Konferenssista sen verran, että se sattui käsittelemään nimenomaan kestävää kehitystä ja talouskasvua. Ja kyllä, se tuntui vähän kornilta, että me reilut kaksi sataa ihmistä lentelimme lukuisilta mantereilta puhumaan tästä aiheesta ja tupruttelimme samassa jättimäiset hiilidioksidipäästöt ilmakehään. Ja tällaisia tapahtumiahan maailmassa riittää. Siitäkin me tietenkin keskustelimme virallisen ohjelman väleillä. Oma omatuntoni alkoi kolkuttaa pahemman kerran jo varatessani lentoja toukokuussa. Matkaan mahtui lisäksi paljon enemmän tai vähemmän huvittavaa oman ja muiden toiminnan pohtimista.

Monet meistä antoivat muun muassa palautetta siitä, miten konferenssin pääsalia oli aivan turhaan jäähdytetty sähköisen ilmastoinnin voimin järjettömän kylmäksi. Varsinkin kun yhdessä esityksessä nimenomaan mainittiin yhtenä esimerkkinä, kuinka vähäinenkin ilmastoinnin (Suomessa tietenkin lähinnä lämmityksen) vähentäminen säästää valtavasti energiaa. Jonkin verran myös rutisimme ruokatarjoilun lihapainotteisuudesta.

Itse kunnostauduin puolinolona oman hotellini vastaanotossa valittamalla henkilökunnan mielestä ilmeisen huvittavasta asiasta. Hotellihuoneessani oli nimittäin pari pikku kylttiä, joista toinen kehotti ripustamaan pyyhkeet tangolle, jos haluaa käyttää niitä useamman kuin yhden päivän ja tiputtamaan lattialle, jos haluaa ne vaihdettavan. Toisen kyltin sai asettaa tyynylleen, jos lakanat kelpasivat yhtä yötä pidempään. Muistaakseni näitä vedensäästökampanjoita onkin ollut jo vuosia hotelleissa ympäri maailman (tai ainakin siellä, missä minä siis olen sattunut käymään). Tässä hotellissa uudelleen käytetyistä pyyhkeistä sai myös ikäänkuin “ansaittua” puiden istutusta YK:n ympäristöohjelman kautta.

Ensimmäisenä aamuna ripustin iloisena pyyhkeeni ja asettelin kyltin tyynylleni. Hämmästyin, kun palatessani kaikki tekstiilit oli vaihdettu uusiin. Asettelin ja ripustelin seuraavana aamuna kaiken yhä huolellisemmin. Silti sama toistui taas. Kolmantena aamuna menin hotellin vastaanottoon kertomaan asiasta ja toiveestani toimia kylttien osoittamalla tavalla. Asiaa pahoiteltiin kovin ja luvattiin korjata asia. Asia korjaantui ehkä kerran loppumatkani aikana. Olin pettynyt ja mietin, että säästyyköhän noilla kampanjoilla sitten oikeastaan mitään. Samalla muistelin huvittuneena edellistä matkaani, jossa jemmasin aina aamuisin käsisaippuapalan siivoojalta, joka sinnikkäästi halusi aina vaihtaa lähes käyttämättömän saippuan joka päivä uuteen – ja sekös minua kismitti.

Palautteellani tuskin oli juuri mitään merkitystä siihen nähden, että lensin edestakaisin yhteensä 22 tuntia päästäkseni tuohon hotelliin rutisemaan pyykinpesuasioista. Jotenkin puolustelen kuitenkin itseäni sillä, että kyse on periaatteesta. Mutta voinko minä lainkaan puhua ekologisista periaatteista, jos kerran suostun lentämäänkin? Päätin muistaakseni joskus viime vuonna, etten enää koskaan lennä muutoin kuin työn takia. Päätös on pitänyt, mutta silti mietityttää jatkuvasti onko minun työni ja opintoni tosiaan niin tärkeitä, että voin puolustaa lentämistä itselleni sillä – ja samalla kirjoitella esimerkiksi tähän blogiin.

