Monia kuitenkin näyttää pelkkä ehdotuskin ärsyttävän. Myös joulukuun Image-lehdessä ilmestyi kirjailija Joonas Konstigin viiden sivun mittainen lihansyönnin puolustuspuhe nimellä Lihan ilot. Artikkeli on provosoivuudessaan ihan vetävää luettavaa. Konstigin mukaan kasvissyönti on vaarallista harhaoppia, jota ei kyseenalaisteta. Kirjoittaja on itsekin entinen kasvissyöjä ja ilmoittaa nyt vastustavansa vegetarismia ”eettisistä syistä”.

Hän lähtee liikkeelle esihistoriasta: joidenkin antropologien mukaan lihansyönti on ihmislajin menestyksen taustalla, sillä se sai aivot kasvamaan. Kehityshistorian näkökulmasta vegetarismi on taantumuksellista, Konstig kirjoittaa. Esihistoria ei kuitenkaan kerro, miten meidän pitäisi toimia tänään. Nyt voimme käyttää isoja ja kehittyneitä aivojamme esimerkiksi eettisemmän ja ekologisemman ruokavalion kehittämiseen.

Konstig liittyy hc-karppaajien joukkoon yrittäessään niitata käsityksen eläinrasvan epäterveellisyydestä. Perustelut eivät kuitenkaan kuulosta kovin tieteellisiltä. Kolesteroliteoriaahan ei suinkaan ole haudattu, vaikka karppaajat pitävätkin omasta käsityksestään kovaa meteliä. Konstig jättää myös kokonaan käsittelemättä sen seikan, että punaisen lihan syöminen lisää suolistosyöpiin sairastumisen riskiä. Suomen syöpäjärjestöt suosittelevat rajoittamaan punaisen lihan kulutuksen 300 grammaan viikossa. Keskivertosuomalainen syö punaista lihaa reilusti enemmän, noin 1,5 kiloa viikossa.

Yksi kirjoittajan erikoisimmista väitteistä on, että kasvissyöjät haluavat mahduttaa maailmaan enemmän ihmisiä. Eiköhän kyse ole ennemmin siitä, että maapallon kantokyky saataisiin paremmalle tolalle nykyisellä väestömäärällä.
Eläinten kärsimykset tehotuotannon rattaissa Konstig kyllä tunnustaa, mutta hänen mielestään eläinten asiaa ajetaan parhaiten tukemalla eettistä lihantuotantoa: luomua, riistaa ja poroa.

Silloin kyllä lihankulutusta pitäisi myös reilusti vähentää. Luomua ja riistaa tuskin riittää kaikille puoltatoista kiloa viikossa, ainakaan jos esimerkiksi sianlihan luomutuotannon edellytykset muuttuvat sellaisiksi, että eläimet pystyvät oikeasti elelemään lajinmukaista elämää.

Konstig ihmettelee oman tehotuotantokommenttinsakin kanssa ristiriitaisesti, miksi ruuasta on tullut politiikkaa ja miksi siihen nykypäivänä yhdistyy häpeä. Ehkä siksi, että ruokaan todella liittyy nykyisen äärimmilleen tehostetun tuotannon aikana muitakin kysymyksiä kuin täyttääkö se vatsan ja onko se hyvää. Se muodostaa muun muassa huomattavan osan yksityisen kulutuksen ympäristövaikutuksista.

Konstigin maailman lihantuotanto kuulostaa nykymeininkiin verrattuna utopialta – joka kuitenkin saavutettaisiin jotenkin kummallisesti itsestään, kunhan kasvissyöjät vain  luopuisivat surullisesta harhaopistaan. Konstigin ainoa pitävältä kuulostava argumentti on, että liha on tehokasta ravintoa. Niinhän se on, mutta sen tuotannon eettiset ja ekologiset ongelmat ovat niin suuria, että ne puoltavat vahvasti vähintäänkin lihansyönnin reipasta vähentämistä.

Konstig antaa myös ymmärtää, että kasvissyöjien ainoa vaihtoehto lihalle on soija, jota hän pitää syötäväksi kelpaamattomana kasvina. Kirjoittaja sivuuttaa käytännössä kokonaan lihantuotannon polttavimman ongelman – ilmastopäästöt. Pahinta on naudanliha. Yksi kilo naudanlihaa merkitsee 15 kiloa ilmastopäästöjä.

Siispä hyvää lihatonta tammikuuta. Itse en syö lihaa, mutta lupaan yrittää vähentää lempiherkkuni juuston kulutusta reilusti. Se kun on melkein naudanlihan veroinen ilmastosyöppö.

Ostamme aina halvinta mahdollista; jauhelihaa, kanasuikaleita, juhlapäivinä metvurstipaketin tai kinkkua. Kurkkua, tomaatteja ja banaaneja syömme myös.

Köyhyys on valtavan surullinen asia, ja näiden lauseiden lukeminen kasvatti surun tunnetta entisestään. Jauhelihaa, kanaa, tomaatteja – nuohan ovat valtavan kalliita ruokia! Eikö kukaan ole kertonut vähien varojensa kanssa sinnittelevälle siivoojaparalle, miten helppoa jauheliha on korvata tummalla soijarouheella, joka on edullista ja kaiken lisäksi säilyy kuivatuotteena kaapissa pitkään? Kuka neuvoisi köyhää käyttämään vähät killinkinsä tehokkaammin?

