Toinen muun muassa Demos Helsingin taannoisessa selvityksessä esiin noussut seikka on, että tietyt portinvartijat ovat keskeisessä roolissa kulutustapojen muuttamisessa. Kun portinvartijat, esimerkiksi isännöitsijät, opettajat ja kauppiaat, ottavat asiakseen toimia, sillä on konkreettisia ja myös viestinnällisiä seurauksia yhteiskunnassa laajemminkin. Valitettavasti yksi tärkeä ja isossa elämänmurroksessa avainroolia näyttelevä taho puuttuu ympäristöasioiden portinvartijoiden porukasta. Kyse on neuvoloista.

Odotamme perheenlisäystä elokuussa. Meidät on jo imetty mukaan ystäväpiirin kierrätysrinkiin, ja olemme saaneet sivistystä kantoliinoista, erilaisista kestovaipoista ja sormiruokailusta. Vauvapiireissä erilainen ekoilu – tai ehkä pikemminkin ”luonnonmukaisuuteen” pyrkiminen – tuntuu olevan suorastaan valtavirtaa. Voin hyvin kuvitella, että monissa urbaanivanhempien porukoissa joutuu selittelemään, jos perheessä ei syödä itse tehtyä luomuruokaa, tueta pitkää imetystä ja pueta lasta Ruskovillaan.

Neuvolan kautta kuitenkin välitetään edelleen runsaasti myös kaupallista materiaalia. Ensimmäisellä neuvolakerralla tarjolla on muun muassa Helistimen DVD ja Vau.fi:n kirjanen vauvan odotuksesta ja syntymästä. DVD:n viesti koostuu takakannen mukaan ”faktatiedosta, asiantuntijoiden neuvoista ja vinkeistä sekä muiden vanhempien kokemuksista”. Tämä pitää tavallaan paikkansa. Toisaalta DVD:llä myös näytetään, miten Aktian pankkineuvoja halailee tulevia vanhempia, ja miten perhe somistaa lastenkammaria Tikkurilan vitivalkoisissa haalareissa.

Muutamasta kömpelöstä kaupallisesta viestistä viis. Mutta tuleville vanhemmille suunnattuihin materiaaleihin kyllä mahtuisi tietoa siitäkin, minkälaisilla valinnoilla lapsiperheen arjen ympäristökuormaa ja ympäristöterveydellisiä riskejä voi ihan oikeasti vähentää vauva-aikana ja sen jälkeen. Missä määrin lapsen kohtaamasta kemikaalikoktailista kannattaa hermostua? Minkälainen jätevuori  kertakäyttövaipoista syntyy? Onko tasapainoisen kasvun ehto omakotitalo Nurmijärvellä?

Näistä kaikista kysymyksistä kyllä löytää näkemyksiä netistä, mutta kattavaa ja puolueetonta  tietoa saa  helposti hakea. Uskaltaisin väittää, että ympäristöasiat kiinnostavat oman sukupolveni vanhempia siinä missä terveyskysymyksetkin. Lisäksi pallo jää lapsille perinnöksi. Siten vanhempien ympäristövastuullisuus tänään vähentää niitä ongelmia, joiden parissa lasten sukupolvi joutuu aikanaan kamppailemaan.

Kun muutin ensimmäiseen opiskelukaupunkiini Turkuun (ensimmäiseen, jos ei lasketa kahta vuotta kansanopistoissa maaseudulla) sijaitsi kämppä vilkasliikenteisen, yksisuuntaisen tien varrella. Asunnonnäytössä en tajunnut kiinnittää tähän seikkaan huomiota ja vuokrasopimus tuli kirjoitettua ilman autoasian pohtimista. Ensimmäisenä yönä uudessa kodissa unen läpi kantautuikin liikenteen humu, kuten sen jälkeen kaikkina muinakin öinä. Mikäli halusin tuulettaa en pystynyt keskittymään yhtään mihinkään. Autojen meteli hermostutti ja häiritsi. Ihmettelin, miten kukaan voi asua sellaisessa paikassa.

