Monia kuitenkin näyttää pelkkä ehdotuskin ärsyttävän. Myös joulukuun Image-lehdessä ilmestyi kirjailija Joonas Konstigin viiden sivun mittainen lihansyönnin puolustuspuhe nimellä Lihan ilot. Artikkeli on provosoivuudessaan ihan vetävää luettavaa. Konstigin mukaan kasvissyönti on vaarallista harhaoppia, jota ei kyseenalaisteta. Kirjoittaja on itsekin entinen kasvissyöjä ja ilmoittaa nyt vastustavansa vegetarismia ”eettisistä syistä”.

Hän lähtee liikkeelle esihistoriasta: joidenkin antropologien mukaan lihansyönti on ihmislajin menestyksen taustalla, sillä se sai aivot kasvamaan. Kehityshistorian näkökulmasta vegetarismi on taantumuksellista, Konstig kirjoittaa. Esihistoria ei kuitenkaan kerro, miten meidän pitäisi toimia tänään. Nyt voimme käyttää isoja ja kehittyneitä aivojamme esimerkiksi eettisemmän ja ekologisemman ruokavalion kehittämiseen.

Konstig liittyy hc-karppaajien joukkoon yrittäessään niitata käsityksen eläinrasvan epäterveellisyydestä. Perustelut eivät kuitenkaan kuulosta kovin tieteellisiltä. Kolesteroliteoriaahan ei suinkaan ole haudattu, vaikka karppaajat pitävätkin omasta käsityksestään kovaa meteliä. Konstig jättää myös kokonaan käsittelemättä sen seikan, että punaisen lihan syöminen lisää suolistosyöpiin sairastumisen riskiä. Suomen syöpäjärjestöt suosittelevat rajoittamaan punaisen lihan kulutuksen 300 grammaan viikossa. Keskivertosuomalainen syö punaista lihaa reilusti enemmän, noin 1,5 kiloa viikossa.

Yksi kirjoittajan erikoisimmista väitteistä on, että kasvissyöjät haluavat mahduttaa maailmaan enemmän ihmisiä. Eiköhän kyse ole ennemmin siitä, että maapallon kantokyky saataisiin paremmalle tolalle nykyisellä väestömäärällä.
Eläinten kärsimykset tehotuotannon rattaissa Konstig kyllä tunnustaa, mutta hänen mielestään eläinten asiaa ajetaan parhaiten tukemalla eettistä lihantuotantoa: luomua, riistaa ja poroa.

Silloin kyllä lihankulutusta pitäisi myös reilusti vähentää. Luomua ja riistaa tuskin riittää kaikille puoltatoista kiloa viikossa, ainakaan jos esimerkiksi sianlihan luomutuotannon edellytykset muuttuvat sellaisiksi, että eläimet pystyvät oikeasti elelemään lajinmukaista elämää.

Konstig ihmettelee oman tehotuotantokommenttinsakin kanssa ristiriitaisesti, miksi ruuasta on tullut politiikkaa ja miksi siihen nykypäivänä yhdistyy häpeä. Ehkä siksi, että ruokaan todella liittyy nykyisen äärimmilleen tehostetun tuotannon aikana muitakin kysymyksiä kuin täyttääkö se vatsan ja onko se hyvää. Se muodostaa muun muassa huomattavan osan yksityisen kulutuksen ympäristövaikutuksista.

Konstigin maailman lihantuotanto kuulostaa nykymeininkiin verrattuna utopialta – joka kuitenkin saavutettaisiin jotenkin kummallisesti itsestään, kunhan kasvissyöjät vain  luopuisivat surullisesta harhaopistaan. Konstigin ainoa pitävältä kuulostava argumentti on, että liha on tehokasta ravintoa. Niinhän se on, mutta sen tuotannon eettiset ja ekologiset ongelmat ovat niin suuria, että ne puoltavat vahvasti vähintäänkin lihansyönnin reipasta vähentämistä.

