Sain inspiraation kierrätysmateriaaleista tehtyihin kirjekuoriin askarteluyhteisö Swap-botin kautta. Osallistuin swappiin, jossa tehtiin edellisten vuosien seinäkalentereista kirjekuoria. Oli yllätys, että kirjekuoria leikkelee ja liimailee kasaan nopeasti, ja tuloksistakin tuli aika hauskannäköisiä. Kirjekuoriin, kuten muihinkin kierrätyspaperiaskarteluihin on helppo löytää materiaalia – vanhat kalenterit, lehdet ja julisteet sopivat kaikki loistavasti hyödynnettäviksi. Mitä ihanampia kuvia, sen parempi. Jos käyttää vanhojen aikakausilehtien sivuja, kannattaa tehdä kuoret kaksinkertaisesta paperista. Yksinkertaisesta aikakausilehden sivusta tulee nimittäin vähän liian hentoja kuoria tositoimiin.

Näissä kuorissa materiaaleina vanhat Kirkon Ulkomaanavun kalenterit ja Marimekosta saatu lehti.

Tein kuoria varten ensin vähän paksummasta paperista ”kaavan”. Sen kanssa oli helppo mallailla, mistä kohtaa kalenterikuvaa kirjekuori kannattaa leikata. Kaavan sivuissa on pienet reunat, jotka taitetaan kirjekuoren sisään ja liimataan niin, että kuoresta muodostuu tasku. On olemassa myös muita kirjekuoritaitteluita, mutta koin tämän simppeliksi ja toimivaksi. Leikkelin ja liimasin muuten valmiisiin kuoriin vielä hyvin erottuvat osoiteneliöt. Osoiteneliöiden reunoihin sivelin varmuuden vuoksi askartelulakkaa, jotteivät ne rapise pois matkalla vastaanottajan luokse. Niinkin minulle on nimittäin joskus käynyt.

Myös vanhat eläinkalenterit ja lehtien ruokakuvat pääsivät käyttöön.

Ympäristönsuojelun kokonaismittakaavassa omatekoiset kierrätyskuoret ovat tietenkin pieneksi jäävä rikka rokassa. Pelkästään kierrätyskuorien avulla ei viherretä omaa taloutta tai yritystä. Ne kuitenkin ilmentävät hyvin arvostettavia periaatteita, kuten jätteen määrän vähentäminen, materiaalien uusiokäyttö ja metsien hakkuun minimointi. Ensiksi kannattaa silti satsata ekotekoihin, joilla on suurempi vaikutus luontoon. On kuitenkin hauskaa ja vakuuttavaa saada postia esimerkiksi tavaranvaihtopalvelu Netcyclerilta, jonka käyttämien kirjekuorien sisäpinnasta paljastuu, että kuoret ovat toimineet edellisessä elämässään karttoina.

Tosissaan olevan ekointoilijan ei ole välttämättä tartuttava liimapuikkoon vihertääkseen postilaatikkoaan. Kaupat tarjoavat ruskeita kierrätyspaperisia kirjekuoria vähemmällä vaivalla. Omatekoiset kuoret voivat sen sijaan olla tuunausmieliselle ekoilijalle hauska sunnuntaiaskartelu vaikka lasten kanssa tehtäväksi. Luulen, että tämän maailman suuret ekokirjekuorivallankumoukset tapahtuvat ruskeita kierrätyskuoria käyttäen. Ne eivät kuitenkaan tee askarteluintoista ekonäpertelijää yhtä onnelliseksi kuin somat kuvalliset kirjekuoret, joihin oma paperinkeräysastia tarjoaa raaka-aineet. Ja olisihan se hienoa näin kaupunkilaisenakin olla omavarainen jonkin asian suhteen – edes kirjekuorien.

Päivän ajatus on loistava, mutta samalla kansantalouden ja luonnonvarojen riittämättömyyden kanssa painiskelevat ihmiset ovat usein radikaalisti eri mieltä siitä, onko yksittäisen ihmisen kulutusvalinnoilla merkitystä kokonaiskulutuksen suitsimisessa. Kyse on siis siitä pitäisikö esimerkiksi jollakin poliittisella päätöksenteolla pyrkiä vaikuttamaan kulutukseen tietyillä tavoin.

Minusta molemmat keinot ovat oikein oivia. Ymmärrän, että kaikilla ei ole syystä tai toisesta halua tai mahdollisuuksia pyrkiä kuluttamaan kestävämmin tai vähemmän, joten ohjauskeinoja tarvittaisiin. Toisaalta, monet kestäviä kulutusvalintoja tekevät ovat oikein onnellisia tekemistään valinnoista, ja kokevat lisäksi tekevänsä tärkeää työtä. Ainakin minä koen ja olen oikein onnellinen, vaikka tajuan, että maailman materiaalivirroista katsottuna olen valintoineni lähinnä kärpäsenkakka universumissa.