Sitten tapahtui jotain. Totuin siihen, että autot tunkivat tajuntaan joka päivä ja yö. Opin sulkemaan liikenteen humun pois tajunnasta. Uskoin, että autot eivät vaikuttaneet ajatuksiini ja olemiseeni. Osasin olla tyytyväinen jopa siitä, että suomalaisessa kaupungissa liikenteen ja saasteiden määrä on verrattain vähäinen maailman mittakaavassa. Kuitenkin aina rauhallisemmassa ympäristössä tuntui kodikkaammalta: korvat, ajatukset ja koko keho rentoutui, kun liikenteen melun sijaan kuului vaikka veden solinaa tai tuulen suhinaa. Seuraavien asuntojen suhteen tärkeä kriteeri oli, etteivät ikkunat saaneet missään tapauksessa olla kadun puolella eikä vieressä saanut olla kolmekaistaista helvetinväylää.

Uusimman asunnon suhteen kriteeristä luovuttiin, koska kämppä oli saatava äkkiä ja olin ravannut jo ties kuinka monessa asunnonnäytössä vauvamahani kanssa. Ajattelin, että eihän se Turunkaan kämppä nyt aivan mahdoton ollut, ja siinä se autotie oli vielä lähempänä ikkunoita… Asunto täytti niin monta muuta, tärkeämmältä tuntuvaa kriteeriä. Ja asuuhan moni muukin vilkasliikenteisen tien varrella, eikä se heitä häiritse ollenkaan. Ja lähellä keskustaahan on kaikkialla paljon liikennettä. Joten niin sitä vaan päädyin nukuttamaan vastasyntynyttä vauvaa liikenteen humussa.

Vasta nyt, kun vauva kuunteli vaunuissaan lintujen kevätsirkutusta, myönsin itselleni, mitä oli tapahtunut. Olin luonut lapselle äänitodellisuuden, jota itse asiassa pidän epäinhimillisenä. Olin ollut välillä jopa tyytyväinen siitä, että saatoin työntää vaunuja kaupungilla eikä lapsi välittänyt, vaikka korvan juuressa jyrisi neljän ruuhka tai jokin yht’äkkinen kova auton ääni lävisti tajunnan. Helpottihan se elämääni sillä hetkellä. Mutta kun lapsi sai kuunnella luonnon omia ääniä, tajusin miten luonnoton tilanne kotipuolessa vallitsee.

Mitä, jos vähän myöhemmin lapsi ahdistuu kesämökilla metsän hiljaisuudesta ja kaipaa rantakoivujen suhinaan vesiskootterien kotoista pärinää? Mitä jos hänen kriteerinsä uuden kodin hankinnassa ovatkin päinvastaiset kuin minulla – jos hän haluaa sen kolmikaistaisen kadun tunteakseen olonsa kotoisaksi? Entä, jos hän tottuukin pois luonnon äänistä, hiljaisuudesta ja rauhallisuudesta? Ajatus tuntuu absurdilta, mutta samalla tavallahan ihmiset ovat jo tottuneet siihen, että yölläkin on oltava valoisaa (katuvaloja, mainosvaloja, aina päällä olevia pihavaloja). En halua itse olla osasyyllinen, jos lapsen maailmankuvan keskeisiä elementtejä ovat asfaltti, pakokaasut ja moottoriajoneuvojen katkeamaton ääni, ja vastaavasti luontoäänet tuntuvat eksoottisilta. Huomaan, ettei minunkaan tarvinnut kauan elää niistä erossa, kun ne melkein jo siltä tuntuivat.

Jos on lapsesta asti tottunut johonkin, vaikka hyvin epäluonnolliseen tai jopa häiritsevään elementtiin, sen kanssa osaa paremmin elää. Osaa, kun on pakko oppia. Toki se saattaa tarkoittaa sitä, ettei joku autotie opiskelukämpän ikkunan alla vie yöunia, mutta hyöty saattaa sittenkin olla lyhytaikainen. Se tarkoittaa myös sitä, ettei ehkä näe tarpeelliseksi pyrkiä rakentamaan toisenlaista todellisuutta – esimerkiksi autotonta keskustaa tai autotonta elämäntapaa. Kaupungit rakennetaan jatkossakin autojen ehdoilla. Ja ehkä jonain päivänä on ihan normaalia kävellä kadulla hengityssuojain kasvoilla.

En halua omalta osaltani olla luomassa sellaista tulevaisuutta, jossa melu on itsestäänselvyys ja jopa luonteva osa elinympäristöä. Vaikka ihmiset siihen tottuisivatkin, ei se ole hyväksi. Se, millaisessa ympäristössä oma lapseni kasvaa, on vain yksi tekijä siinä, millaiseen todellisuuteen hän tottuu, mutta en vähättelisi sen tekijän merkitystä. Näin ollen seuraavan asunnon kriteeriksi tulee taas meluvapaa vyöhyke, ja sen kaistaleen etsiminen alkakoon vaikka välittömästi.

