Ostamme aina halvinta mahdollista; jauhelihaa, kanasuikaleita, juhlapäivinä metvurstipaketin tai kinkkua. Kurkkua, tomaatteja ja banaaneja syömme myös.

Köyhyys on valtavan surullinen asia, ja näiden lauseiden lukeminen kasvatti surun tunnetta entisestään. Jauhelihaa, kanaa, tomaatteja – nuohan ovat valtavan kalliita ruokia! Eikö kukaan ole kertonut vähien varojensa kanssa sinnittelevälle siivoojaparalle, miten helppoa jauheliha on korvata tummalla soijarouheella, joka on edullista ja kaiken lisäksi säilyy kuivatuotteena kaapissa pitkään? Kuka neuvoisi köyhää käyttämään vähät killinkinsä tehokkaammin?

Tomaatit ja kurkut kallistuvat talvea kohti mennessä, ja vitamiinitarpeet kannattaakin täyttää niillä tuorevihanneksilla, jotka kulloinkin ovat sesonkituotteina – nyt syksyllä vaikkapa kaalilla. Banaaneilla ja muilla tuontihedelmillä herkuttelua edullisempaa on kerätä kesällä pakastin täyteen kotimaisia marjoja ja napostella niitä talven mittaan. Omenoita on monella nyt syksyllä puutarhassaan liikaakin, ja esimerkiksi aviomiehelleni hänen työkaverinsa lahjoitti niitä ison säkillisen. Omenat säilyvät talveen vaikkapa kuivaamalla tai hilloamalla.

Huippuedullista kotimaista ruokaa ovat juurekset, joista ehdoton suosikkini on kauniinvärinen ja maukas punajuuri. Proteiineja edulliseen kasvisruokaan saadaan soijarouheen lisäksi erilaisista pavuista, jotka tulevat edullisiksi säilykkeinäkin, mutta jotka kuivatuotteina ovat suorastaan superhalpaa sapuskaa.

Olen aina ihmetellyt valitusta siitä, miten kasviksia syötäisiin kyllä enemmän, jos ne olisivat edullisempia. Vihannesosastoltahan löytyy tuotteita ihan joka hintaluokasta! Toki toivoisin, että eläinystävällistä ruokavaliota tuettaisiin hinnoissakin, mutta ei näilläkään hinnoilla köyhän kannata mielestäni kävellä suoraan lihatiskille.

Ongelmana taitaa olla se, ettei vähillä varoilla sinnittelevillä, arjen uuvuttamilla ihmisillä ole voimia kyseenalaistaa ruokatottumuksiaan, saati sitten opetella aivan uudenlaisia kokkaustapoja. Ehkä ympäristöjärjestöt voisivat tuottaa edullisen kasvisruuan iloista kertovan reseptilehtisen, jota jaettaisiin sosiaaliapua tarjoavissa pisteissä? Taloudellisen tilanteen tiukentuessa tällaiselle olisi taatusti kysyntää.

Toisaalta on ikävää profiloida kasvisruoka köyhien ruuaksi, mutta ekologisista ja eettisistä näkökulmista katsottuna lihan tulisikin olla vain harvoin saatavissa olevaa, kallista luksusta. Kasvisruokaan tottunut ei tuota “ylellisyyttä” kaipaa edes juhlapäivinä, niin monta herkullista kasvisreseptiä odottaa vielä kokeilua kaapissa ja netin uumenissa!

P.S. Hyviä kasvisreseptejä löytyy esim. uudesta ruokasivusto Mindosta!

Vihannesten ja hedelmien kalleus onkin yksi suuri syy siihen, että niitä ei syödä tarpeeksi. Suomalaislapsista vain osa saa syödäkseen riittävästi hedelmiä ja kasviksia (HS 3.12.). Uutisen mukaan vain 14 prosenttia 15-vuotiasta pojista syö päivittäin hedelmiä tai vihanneksia. Jos pussillinen hedelmiä maksaa kaupassa saman verran kuin suklaalevy tai valmisateria, on varmasti helpompi valita energiapitoisempi vaihtoehto.

Jos terveelliset elintarvikkeet olisivat halvempia, ihmiset ostaisivat niitä enemmän. Terveyskasvatuksen professori Lasse Kannaksen mukaan tämä poistaisi myös eriarvoisuutta (HS 3.12.). Tällä hetkellä köyhillä ei välttämättä ole varaa syödä terveellisesti. Mieleeni tulee kohtaus dokumentista Food.inc, jossa köyhä amerikkalaisperhe on kaupassa ostoksilla ja toteaa, että on paljon kannattavampaa ostaa hampurilaisia kuin saman verran maksavia hedelmiä, joista ei edes lähde nälkä. Perhe on ylipainoinen ja sairasteleva.