Tomaatit ja kurkut kallistuvat talvea kohti mennessä, ja vitamiinitarpeet kannattaakin täyttää niillä tuorevihanneksilla, jotka kulloinkin ovat sesonkituotteina – nyt syksyllä vaikkapa kaalilla. Banaaneilla ja muilla tuontihedelmillä herkuttelua edullisempaa on kerätä kesällä pakastin täyteen kotimaisia marjoja ja napostella niitä talven mittaan. Omenoita on monella nyt syksyllä puutarhassaan liikaakin, ja esimerkiksi aviomiehelleni hänen työkaverinsa lahjoitti niitä ison säkillisen. Omenat säilyvät talveen vaikkapa kuivaamalla tai hilloamalla.

Huippuedullista kotimaista ruokaa ovat juurekset, joista ehdoton suosikkini on kauniinvärinen ja maukas punajuuri. Proteiineja edulliseen kasvisruokaan saadaan soijarouheen lisäksi erilaisista pavuista, jotka tulevat edullisiksi säilykkeinäkin, mutta jotka kuivatuotteina ovat suorastaan superhalpaa sapuskaa.

Olen aina ihmetellyt valitusta siitä, miten kasviksia syötäisiin kyllä enemmän, jos ne olisivat edullisempia. Vihannesosastoltahan löytyy tuotteita ihan joka hintaluokasta! Toki toivoisin, että eläinystävällistä ruokavaliota tuettaisiin hinnoissakin, mutta ei näilläkään hinnoilla köyhän kannata mielestäni kävellä suoraan lihatiskille.

Ongelmana taitaa olla se, ettei vähillä varoilla sinnittelevillä, arjen uuvuttamilla ihmisillä ole voimia kyseenalaistaa ruokatottumuksiaan, saati sitten opetella aivan uudenlaisia kokkaustapoja. Ehkä ympäristöjärjestöt voisivat tuottaa edullisen kasvisruuan iloista kertovan reseptilehtisen, jota jaettaisiin sosiaaliapua tarjoavissa pisteissä? Taloudellisen tilanteen tiukentuessa tällaiselle olisi taatusti kysyntää.

Toisaalta on ikävää profiloida kasvisruoka köyhien ruuaksi, mutta ekologisista ja eettisistä näkökulmista katsottuna lihan tulisikin olla vain harvoin saatavissa olevaa, kallista luksusta. Kasvisruokaan tottunut ei tuota “ylellisyyttä” kaipaa edes juhlapäivinä, niin monta herkullista kasvisreseptiä odottaa vielä kokeilua kaapissa ja netin uumenissa!

P.S. Hyviä kasvisreseptejä löytyy esim. uudesta ruokasivusto Mindosta!

Siksi en ehkä ymmärrä, miksi kadut ja ilmeisesti myös televisio, ovat täynnä vatsajugurttimainoksia, ihmiset ostavat vitamiinivettä ja monet karttavat perunaa, tuota ah niin monikäyttöistä, ekologista ja peräti hyvääkin ainesta. Ensimmäinen herätys tuli kesäkuussa ruokatyöpajassa, jossa olin mukana ravitsemustyöryhmässä pohtimassa, kuinka saada ihmiset syömään terveellisemmin tai vähintään kertoa ostettavan tuotteen terveellisyydestä. Tuota ennen minulle ei ollut juolahtanut mieleenkään, että joku ei käsittäisi tuoreiden ja kasvukausien mukaisesti kasvaneiden kasvisten terveellisyyttä. Limsapullon kyljessä vitamiinit ja muut on listattu, mutta eipä ole lantun kyljessä!

Toinen herätys tuli pari viikkoa sitten metrossa. Istuin keskellä perhepäivähoitoporukkaa, johon kuului kaksi hoitajaa ja kuudesta kahdeksaan lasta. Lounasaika alkoi lähestyä ja toinen hoitotädeistä tiedusteli lapsilta, josko olisi jo nälkä ja mentäisiinkö syömään kalkkunalasagnea. Pieni tyttö tokaisi ”Tomaattia ja kurkkua!”, johon hoitotäti ihmeissään vastasi ”Tomaattia ja kurkkua! Eikö lainkaan oikeaa ruokaa?” Seuraavan kolmen minuutin aikana sitä ”totuutta”, että tomaatti ja kurkku eivät ole oikeaa ruokaa ja pieni tyttö on vähän hassu, kun haluaa vain niitä syödä, jaksettiin vatvoa vielä pari-kolme kertaa. En tiedä olinko kiukkuisempi yksittäisille ihmisille, joiden käytös iskostaa lasten mieleen tuleviksi vuosiksi sen, ettei tomaatti ja kurkku satokautenakaan ole oikeaa ruokaa.  Tehokasvatetusta kalkkunasta, valkoisista jauhoista valmistettu ja todennäköisesti lisäaineilla kuorrutettu kalkkunalasagne sen sijaan on? Vai olinko tympääntynyt johonkin kasvottomaan systeemiin, joka tekee yksinkertaisista asioista kohtuuttoman monimutkaisia ja vääristää tai yksipuolistaa liian monien ruokavaliota?

Kolmannen jutun vain kuulin, enkä ollut itse läsnä. Aalto-yliopistolla järjestettiin jokin aika sitten ilmastofestivaalit. Tarjolla oli ollut ilmastoystävällistä ruokaa, ilmaiseksi. