikoille tai kehitysmaihin. Suomessakaan kaiken elektroniikkajätteen osalta ei tiedetä, mitä sille tapahtuu. Puhelimien ja tietokoneiden kohdalla tilastojen ulkopuolelle jäävien jätevirtojen suuruus voi olla kymmeniä prosentteja.

Eurooppalaisilta kuluttajilta peräisin olevaa elektroniikkajätettä on kuljetettu lainsäädännön vastaisesti kehitysmaihin, muun muassa Kiinaan ja Ghanaan, joissa resursseja sen asianmukaiseen käsittelyyn ei ole. Greenpeacen mukaan EU:sta lähtee elektroniikkajätteen viennin kieltävästä lainsäädännöstä huolimatta päivittäin Afrikkaan tuhansia vanhoja elektroniikkalaitteita ja niiden osia. Jotkin laitteista korjataan ja otetaan uudestaan käyttöön, mutta suuri osa päätyy hajotettavaksi. Kehitysmaissa vaarallisia aineita sisältäviä laitteita saatetaan esimerkiksi polttaa tai purkaa käsin ilman suojaimia. Purkajien lisäksi myrkyllisille aineille altistuvat jätteenkäsittelyalueiden asukkaat. Elektroniikkavalmistajien tulisikin kantaa vastuunsa tuotteen koko elinkaaresta valmistuksesta aina jätteenkäsittelyyn saakka.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin osoitteessa nuukuusviikko.fi

Laitteet tarvitsevat toimiakseen monia metalleja. Niitä kaivetaan köyhissä maissa usein ilman suojavarusteita ja osittain lapsityövoiman avulla. Monet kehitysmaat ovat riippuvaisia kaivosteollisuutensa tuomista tuotoista, kuten Sambia ja Kongon demokraattinen tasavalta, jotka tuottavat puolet maailman koboltista. Neljäsosa maailman koboltista käytetään kannettavien elektroniikkalaitteiden akkuihin. Kaivostoiminta on vaarallista sekä työntekijöille että ympäristölle, sillä siitä syntyy paljon jätettä, ja kaivajat voivat altistua muun muassa keuhkoja vahingoittavalle mineraalipölylle. Indonesiassa, maailman toiseksi suurimmassa tinantuottajamaassa, kaivosalueiden ympäristö on suurelta osin tuhoutunut, ja monet tinankaivajat työskentelevät vaarallisissa oloissa. Riskialtista työtä tekevistä kaivostyöläisistä suuri osa ei pysty palkallaan turvaamaan perheelleen edes minimitoimeentuloa.

Lapsityövoiman käyttö on kaivoksissa yleistä. Esimerkiksi Kongon Katangassa arviolta 50 000 lasta työskentelee kupari- ja kobolttikaivoksissa ilman suojavarusteita. Köyhyys pakottaa monet lapset työskentelemään vaarallisissa kaivoskuiluissa, joissa vakavien onnettomuuksien riski on suuri. Ainoastaan lapset mahtuvat kaivoksien tiukimpiin koloihin. Kongossa kaivannaisista saadut tulot ruokkivat edelleen vuosia kestänyttä konfliktia, joka on vaatinut jo viiden miljoonan ihmisen hengen. Sitä ylläpitää tällä hetkellä lähinnä tinamalmin kaivu itäisessä Kongossa, missä monet kaivoksista ovat aseellisten ryhmien hallussa. Louhinnasta saaduilla rahoilla ostetaan muun muassa aseita. Tinaa käytetään piirilevyjen juotteissa, ja jo reippaasti yli kolmasosa maailman tinasta kuluu elektroniikkateollisuuden tarpeisiin.

Kaivannaisten matka laitteisiin on monimutkainen ja kiertää monen maan kautta. Afrikasta kaivettu raakamalmi esimerkiksi jalostetaan useimmiten Euroopassa tai Aasiassa. Osa jalostetuista metalleista myydään eteenpäin metallipörssien kautta, osa suoraan materiaali- ja kemikaalivalmistajille. Valmistajat prosessoivat metalleista mm. jauheita ja kemikaaleja, jotka myydään elektroniikan komponenttien valmistajille tai suoraan nimekkäille laitevalmistajille.