Miten ekologinen siis pitää itse olla voidakseen uskottavasti puhua ekologisista valinnoista? Pohdin tätä lähes päivittäin. Mikään vastaus ei kuitenkaan tunnu täysin kattavalta. Olisiko sitten helpompaa vain kertaheitolla luopua vaikka minun tapauksessani juuri lentämisestä lopullisesti, kun kerran niin monesta muustakin asiasta olen valmis luopumaan tavallisessa arjessakin?

Kaikki tämä on kuitenkin kovin triviaalia ja tavallista ja kerta kaikkiaan vain minusta järkevää. Sitten eräänä keväänä päätin, että ympäristön tulisi kuulua myös työn kautta elämääni. Typerää ilmastoa ajatellen, mutta lähdin Thaimaan koillisosaan maaseudulle vapaaehtoistyöhön ympäristöprojektiin. Kaksi kuukautta puhdistin toivottomana järveä, opetin englantia, lauloin lapsille ja kuuntelin lasten laulua, kuokin kuivaa kasvimaata sadon toivossa, kaivoin ylös maahan haudattuja paristoja kylän teiltä ja siirtelin koulun pihan jäteastioista muoviset maitopussit oikeaan paikkaan. Kaiken tämän tein keskimäärin kolmen muun eurooppalaisen kanssa. Kaikilla meillä vain toivo siitä, että työn tuloksena edes hiukkanen tietoa jäisi jälkeemme. Että edes yhtenä roskien keräämisen päivänä joku ei olisi taas tuikannut ties mitä roskakasaa tien varressa tuleen.

Tärkeintä kuitenkin oli nähdä paikallisten ihmisten elämää. Vielä tärkeämpää oli saada olla osa sitä tuon lyhyen ajan. Silmiinpistävin asiassa jokaisessa kodissa oli tavaroiden vähyys. Kyseessä oli tietenkin taloudellisesta pakosta johtuva asia. Mutta silti! Silloin heräsi ajatus: Mitä kaikkea minulla jo onkaan kotona odottamassa? Mitä tapahtuisi, jos en ostaisi mitään turhaa kuten vaatteita, kenkiä, keittiövälineitä, koriste-esineitä vaikkapa… hmm sanotaan vuoteen? Omituinen ajatus, niin pitkä aika.

Palasin Suomeen tämän ajatuksen kanssa. Normaaliin opiskelijaelämään. Tottakai ostin ruokaa. Meni kuukausi, kolme. Meni puoli vuotta. Meni vuosi. Kukaan ei ollut huomannut mitään. En minä eikä kukaan muu. Mutta minä olenkin länsimainen ihminen, jolla on jo kaikkea. Kyllä, minulla todella oli kaikkea, koska en joutunut pulaan ostamattomuuteni vuoksi.

Vuoden lopulla päässäni oli vain yksi ajatus: Mitä jos vetäisi toisen samanlaisen perään?

Sitä ei ole tarvittu. Tavara ahdistaa, ostaminen aiheuttaa huonon omantunnon. Syynä eivät ole pelkästään ympäristöasiat, vaan tieto siitä, miten paljon jo on. Minulla on kaunis pieni koti, kauniita vaatteita. Niitä kaikkia voi paikata, parsia, värjätä, maalata, jos tylsäksi käy. Siirtää tavarat vaikka eri järjestykseen ja ehkä tuunata jotakin – pienempi vaiva kuin vaihtaa kaikki uusiin ja hankkiutua vanhoista eroon. Mutta mikään ei ole hienompaa kuin lähteä toiselle puolelle Suomea, hypätä junaan pelkkä reppu selässä. Koska enempää ihminen ei tarvitse.

Sen minulle opetti Thaimaassa pieni köyhä kylä kaksi vuotta sitten. Siellä auringonnousussa, noin kello 5.30 aamulla, peltimukista kahvia juodessani, paljain jaloin bambupenkillä, buddhalaistemppelin kellojen soidessa, olin onnellisempi kuin koskaan. Yhden päivän ostamattomuus on tuossa mittakaavassa aika pieni asia. Tai aika suuri tehdessään ihmisen onnellisemmaksi.