Konstig antaa myös ymmärtää, että kasvissyöjien ainoa vaihtoehto lihalle on soija, jota hän pitää syötäväksi kelpaamattomana kasvina. Kirjoittaja sivuuttaa käytännössä kokonaan lihantuotannon polttavimman ongelman – ilmastopäästöt. Pahinta on naudanliha. Yksi kilo naudanlihaa merkitsee 15 kiloa ilmastopäästöjä.

Siispä hyvää lihatonta tammikuuta. Itse en syö lihaa, mutta lupaan yrittää vähentää lempiherkkuni juuston kulutusta reilusti. Se kun on melkein naudanlihan veroinen ilmastosyöppö.

Esimerkiksi lihan kohdalla tuhlaus tuntuu aivan järjettömältä epäeettisyydeltä. Ensin viljelytilaa tuhlataan rehun kasvattamiseen, rehua kuljetetaan, eläimet kärsivät tehotuotantoeläiminä, teurastetaan ja lopulta liha päätyy tiskiltä roskatynnyriin? Kaikkiko aivan turhaan?

Mietimme Ninan kanssa kasvissyönnin ja freeganismin yhdistämistä. Jos löytää hyvää poisheitettyä lihaa, eikö olisi oikein syödä se, jos vain kykenee? Toisaalta totaalikasvissyöjänä voi ehkä tuoda paremmin esille joka tilanteessa, miksi ei suostu syömään lihaa. Siihen voi tietenkin halutessaan asettaa lisäehdon: “ellei se ole dyykattua.” Dyykatun lihan kasvissyöjä voi tietenkin myös lahjottaa ystävilleen, jotka sitä suostuvat syömään. Freeganismi, veganismi ja vegetarismi jakavat kuitenkin paljon yhteisiä arvoja.

Entä onko dyykkaajissa niitä, joilla varat eivät riitä ruokaan? Pohdimme Ninan kanssa, että yksi ratkaisu ylijäämäongelmaan voisi olla Veikko Hurstin säätiön tapaiset järjestöt, jotka vastaanottaisivat lahjoituksina kaupoilta pian pilaantuvaa tavaraa ja jakaisivat eteen päin. Muistelin, että vanhempieni lähikirkossa on jokapäiväinen leipäjakelu, jonka paikallinen K-Kauppa mahdollistaa.

Voisivatkohan yhä useammat kirkot hyödyntää tiloissaan joka tapauksessa istuvaa vahtimestaria myös jakelun vartijana tai organisoijana? Tai voisivatko diakoniatyöt järjestää yhteistyötä paikallisten elintarvikeketjujen kanssa? Voimmeko me yksittäiset ihmiset jotenkin osallistua tällaisten ruoanjakelumahdollisuuksien lisäämiseen?

En ole syönyt lihaa enää vuosikausiin, ja alkuhankaluuksien jälkeen sen sai menemään jästipäidenkin tietoisuuteen. Nyt kun lapsi on kuvioissa, on minulta muutaman kerran kysytty, annanko kuitenkin lapselle liharuokaa. Kysymys on jotenkin niin hämmentävä, etten aluksi edes tajunnut, miten sairas se on. Minun kasvissyöntiini kun ovat syynä paitsi kulinaristiset ja terveydellisetkin, myös erittäin vahvasti eettiset syyt, mikä kysyjilläkin yleensä on ollut tiedossa.

Käydäänkö muidenkin elämänarvojen suhteen samanlainen keskustelu? En usko, että ateistiperhe joutuu vastaamaan kysymykseen, kasvatetaanko lapsi kuitenkin uskovaiseksi. Tai että porvari-isän oletetaan pistävän lapsensa pioneereihin tai vastaavasti vasemmistolaismamman odottavan kieli pitkällä, koska lapsi kasvaa riittävän isoksi voidakseen liittyä kokoomusnuoriin. Miksiköhän sitten kasvissyöjävanhemman oletetaan syöttävän lapselleen sellaista ruokaa, mitä ei itsekään suostuisi syömään? Onhan kyse kuitenkin myös siitä, millaista ravintoa pitää paitsi moraalisesti oikeana, myös hyvinvoinnin kannalta oikeana.

