Aiemmin olen elämässäni mm. syönyt lihaa, joutunut lentämään paljon sekä polttanut tupakkaa. Vuosien varrella huonot tavat ovat yksi toisensa jälkeen jääneet elämästäni pois.

Silloin kun huomaan arjessani joitakin ekosyntejä, yritän muuttaa käyttäytymistäni sen mukaan. Kaikesta huolimatta elämässäni on edelleen joitakin asioita, jotka voidaan tavalla tai toisella laskea ekotaakaksi.

Tässä neljä ekosyntistä paljastustani:

1. Jälkikasvu. Meille on tulossa loppukesästä uusi perheenjäsen. Yksilön näkökulmasta lasten hankkiminen on kaikkein suurin mahdollinen ympäristövalinta. Voidaan kysyä, onko lasten tekeminen suorastaan ilmasto- tai ympäristörikos. Suomalaisen keskimääräiset kasvihuonekaasupäästöt ovat noin 12,5 tonnia asukasta kohden. Keskivertosuomalainen kuluttaa luonnonvaroja yhteensä noin 40 000 kiloa vuodessa.

2. Iso asunto. Asuntomme Helsingin Käpylässä on suhteettoman suuri. Tällä hetkellä kahden hengen kotitaloudellamme on käytössä 60 asuinneliötä, joka lämpenee Helsingin energian fossiilisilla polttoaineilla. Vaikka tämä onkin 10 neliötä vähemmän kuin suomalaisilla keskimäärin, ei se yhtään helpota ekologista omaatuntoani.

3. Syöminen ja suihku. Harrastan paljon liikuntaa. Pyöräilen vuodessa 4000-5000 km ja käyn juoksemassa noin viisi kertaa viikossa (vuodessa juoksua yli 2000 km). Tämä tarkoittaa sitä, että syön paljon ja käyn lähes päivittäin suihkussa. Hyvä puoli on kuitenkin siinä, että syön vain kasvisruokaa (olen vegaani) ja suihkutkin hoidan aika nopeasti viileällä vedellä ilman turhia kemikaaleja.

4. Tietotekniikka. Minulla on huippuhyvä kannettava tietokone ja älypuhelin sekä nettiyhteys lähes kaikkialla, jonne menen. Koen, että en voisi hoitaa työtehtäviäni hyvin ilman hyviä työvälineitä, vaikka tiedän tietotekniikkaan liittyvän sähkönkulutuksen ja harvinaisten luonnonvarojen käytön.

Parannettavaa siis riittää.

Erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota mittakaavoihin. Yksityisen kulutuksen ympäristövaikutuksista suurin osa syntyy asumisesta, liikkumisesta ja ruuasta. Eli kysymys on siitä, montako ihmistä meitä on kuluttamassa luonnonvaroja, kuinka paljon asuinneliöitä on lämmitettäväksi, liikummeko autolla ja lentokoneella vai kävellen ja polkupyörällä, syömmekö lihaa vai kasvisperäisiä ruokia.

Jätteiden kierrätys tai vaatteiden hankkiminen kirpputorilta on näpertelyä noihin jokapäiväisiin arjen valintoihin verrattuna.

Muutamien viikkojen sisällä odottamamme esikoinen on aiheuttanut tavaravyöryn matalaan majaamme. Äitiyspakkausta ja muutamaa pikkuhankintaa lukuun ottamatta olemme saaneet kaiken käytettynä. Ystävien lapsilta pieneksi jääneiden vaatteiden nyssäköitä alkoi kuitenkin kertyä kaappeihin jo keväällä, ja kun muut tarpeet, amme, hoitotaso, vaunut ja sänky seurasivat perästä, tavarakammoinen siippani melkein pillastui. Miksei hankintoja voi tehdä vasta sitten, kun niitä todella tarvitaan?