Ennen minäkin luulin, että asia on päinvastoin, ja tuolloin päivät kestovaippoja käyttävä lapseni sai yöksi kertakäyttövaipan. Kunnes eräänä aamuna löysin lapseni iholta turkoosinvalkeaa mönjää, jota vaippa oli päästänyt läpi. Kemikaalin haju tuntui nenässä koko päivän. Sen jälkeen lapseni on käyttänyt ainoastaan kestovaippoja. En jaksa nousta monta kertaa yössä vaipanvaihtoon, jonka jälkeen pitäisi nukuttaa vaipan vaihdossa virkistynyttä vauvaa uudestaan. Enkä voisi nukkua levollisin mielin, jos samalla miettisin, tuleeko kemikaalia taas vaipasta vauvan iholle.

(Sitä paitsi olin väärässä pelätessäni, ettei kestovaippa toimi yöllä. Kyllä se toimii.)

En voi olla ainoa vanhempi, joka on tuollaiseen ilmiöön törmännyt kertakäyttövaippojen kanssa. Mutta mitä ihmiset sitten ajattelevat asiasta? Muuttaako se heidän kulutustottumuksiaan? Päätellen kertakäyttövaippojen suuresta menekistä, eivät vaippojen kemikaalit ilmeisesti äitejä ja isiä huolestuta.

En voi uskoa, että kyseessä olisi välinpitämättömyys – suurin osa (lähes kaikki) varmasti välittävät lastensa hyvinvoinnista ja terveydestä. Todennäköisempi selitys lienee luja luottamus siihen, että tuotteita valvotaan, testataan ja tutkitaan riittävästi – ja että niistä annetaan luotettavaa tietoa. Eli vaikka lapsen iholta löytyvä kemikaali inhottaisi, sen vaarattomuuteen uskotaan – halutaan uskoa. Eihän nyt vauvatuotteessa VOI olla mitään vaarallista, eihän…?

Mutta entä, jos vastaavaa tapahtuisi aikuisille suunnatun tuotteen kohdalla? Minni Niemelä kirjoittaa kirjassaan Kantoliina ja kestovaippa, että kertakäyttövaipoissa käytetään edelleen yhdisteitä, jotka on aikoja sitten kielletty tamponeissa, koska ne on liitetty myrkytysoireisiin. Tuntuu käsittämättömältä, että tällaista ainetta voidaan käyttää lasten vaipoissa – lasten iho kun on ohuempi ja herkempi kuin aikuisten, ja kemikaalien mahdolliset haittavaikutukset ehtivät todennäköisemmin tulla heissä esiin. Ja vaikka mitään todisteita kemikaalien vaaroista ei olisikaan, niin kuka aikuinen käyttäisi vapaaehtoisesti tuotetta, joka päästäisi limakalvoalueelle pahanhajuista moskaa?

Lapsille hankitaan kyllä vakuutukset jo ennen syntymää ja mietitään parhaita mahdollisia harrastuksia, parhaita mahdollisia asuinalueita, parhaita mahdollisia kouluja. Eikö turhien kemikaalien välttäminen sopisi samaan pakettiin? Jos hyvin käy, saa samalla itselle paremmat yöunet.

70-luvun vauvanvaatteet ovat kuluneita, ruskean-vihreän-sinapinkeltaisia, ja niistä ollaan valmiita maksamaan sievoisia summia vaikkapa huutonetissä. Itse nyt tietenkään en raaski aarteitani myydä, koska on mukava ajatella, että vaatteet siirtyvät sukupolvelta toiselle ja oma lapsi käyttää samaa froteepotkupukua, jossa olen itsekin vauvamotoriikkaa harjoittanut. Ja 70-luvun vauvanvaatteet on lähes kaikki tarkoitettu vauvoille, ei pikku supermiehille ja prinsessoille.

Suurimman osan vauvanvaatteista hankin kirpputorilta. Sieltä voi poimia pikkurahalla mukaansa juuri omaa silmää ja arvomaailmaa miellyttävät vaatekappaleet. Vauvojenkin muoti uudistuu vuosittain, ja kirpputorilla on tarjolla useampaa vuosikertaa. Valikoima on siis laajempi kuin kaupoissa, ja tällöin on helpompi valita sukupuolineutraaleja vaatteita. Nimittäin vaatekaupoissa on pääasiassa kahdenlaisia vaatteita, eli vauvan voi pukea joko tytöksi tai pojaksi. Ja kauppojen käsitys siitä, millaisia tytöt tai pojat ovat, on kovin stereotyyppinen.