Ärsyynnyin siitä ajatuksesta, että kasvissyöjän oletettaisiin itsekin pitävän liharuokaa normina ja ensisijaisena vaihtoehtona, ja kasvissyöntiä jonakin poikkeuksena, jonka hörhö voi halutessaan valita. Ei kasvissyönti ole sen enempää lapsen ohjailemista kuin lihaa sisältävä “ruoka” – ja oikeastaan vähemmän, koska tällöin lapsi näkee muitakin vaihtoehtoja kuin sen yleisen, ja voi aidommin tehdä itse omat valintansa sitten isompana. Ja minkälaisen ihmisen mallin tarjoaa lapselleen sellainen äiti tai isä, joka ei edes itse seiso ajatustensa takana?

No, toivottavasti ainakin joidenkin asiaa tiedustelleiden kohdalla kyse on ollut vain harmittomasta jutustelusta ilman sen kummempaa miettimistä. Koska toinen vaihtoehto on huolestuttavampi, se jossa elämänarvoilla ei nähdä olevan väliä, mikäli ne poikkeavat valtavirrasta. Ja mitä enemmän maailmassa sellaista ajattelutapaa esiintyy, sitä tärkeämpää on, että vanhemmat näyttävät omalla esimerkillään lapsille, että normeista voi poiketa ja omilla aivoilla on hyvä ajatella.

Joulu meni ja ihmiset kehuskelivat lomien jälkeen kinkun syönnillään ihan entiseen malliin. Olin ihmeissäni. Eikö kaltoin kohdellun possun ahmimisesta tullut edes pikku hippusen huono omatunto?

Joulukinkkujen tuotannon takia tapetaan noin 300 000 sikaa. Se on aika paljon.

Kuulen jo korvissani tutun vastalauseen: jos sikoja ei syötäisi, niitä ei olisi olemassakaan ja sikaparat olisivat sukupuuton partaalla. Pelkästään Suomessa on 1,4 miljoonaa sikaa. Vaikka puolet maailman lihansyöjistä siirtyisi kasviksiin, sioilla tuskin olisi lajina hätäpäivää.

Minua riepoo myös fine dining. Lähes jokaisen gourmet-ravintolan listalla on ankan- tai hanhenmaksaa. Suurin osa linnunmaksasta on tuontitavaraa. Maksa paisutetaan luonnottoman suureksi pakkosyöttömenetelmällä, joka on Suomessa laissa kielletty. Miten kukaan itseään normaalina moraalisena olentona pitävä ihminen voi syödä eläintuotteita, jotka on tuotettu selkeästi lainvastaisin menetelmin?

Miksi suomalaiset suhtautuvat eläinten kärsimyksiin näin välinpitämättömästi käytännön valinnoissaan? Harva kuitenkaan allekirjoittaisi väitettä, että eläimiä saa kohdella ihan miten tahansa ihmisen edun nimissä.

Osin kyse on siitä, että eläinten hyväksikäyttö on piilotettu. Toimittajatuttavani teki juttua lehmän viimeisestä matkasta. Hän ei saanut teurastamolta lupaa seurata itse tappotapahtumaa. Eräs kuvausluvan saanut valokuvaaja ei saanut erinomaisia kuviaan kaupaksi mihinkään suuren yleisön lehteen. Niitä pidettiin liian raflaavina.

Tämä on yhteiskunnallinen ongelma. Eikö meillä ole oikeus tietää, millainen koneisto meitä ruokkii?

Silloinkin, kun tietoa on saatavilla, moni kääntää päänsä pois. Vaihtoehto, eläintuotteiden käytön vähentäminen, tuntuu liian haastavalta.

Toinen syy tuotantoeläinten kärsimysten ohittamiseen lienee se, miten ihmiset jakavat eläimiä hierarkioihin. Lemmikit herättävät enemmän empatiaa kuin vieraammat tuotantoeläimet. Pörröiset, pehmeät otukset saavat säälimme helpommin kuin nokikkaat, kylmäsilmäiset kanat.