Tukholma, Hammarby Sjöstad. Idea ekokaupunginosan rakentamisesta Tukholmaan on syntynyt jo 1990-luvulla. Tällä hetkellä kaupunginosassa asuu lähes 10 000 ihmistä. Vuoteen 2015 mennessä asukkaita tulee olemaan yli 20 000. Rakennukset tuottavat keskimäärin noin 50 prosenttia tarvitsemastaan energiasta itse. Aurinkopaneeleja ja viherkattoja on paljon. Lisäksi kaupungiosassa on oma jätevesijärjestelmä ja lämpöenergia tuotetaan omassa laitoksessa uusiutuvilla energiamuodoilla, kuten biokaasulla. Yksityisautoilua alueen sisällä ei ole juuri lainkaan, ja joukkoliikenne on järjestetty hyvin toimivalla ratikkalinjalla. Tavoitteena onkin, että 80 prosenttia kaupunginosan asukkaiden matkoista tehdään kävellen, pyörällä tai joukkoliikennettä käyttäen.

Växjö, Ruotsi. Vajaan 100 000 asukkaan Växjö on ollut kansainvälisessä vertailussa yksi todellinen kestävän kehityksen edelläkävijä. Kaupunki on tehnyt jo vuonna 1996 päätöksen irtautua fossiiliriippuvuudesta vuoteen 2050 mennessä. Vuonna 2003 on otettu käyttöön ympäristötilinpäätös kaupungin budjetoinnissa. Vuoteen 2006 mennessä kasvihuonekaasupäästöjen määrä oli tippunut 30 prosenttia vuoden 1993 tasosta ja yli 50 prosenttia kaikesta energiasta tuotettiin uusiutuvilla. Lämmityksessä uusiutuvien energialähteiden osuus on jo yli 90 prosenttia. Lisäksi kaupungissä on kokeiltu puun käyttöä kerrostalorakentamisessa. Suuri osa kaupungin päästöistä tulee liikenteestä. Tähän on tartuttu rajoittamalla autoilua. Kaupungissa on laaja ja viihtyisä kävely- ja pyöräteiden keskusta. Kasvihuonekaasupäästöt Växjössä asukasta kohden ovat noin kolme tonnia vuodessa, kun ne Ruotsissa keskimäärin ovat kuusi tonnia. Vertailun vuoksi: suomalainen tuottaa keskimäärin kasvihuonekaasupäästöjä noin 12 tonnia vuodessa.

Malmö, Västra Hamnen. Vanhan satama-alueen päälle rakennettu uusi kaupunginosa on todellinen keskiluokan hiilineutraali ekounelma. Kyseessä on noin 1000 asunnon ekokaupunginosa, jossa energia tuotetaan kokonaan uusiutuvilla energialähteillä, kuten aurinkoenergialla, tuulivoimalla ja merestä otettavalla lämmöllä. Rakennukset ovat tyylikkäitä ja tietysti matalaenergiataloja. Kaupunginosan taustalla pyörii iso tuulivoimala. Alueella ei ole juuri lainkaan autoliikennettä.

Freiburg, Saksa. Ekologisen kaupunkisuunnittelun ja rakentamisen ykkönen on Lounais-Saksassa sijaitseva aurinkoenergian kehto ja reilun 200 000 asukkaan Freiburg. Kaupungin rakennusnormit määräävät, että kaikkien uusien asuntojen tulee olla nollaenergiataloja. Kevyeen ja joukkoliikenteeseen on panostettu ennennäkemättömän paljon, ja esimerkiksi juna-asemalta löytyy pyöräilykeskus, jossa on kaikki mahdollinen mitä pyöräilijä tarvitsee. Pikaratikka kuljettaa tehokkaasti ihmiset ekokaupunginginosista toiseen. Keskustan kaduista suuri osa on varattu pelkästään joukkoliikenteelle ja kävelijöille. Pyöräteitä onkin noin 500 kilometria ja pyöräparkkeja 9 000 kappaletta. Erityisesti noin 5000 asukkaan Vauban ja 12 000 asukkaan Rieselfeld ovat todellisia helmiä, joissa kaikki talot on rakennettu matala-, passiivi- tai plusenergianormien mukaan.