Armas siippa on monessa suhteessa oikeassa: uuden ihmisen tulo laittaa mielikuvituksen helposti laukkaamaan, ja kerrostaloasunnon kaapit on äkkiä täytetty söpöillä paituleilla ja töppösillä. Toisaalta nimenomaan käytettyjen kamojen ja ylijäämien suosiminen tarkoittaa minusta sitä, että tavaraa on aina vähän tulossa ja menossa – tai siinä välissä pestävien, parsittavien ja tuunattavien korissa. Sivuvirroissa surffailija ei pysty optimoimaan omia hankintojaan niin hyvin kuin uutuuksien shoppailija.

Tavaramäärän minimointi ei välttämättä ole myöskään parasta aika- tai rahapolitiikkaa. Miksi ryysiä kiireessä joka asian perässä, jos voi vähän varautua? Onko edullisin tai peräti ilmainen  vaihtoehto tarjolla silloinkin, kun tavara tarvitaan nyt tai viimeistään huomenna?

Kokonaan oma kysymyksensä on vielä se, että kotiin kertyvä roina ei ole usein suomalaisen ympäristösynneistä suurimpia.  Karkeasti ottaen kolme neljäsosaa kulutuksen ympäristövaikutuksista ja luonnonvarojen kulutuksesta syntyy asumisesta, liikkumisesta ja ruuasta. Keskivertosuomalaisen luonnonvarojen kulutuksesta vain noin seitsemän prosenttia muodostuu kodin tavaroiden kuten vaatteiden, laitteiden ja huonekalujen valmistuksesta.

Tavaroiden hamstraamisen suurin ympäristökuorma saattaakin muodostua siitä, että kotiin ”tarvitaan” runsaasti ylimääräisiä lämmitettäviä neliöitä. Samoin kierrättämisen ympäristöilosanoma voi murentua, jos jokaista nuttua kuskataan yksityisautolla useita kilometrejä. Nämä sudenkuopat voi kuitenkin välttää, kun kamoja kierrätetään vilkkaasti lähipiirissä turhia ajokilometrejä vältellen. Kirppisten ohella hyvä voidaan laittaa kiertoon netin myyntipalstoilla tai sosiaalisen median avulla.

Omasta puolestani voin todeta, että varsinkin sosiaalinen media on osoittanut voimansa perhe-elämään valmistautumisessa. Mitä ei Facebookissa tiedetä, sitä ei tarvitse tietää. Voi jopa olla, että joudun myöhemmin vetämään takaisin väitteeni siitä, että sivuvirroissa surffailu vaatii suurempaa kamamäärän sietoa kuin täsmäostelu. Saattaa nimittäin olla, että tietty tavara löytyy nykyään jopa helpommin Facebookista kuin marketin hyllyltä.

”Teini-ikäisen päähän ei meinaa mahtua muuta kuin poikia, musiikkia ja vaatteita”, tuskailee Päivi, 47-vuotias äiti Helsingistä. Lapsena jälkikasvua oli kyllä viety mökille ja luontoon. Hyttyset ja viluiset telttayöt eivät ehkä auttaneet asiaa, Päivi arvelee.

Koulua ja päiväkotia teinitytön äiti kiittelee: on kierrätetty, siivottu ympäristöä ja tutustuttu metsän antimiin. Juuri tällaiseen kasvatukseen monet uskovat: lapset on vietävä luontoon tekemään ja kokemaan itse.

Kokemuksia ilman teoriaa

Luonnonsuojeluliitto ja Luonto-Liitto ovat perusopetuksen uudistusta käsittelevälle työryhmälle jättämässään kannanotossa esittäneet, että suurempi osa opetuksesta tulisi siirtää ulos luontoon. Taina, 56, Kaarinasta kannattaa ajatusta. Onhan oravien tarkkailu luonnossa peruskouluikäisestä huomattavasti kiinnostavampaa, kuin otusten tiirailu oppikirjan sivuilta. Luonnon kokeminen sellaisenaan ilman ennalta tuputettuja teoreettisia selvityksiä on Tainan mielestä tärkeää. Lasten pitäisi antaa kysyä ensin itse, hän tuumaa.