Toinen hauska kampanja oman kulutuksen kyseenalaistamiseksi on niin kutsuttu Sadan tavaran haaste, josta tässäkin blogissa on kirjoitettu vähän kriittiseenkin sävyyn. Haluan nyt jatkaa ajatusta pidemmälle ja laajemmalle. Keskustelimme eräänä päivänä töissä degrowthista, luonnonvaroista, yksilön kulutuksesta ja vaikka mistä muista aihealueeseen sopivista kysymyksistä.

Sadan tavaran haasteen ideana on siis pyrkiä minimalistiseen elämäntapaan. Kuten kriittiset äänet ovatkin huomanneet, haasteen puutteena on se, että se jättää ulkopuolelleen kysymykset pois joutavien tavaroiden kohtalosta sekä uuden hankkimisesta. Tähän työkaverini tarjosi hauskan idean: Mitä jos kaikki joutuisivatkin elämään koko elämänsä kaiken sen roinan kanssa, jonka tulevat hankkineeksi?

Olisi siis jonkinlainen laki tai vastaava siitä, että mistään ei saa luopua, ellei sille keksi järkevää jatkosijoituspaikkaa tai vastaavaa. Tässä kohtaa voidaan järkevästi unohtaa esimerkiksi biojätteet, joista huolehtimiseen pitää olla hyvät yhteiset järjestelmät. Ajatuksen taustalla on tietenkin se, että jos asiaa oikein ryhtyy miettimään, törmää välttämättä kysymyksiin, kuten montako ruokapöytää hyvään elämään lopulta oikein tarvitaan? Esimerkiksi juuri kotien uudistamisvimma meillä täällä hyvinvointivaltioissa on käsittämätön. Minulta on pariinkin otteeseen muuttaessani kysytty kysymyksiä, kuten ”Mistä aiot ostaa uuteen kotiisi kalusteet?” Johon minä päätäni raapien olen mutissut jotain sellaista kuten ”No mulla on kyllä ihan hyvä kirjahylly ja oikeestaan kaikki muutkin…” Kysyjien mielestä elämässäni oli kuitenkin selkeä paikka uusille kalusteille. Jos tunnistat itsesi kysymyksestä, tervetuloa edelleen kyläilemään niiden vanhojen rojujen joukkoon!

Tietenkään kaikkia ihmisiä ei voi pakottaa pitämään kaikkia tavaroitaan, vaikkapa sen 75 vuotta. Tämä ideointi ihan siis ajatusleikkinä. Kuinka paljon olet hävittänyt tavaraa, joka olisi aivan käyttökelpoista tai vähintään helposti korjattavissa, jonka lopullisesta kohtalosta et tiedä mitään? Miksiköhän vaikka joskus merkittävästikin pienempien tavaravirtojen ja tietenkin vaikkapa bruttokansantuotteella mitattuna köyhempien maiden ihmiset pärjäävät paljon vähemmällä? Mitä jos seuraavan kerran ruokapöydän vaihtoa miettiessä tuumaisikin hetken vaikka vanhan tuunausmahdollisuuksia? Mitä jos sen huonekalukaupan myyjä tyrkyttämisen sijaan kyselisikin aktiivisesti vanhan tilaa ja kohtaloa? Mitä jos et saisikaan kasvottomasti tunkea vanhoja vaatteitasi muovikassissa kierrätyslaatikkoon vaan sinun pitäisi jotenkin ja jollekulle perustella, miksi niistä pitää päästä eroon ja sinun pitäisi itse hoitaa ”loppusijoitus”?

Jollakin tällaisella yhteisellä toimintamallilla meillä olisi paitsi systeemitason ratkaisu, myös vaikutus yksilön toimintaan. Väitän, ettei kenenkään niin kutsuttuihin rikkaisiin kuuluvan hyvinvointi siitä todellakaan kärsisi. Köyhimmät eivät ainakaan, koska he ovat nyt jo pakotettuja toimimaan näin. Ehkäpä hyvinvointi jopa jakautuisi tasaisemmin? Meidän maailman muutaman prosentin rikkaimman ei kuitenkaan koskaan tarvitse vakavissaan kysyä itseltänne ostopäätöstemme syitä ja seurauksia.

Kiitos tämän kirjoituksen enemmän tai vähemmän villeistä ideoista kuuluu pääasiassa työtoverilleni Tiinalle.

Samanmoisen aiheen ympäriltä kirjoitti täällä Kulutus.fi:ssä viime viikolla myös Outi Lundahl aiheella ” Stressaavat tavarat”

Omistan monia kauniita lapaspareja, joita neulomisintoinen ystäväni on minulle tehnyt. Olin jo viime syksynä miettinyt, että voisin ommella joihinkin niistä fleece-vuorin lämmittämään pakkasilla. Muistin projektini, kun reikäisten halpistumppujen sisältä löytyi juuri sopivan kokoinen fleece-vuori, joka oli helppo irrottaa ja kiinnittää käyttölapasteni sisäpuolelle lämmikkeeksi.