Kaikkien kotitalouksien keskimääräisessä ostoskorissa on 38 prosenttia eläinkunnan tuotteita ja vain 9 prosenttia hedelmiä ja vihanneksia. Pyrin syömään mahdollisimman paljon tuoreita kasviksia, mutta näin talvella se on haastavampaa kuin kesällä. Olimme keväästä loppukesään mukana Nielsenin kuluttajapaneelissa, jossa tutkittiin päivittäistä kulutuskäyttäytymistämme. Loppuvuodesta meille tuli raportti, jossa arvioitiin kulutuksemme osa-alueittain vuositasolla. Huomasin, että keskimääräiseen kahden hengen talouteen verrattuna kulutamme kaksinkertaisen määrän hedelmiä ja vihanneksia.

Keskimääräisen ostoskorin arvo on 18,50 euroa.

Kuvassa oranssilla on merkitty maitotaloustuotteet, kirkkaansinisellä liha-/siipikarja-/kalatuotteet, keltaisella lihavalmisteet.

Mielenkiintoista on myös se, että vuoden ostomenomme arvio oli noin 1000 euroa alhaisempi kuin keskimääräisellä kahden henkilön taloudella. Rasittaako kasvissyönti siis vähemmän lompakkoa kuin sekasyönti? Ostimme kuitenkin hyvin paljon luomutuotteita ja Reilun kaupan tuotteita, joten ostomenomme olisivat saattaneet olla pienemmätkin, jos olisimme valinneet aina halvimman vaihtoehdon.

Jos vertaa vaikkapa jauhelihan ja soijarouheen hintaa, niin kasviperäisen vaihtoehdon valitseminen tulee halvemmaksi. Liha on selkeästi soijatuotteita kalliimpaa. Maitotuotteet sen sijaan ovat halvempia kuin niiden vegaaniset vastikkeet, joten runsaasti “maitotuotteita” käyttävän vegaanin ostoskori saattaisi olla sekasyöjän tai lakto-ovovegetaristin koria kalliimpi.

Kasvissyöntiä ei voine väittää sekaruokavaliota kalliimmaksi, sillä molempien ruokavalioiden edustajien täytyy terveytensä vuoksi joka tapauksessa ostaa runsaasti vihanneksia ja hedelmiä. Kasvisruokavaliossa lihan sijaan syödään usein palkokasveja, jotka ovat varsin edullisia.

Palkalla pitäisi siis elää tavallisen kokoisen perheen. Näin ei ole – vaatetustyöntekijöiden palkat pitäisi kolminkertaistaa, ennen kuin voidaan puhua elämiseen riittävästä palkasta, eikä silläkään kovin isoja perheitä elätetä.

Kuinka pieniä palkat oikein ovat? Esimerkki Australian Oxfam-järjestön urheiluraportista vuodelta 2006 (pdf, HTML Googlessa s. 16):

Indonesialaiset urheiluvaatetusteollisuuden työntekijät tienasivat 800 000 rupiaa (75,29 euroa) kuussa tai 5 000 rupiaa (47 eurosenttiä) tunnissa vuonna 2006. He saivat myös pientä korvausta lounasta ja työmatkoja varten.

Naimattoman työntekijän täytyi työskennellä 6 tuntia kuukausittaisen juomavetensä, 4,5 tuntia riisinsä ja 40 tuntia kuukauden majoituksena eteen. Kuukauden kananlihojen vuoksi piti työskennellä 3,75 tuntia, 2 tuntia kananmunia varten ja 18,5 tuntia kuukauden vihanneksien saamiseksi ruokapöytään. Sokeri, tee, ja maito maksoivat 2,8 tunnin työpanoksen verran. Näistä tulee yhteensä 77,55 työtuntia. Suomessa normaali työaika on 38,25 tuntia viikossa.

Oxfamin tutkijat kysyivät työntekijöiltä, mitä he ostaisivat, jos saisivat enemmän palkkaa. Vastaus oli parempilaatuista ruokaa ja lihaa kanan sijasta, kahvia teen sijasta. Naiset ostaisivat 24 eurosenttiä pullolta maksavaa yrttijuomaa kuukautisten ajaksi.

Laskelmissa on huomattava, että kuukausittainen palkka oli 75,30 euroa. Se tekee 2,51 euroa päivässä (laskettu 30 päivälle, koska joka päivä täytyy syödä). YK:n äärimmäisen köyhyyden raja on 1,25 US dollaria päivässä. Toinen köyhyysraja on kaksi dollaria.

On palkkoja, jotka ovat jopa alle tuon haamurajan, 1,25 dollaria päivässä. Intialaiset erittäin raskasta valimotyötä tekevät miehet ”ansaitsivat” puoli US dollaria päivässä. Working poor, sanoakseni. Tämän vuoksi on lapsityövoimaa. Aikuiset eivät pysty elättämään lapsiaan.