Yhteistä ekokaupunginosille ja -kaupungeille on tiivis kerrostalo- ja pientalorakentaminen, tiukat rakennusnormit ja puun käyttö rakennuksissa, energian tuottaminen uusiutuvilla energialähteillä ja aurinkoenergian aktiivinen hyödyntäminen. Maisemaa hallitsivat viihtyisät viheralueet sekä lukemattomat katuihin maalatut pyöräkaistat ja -parkit. Tehokas valoetuuksilla toteutettu raitiovaunuliikenne ja kevyen liikenteen selkeä suosiminen autoilun kustannuksella olivat myös itsestäänselvyyksiä. Joukkoliikenne kulki usein uusiutuvilla energialähteillä, kuten biokaasulla ja kaupoissa luomutuotteiden saatavuus oli huippuluokkaa. Varsinkin Freiburgissa ja Växjössä muutosten takana oli kaupunkilaisten vahva osallistaminen päästöksentekoon. Myös pieniin asioihin oli kiinnitetty huomiota. Varsin yleisesti kahviloiden ja ravintoloiden vessoissa oli liikkeen tunnistimella toimivat valot.

On inspiroivaa nähdä, kuinka paljon ilmastoystävällisiä ratkaisuja on toteutettu eri puolilla Eurooppaa. Samalla herää kuitenkin huoli siitä, että siirryttäessä hiilineutraaliin yhteiskuntaan ei tämäkään riitä. Pitää pystyä tekemään vielä enemmän ja nopeammin, ja tämä kaikki pitää pystyä tekemään kaikkialla maailmassa.

Ekorakentamista olisi voitu ja voitaisiin toteuttaa myös Suomessa – muuallakin kuin Eko-Viikissä. Miten paljon ekologisemmin esimerkiksi Helsingin uudet asuinalueet Vuosaaressa, Herttoniemen rannassa, Arabianrannassa ja Jätkäsaaressa olisikaan voitu rakentaa, jos niin vain olisi haluttu?

Leo Stranius

Kirjoittaja oli elokuussa junamatkalla Euroopassa tutustumassa ekokaupunkeihin ja –kaupunginosiin sekä muihin ympäristöinnovaatioihin. Kuvia matkasta on nähtävissä osoitteessa: http://www.facebook.com/album.php?aid=145359&id=834852845&l=c40780d72d

Ennen kaipasin vaeltamaan Himalajalle tai vähintään Romanian Karpaateille. Äskettäin selasin Metsähallituksen luontoon.fi-sivustoa ja yllätyin. Suomen Lapissa on todellisia erämaa-alueita, joiden läpi ei kulje edes retkeilypolkuja, teistä puhumattakaan. Maisemat näyttivät kuvissa huikaisevilta.

Unelmoin kaupunkilomasta romanttisessa Ljubljanassa. Sitten menin Savonlinnaan. Se on mahtava kesäkaupunki, jossa voi  parhaimmillaan bongata sekä oopperajuhlille saapuneita julkkiksia että norpan. Ainakin pari vuotta sitten nuori norppa hengaili heinäkuussa aivan Olavinlinnan kupeessa.

Yksi viime kesän hienoimpia kokemuksia oli matka reittiveneellä Espoolle kuuluvalle Rövargrundetin saarelle. Ulkosaariston karua luontoa pääsi ihastelemaan muutamalla eurolla.
Ihan lähiympäristössäkin voi kokea ihmeellisiä elämyksiä. Helsingin keskustassa voi nähdä huuhkajan ja kerrostalon takapihalla ihmetellä, miten rastas kiskoo matoa maasta.

Toki Himalajalla patikoiminen on upeaa ja Ljubljana on kaunis kaupunki. Ehkä kotimaan ja erityisesti arkiympäristön ihmeellisyyttä ei kuitenkaan jaksa aina muistaa. Jos lähialueen ihmeistä osaisi nauttia enemmän, kaukomatkailua voisi ainakin hiukkasen vähentää.

Mihin matkailualan yritykset sitten julistuksellaan sitoutuvat? Tärkeimpiä kohtia ovat sitoutuminen noudattamaan paikallisia, kansallisia ja kansainvälisiä lakeja ja sääntöjä sekä vastustamaan aktiivisesti matkailun laittomia, loukkaavia ja hyväksikäyttäviä muotoja. Siis hetkinen. Osoitetaanko nykyään edelläkävijyyttä ja kunnianhimoa sillä, että sitoudutaan noudattamaan lakeja?