Mitä yksittäinen ihminen voi tehdä? Ainakin näyttää esimerkkiä ja tilaisuuden tullen kertoa omien valintojen syistä tuttaville ja työkavereille.

Suosittelen myös pientä performanssia: Soita gourmet-ravintolaan ja kerro, että olet varaamassa pöytää. Ensin haluat kuitenkin tietää, onko ravintolan linnunmaksa valmistettu pakkosyöttämällä. Kun luurin toisessa päässä änkytetään jotain epämääräistä, ilmoita ettet voi syödä paikassa, joka suosii lainvastaista eläinten kidutusta. Kannattaa vielä lisätä, ettet voi suositella paikkaa myöskään ystävillesi.

Tehotuotanto.net -kampanja

Mitä eroa on Oona-lehmän revityillä utareilla ja pikavauhtia kasvavilla broiskuilla?

Oonan, tilan toiseksi parhaan lypsylehmän, kohtalo herätti voimakkaita tunteita. Esimerkiksi nimimerkki Oona-lehmää itkevä kirjoitti Aamulehden tekstaripalstalla näin:

“Tapetaan kaikki sudet ja kerätään yhteisvoimin rahat sakkoihin! Minkähän osan ne ihmiseltä ensin söisivät?”

Myös Finfoodin Sulka hattuun siipikarjalle –tiedotusohjelma on kiihdyttänyt kesämieliä. EU:n ja Suomen valtion tukea nauttivan mainoskampanjan tarkoituksena on kertoa, että kuluttajilla on mahdollisuus syödä laadukasta, valvottua ja jäljitettävää siipikarjanlihaa, koska EU:ssa siipikarjan hoito ja terveys ovat tarkoin säänneltyjä asioita. Näin siis Finfoodin mukaan.

Satu Hassi jätti kampanjasta EU-komissiolle kirjallisen kysymyksen, jonka mukaan Finfood jakaa kuluttajille paikkaansa pitämätöntä tietoa. Tosiasiassa EU:ssa ei ole voimassa lainsäädäntöä, joka määräisi lihasiipikarjan kasvatukselle eläinten hyvinvointia ylläpitäviä vaatimuksia. Sellainen tulee voimaan vasta vuonna 2010.

Suomalaiset muskelilinnut kasvavat myös ahtaammin kuin eurooppalaiset keskimäärin. Komission suosituksen mukaan kasvatustiheyden yläraja on 35 kg/m2, kun Suomessa yleinen tiheys on jopa 42-44 kg/m2. Näistä ei Finfoodin materiaalissa puhuta.

Mielestäni Oona-lehmän kohtalo eroaa broilereista siinä, että toisesta saa puhua, toisesta ei. Suden kuuluukin olla julma peto. Nimimerkki Pilvi kiteyttää Aamulehden tekstaripalstalla 12.7.:

“Oona-lehmää itkevä! Susien tappamia eläimiä suret, mutta välitätkö mistä pihvi tulee omalle lautasellesi?”

Oikeutta eläimille –yhdistys pani pystyyn vastamainoskampanjan, Ei sulkaakaan jäljellä. Finfood veti herneenpalot nenään mainoksista ja erityisesti siitä, että niissä käytettiin joutsenlogon parodiaa, jossa ihmiskäsi roikottaa joutsenta kaulasta. Finfoodin ja OE:n riemukas kirjeenvaihto on luettavissa OE:n sivuilla.

Ja kiertyväthän ne geenipossutkin samaan läskisoppaan. Tuottajien ei tarvitse kertoa, onko kelmuun pakattu perinteistä vai geeniruokittua lihaa, vaikka merkintää ovat vaatineet muun muassa Suomen luonnonsuojeluliitto ja miljoona eurooppalaista. Koska seurantatutkimusta gm-kasvien turvallisuudesta ei ole, kuluttajat joutuvat koekaniineiksi. Jopa tietämättään.

Ruoka on jokseenkin intiimi asia – ja samalla hyvin poliittinen. Mitä kuluttajan pitäisi saada tietää tuotteista, jotka ottaa suuhunsa?