Kouluissa voisi tehdä enemmän oppiainerajat ylittäviä opintokokonaisuuksia,
kuten liikunta- ja biologian tuntien yhdistämistä, ehdottaa Annika, 36, Vantaalta. Lähimetsässä voitaisiin opetella suunnistusta, rasteilla taas olisi biologiaan liittyviä
tehtäviä.

Pelkkä koulujen panostus ei kuitenkaan riitä. Vanhempien on otettava aktiivinen rooli ja toteutettava arjen ympäristötekoja. ”Päiväkotien ja koulujen ympäristökasvatus menee hukkaan, jos esimerkiksi jätteiden kierrätystä tehdään vain koulussa eikä kotona”, Annika huomauttaa.

Lapsuuden muistot kantavat

Luontokerhon ohjaajana toimivan porilaisen Päivin, 39, mielestä luontoon tutustuminen on hyvä aloittaa mahdollisimman nuoresta. ”4‒5-vuotiailla on vielä aito kiinnostus kaikkea elävää kohtaan ja siinä vaiheessa koetut luontokokemukset jäävät usein pysyvästi mieleen.”

Parhaimmillaan lapsuuden kokemuksista kasvaa pohja, joka kannustaa vaalimaan luontoa loppuelämän. Näin kävi espoolaiselle Helenalle, 53, joka muistelee parhaita paloja lapsuudestaan: ”Majat veljien kanssa ruusupuskien alla, kokemukset leireillä Kattilajärvellä ja kesälomat kummitädin luona Saimaan rannalla.”

Teini-ikäisten lasten vanhemmat voinevat lohduttautua sillä, että lapsuuden muistot kantavat. Sateisistakin telttakesistä on saattanut syttyä kipinä luontoon, vaikka ihastukset ja musiikki vievät toisinaan huomion.

Osallistuminen ja vastuu opettavat arvostusta

Vantaan Korson betoninen keskusta ei tuo heti ensimmäiseksi mieleen passelia paikkaa ympäristökasvatukselle. Siihen se sopii kuitenkin erinomaisesti. Korson keskustaa suunnitellaan viihtyisämmäksi, ja mielipiteitä alueen kehittämiseksi on kysytty myös lapsilta ja nuorilta.

Esimerkiksi Lumon lukion valokuvauskurssilaiset kuvasivat vuonna 2009 keskustan kohteita, joissa oli heidän mielestään parannettavaa. Kuvankäsittelyohjelman avulla nuoret kohensivat näkymää mieleisekseen ja muodostivat ennen ja jälkeen -kuvapareja. Kuvat toimitettiin kaupunkisuunnittelukeskukseen asiasta vastaavien virkamiesten nähtäville.

Juuri tällaista osallistavaa ja koulumaailman ulkopuolelle avautuvaa ympäristökasvatusta suosittelee Sanna Koskinen tammikuussa hyväksytyssä väitöskirjassaan Lapset ja nuoret ympäristökansalaisina. Osallistuminen ja vastuun ottaminen opettavat parhaiten arvostamaan haavoittuvaa ympäristöä.

Osallistuva ympäristökasvatus on tietoisuutta lisäävä vastavoima alati kaupallistuvassa elinympäristössä. Worldwatch-instituutin julkaisemassa Maailman tila 2010 -kirjassa varoitetaan, että kaupallisuus uhkaa korvata luovat leikit leluilla, jotka passivoivat lasta. Leikkiminen edistää demokraattisille yhteisöille välttämättömiä ominaisuuksia, kuten uteliaisuutta, järkeilyä, empatiaa, solidaarisuutta, yhteistyötä ja omanarvontunnetta ‒ tunnetta siitä, että yksilöllä on merkitystä.

Hyviä käytännön vinkkejä päiväkoti-ikäisten ympäristökasvatukseen saa Kiuru ja koppakuoriainen -oppaasta. Opas on ladattavissa netistä: www.4v.fi/julkaisut

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Luonnonsuojelijassa 4/2010.