Yleinen käytäntö pukea tytöt vaaleanpunaisiin, hempeisiin ja hörhelöisiin vaatteisiin ja pojat sinisiin, tummiin ja reippaan tyylisiin jaksaa kummastuttaa minua jatkuvasti. Miksi parin kuukauden ikäisestä täytyy jo matkan päähän aavistaa sukupuoli? Monen mielestä tästä aiheesta vatkaaminen on turhaa, koska eihän vauva itse tajua, miten latautuneita värejä hänen päälleen on puettu. Mutta väitän, että sukupuolirooliin pukeminen edesauttaa sukupuoliroolin mukaista kohtelua. Onhan näitä tutkimuksia tehtykin, huomattu, kuinka eri tavoin ihmiset puhuttelevat ja kohtelevat “tytöksi” tai “pojaksi” puettua vauvaa. Ja mitä enemmän lasta kohdellaan sukupuolensa edustajana, sitä vähemmän hänet huomioidaan yksilönä.

On myös esitetty, että sukupuolitettu värimaailma vaatteissa lisää kuluttamista. Väitteessä voi hyvinkin olla perää, sillä sen sijaan, että samat vaatteet kiertäisivät serkulta toiselle, täytyykin vaatekertoja olla nyt kahdenlaisia. Esikoisen vanhat vaatteet eivät välttämättä käykään nuoremmalle sisarukselle. Vaatteiden ainoa tarkoitus ei enää olekaan piltin pitäminen lämpimänä, vaan myös vauvanvaatteiden on viestittävä jotain.

Vauvan sukupuolen lisäksi vaatteet voivat kertoa myös vanhempien arvomaailmasta. Joku ostaa merkkivaatteita jo vastasyntyneelle tai pukee vauvan sävy sävyyn vanhempien kanssa, toinen pitäytyy tiukasti lasten kuoseissa ja suosii Nalle Puhia, kun taas kolmas boikotoi Disneytä, mutta julistaa Muumeja. Goottirokkarivanhemmat voivat ostaa pääkallokuvioisen potkupuvun. Sama vaatekerta ei ehkä käykään tuttavapiirin seuraavalle vauvalle, jonka vanhemmat haluavat tuoda esiin erilaista aatemaailmaa. Kierrätyksen sijaan ostetaan uusia ja ollaan valmiit maksamaan melko paljonkin juuri oikeanlaisesta potkupuvusta, vaikka tiedossa onkin vauvan huima kasvuvauhti, jonka vuoksi vaatteen käyttöikä on yhdellä lapsella todella lyhyt.

Silti myönnän ymmärtäväni tätä trendiä. Samalla tavallahan itsekin tuon omaa näkemystäni esiin valikoidessani retro-henkisiä vaatteita, vältellessäni sukupuolittuneita värejä ja kuoseja, ja jopa suosimalla kirpputoreja vaateostoksissa. Jokainen valinta pohjaa aina johonkin arvomaailmaan, ellei valintaa tee sokkona. Eikä se paha asia olekaan, mutta se on paikallaan tiedostaa ja miettiä omien valintojen merkitystä. Lasten vaatteiden kohdalla dilemma voi olla juuri se, kierrättäisikö niitä väärän värisiä vai ostaisiko kaupasta uutena ideologisesti oikeammanlaisen. Mikä ideologia painaa eniten, mistä kohtaa aloittaisi maailmanparannuksen? Vanhempi antaa lapselle mallia sekä kulutuskäyttäytymisessä että myös muissa elämänarvoissa, joten ei ole suinkaan yhdentekevää miettiä, mitä tänään pukisi ylle – myös lapsensa ylle.

Yksi asia joka tapauksessa on varma: niitä 70-luvun potkupukuja en raaski ikinä vapauttaa kierrätykseen. Niihin liittyy niin paljon muistoja ja elämänfilosofiaa.