Tehtävää vähän kunnianhimoisemmillekin toimille kuitenkin riittäisi. Matka 2009 -messujen alla julkistetun kyselyn mukaan suomalaiset eivät ole valmiita  vastuulliseen matkailuun. Kaikkein tärkeimmät kriteerit matkustettaessa ovat matkakohteen kiinnostuvuus, matkan hinta, olosuhteet sekä hotellin sijainti ja taso. Vasta aivan viimeisenä pohditaan paikallisten elinkeinojen suosimista, hotellin ympäristöluokitusta ja matkan aiheuttamia päästöjä.

Kiinnostavaa on kuitenkin se, että viime vuonna matkustaneista suomalaisista 12 prosenttia olisi valmis maksamaan vapaaehtosen maksun matkan aiheuttamista hiilidioksidipäästöistä. Lisäksi 15 prosenttia olisi valmis maksamaan enemmän ympäristöystävällisistä vaihtoehdoista ja 27 prosenttia olisi valmis valitsemaan vähäpäästöisen matkustusmuodon.

Yllä olevista luvuista taitaa kuitenkin olla vielä pitkä matka siihen, että esimerkiksi vapaaehtoinen maksu todella maksettaisiin. Kyselyn mukaan vain kolme prosenttia ulkomailla matkustaneista on maksanut vapaaehtoisen maksun hiilidioksidipäästöjen kompensoimiseksi viimeisimmän matkansa osalta. Matkailualan yrityksillä voisi olla tähän kannustamisessa merkittävä rooli. Sitä odotellessa homman voi hoitaa kätevästi vaikka osoitteessa: http://www.lentomaksu.fi

Ovatko työ- vai lomamatkat sitten oikeutetumpia? Usein ajatellaan, että työmatkat ovat oikeutetumpia, koska ne ovat työnantajan määräämiä (pakollisia) eikä yksilö voi niihin vaikuttaa. Ainahan voi kuitenkin valita työpaikkansa. Lomamatkailu taas tuo ihmisille hyvinvointia ja onnellisuutta. Viikon aurinkoloma piristää ja samalla saa D-vitamiiniakin. Puhumattakaan turismin sosioekonomisista vaikutuksista paikalliseen elinkeinoon. Mitä mieltä sinä olet?

PS. Suomalainen elinkeinoelämä ja Bob Helsinki ovat käynnistäneet Älä ruoki lamaa -kampanjan yksityisen kulutuksen lisäämiseksi. Kampanjan ensimmäinen muutosvoimainen teesi kuuluu ”Osta kuin ennenkin”. Niinpä. Mitä väliä kiihtyvästä sukupuuttoaallosta ja ilmastokriisistä? Mitä väliä tulevista sukupolvista tai maapallosta? Suosittelen liittymistä Ruoki lamaa! -ryhmään Facebookissa. Ryhmän slogan kuuluu ”Mieti mitä ostat”. Itse kehottaisin silti pidättäytymään ostamisesta kokonaan sekä vähentämään myös työ- ja lomamatkoja.

– Onko sulla matkoja tiedossa? hän kysyi. Itse hän kertoi olevansa menossa New Yorkiin.

Tajusin, että lomamatkojen selostaminen kuuluu tuttavapiirissäni peruskuulumisten vaihtoon. Jos matkalle ei olla lähdössä, siltä ollaan juuri tulossa. Eikä kyseessä ole mikään lähialuematkailu tai slow travel. Kiireiset työssäkäyvät suhauttavat Kuubaan tai kaupunkilomalle Cadiziin tietenkin lentokoneella.

En tiennyt mitä vastaisin. Ilmastosyistä olen päättänyt tehdä enää yhden lentämistä vaativan lomamatkan elämässäni. Yksi Kuuban matka tuottaa lähes seitsemän kertaa niin paljon ilmastopäästöjä kuin keskivertointialainen saa aikaan vuodessa.

Biletunnelmissa tuntui kuitenkin puisevalta alkaa selittää, että “kun on tää ilmastomuutos ja lentäminen on hirveän vahingollista”.