Laitteita valmistavien tehtaiden työolot eivät ole usein kaivoksia paremmat. Suurin osa kulutuselektroniikasta valmistetaan nykyisin niin kutsutuissa halvan työvoiman maissa. Eurooppalaiset valmistajat siirtävät tuotantoaan alihankkijoille kilpailukykyyn ja hintatasoon vedoten. Edullisten matkapuhelinten todelliset kulut tulevatkin köyhien maiden työntekijöiden ja ympäristön maksettaviksi. Esimerkiksi Kiinassa ja Filippiineillä valmistetaan matkapuhelimia ja niiden osia kurjissa oloissa: 12-tuntiset työvuorot ja kuuden päivän työviikot ovat monen ihmisen arkea. Kiinassa maan lainsäädännön asettamien ylityörajojen rikkominen on enemmän sääntö kuin poikkeus. Elektroniikkatehtaiden työntekijät ovat yleensä nuoria maaseudulta muuttaneita naisia, joille maksetaan minimipalkkaa (35 senttiä tunti), joka riittää hädin tuskin elämiseen. Tuotannossa käytettävät myrkylliset materiaalit koettelevat työntekijöiden terveyttä ja kuormittavat ympäristöä. Työntekijät eivät käytä aina suojaimia, sillä ne hidastavat työntekoa ja vaikeuttavat tulostavoitteissa pysymistä, ja tavoitteista lipsuminen voi tarkoittaa palkatonta lisätyötä.

Valmistajilla on valta muuttaa asioita ja vastuu laitteensa tuotantoketjun eettisyydestä. Valvonta ulottuu usein kuitenkin vain tuotantoketjun ensimmäiseen portaaseen, jos sinnekään. Alan yritysten tulisi tehdä enemmän yhteistyötä reilumman tuotantoketjun eteen. Meillä kuluttajilla on oikeus tietää, missä ja miten käyttämämme laitteet on valmistettu. Voimme myös äänestää lompakollamme. Me kuluttajat voimme kertoa valmistajille millaista elektroniikkaa haluamme, eettisesti epäilyttävää vai rakenteeltaan reilumpaa.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin osoitteessa nuukuusviikko.fi

Nuukuusviikon aikana olin lentää pyrstölleni erilaisten uudelleenkäyttöideoiden suosiosta. Vierailin suorassa radiolähetyksessä, jonne kuulijat soittivat ja kertoivat vihjeitään. Langoilla oli kovasti ruuhkaa, eikä meitä kommentaattoreita olisi niin kovasti edes tarvittu, sillä kuulijakunta oli itse kovin valveutunutta ja aktiivista. Soittajat eivät olleet myöskään mitään nuoria idealisteja, vaan pääosin varttuneempaa väkeä, joille uudelleenkäyttö on selvästi osa elämää.

Kierrättäminen ja turhien tavaroiden muokkaaminen hyödykkäiksi ei ole vain mummokansan asiaa. Uudelleenkäytön trendikkyys palasi mieleeni vieraillessani nykytaiteen museon kaupassa. Uusiokäyttöön päässeestä kankaasta oli tehty upeita pinssejä, huippusuunnittelijoiden laukkuja sekä tarvikepaketteja, joiden valmiiksi leikatusta painokankaasta ja vetoketjusta voi itse ommella kukkaron tai penaalin. Miten ihana ajatus! Mitään halpaa roinaa ei tällainen kierrätystavara tietenkään ole, sillä design ja käsityö – varsinkin yhdistettynä – maksaa. Ja sietää maksaakin, sillä olisihan kohtuutonta ajatella, että tuotteistamiseen ja itse tuotteeseen liittyvä työ tulisi jostain maapallon toiselta puolelta puoli-ilmaiseksi.

Vakuutuin lopullisesti kierrätyskäsityön haluttavuudesta vieraillessani suositulla käsityöfoorumilla, jonka osastoista osa on suljettu. Niiden on tarkoituksena olla palkintona muita auttaville ja keskusteluihin osallistuville käsityöihmisille. Yksi näistä himotuista osastoista, ainoa suljettu käsitöiden tekemiseen liittyvä osasto, oli kierrätyskäsityö. Miettikää, mikä statusarvo! Minä haluan sinne! Pakko päästä!

Nyt, kuulkaahan tarkkaan kun kehua retostan: minullakin on yksi designstatussymboli – käsilaukku. Se on valmistettu vanhan kumisaappaan varresta, ja kokonaisuus on viimeistelty vaaleanpunaisilla tekotimanteilla ja satiinirusetilla. Hyvä idea, kiva toteutus ja eettisen kierrätysmateriaalin käyttö – voiko mikään louisvuittonkaan päihittää sitä millään muulla mittarilla kuin hinnalla?