Tumppukasa ratkaisi myös äitini neulomien pörrölapasten ongelman. Lapaset oli kudottu niin löysästi, että silmukoiden raoista tuuli sisään. Kauhtuneiden tumppujen pinosta löytyi pari ohuita vanhoja lapasia, jotka sopivat mainiosti karvatumppuihin vuoriksi. Vaikka kuvassa ei siltä näytä, pörrölapasen varsi riitti hyvin peittämään vuorilapasen varren. Laiskan tuunajan ei tarvitse välttämättä edes ommella lapasia varsista yhteen, mutta se lisää käyttömukavuutta.

Myös kuvan mainospipo tulee pääsemään kauhtuneiden kasasta uuteen palvelutehtävään. Ohut mainospipo sopii hyvin vuoriksi esimerkiksi itse tehtyyn trikoopipoon. Trikoopipon kaavan saa tehtyä ottamalla malliksi itselle sopivan pipon ja piirtämällä sen mukaan paperille ”pipon puolikkaan”. Kankaita leikatessa pipon alareunaan kannattaa jättää muutama sentti kääntövaraksi. Sitten ”pipon puolikkaat” ommellaan yhteen, ja alareuna käännetään pipon sisäpuolelle ja ommellaan käsin mainospipon alareunaan. Pipoprojektiin on helppo löytää kierrätystrikoo esimerkiksi omien liian pienien paitojen joukosta.

Kauhtuneiden kasaan jäi vielä vähän poisheitettävää, mutta kierrätysompelijan sydän iloitsi, kun muutama vanha rytky löysi itselleen uuden tehtävän, vieläpä arkisten käyttövaatteitten muodossa! Tänä syksynä kelpaa odotella bussia pakkasellakin, kun sormia lämittävät kierrätysvuorilliset lapaset.

P.s. Kauhtuneiden kasaan jääneet parittomat käsineet olisivat voineet saada uuden elämän Nuorten Luonnon 1/2011 Tuunausnurkan ohjeen avulla, jossa eriparilapasia tuunattiin yhdenmukaisen näköisiksi. Anu Harkki taas askarteli jossakin Ratulan jaksossa parittomista villasukista käsinukke-eläimiä lapsille. Toki vanhoja neuleita voi myös purkaa ja käyttää uudelleen lankana, jos ne eivät ole huopuneet pahasti. Tuunaustapoja on paljon, mutta onneksi yhden tuunaajan ei sentään tarvitse revetä ihan kaikkiin projekteihin.

Jaan opiskelija-asunnon yhdeksän muun opiskelijan kanssa. Yhteisestä keittiöstämme löytyy ilmeisesti noin ikään kuin periaatesyistä kaksi roska-astiaa. Toinen, viikoittain aina ensimmäisenä ääriään myöten täyttyvä astia kantaa nimeä general waste, kun taas toinen on merkattu erikseen sanoilla mixed waste. Ohjeistuksen mukaan astioista ensimmäinen on varattu  muovi-, pahvi-, paperi- sekä metallijätteille ja jälkimmäinen puolestaan kaikenkarvaisille kaatopaikkaan joutaville – tässä tapauksessa esimerkiksi myös ruoantähteille – joita ensimmäiseen astiaan ei ole suotavaa panna.

Käytännössä olen kuitenkin hieman skeptinen, kuinka mallikkaasti jätteiden lajittelu täällä lopulta toteutuu. Ensinnäkään en voi mennä takuuseen, kuinka huolellisia kanssa-asujani ovat erinäisiä muovikääreitä, tölkkejä ja pahvipakkauksia pois heittäessään – kun kämppiksiä on näinkin monta, yleinen asenne voidaan toisinaan pukea sanoiksi: ”Hällä väliä, tämä ei ole minun ongelmani.” Toisekseen, asuntoloidemme pihoja koristavat suuret harmaat jätelaarit ovat ulkoisesti tismalleen samannäköisiä niin lajiteltua kuin kaatopaikkajätettäkin varten. En siis uskalla mennä takuuseen siitäkään, kuinka tarkkaan opiskelijat lukevat roskalaarien sivustoja saadessaan kukin vuorollaan vastuulleen epämieluisan tehtävän raahata roskajätesäkkejä ulos asuntolasta. (Mainittakoon myös, että kaikista yrityksistäni huolimatta en ole saanut selville, mikä on tuon niin sanotun lajitellun jätteen – mixed waste – lopullinen päätepysäkki.)