Aloin pohtia, miksi matkustelu on meille korkeakoulutetuille kolmekymppisille niin tärkeää. Matkustelevat tuttavani tietävät kyllä, mistä ilmastonmuutoksessa on kyse. He kierrättävät huolellisesti jätteensä, vähentävät lihansyöntiä ja saattavat jopa luopua autostaan. Miksi kaukomatkailusta ei olla valmiita luopumaan?

Olemmeko vain itsekkäitä ja nautinnonhaluisia? Aavistelemmeko, että pian lomalentelystä tulee liian kallista, kenties jopa kiellettyä, ja käsillä ovat viimeiset hetket päästä kauas pois?

Maailmalta löytyy kieltämättä kiinnostavia kolkkia. Rakastan itsekin matkustelua, enkä ole ollenkaan varma, pystynkö pysymään päätöksessäni.

Yksi syy ihmisten matkusteluintoon voi olla työn ja vapaa-ajan rajan hämärtyminen. Loma ei tunnu kunnon lomalta, jos työasiat eivät jää vähintään tuhannen kilometrin päähän.

Kysyin asiasta myöhemmin eräältä ystävältäni. Hänellä oli teoria: kyse on sosiaalisesta statuksesta. Kouluttautuneelle keskiluokalle on tärkeää osoittaa, että muut maat ja kulttuurit kiinnostavat. Ajatellaan, että matkustelu avartaa.

– Miten ne siellä New Yorkissa avartuvat? Menisivät edes Teksasiin, ystäväni tokaisi.

Ehkä asenteet kaukomatkailua kohtaan muuttuvat pikku hiljaa. Huomasin, että Helsingin Sanomien Gambia-matkailujuttu kirvoitti verkkoon paheksuvia kommentteja ilmaston pilaamisesta.

Uudet käsitteet saattavat myös auttaa. Ajatushautomo Demoksen Aleksi Neuvonen totesi lehdessä, että kuluttajia kannattaisi innostaa vähentämään hiilipäästöjään samaan tapaan kuin Pohjois-Karjala-projektilla kannustettiin ihmisiä syömään terveellisemmin.

Nyt tiedän, mitä vastaan jatkossa matkasuunnitelmiani uteleville kavereille. Sanon, että olen hiilidieetillä.

Kuitenkin moni valitsee lentämisen halpojen lippujen vuoksi. Lentoliput ovat kuitenkin halpoja, sillä kustannuksiin ei ole sisällytetty ympäristövaikutuksia. Päinvastoin. Lentoliikenne on pääsääntöisesti vapautettu polttoaineverosta ja usein arvonlisäverosta, eikä sitä koske edes ilmastonmuutosta kiihdyttäviä päästöjä rajoittava Kioton sopimus.

Lentäminen on liikennemuotona monin verroin haitallisempaa ilmastolle kuin maaliikenne, sillä lentäminen vie paljon fossiilista kerosiinia ja aiheuttaa sen vuoksi suuret hiilidioksidipäästöt henkilökilometriä kohti. Vertailun vuoksi: Jos saman yhtä kilowattituntia vastaavan polttoainemäärän käyttää eri kulkumuotoihin, pääsee lentokoneella pörräämään 0,7 km, henkilöautolla 0,8-1,7 km, bussilla 5-10 km ja junalla 10-20 km (lähde: Ilmasto.org). Tehokkaana ja nopeana pidetty lentoliikenne onkin siis tehotonta hiilidioksidin tupruttelua.

(Ainoa liikennemuoto, joka voi edes haastaa lentoliikennettä tehottomuudellaan ja päästöillään, ovat vesiliikenteen turbopika-alukset ja autolautat. Jos ei halua uimaan, kannattaa valita autolautta pika-aluksen sijaan (ja jättää meribuffetin kaukaa raahatut katkaravut syömättä.)

Mikäli lentämistä ei voi välttää tai se on hankalaa, voi hiilidioksidipäästöjään neutraloida tukemalla erilaisia metsitys- ja energiansäästöhankkeita. Mukavia juna- ja bussimatkakokemuksia ei kuitenkaan pystytä millään korvaamaan.
• Tarkkoja laskelmia kaipaavat löytävät hakemansa VTT:n Lipasto –tietokannasta
• Hitaan ja kokemuksekkaan matkustamisen saitti www.slowtravel.nu. Jaa kokemuksesi!