Jostain syystä keskustelu lapsipolitiikasta suomalaisessa yhteiskunnassa on pyhä asia. Keskustelu väestönkasvun hidastamisesta on liki mahdotonta ilman leimautumista linkolalaiseksi tai ihmisten vihaajaksi. Vähintään kehoitetaan aloittamaan toimenpiteet ensin omasta itsestä tai huomautetaan, että teollisuusmaiden väestönkasvu on jo kääntymässä laskuun.

Aihetta pohtii esimerkiksi Alan Weisman teoksessaan Maailma ilman meitä. Wienin väestötieteen laitoksen tutkimusjohtajan Sergei Serbovin on laskenut, että jos hedelmöitymiskykyiset naiset saisivat tästä eteenpäin synnyttää vain yhden lapsen (vuonna 2006 keskiarvo oli 2,6 lasta), nykyinen 6,5 miljardin väkiluku alenisi vuoteen 2050 mennessä miljardilla. Nykymenolla väkiluku kasvaa 9 miljardiin. Edelleen vuoteen 2075 väestö olisi vähentynyt jo lähes puoleen eli 3,43 miljardiin ja vuonna 2100 meitä olisi enää 1,6 miljardia. Näin olisimme väestömäärässä 1800-luvun lukemissa. Rasituksemme ekosysteemejä kohtaan olisi todennäköisesti vähentynyt dramaattisesti.

Amerikkalainen arkeologian ja antropologian tutkija Brian Fagan kuvaa kirjassaan Pitkä kesä ihmiskunnan sopeutumista vaihteleviin ilmasto-olosuhteisiin viimeisen  15 000 vuoden aikana. Keskeinen havainto on se, että väestönkasvun, kaupungistumisen ja teollisen vallankumouksen myötä ihminen on tullut yhä haavoittuvammaksi pienellekin ilmaston vaihtelulle samalla kun siihen reagoiminen on tullut yhä kalliimmaksi.

Faganin mukaan eloonjääminen on kiinni suuruusluokasta. Pienet metsästäjä- ja keräilijäkulttuurit (eivät toki kaikki) ovat vuosituhansien kuluessa selviytyneet ilmaston muuttuessa ketteryytensä ja liikkuvuutensa ansiosta. Haavoittuvuus on lisääntynyt kun ryhmät ovat asettautuneet asumaan pysyvästi johonkin tiettyihin paikkoihin, joissa ruokaa on ollut tarjolla yllin kyllin.

Tiheään asutut rannikkoseudut, riippuvuus energiasta ja puhtaasta juomavedestä, lisäävät kaikki väestön haavoittuvuutta ilmaston lämmetessä ja sään ääri-ilmiöiden lisääntyessä. Nykyihmisiellä ei ole edes samanlaista mahdollisuutta muuttaa muualle kuin aiemmin metsästäjä-keräilijöillä. Mitä tapahtuisi jos esimerkiksi Grönlannin jäätikkö sulaisi ja pysäyttäisi Golf-virran? Minne pohjoismaiden ja Pohjois-Euroopan asukkaat oikein muuttaisivat? Meitä on tällä hetkellä yksinkertaisesti liikaa, jotta voisimme selviytyä ketterästi tulevaisuuden muuttuvissa olosuhteissa.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että meidän pitäisi palata 15 000 vuoden takaiseen metsästys- ja keräilykulttuuriin. Alkuun riittäisi se, että meillä olisi uskallusta puhua väestönkasvun ongelmista ja mahdollisista realistisista toimenpiteistä, jolla väkimäärää voidaan tulevina vuosikymmeninä inhimillisellä tavalla vähentää.

Olennaista on havaita, että väestönkasvun rajoittamiseen liittyvä politiikka on mitä suurimmassa määrin ihmisoikeuksien ja erityisesti naisten aseman parantamista. Lääkkeet lisääntymisen rajoittamiseen kun löytyvät tunnetusti naisten koulutuksen ja aseman kohentamisesta sekä lisääntymisterveydestä huolehtimisesta.