Yleishuomiona voinen todeta, ettei kierrätys ole erityisen kova sana täällä Englannissa. Pullonpalautusjärjestelmää ei ole, ja biojätteiden kierrättämistä on turha edes mainita. Kaiken lisäksi pakkausmateriaaleissa ei juurikaan muovia säästellä. Ruokakauppojen hyllyt notkuvat muoviin pakattuja tuotteita aina tuoreista hedelmistä ja vihanneksista mikrolämmitystä odottaviin einesruokiin. Kahviloissa keksit ja muffinssit myydään useimmiten muovikääreisiin yksittäispakattuina, ja paikallisessa opiskelijoiden illanviettoihin erikoistuneessa tapahtumapaikassa oluttuopin saa aina kouraansa kertakäyttöisessä muovimukissa.

Erään edistysaskeleen Leicester on kuitenkin Helsinkiin nähden ottanut. Täällä kaduille roskaamisesta voi rapsahtaa viidenkymmenen punnan (noin 57 euron) sakot, tietenkin siis siinä tapauksessa, että tihutöistään jää kiinni. Idea on sinänsä mainio, mutta hieman ristiriidassa sen arkipäivän havainnon kanssa, että roskapönttöjä saa julkisilta paikoilta toden totta hakemalla hakea.

Muutamien viikkojen sisällä odottamamme esikoinen on aiheuttanut tavaravyöryn matalaan majaamme. Äitiyspakkausta ja muutamaa pikkuhankintaa lukuun ottamatta olemme saaneet kaiken käytettynä. Ystävien lapsilta pieneksi jääneiden vaatteiden nyssäköitä alkoi kuitenkin kertyä kaappeihin jo keväällä, ja kun muut tarpeet, amme, hoitotaso, vaunut ja sänky seurasivat perästä, tavarakammoinen siippani melkein pillastui. Miksei hankintoja voi tehdä vasta sitten, kun niitä todella tarvitaan?

Armas siippa on monessa suhteessa oikeassa: uuden ihmisen tulo laittaa mielikuvituksen helposti laukkaamaan, ja kerrostaloasunnon kaapit on äkkiä täytetty söpöillä paituleilla ja töppösillä. Toisaalta nimenomaan käytettyjen kamojen ja ylijäämien suosiminen tarkoittaa minusta sitä, että tavaraa on aina vähän tulossa ja menossa – tai siinä välissä pestävien, parsittavien ja tuunattavien korissa. Sivuvirroissa surffailija ei pysty optimoimaan omia hankintojaan niin hyvin kuin uutuuksien shoppailija.

Tavaramäärän minimointi ei välttämättä ole myöskään parasta aika- tai rahapolitiikkaa. Miksi ryysiä kiireessä joka asian perässä, jos voi vähän varautua? Onko edullisin tai peräti ilmainen  vaihtoehto tarjolla silloinkin, kun tavara tarvitaan nyt tai viimeistään huomenna?

Kokonaan oma kysymyksensä on vielä se, että kotiin kertyvä roina ei ole usein suomalaisen ympäristösynneistä suurimpia.  Karkeasti ottaen kolme neljäsosaa kulutuksen ympäristövaikutuksista ja luonnonvarojen kulutuksesta syntyy asumisesta, liikkumisesta ja ruuasta. Keskivertosuomalaisen luonnonvarojen kulutuksesta vain noin seitsemän prosenttia muodostuu kodin tavaroiden kuten vaatteiden, laitteiden ja huonekalujen valmistuksesta.

Tavaroiden hamstraamisen suurin ympäristökuorma saattaakin muodostua siitä, että kotiin ”tarvitaan” runsaasti ylimääräisiä lämmitettäviä neliöitä. Samoin kierrättämisen ympäristöilosanoma voi murentua, jos jokaista nuttua kuskataan yksityisautolla useita kilometrejä. Nämä sudenkuopat voi kuitenkin välttää, kun kamoja kierrätetään vilkkaasti lähipiirissä turhia ajokilometrejä vältellen. Kirppisten ohella hyvä voidaan laittaa kiertoon netin myyntipalstoilla tai sosiaalisen median avulla.

Omasta puolestani voin todeta, että varsinkin sosiaalinen media on osoittanut voimansa perhe-elämään valmistautumisessa. Mitä ei Facebookissa tiedetä, sitä ei tarvitse tietää. Voi jopa olla, että joudun myöhemmin vetämään takaisin väitteeni siitä, että sivuvirroissa surffailu vaatii suurempaa kamamäärän sietoa kuin täsmäostelu. Saattaa nimittäin olla, että tietty tavara löytyy nykyään jopa helpommin Facebookista kuin marketin hyllyltä.