Nurkkien täyttymisvaara

”Vauvojen ja pienten lasten hoidosta on nykypäivänä tehty ikään kuin välineurheilua. Vanhemmille viestitään, etteivät he välitä lapsestaan, mikäli he eivät hanki erilaisia uusia hoitotarvikkeita”, pohtii Kirkkonummella asuva tutkija Johanna. ”Isovanhemmat palavat halusta ostaa lapsenlapselleen kaikkea mahdollista, mutta sanokaa heille, että ette halua uutta”, Johanna neuvoo. ”Hankkikaa välttämättömät tavarat vasta sitten, kun ne todella tulevat välttämättömiksi, muuten tavaraa kertyy joka nurkkaan.”

Pyöräkärry ja perintöpotta

Kuopiolaisen biologin Tarjan perhe on hankkinut pienten lasten käytettyjä vaatteita ja tarvikkeita muilta lapsiperheiltä. ”Perintönä tuli myös pikkuveljeni 30 vuotta vanha potta”, Tarja kirjoittaa. ”Mielestäni pieni vauva saa kaiken tarvittavan ravinnon suoraan oman äidin rinnoista, ja hieman isompi pystyy syömään jo samoja eväitä kuin aikuisetkin.” Tarja arvioi, ettei oman auton käyttö ole lisääntynyt heidän pian parivuotiaan lapsen syntymän johdosta. ”Pyöräkärryssä uni näyttää maittavan itse asiassa paremmin kuin autossa.”

Jätelasku kiittää kestovaippailijaa

”Meillä on kahdeksan kuukauden ikäinen vauva, ja olemme käyttäneet alusta asti kestovaippoja”, kertoo Mikkelissä asuva opettaja Karoliina. ”Siinä säästää luontoa ja rahaa. Kestovaipat tulevat halvemmiksi eikä omakotitalossa asuvan tarvitse tyhjennyttää roskistakaan niin usein.” Kestovaipoista vinkataan myös SFS-Ympäristömerkinnän lapsiperheille laatimassa oppaassa, jossa kerrotaan lapsiperheen arkeen sopivista Joutsenmerkillä ja EU-Kukalla varustetuista tuotteista. Mukana on omassa ryhmässään ympäristöystävällisiksi luokiteltuja tuotteita pesuaineista pehmopapereihin ja lastenvaatteisiin.

Vaippavuori ja vaihtoehdot

Vauva-ajan kulutuskeskusteluissa yksi teema on ylitse muiden: vaipat. Vaikka teema voi äkisti tuntua lillukanvarsiin takertumiselta, kertakäyttövaippailu jättää selvän jäljen – tai paremminkin vuoren – ympäristöön. Esimerkiksi pelkästään pääkaupunkiseudulla vaippajätettä syntyy 5200 tonnia vuodessa. Jos lapsi käyttää koko 30 kuukauden vaippakauden ajan kertakäyttövaippoja, tuloksena on jopa puolitoista tonnia jätettä. Vaippajätteen ikävänä puolena on myös se, että se tuottaa äkäisenä kasvihuonekaasuna pidettyä metaania. Vaippamuovin maatumiseen tarvitaan satoja vuosia.

Kertakäyttövaippojen valtakauden jälkeen ollaankin yhä voimallisemmin palaamassa takaisin kestovaippojen pariin. Paluu on tervetullut, sillä kertavaippa voi kuluttaa kolme kertaa enemmän luonnonvaroja kestovaippaan verrattuna. Täyden ympäristöhyödyn saaminen kestovaipoista edellyttää kuitenkin, että ne pestään pääosin 60 asteessa. Pesuaineen tulee olla ympäristöystävällistä ja kohtuudella annosteltua, ja vaipat kannattaa kuivata narulla.

Jätelaitosyhdistyksen oppaasta selviää, että kestovaipoilla voi säästää rahaa jopa 1800 euroa. Kestovaipat voivat olla myös kertakäyttöisiä vähemmän allergisoivia, ja ne auttavat lasta kuivaksi opettelussa. Kestovaippoihin perehtyneistä verkkolähteistä huomaa, että vaippailun ympärille on kehittynyt oma kulttuurinsa. Sivuilta löytyy tietoa niin kestovaippailun arjesta, myytävinä olevista vaippamalleista kuin vaippojen ompelusta omin käsin.

Lisätietoja:

http://www.jly.fi/vaippaopas2005.pdf

http://www.kestovaippainfo.fi

http://www.kestovaippayhdistys.fi

Annukka Berg

Artikkeli on julkaistu aiemmin Luonnonsuojelijassa (4/2008)