Brian Fagan vertaa nykyihmisen kulttuuria tankkeriin, joka ei selviydy myrskyssä yhtä ketterästi kuin pienempi purjealus. Yhtä hyvin voidaan puhua tuhoisaan myrskyyn joutumassa olevasta Ruotsin-laivasta.

Vain murto-osa matkustajista on keskittynyt hoitamaan koneita. Loput ostavat ja myyvät erilaisia turhakkeita keskenään ja viihdyttävät toisiaan. Kannella olevilla ei ole minkäänlaista merikorttia tai sääennustetta, eivätkä he edes pysty olemaan yhtä mieltä siitä, mihin heitä tarvitaan. Pieni osa äänekkäitä skeptikoita väittää edelleen, että mitään myrskyä ei ole edes olemassa tai, että sen vaikutukset ovat suotuisat. Vain harva huolestuu siitä, että pelastusveneitä ja -liivejä riittää ainoastaan joka kymmenennelle eikä oikein kukaan uskalla sanoa ruorimiehelle, että kurssia kannattaisi muuttaa ja äkkiä.

En ole syönyt lihaa enää vuosikausiin, ja alkuhankaluuksien jälkeen sen sai menemään jästipäidenkin tietoisuuteen. Nyt kun lapsi on kuvioissa, on minulta muutaman kerran kysytty, annanko kuitenkin lapselle liharuokaa. Kysymys on jotenkin niin hämmentävä, etten aluksi edes tajunnut, miten sairas se on. Minun kasvissyöntiini kun ovat syynä paitsi kulinaristiset ja terveydellisetkin, myös erittäin vahvasti eettiset syyt, mikä kysyjilläkin yleensä on ollut tiedossa.

Käydäänkö muidenkin elämänarvojen suhteen samanlainen keskustelu? En usko, että ateistiperhe joutuu vastaamaan kysymykseen, kasvatetaanko lapsi kuitenkin uskovaiseksi. Tai että porvari-isän oletetaan pistävän lapsensa pioneereihin tai vastaavasti vasemmistolaismamman odottavan kieli pitkällä, koska lapsi kasvaa riittävän isoksi voidakseen liittyä kokoomusnuoriin. Miksiköhän sitten kasvissyöjävanhemman oletetaan syöttävän lapselleen sellaista ruokaa, mitä ei itsekään suostuisi syömään? Onhan kyse kuitenkin myös siitä, millaista ravintoa pitää paitsi moraalisesti oikeana, myös hyvinvoinnin kannalta oikeana.

Ärsyynnyin siitä ajatuksesta, että kasvissyöjän oletettaisiin itsekin pitävän liharuokaa normina ja ensisijaisena vaihtoehtona, ja kasvissyöntiä jonakin poikkeuksena, jonka hörhö voi halutessaan valita. Ei kasvissyönti ole sen enempää lapsen ohjailemista kuin lihaa sisältävä “ruoka” – ja oikeastaan vähemmän, koska tällöin lapsi näkee muitakin vaihtoehtoja kuin sen yleisen, ja voi aidommin tehdä itse omat valintansa sitten isompana. Ja minkälaisen ihmisen mallin tarjoaa lapselleen sellainen äiti tai isä, joka ei edes itse seiso ajatustensa takana?

No, toivottavasti ainakin joidenkin asiaa tiedustelleiden kohdalla kyse on ollut vain harmittomasta jutustelusta ilman sen kummempaa miettimistä. Koska toinen vaihtoehto on huolestuttavampi, se jossa elämänarvoilla ei nähdä olevan väliä, mikäli ne poikkeavat valtavirrasta. Ja mitä enemmän maailmassa sellaista ajattelutapaa esiintyy, sitä tärkeämpää on, että vanhemmat näyttävät omalla esimerkillään lapsille, että normeista voi poiketa ja omilla aivoilla on hyvä ajatella.

Lapsityövoiman syyt löytyvät aikuisten maailmasta. Köyhillä perheillä ei ole varaa pitää lapsia koulussa, ja perheille tarjotaan rahaa vastineeksi siitä, että lapset työskentelevät mattotehtaassa. Työpäivät voivat kestää jopa 17 tuntia päivässä, eikä ruokaa saa välttämättä riittävästi.

Tällainen tarina on hyvin tyypillinen Nepalissa, Intiassa ja Pakistanissa. Matot ovat suosittuja vientituotteita ja köyhille suuri työllistäjä. Jos lasten hyväksikäyttäminen on normi maan teollisuudessa, on vaikea katkaista köyhyyden ketjua, joka on alkusyy monelle muulle ongelmalle.

Mattoteollisuus ei suinkaan ole ainoa lapsityövoiman käyttäjä. Tekstiiliteollisuuden, jalkineteollisuuden, leluteollisuuden ja lapsiprostituution uhrit koskettavat meidänkin arkipäiväämme. Suurin osa tuotteista myydään suoraan Eurooppaan ja länsimaihin.

Orjattomia mattoja RugMarkilta

RugMark Foundation perustettiin 1994 kansalaisjärjestöjen, yhtiöiden, valtionhallinnon yksiköiden ja kansainvälisten organisaatioiden, kuten UNICEF:in yhteistyönä. Järjestö perustettiin ennen kaikkea auttamaan mattoteollisuudessa työskenteleviä lapsia paikan päällä, mutta myös tarjoamaan markkinoille turvallisen vaihtoehdon tavalliselle matolle.

RugMark on vapauttanut noin 3000 lasta kutomoista ja järjestänyt heille kuntoutusta, päivähuoltoa, kirjoitus- ja lukutaidon opetusta, perusopetusta sekä ammatillista opetusta. RugMark myöntää sertifikaatteja kutomoille ja merkkinsä vaatimukset täyttäville matoille. RugMark-merkittyjä mattoja myydään myös Suomessa.

Myös RugMarkia on syytetty korruptiosta, ja väärennettyjä merkkejä liikkuu markkinoilla. Tämä on kuitenkin yleinen ongelma sertifioitujen tuotteiden kohdalla, ja on aina parempi ostaa sertifioitu tuote kuin sertifioimaton. Ulkomaisten tuotteiden alkuperää on ylipäätään tärkeä kysellä ostoksia tehdessä, jotta välttyy tukemasta lapsityövoimaa.

Eini Pesälä
Lisätietoa: www.rugmark.org

Muutamana viime jouluna sopimuksesta on pidetty kiinni – ja kaikki ovat olleet tyytyväisiä. Lahjojen sijasta tuodaan jouluruokaa yhteiseen pöytään. Jouluillallisesta on muodostunut kohokohta, jonka valmisteluun käytetään lahjojen hankkimisesta säästynyttä aikaa, ehkä myös rahaa. Järjestely onnistuu hyvin, koska suvussa ei ole pieniä lapsia.

Ankeaa? En sanoisi. Tunnelma on lämmin ja leppoisa ilman lahjojakin. Aikuiset ovat lähinnä helpottuneita välttyessään koko lahjarumbalta.

Ehkä lapsetkaan eivät kaipaa kasapäin paketteja. Nyt jo aikuinen ystäväni kertoi, että hänen vanhempansa pelkäsivät ainoan lapsensa pilallehemmottelua niin paljon, että rajoittivat joululahjojen määrän kolmeen. Siis koko suku sai antaa lapselle yhteensä kolme lahjaa. Vuoro ymmärtääkseni kiersi isovanhemmilta ja enoilta toisille.

Ystäväni serkut ovat kertoneet myöhemmin, että he avasivat omia lahjaröykkiöitään salaa vaatekaapissa ja säälivät serkkupoloaan. Kolmen paketin ressukka ei itse muista lainkaan, että olisi saanut jotenkin niukasti joululahjoja. Joulut olivat onnellisia – ja lahjat toivottuja.