Toisin sanoen suunnittelijan täytyy suunnitella vaate ns. tavalliselle vartalolle ja mahdollisesti hieman pyöreämmillekin.

Olen tässä suhteessa hieman pettynyt ns. eettisemmän muodin kauppoihin. Niiden nettisivuja selatessa vastaan tulee luonnonkauniita ja vähemmän meikattuja malleja kuin tavallisten kauppojen sivuilla, mutta vartalokuvana laihuus ja pituus ovat molemmissa samalla tavoin valttia.

Mainokset ja kuvat luovat ahtaita vartaloihanteita. Vielä pahempaa on kuitenkin se, jos kaupoista ei löydy omalle vartalolle sopivia vaatteita. Olen aikaisemminkin siteerannut Liisa Peura-Kapasen tutkimusta: Puolella suomalaisista on ajoittain vaikeuksia löytää sopivankokoisia vaatteita ja jalkineita. Viidenneksellä on vaikeuksia säännöllisesti. Tulokset koskivat samalla tavoin kaikkia ikäryhmiä.

On masentavaa joutua asioimaan erikokoisten erikoismyymälöissä. Luulisi markkinataloudessa tässä olevan sen verran markkinarakoa, että laajemmat kokotaulukot kannattaisivat tavallisissakin vaatekaupoissa. Samaa voi sanoa eettisemmän muodin markkinaraoista. Jos Dougin oppilaat ryhtyvät tekemään eettisempiä vaatteita myös vartalokuva huomioiden, sehän on enemmän kuin hienoa! Tällaista lisää. Mullistetaan samalla koko tapa tehdä kauppaa!

Kummallista kyllä, usein kuulee sanottavan, että ”pitäisi mahtua näihin housuihin”. Valmisvaatekauppa on mennyt niin pitkälle, että vartalon on monien puheessa sopeuduttava vaatteisiin eikä vaatteen vartaloon. Toisin oli luultavasti silloin ei-niin-kauan-sitten, kun vaatteet tehtiin itse tai teetettiin. Sata vuotta sitten ei ollut valmisvaatteita, vaan ostettiin kangas ja tarvikkeet.

Kuvien voimaa ihmisten ajatteluun voi sitten vain ihmetellä.

Kirjoittaja on tutkinut vaatetusalan eettisyyttä. Kirjoitus on julkaistu aiemmin Eetti ry:n blogissa.

Raakasokeri on merkittävä vientitulon lähde 50 köyhälle maalle ja sen viljely työllistää kehitysmaissa 10-15 miljoonaa ihmistä. Malawissa sokeri on kolmanneksi tärkein vientituote tupakan ja teen jälkeen. Sokeriruoko on työläs kasvatettava, sillä se vaatii runsaasti kastelua ja pienviljelijät joutuvat korjaavat sen käsin.

Sokerin viljelyllä on melkoinen riistohistoria. 1400-1800-luvuilla Karibian ja Brasilian valtavilla plantaaseilla työskenteli 5-10 miljoonaa afrikkalaisorjaa. Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen Kepan kehityspoliittinen asiantuntija Tytti Nahi muistuttaa, että tänäkin päivänä sokerintuotannon – Malawissa myös uraaninlouhinnan ja tupakkatilojen – ongelmia ovat suuryritysten vastuuttomuus sekä kansainvälisten kauppasääntöjen epäreiluus. Monet tekevät pakkotyötä tai kärsivät velkaorjuudesta, heikosta palkkatasosta ja työturvallisuuden puutteesta. Malawilaisviljelijöiden mukaan myöskään valtion asettama minimipalkka ei riitä elämiseen.

Varhaisten teollisuusmaiden menestys on perustunut siihen, että omaa tuotantoa on tuettu ja suojattu, ja rajoja avattu vain toiseen suuntaa. Hintaneuvottelujen globaali eriarvoisuus on pitänyt afrikkalaiset pientuottajat alakynnessä. Malawissa 90 % ihmisistä elää pienviljelyllä, eikä heillä yleensä ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä kauppaehdot. Pientuottajat ovat myös heikosti järjestäytyneitä ja heiltä puuttuu tarvittava markkinatieto.

Nahi antaa esimerkin julkeasta markkinakehityksestä: Norsunluurannikon kahvintuottajat saivat vuosina 1987-88 vielä 17,5 % myyntihinnoista, mutta 2000-luvun taitteessa enää 7,2 %. Loput kahmitaan lähinnä ketjun loppupäässä, missä kahvi pakataan, brändätään ja myydään kuluttajille. Tukku- ja vähittäiskauppa keskittyy jatkuvasti kasvattaen ostajien valtaa. Etelä-Afrikassakin jo yli puolet ruokaostoista tehdään supermarketeista. On helppo arvata, kuka kehityksestä hyötyy ja kuka kärsii.

Parhaillaan sokerin hinta on korkeimmillaan 30 vuoteen. Näkyykö hinnankorotus viljelijöiden tuloissa? Aubrey Chilenjen mukaan kyllä, vaikkakin vaatimattomasti.

Chilenje ja Mzongwe kuuluvat Kasinthulan osuuskuntaan, jossa on mukana 282 viljelijää. Yhteisrahaston omistamista pelloista on jokaisella käytössään kolme hehtaaria sokeriviljelmää. Vuodesta 2004 osuuskunta on saanut Reilun kaupan tukea, josta 30 % suunnataan yhteisön kehitykseen: kaivoihin ja vesipisteisiin, sähköverkkoon, terveysklinikkaan ja koulujen tietokoneisiin. Toiset 30 prosenttia käytetään viljelmien hoitoon ja 40 prosenttia viljelijöiden hyväksi. Heille on mm. rakennettu oikeita taloja entisten savimajojen tilalle.

Mutta mitä viljelijät vastaavat Reiluun kauppaan kohdistuvaan kritiikkiin? Ovatko Reilun kaupan standardit vaikeita ymmärtää ja toteuttaa? Ovat, myöntää Chilenje. Pienviljelijät tarvitsevat ehdottomasti ulkopuolista henkilöä kääntämään ja selittämään monimutkaisia vaatimuksia, joita Reilu kauppa asettaa – erityisesti koska monet ovat täysin lukutaidottomia. Kasinthulassa pyritäänkin opettamaan viljelijöille luku- ja kirjoitustaitoa. He myös pitävät enemmän kokoontumisia ja kehittävät osuuskunnan hallintoa.

Chilenjen ja Mzongwen mukaan Reilu kauppa on tuonut heidän yhteisölleen paljon hyvää ja tiukat standardit kannustavat heitä kehittymään yhä enemmän. Koulutuksen ja maaseudun infrastruktuurin parantaminen auttaisi tuomaan Reiluuden yhä useamman pientuottajan ulottuville, niin Afrikassa kuin muuallakin. Toivon mukaan koko maailmankauppa voisi joskus olla, jollei Reilua, niin ainakin oikeudenmukaista.

Esimerkiksi lihan kohdalla tuhlaus tuntuu aivan järjettömältä epäeettisyydeltä. Ensin viljelytilaa tuhlataan rehun kasvattamiseen, rehua kuljetetaan, eläimet kärsivät tehotuotantoeläiminä, teurastetaan ja lopulta liha päätyy tiskiltä roskatynnyriin? Kaikkiko aivan turhaan?

Mietimme Ninan kanssa kasvissyönnin ja freeganismin yhdistämistä. Jos löytää hyvää poisheitettyä lihaa, eikö olisi oikein syödä se, jos vain kykenee? Toisaalta totaalikasvissyöjänä voi ehkä tuoda paremmin esille joka tilanteessa, miksi ei suostu syömään lihaa. Siihen voi tietenkin halutessaan asettaa lisäehdon: “ellei se ole dyykattua.” Dyykatun lihan kasvissyöjä voi tietenkin myös lahjottaa ystävilleen, jotka sitä suostuvat syömään. Freeganismi, veganismi ja vegetarismi jakavat kuitenkin paljon yhteisiä arvoja.

Entä onko dyykkaajissa niitä, joilla varat eivät riitä ruokaan? Pohdimme Ninan kanssa, että yksi ratkaisu ylijäämäongelmaan voisi olla Veikko Hurstin säätiön tapaiset järjestöt, jotka vastaanottaisivat lahjoituksina kaupoilta pian pilaantuvaa tavaraa ja jakaisivat eteen päin. Muistelin, että vanhempieni lähikirkossa on jokapäiväinen leipäjakelu, jonka paikallinen K-Kauppa mahdollistaa.

Voisivatkohan yhä useammat kirkot hyödyntää tiloissaan joka tapauksessa istuvaa vahtimestaria myös jakelun vartijana tai organisoijana? Tai voisivatko diakoniatyöt järjestää yhteistyötä paikallisten elintarvikeketjujen kanssa? Voimmeko me yksittäiset ihmiset jotenkin osallistua tällaisten ruoanjakelumahdollisuuksien lisäämiseen?

Pohdin aikanaan jonkin verran dyykkauksen eettisyyttä. Kauppahan menettää minusta asiakkaan, jos täytän ruokatarpeeni roskistavaralla. Jos kaikki ylijäämä dyykattaisiin, asiakashukka olisi jo huomattavampi. En kuitenkaan koe mitään velvollisuutta suurten elintarvikeketjujen taloudellisista voitoista. Kauppa tekee eettisen virheen tilatessaan liikaa tuotteita ja heittäessään niitä pois.

Syyt ovat kuitenkin toki monintakeiset. Kysynnän ja tarjonnan laki määrittelee ruokakauppojenkin hyllyjä – liikaa tuotteita on, koska kuluttajat eli me vaadimme laajaa tarjontaa. Kuluttaja saattaa vaihtaa kauppaa kun ei löydä lempileivonnaistaan kahdeksan aikaan illalla lähikaupasta. Ketä siis syyttää? Vastaus ei olekaan niin helppo. Joudun itsekin pohtimaan omia vaatimuksiani, tottumuksiani ja tapaani marssia kauppaan olettaen, että siellä on kaikki mitä mieleni sattuu tekemään.

Vähin mitä voidaan tehdä on ylijäämän hyötykäyttö, ja sitähän dyykkaus jos mikä on. Se on myös tapa tehdä ongelma näkyväksi ja protestoida asiantilaa. Jos dyykkaus kuitenkin tehdään kaupan taholta mahdottomaksi, on keksittävä joitakin muita keinoja. Tietenkin olisi yritettävä vaikuttaa politiikkaan. Nykyään kaupat käyttävät usein puristinroskiksia tai lukittuja pönttöjä. Roskathan ovat kaupan “omaisuutta”. Paloturvallisuuttakin käytetään (teko)syynä. Väitetty on myös, että kauppiaat potisivat huonoa omatuntoa myrkytysvaarasta.

Tuntuu aivan käsittämättömän absurdilta, että pähkäilemme, onko roskiksista tonkiminen varkautta vai ei. Yksityisomaisuuden eetos kohdistuu näköjään jo roskiinkin? Mutta enhän yksityisenä ihmisenä pistä pahaksi, jos joku haluaa osan siitä, mitä minä heitän pois. Ehkä kauppojen nihkeän suhtautumisen takana on kuitenkin se, ettei epäkohtaa haluta tuoda julkisuuteen, ja tahdotaan pakottaa ihmiset hankkimaan ruokansa kaupasta. Silloin ei menetetä asiakkaita.

Keskusteluista jäi mieleeni palava halu kokeilla dyykkaamista oikeasti! Ehkä siitä olisi jossakin määrin myös omaksi elämäntavaksi.

Tänä päivänä tarjolla on sekä uudenlaisia kasseja että tuoreita tutkimustuloksia. Viimeisin niistä, tammikuun lopussa julkaistu Suomen ympäristökeskuksen ja Lappeenrannan teknillisen yliopiston tutkimus kertoo, että koko kassin elinkaari huomioiden kaikkein ekologisin kauppakassi olisikin kierrätysmuovikassi. Sitä seuraavat kangas-, paperi- ja tavallinen muovikassikassi. Kaikkein epäekologisimmaksi havaittiin biohajoavasta muovista valmistettu kassi.

Ympäristön ystävä on tuloksesta ymmällään. Miten tässä näin kävi, eikö puuvillainen kassini olekaan ekologinen?

Tutkimustuloksia selitetään sillä, että puuvillan valmistukseen tarvitaan runsaasti energiaa ja kasteluvettä. Niiden käyttö taas lisää kasvihuonekaasupäästöjä. Tutkimuksen mukaan kangaskassien käyttö tuo pulmia myös jätehuoltoon, sillä monet käyttävät kaupasta kantamiaan muovikasseja roskapusseina. Biohajoavat muovikassit rankattiin viimeiseksi, koska lujuuden parantamiseksi niihin lisätään fossiiliperäisiä seosaineita. Hajotessaan kaatopaikoilla tai kompostissa ne kiihdyttävät ilmastonmuutosta. Paperikassi taas todettiin tavallista muovikassia ekologisemmaksi vain jos se valkoinen eli kierrätettävä. Ruskeita paperikasseja ei voi kierrättää paperinkeräyksessä.

Kangaskassin todettiin olevan sitä parempi vaihtoehto, mitä useamman kerran samaa kassia käytetään. Kierrätysmuovikassin selättääkseen sitä tulee käyttää lähes 200 kertaa. Se ei lopulta ole käsittämättömän paljon. Pestynä ja tarpeen tullen paikattuna kangaskassi voi nimittäin kestää vuosia. Vielä ekologisemman kangaskassista saa ompelemalla sen itse kirppikseltä ostetusta kankaasta. Tutkimuksessa suositellaan keinokuituista kassia, jonka materiaalit ovat kevyitä, kestäviä ja kuormittavat ympäristöä vähemmän kuin puuvilla.

Ruokakaupan kassa ei ole ainoa paikka, jossa tartutaan muovikassin sankaan liian helposti. Oma lukunsa ovat ohuet muovipussit, joilla kannetaan koteihin hedelmiä ja vihanneksia. Esimerkiksi valoverhokankaasta on kuitenkin helppo ommella omia punnituspusseja, jotka ovat juuri sopivan kokoisia, joita voi pestä ja joista hintatarrat irtoavat helposti. Muovikasseja kertyy myös vaate- ja rihkamakaupoista. Niistä pääsee eroon helposti: pidä mukana omaa kangaskassia ja sano kiitos ei.

Vaikka pakkaisi ostokset aina omaan kangaskassiin, tuntuu muovikasseja kertyvän jonkin verran kuin varkain. Pelkästään roskapusseiksi kaupan kassoilla myytäviä muovipusseja ei siis kannata ostaa. Kaupoissa myydään kierrätysmuovisia roskapusseja, joita jatkuvassa roskapussipulassa elävän kangaskassin käyttäjän kannattaa suosia.

On syytä muistaa, että kauppakassi on osa isompaa kokonaisuutta. Kauppareissuista voi tehdä ilmastoystävällisempiä paitsi kiinnittämällä huomiota kassivalintaan myös ostamalla mahdollisimman vähän pakattuja tuotteita, välttämällä kerta-annospusseja ja ostamalla luomu- ja lähiruokaa sekä reilun kaupan tuotteita. Ei kannata ostaa enempää kuin kuluttaa. Sen sijaan kannattaa suosia kasvisruokaa, sillä kasvisten kierrättäminen ihmisravinnoksi eläinten kautta on paljon tehottomampaa kuin kasvisten kasvatus suoraan lautasille. Kun lopuksi lajittelee ja kierrättää jätteet huomaa, ettei sekajätteeseen kerry juuri mitään.

Kaupan muovikasseja ei siis tarvita pelkiksi roskapusseiksi.

Suvi Peltola

Asuintoverini voihkaisivat epäuskoisina, kun kerroin näistä nolostuksistani. Selvitin heille, että nolouslistani on vielä pidempi. Minua nolottaa myös se, että muut näkevät, mitä ostan. Siis ei vain kassat, vaan myös muut asiakkaat.

Ei minua toki nolota silloin, kun ostan luomutuotteita, kauramaitoa, kotimaista, täysjyvää ja niin edelleen. Nolotus tulee silloin, kun tekee mieli appelsiineja (jos ne eivät ole Reilun kaupan), nuudeleita ja suklaata. Saati silloin joskus, jos ostan jotain epävegaanista, tai kun ystävän poikakaveri on pyytänyt tuomaan pari olutta! Hyi kun hävettää! Oikein kärvistelen kassalla ja toivon, ettei kukaan ehdi huomata ostoksiani. (Eihän oluessa sinänsä ole mitään epäekologista, päinvastoin se sai hyvät tulokset elintarvikeMIPS-tutkimuksessa, jossa tutkittiin elintarvikkeiden aiheuttamaa ympäristökuormitusta. Ei pitäisi nolostella – eihän kukaan tiedä, etten juo koskaan olutta eikä näin ollen voi epäillä, että olisin joutunut yllättävän rappiotilan valtaan.)

Espanjalaisen parsakaalin ja säilykehedelmien ostaminen nolottaa, vaikka en huomaisi muiden ostoksia. Hieman vähemmän ehkä nolottaa, jos huomaan ympärilläni olevien ihmisten ostavan valmisruokia, lihatuotteita, sipsejä ja muuta sellaista, jonka ostamiseksi tarvitsisin vähintään valeasun, jotta en nolouksissani vajoaisi maan alle. Muiden ostoksilla ei kuitenkaan ole ratkaisevaa vaikutusta siihen tunteeseen, mikä minulle tulee, kun kohtaan kassan niiden epäeettisten tuotteideni kanssa.

Ostoksien nolostelu juontaa juurensa siihen, että paitsi pyrin mahdollisimman ympäristöystävälliseen ruokavalioon ja niukkaan kuluttamiseen, myös puhun ja kirjoitan aiheesta paljon. Koen, että minun on tehtävä itse niin kuin “saarnaan”. Ainainen oikeaoppisuus ja kieltäymys eivät kuitenkaan onnistu minulta, joten enkö voisi sallia itselleni ihan hyvällä omallatunnolla ne aina toisinaan houkuttavat appelsiinit ja parsakaalit?

Asoka on kuin tavallinen ruokakauppa sillä erotuksella, että kaikki elintarvikkeet ovat vegaanisia sekä mahdollisuuksien mukaan luomua ja lähellä tuotettuja. Kaupan omistaja Ville Idström on todella paneutunut asialleen. Respect! Kaupassa asioidessa tulee usein vaihdettua viimeisimmät tiedot ruuan ympäristövaikutuksista.

Usein ihmiset ajattelevat, että lähiruokakaupassa asiointi on varsin eettistä puhaa.Tuleehan siinä samalla kannatettua pieniä ruokakauppoja isojen automarkettien tai kauppakeskusten sijaan. Lisäksi on mainiota, että kauppa on kävelymatkan päässä eikä autoa tai muita härveleitä kaupassa asioimiseen tarvita. Toisaalta käymällä vaikka Käpylän lähi-Alepassa, tulee samalla kuitenkin tuettua kaupan epäeettistä ja ympäristöllisesti kestämätöntä lihavalikoimaa.

Useinhan kauppojen sisäänheittotuotteina tai tarjouksina ovat kahvin lisäksi lehmän maito, murhatuista eläimistä tehty makkara tai valmis liha-/kalapizzat. Vaikka ostaisinkin lähikaupasta vain vegaanisia elintarvikkeita, tulen kuitenkin huomaamatta tukeneeksi myös ympäristöllisesti kestätämätöntä eläinten hyväksikäyttöä.

Toisaalta. Eikö pitkällä tähtäimellä tavoitteena olisi juuri se, että kaikissa lähikaupoissa olisi tarjolla vain ympäristöystävällistä ja eettistä vegaaniruokaa. Tätä silmälläpitäen olisi varmaankin hyvä tukea tavallisten lähikauppojen kasvisruokavaliokoimia kuten soijamaitoa, tofua, kaurajugurtteja sekä muita toistaiseksi vielä ”erikoiselintarvikkeiksi” luokiteltuja tuotteita. Varsinkin kun viime vuosina pientenkin lähiruokakauppojen kasvisruokavalikoimat ovat parantuneet huimasti eikä vegaaninakaan tarvitse enää lähteä matkojen päähän hakemaan herkkuja.

Toistaiseksi haluan kuitenkin kannustaa kaikkia kauppoja siirtymään puhtaasti eettiselle kasvisruokalinjalle. Siispä keskitän hankintani joitakin poikkeuksia lukuunottamatta Asokaan, Ruohonjuureen ja muihin asialle omistautuneisiin liikkeisiin.

Kaupoissa asioidessa on hyvä kiinnittää huomiota myös liikkeen muihin valintoihin. Onko esimerkiksi pakastealtaisiin asennettu kannet vai kuluttavatko ne avonaisina turhaa energiaa? Lisäksi kaupoille voi antaa aina myös suoraan palautetta ja esittää toiveita valikoiman parantamiseksi. Suosiako siis erikoiskasviskauppoja vai tavallisen lähikaupan kasvisruokavalikoimia?

Lisätietoja ruuan ympäristö- ja ilmastovaikutuksista löytyy Suomen luonnonsuojeluliiton Ilmasto Lautasella -kampanjasta.

Jos vastasit ainakin toiseen kysymykseen myöntävästi, niin tilaisuutesi on tullut. Tämä asiakkuus on sitoutuvaa laatua. Bonuksia lasketaan rapiat satatuhatta vuotta.

Kesko ja SOK osallistuvat uutta ydinvoimalaa havittelevan Fennovoima Oy:n hankkeeseen. Yhtiön osakkaita ovat myös muiden muassa Atria, Myllyn Paras ja Valio. Teollisuuden, kaupan ja palvelualojen yritysten osuus on noin kolmasosa Fennovoimasta.

S-ryhmä korostaa vastuullisessa toiminnassaan taloudellisen, sosiaalisen ja ympäristönäkökulman huomioimista. Kesko taas kertoo minimoivansa ympäristö- ja sosiaaliset riskit niin omassa toiminnassa kuin hankintaketjussa. Onko ydinvoiman lisärakentaminen ristiriidassa liikkeiden oman ympäristöpolitiikan kanssa?

Jos kanta-asiakaskortti jo pilkistää lompakostasi, niin tiesitkö, millaisia suunnitelmia kaupan yrityksillä oli?

Entä, jos kaupat ryhtyisivät vaikka uraanikaivosten rahoittajiksi, olisitko mukana tukijajoukoissa?