Teksti on koottu kahdesta tekstistä, jotka on julkaistu aiemmin Outi Moilalan blogissa ja Reilun kaupan puolesta Repu ry:n blogissa.

Kaikki tämä on kuitenkin kovin triviaalia ja tavallista ja kerta kaikkiaan vain minusta järkevää. Sitten eräänä keväänä päätin, että ympäristön tulisi kuulua myös työn kautta elämääni. Typerää ilmastoa ajatellen, mutta lähdin Thaimaan koillisosaan maaseudulle vapaaehtoistyöhön ympäristöprojektiin. Kaksi kuukautta puhdistin toivottomana järveä, opetin englantia, lauloin lapsille ja kuuntelin lasten laulua, kuokin kuivaa kasvimaata sadon toivossa, kaivoin ylös maahan haudattuja paristoja kylän teiltä ja siirtelin koulun pihan jäteastioista muoviset maitopussit oikeaan paikkaan. Kaiken tämän tein keskimäärin kolmen muun eurooppalaisen kanssa. Kaikilla meillä vain toivo siitä, että työn tuloksena edes hiukkanen tietoa jäisi jälkeemme. Että edes yhtenä roskien keräämisen päivänä joku ei olisi taas tuikannut ties mitä roskakasaa tien varressa tuleen.

Tärkeintä kuitenkin oli nähdä paikallisten ihmisten elämää. Vielä tärkeämpää oli saada olla osa sitä tuon lyhyen ajan. Silmiinpistävin asiassa jokaisessa kodissa oli tavaroiden vähyys. Kyseessä oli tietenkin taloudellisesta pakosta johtuva asia. Mutta silti! Silloin heräsi ajatus: Mitä kaikkea minulla jo onkaan kotona odottamassa? Mitä tapahtuisi, jos en ostaisi mitään turhaa kuten vaatteita, kenkiä, keittiövälineitä, koriste-esineitä vaikkapa… hmm sanotaan vuoteen? Omituinen ajatus, niin pitkä aika.

Palasin Suomeen tämän ajatuksen kanssa. Normaaliin opiskelijaelämään. Tottakai ostin ruokaa. Meni kuukausi, kolme. Meni puoli vuotta. Meni vuosi. Kukaan ei ollut huomannut mitään. En minä eikä kukaan muu. Mutta minä olenkin länsimainen ihminen, jolla on jo kaikkea. Kyllä, minulla todella oli kaikkea, koska en joutunut pulaan ostamattomuuteni vuoksi.

Vuoden lopulla päässäni oli vain yksi ajatus: Mitä jos vetäisi toisen samanlaisen perään?

Sitä ei ole tarvittu. Tavara ahdistaa, ostaminen aiheuttaa huonon omantunnon. Syynä eivät ole pelkästään ympäristöasiat, vaan tieto siitä, miten paljon jo on. Minulla on kaunis pieni koti, kauniita vaatteita. Niitä kaikkia voi paikata, parsia, värjätä, maalata, jos tylsäksi käy. Siirtää tavarat vaikka eri järjestykseen ja ehkä tuunata jotakin – pienempi vaiva kuin vaihtaa kaikki uusiin ja hankkiutua vanhoista eroon. Mutta mikään ei ole hienompaa kuin lähteä toiselle puolelle Suomea, hypätä junaan pelkkä reppu selässä. Koska enempää ihminen ei tarvitse.

Sen minulle opetti Thaimaassa pieni köyhä kylä kaksi vuotta sitten. Siellä auringonnousussa, noin kello 5.30 aamulla, peltimukista kahvia juodessani, paljain jaloin bambupenkillä, buddhalaistemppelin kellojen soidessa, olin onnellisempi kuin koskaan. Yhden päivän ostamattomuus on tuossa mittakaavassa aika pieni asia. Tai aika suuri tehdessään ihmisen onnellisemmaksi.

Kauppojen roskikset pursuavat syötäviä ja hyväkuntoisia tuotteita samaan aikaan, kun lehdissä jauhetaan lamasta. Ruoan hinta on noussut jatkuvasti, ja yhä harvemmalla on varaa ostaa sitä kaupasta yrityksien jatkuvasti irtisanoessa työntekijöitään. Opiskelijana dyykkaaminen on tietysti helppo valinta. Dyykkaan, vaikka (vai koska?) minun ei ole pakko. Voisin ostaa ruoan myös kaupasta (jolloin tietysti tulisi myös syötyä vähemmän herkkuja), mutta silloin täytyisi nipistää jostain muusta. Nyt voin keskittyä kaupassa ostamaan luomutuotteita, vaikka ne olisivat vähän kalliimpiakin, koska olen saattanut säästää juuri vaikkapa leivässä monta euroa dyykkaamalla sen.

Roskiksien kaivelu on monien mielestä ällöttävää, likaista ja pummimaista puuhaa. Sellaiset ihmiset eivät olekaan itse koskaan dyykanneet. En muista koskaan tulleeni likaiseksi dyykatessani, ja “roskiksissa kieriskelevistä dyykkaajista” kertovat lehtijutut ihmetyttävät.

Mielestäni dyykkaaminen on oikeutettua niin kauan, kun kaupat heittävät syömäkelpoista ruokaa roskiksiin – ja vieläpä jättävät ne lajittelematta. Tietenkin dyykkaaminen on mahdollista vain pienelle ihmisjoukolle, sillä roskiksilla on vain rajallinen määrä tarjottavaa. Ihmettelen vain, että mikäs lama se sellainen on, jossa syömäkelpoista ruokaa on varaa heittää pois?

Mietihän tätä: ulkomaalaisella, geenimuunnellulla soijarehulla ruokittu sika teurastetaan, pilkotaan paloiksi, pakataan muoviin ja viedään kauppaan myytäväksi. Paketti ei menekään kaupaksi ennen viimeistä myyntipäivää, joten se on heitettävä pois. Kaupan työntekijätkään eivät saa ottaa roskikseen meneviä tuotteita itselleen. Hieman paremmassa tapauksessa paketti avataan ja lajitellaan seka- ja biojätteeseen, mutta yleensä kaikki heitetään sekajätteeseen. Jäte päätyy kaatopaikalle, jossa se muiden eloperäisten jätteiden tavoin aiheuttaa metaanipäästöjä, jotka muiden päästöjen ohella ovat yksi ilmastonmuutosta kiihdyttävistä syistä.

Näin siis sikaa on turhaan ruokittu ulkomailta turhaan tuodulla rehulla ja se on tapettu turhaan – tapettu vain päätyäkseen jätteeksi. Jos mennään vielä pidemmälle, on Amazoniassa kaadettu sademetsiä, jotta siellä voitaisiin viljellä soijaa, joka tuodaan tänne rehuksi sioille, jotka päätyvät kaupan sekajäteastiaan. Absurdia ja epätaloudellista.

Lapsityövoiman syyt löytyvät aikuisten maailmasta. Köyhillä perheillä ei ole varaa pitää lapsia koulussa, ja perheille tarjotaan rahaa vastineeksi siitä, että lapset työskentelevät mattotehtaassa. Työpäivät voivat kestää jopa 17 tuntia päivässä, eikä ruokaa saa välttämättä riittävästi.

Tällainen tarina on hyvin tyypillinen Nepalissa, Intiassa ja Pakistanissa. Matot ovat suosittuja vientituotteita ja köyhille suuri työllistäjä. Jos lasten hyväksikäyttäminen on normi maan teollisuudessa, on vaikea katkaista köyhyyden ketjua, joka on alkusyy monelle muulle ongelmalle.

Mattoteollisuus ei suinkaan ole ainoa lapsityövoiman käyttäjä. Tekstiiliteollisuuden, jalkineteollisuuden, leluteollisuuden ja lapsiprostituution uhrit koskettavat meidänkin arkipäiväämme. Suurin osa tuotteista myydään suoraan Eurooppaan ja länsimaihin.

Orjattomia mattoja RugMarkilta

RugMark Foundation perustettiin 1994 kansalaisjärjestöjen, yhtiöiden, valtionhallinnon yksiköiden ja kansainvälisten organisaatioiden, kuten UNICEF:in yhteistyönä. Järjestö perustettiin ennen kaikkea auttamaan mattoteollisuudessa työskenteleviä lapsia paikan päällä, mutta myös tarjoamaan markkinoille turvallisen vaihtoehdon tavalliselle matolle.

RugMark on vapauttanut noin 3000 lasta kutomoista ja järjestänyt heille kuntoutusta, päivähuoltoa, kirjoitus- ja lukutaidon opetusta, perusopetusta sekä ammatillista opetusta. RugMark myöntää sertifikaatteja kutomoille ja merkkinsä vaatimukset täyttäville matoille. RugMark-merkittyjä mattoja myydään myös Suomessa.

Myös RugMarkia on syytetty korruptiosta, ja väärennettyjä merkkejä liikkuu markkinoilla. Tämä on kuitenkin yleinen ongelma sertifioitujen tuotteiden kohdalla, ja on aina parempi ostaa sertifioitu tuote kuin sertifioimaton. Ulkomaisten tuotteiden alkuperää on ylipäätään tärkeä kysellä ostoksia tehdessä, jotta välttyy tukemasta lapsityövoimaa.

Eini Pesälä
Lisätietoa: www.rugmark.org