Vuonna 2008 7,6 miljoonaa kiloa vaatteita kierrätettiin UFF:n kierrätyspisteessä. Niistä vain 1/3 pääsi UFF käyttöön ja loput menivät muihin tarkoituksiin (kuten ”energiajakeeseen” eli polttojätteeksi). Lähetystori FIDA kierrättää myös vaatteita ja heidän vaatekilomääränsä on noin 1 miljoona kiloa, joista n. 17 % menee suoraan energiajakeeseen (170 tonnia). Voimme tämän perusteella arvioida, että vaatteita poltetaan(!!) joka vuosi Suomessa n. 900 tonnia.

Kyseessä ei ole mitään vaateriekaleita – vaatejäte on oma asiansa – vaan käyttökelpoisia, joskus miltei uusia vaatteita. Syy vaatteiden polttojätteeseen joutumiselle on se, että näillä kierrätysjärjestöillä ei yksinkertaisesti ole resursseja kierrättää sitä vaatemäärää, jota ihmiset kuluttavat. Ystäväni, joka on eko-vaatesuunnittelija ja kierrätysasioihin perehtynyt, arveli, että Suomessa menee kierrätykseen yhteensä noin 20 miljoonaa kiloa, eli 20 000 tonnia vuodessa, ja tämä on sentään maa, jossa asuu noin 5,5 miljoonaa ihmistä – vain reilut puolet vaikkapa New Yorkin asukasmäärästä.

Tätä on meidän vaatekulutuksemme. Mikä motivoi ja ylläpitää tämäntyyppistä kulutusta? Mistä saamme päähänpistoksemme täyttää varastomme vuosittain niin, että päädymme tällaisiin kierrätyslukuihin? Jotkut voisivat kenties sanoa, että ihminen on vain yksinkertaisesti niin turhamainen, että ei näytä olevan mitään rajaa sille, miten paljon hän on valmis kuluttamaan. Voi jopa kuulla sanottavan, että ihminen tarvitsee tämän tapaista kulutusta – että hänellä on oikeus siihen. Sillä voisihan sanoa, että yritykset vain myyvät tuotteita ja kuluttaja itse on vastuussa siitä mitä ja miten hän kuluttaa.

Yritysten on vuosi vuodelta parannettava voittoa, mikä tarkoittaa vähintään sitä, että tuotteita on myytävä saman verran kun viime vuonna. Yhtiöiden ja mainostoimistojen haaste on hyvin yksinkertaisesti se, miten saada ihmiset kuluttamaan tarvittava määrä. Tähän kuuluu esimerkiksi kysymys siitä, miten saamme ihmiset luopumaan jatkuvasti täysin ehjistä vaatteista ja ostamaan miltei samanlaisia uusia.

Voi olla helppoa vakuuttaa ihminen mielikuvien ja sosiaalisen kontekstin avulla tiettyjen tuotteiden tarpeellisuudesta, mutta on aivan toinen haaste saada ihmiset vakuuttuneeksi siitä, että nämä tuotteet on vaihdettava uusiin ja aina vähän parempiin ja seksikkäimpiin hyvin lyhyin aikavälein. Haaste vaatii kaivautumista yhä lähemmäksi ja intiimimmäksi potentiaalisia kuluttajia; heidän tavoittamistaan silloin, kun he ovat kaikkein alttiimpana tekemään ostopäätöksiään.

”Digiscreen tekee matkustamisesta mukavampaa ja sujuvampaa. Ikkunasta ulos tuijottamisen sijaan matkustajat voivat nyt katsella ajankohtaisia uutisia, paikallissäätietoja, HSL:n liikennetiedotuksia ja tekstiviestifoorumia. Näin mainoksetkin pyörivät valmiiksi mielenkiintoisessa ympäristössä. Hetkenä, jolloin ihminen on alttiina viestinnälle odottaessaan määränpäähän saapumista.” (http://www.digiscreen.fi/info)

Järjestötoiminnalla on vaikutuksia ympäristöön – liittyipä toiminta sitten valokuvaukseen, moottoripyöriin tai kesyrottiin. Kun pohtii oman järjestön toimintaa kestävän kehityksen eri näkökulmista, huomaa monen asian olevan jo hyvällä mallilla ja toisaalta löytää myös monenmoisia kehittämiskohteita.

Vesi, energia ja jätteet. Hoitamalla vuotavat vessanpöntöt, umpijäässä olevat sähkösyöpöt pakastimet ja pursuilevat sekajäteastiat kuntoon päästään hyvään alkuun. Esimerkiksi tarjoilut, liikkuminen sekä pienet ja isot hankinnat voidaan tehdä ympäristöä säästävällä tavalla. Jäsenille voi myös järjestää koulutusta aiheeseen liittyen.

Järjestötoiminta on lähtökohdiltaan kestävää, tarjoaahan se mahdollisuuksia osallistumiselle, ihmisten kohtaamiselle ja uusille ystävyyssuhteille. Yhdessä tekeminen on hauskaa, ja ekoteoista ja auttamisesta saa hyvän mielen. Monilla järjestöillä on pitkät perinteet, jotka siirtyvät toimijasukupolvelta toiselle ihmisiä yhdistäen – toisaalta myös luodaan innolla uutta ja kehitetään samalla uudenlaista järjestökulttuuria.

Pienillä järjestö resurssit ovat usein rajalliset. Tämä saattaa kuitenkin jopa kannustaa kestävyyden toteuttamiseen: säästetään sähköä ja vettä, hankitaan käytettyä ja lainataan, tehdään yhteistyötä muiden kanssa. Varainhankinnankin voi tehdä kestävällä tavalla. Eiväthän myytävät tuotteemme ja arpajaisvoittomme ole kertakäyttöisiä tai muuten vain täysin turhia?

Arjen kestävien valintojen lisäksi järjestöt voivat vaikuttaa tekemällä valintansa näkyviksi. Tietäväthän kaikki, että meidän järjestössä tarjotaan reilua kahvia, kaikki pääsevät vaikuttamaan päätöksentekoon ja kertakäyttöastioiden käytöstä on luovuttu? Fiksut tavat saattavat kulkeutua jäsenistön mukana edelleen koteihin ja muihin järjestöihin.

Kestävän kehityksen työstä voi kertoa ylpeästi myös sisarjärjestöille, muille sidosryhmille ja vaikkapa tiedotusvälineille. Myönteinen esimerkki sekä tiedon ja hyvien ideoiden jakaminen kannustaa muitakin toimimaan. Työlle voi saada myös ulkoista tunnustusta – esimerkiksi Liikunnan ekomerkin tai vapaa-ajan toimijoiden Vihreän lipun.

Juuri nyt vietetään Nuukuusviikkoa, jonka teema on tänä vuonna Kestävästi seurassa. Järjestöjä ja muita yhteisöjä kannustetaan pohtimaan omaa toimintaansa ja tapahtumiaan kestävän kehityksen näkökulmasta. Onhan sinun yhteisösi mukana? Kurkkaa viikon tapahtumat ja taustat osoitteesta Nuukuusviikko.fi.

Annukka Luomi
ympäristökasvattaja ja Nuukuusviikon 2011 projektikoordinaattori

Suinkaan kaikki tavara ei ole omaani. Olen ajautunut tuttavapiirini kamakuriiriksi: jos joku ystävistäni on heittämässä pois jotakin, jolle mielestäni joku voisi vielä löytää käyttöä, en malta olla laittamatta näppejäni asiaan. Otan tavaran vastaan ja lupaan etsiä sille uuden kodin.

Usein se onnistuukin. Myyn kamaa kirpputorilla, tuunaan uudeksi ja vien kirjoja kirjaston vaihtolaatikkoon. Järjestän kaikille avoimia vaatteidenvaihtoiltoja. Netcycler-tavaranvaihtopalvelu internetissä on ollut aivan kullanarvoinen apu, sillä tavaraa ei tarvitse roudailla minnekään, ennen kuin uusi omistaja on varmistunut. Sitä kautta olen saanut kierrättämistäni tavaroista myös vastineeksi paljon itselleni hyödyllistä kamaa, kuten keittiövälineet ensiasuntooni.

Helpointa olisi tietenkin, jos jokainen oppisi kierrättämään itse tavaransa asianmukaisesti. Miksi sitten otan muiden rojuja huolekseni? Koska en kestä nähdä hyvän tavaran joutuvan kaatopaikalle! Kierrättämiseen on myös syntynyt intohimo. Tuntuu hyvältä nähdä, että se kannattaa: tavara saa uuden elämän jonkun toisen omistuksessa.

Olen toki monesti esitellyt tuttavilleni niitä keinoja, joilla hankkiudun turhasta kamasta eroon, taka-ajatuksena houkutella heitä itse etsimään jämilleen loppusijoituspaikkaa. Mutta ymmärrän hyvin, ettei moni jaksa tai pysty käyttämään aikaa tähän joskus vaivalloiseenkin prosessiin. Esimerkiksi kirpparimyyntiin menee aikaa ja vaivaa, eikä pöytää viitsi varata ellei kamaa ole kertynyt paljoa. Netcycler on siihen verrattuna helppo, sillä siellä vaihdetaan yksittäisiä tavaroita ja ilmaiseksikin voi lahjoittaa.

Tuntuu ristiriitaiselta, että tavaran hankintaan ollaan kyllä valmiita käyttämään tuntikausia – kun ei niitä täydellisiä hippakorkkareita meinaa löytyä sitten millään! – mutta hävityksen pitäisi sujua yhdellä roskalaatikon kannen heilautuksella. Toisaalta mitä huolellisempi on ostostensa valinnassa, sitä epätodennäköisemmin eräänä päivänä syttyy halu hankkiutua niistä eroon. Kunpa ihmiset muistaisivat tämän, varsinkin alennusmyyntien aikaan!

Nämä olivat tiivistetyt ohjeet uuden kotipaikkamme, sveitsiläisen Arlesheimin kunnan, sekajätteen käsittelyyn. Käytännössä sveitsiläisen jätteenkäsittelyjärjestelmän sisäistäminen vei hetken aikaa. Enkä silti ole täysin vakuuttunut, että tämä on kuluttajien jätehuollossa kokonaisekologisin maan.

Vain tietynlaiset jätepussit kelpaavat

Kotimme yhteydessä ei siis ole minkäänlaisia yleisiä, koko kuuden asunnon yhteisiä talon roskiksia, jotka joskus tyhjennettäisiin. Sen sijaan nämä sekajätepussit kerätään maanantaisin. Papereille, pahville ja tekstiileille on omat keräyspäivänsä joko kerran kuussa tai harvemmin

Sekajätteitä ei siis saa laittaa mihin tahansa muovipussiin, vaan vain tiettyihin, kiristysnarulla varustettuihin ja kaupoista erikseen ostettuihin. Näiden lisäksi on ostettava pusseihin kiinnitettäviä tarroja noin euron kappalehintaan.

Lasit ja metallit viedään keräyspisteisiin, joita on tiheästi. Joissakin lasipulloissa on pantit, mutta useimmissa ei. Pullot, niin muoviset kuin lasiset, voi viedä yleensä myös kauppoihin. Muovisille “maitopulloille” on omia keräyskorejaan. Muutoin esimerkiksi muovijätettä ei kerätä erikseen.

Nestekartonkipakkausten erilliskeräys on vasta käynnistymässä. Biojätteet voi viedä mahdollisin yhteiskomposteihin, mutta niitä ei erilliskerätä. Kerrostaloissa voi olla myös lukitut jäteastiat, joihin roskiaan voi viedä minä päivänä tahansa.

Sveitsiläinen ottaa jätteet vakavasti

Sveitsiläiset suhtautuvat suurella vakavuudelle jätteiden käsittelyyn. Isompien kaupunkien ulkopuolelle yhteisöt ovat niin tiiviitä, että myös naapureiden jätetoiminaa tarkkaillaan. Suomalaisnainen kertoi, kuinka hän oli tietämättömyyttään jättänyt roskapussin väärän kiinteistön luo. Eräs naapuruston jäsen oli havainnut tämän, avannut pussin, löytänyt jonkun paperin, jossa oli naisen nimi, ja saapui ovelle pitämään puhuttelun.

Hienoa on, ettei kukaan voi muiluttaa taloyhtiöön sekajätteisiin vaikkapa elektroniikkaromua tai rikkinäisiä huonekaluja. Niiden toimittamisesta asianmukaiseen keräykseen on huolehdittava itse tai odotettava mahdollisesti sopivaa keräyspäivää. Lisäksi jätemaksut tuntuvat konkreettisemmilta, kun jokaiseen sekajätepussiin menee tarran ja erityisen pussin muodossa euron verran rahaa.

Jätesysteemit vaihtelevat kantoneittain, joten kaikkialla järjestelmä ei ole sama kuin meillä.

Kierrätystä, ei vähennystä

Minua vaivaa silti se, ettei täälläkään järjestelmä pureudu perusongelmaan eli jätteiden vähentämiseen. Elintarvikemyymälöiden monipakkaustarjoukset kääritään muoveihin, ja pantittomat pullot eivät kannusta edes kierrätykseen. Korkea elintaso tuo uusia laitteita ja taas lisää jätettä.

Tästä viimeaikaisena esimerkkinä ovat Nespresso-koneet. Paljon suosiota Sveitissä saaneissa laitteissa kahvikupillinen tehdään erillisestä, alumiinista valmistetusta kapselista. Kahvinautintoa hehkutetaan, vaikka samalla tiedostetaan alumiinin ja alumiinijätteen ongelmat. Toki kapseleiden kierrätykseen annetaan ohjeet, mutta parempi olisi tietysti juoda kahvinsa kapselitta.

Sekajätemaksut ovat loppujen lopuksi niin pienet, etteivät ne taida keski- tai hyvätuloista sveitsiläistä houkutella jätteiden pienentämiseen. Ylipäätään myös täällä siis tuntuu siltä, että on helpompi kehitellä kierrätystä kuin aidosti pyrkiä elintapaan, joka ei tuottaisi juurikaan jätettä.

Kirjoittaja Mari Koistinen emännöi kulutusasioita käsittelevää Kulutusjuhla-blogia.

Olen lueskellut jo jonkin aikaa Alan Weismanin Maailma ilman meitä -nimistä kirjaa, joka käsittelee sitä, mitä maailmassa tapahtuisi, jos ihminen yhtäkkiä katoaisi. Kirjan lukeminen on osoittautunut varsin hankalaksi, koska se on niin valtavan kiinnostava, että vähän väliä se innostaa ottamaan aiheistaan enemmän selvää. Toistaiseksi häkellyttävimpiin tietoihin törmäsin etsiessäni Internetistä tietoa Tyynenmeren jätepyörteestä.

En tiedä tarpeeksi erilaisista tavoista käsitellä jätettä sen jälkeen, kun itse olen sen kotonani lajitellut ja pihalle kantanut, että voisin ottaa kantaa erilaisten tapojen hyötyihin  ja haittoihin. Yhdestä asiasta olen kuitenkin aivan varma: Kaikki tuo maailman jätevuorissa ja meren jätepyörteissä oleva roska ei millään voi olla välttämätöntä hyvinvoinnin kannalta. Lisäksi suuressa osassa maailmaa jätteiden käsittely ei ole lähelläkään sitä vaatimatontakaan tasoa, jolla Suomi on. Tuoreessa muistissani on edelleen, kuinka Thaimaassa asuessani pienessä kylässämme savusi aina silloin tällöin jollakin pihalla muovirovio, koska minkäänlaista muuta systeemiä jätteen käsittelyyn ei ollut. Ellei vaihtoehtona pidä sitä, että osa kotitalouksista heitti roskansa pusseissa kylän takana sijaitsevaan metsään tai hautasi ne maahan. Sitten vain toivottiin, että ne sieltä katoaisivat johonkin. Lasten mukaan metsä oli kirottu ja sinne mennessä tuon kirouksen luonne näyttäytyi paremmin kuin hyvin. Hajonneita, tahmaisia paristoja keräilimme kylän teiden varsilta ja minäkin toin niitä rinkassani Suomeen kierrätettäväksi vaikka tiesin, etteivät kylän jäteongelmat sillä ratkea.

Yhä useampi kuluttaa yhä enemmän yli tarvitsemansa tason, yhä useammat toivovat voivansa tehdä näin ja yhä harvemmat miettivät hetkeäkään, mitä tavaralle tapahtuu, kun siihen on kyllästynyt tai se on hajonnut huonon laatunsa takia. Lisääntyvään materiaaliseen kulutukseen myös kannustetaan mitä oudoimmilla Älä ruoki lamaa -kampanjoilla. Villasukan parsiminen on synti ja vesi pitää ostaa maustettuna pulloissa, koska vesipullon täyttäminen kraanasta tavallisella vedellä on junttia eikä trendikäs talviurheilija missään tapauksessa voi laskea mäkeä samoissa vermeissä tai samalla lumilaudalla yhtä talvea pidempään. Lomaparatiisit näyttäytyvät turistille aivan erilaisina kuin ne usein mm. juuri jäteongelmiensa takia ovat. Poissa silmistä eli poissa mielestä saa hölmön länsimaisen uskomaan eksoottisen paratiisin olemassaoloon.

Kirjoittaessani tätä tekstiä olen matkaillut Venäjällä vajaan viikon verran. Olen tähän mennessä juonut yksinäni lukemattomia pullollisia pullotettua vettä, koska kraanavesi on oikeasti juomakelvotonta. Ihmiset, jotka asuvat maissa, joissa vesijohtovesi on juomakelpoista, saavat siis nauttia todelllisesta luksuksesta, mutta ostavat vetensä mieluummin pulloissa. Esimerkiksi tässä kohden voi miettiä, onko pienimmilläkin valinnoilla sittenkin merkitystä.

Suuret ratkaisut ovat jätteidenkin kohdalla tietenkin suurempien päättäjien ja teollisuuden käsissä, mutta yksittäisen kuluttajan ja yksittäistenkin ostopäätösten roolia ei vain voi väheksyä. Maailmassa ei tuotettaisi niin montaa muovista leikkiautoa, jos jo valmiiksi lelukasojen keskellä elävä rikkaiden maiden lapsi saa aina uuden niin halutessaan. Niin monta hyllyllistä erilaisia pullotettuja juomavesiä ei kaupoissamme olisi, jos osaisimme arvostaa kraanoistamme tulevaa puhdasta juomakelpoista vettä (jolla muuten pesemme myös itsemme ja huuhtelemme vessamme). Ja niin montaa rutattua muovipulloa tai leikkiautoa ei kaatopaikallekaan päätyisi.

Lähteet:

CO2-raportti (2010). Jätteiden kierrätys ei toimi Suomessa. http://www.co2-raportti.fi/index.php?page=ilmastouutisia&news_id=2145 (julkaistu 4.4.2010, luettu 6.1.2011).

Weisman, Alan (2009). Maailma ilman meitä. Jyväskylä: Atena Kustannus Oy.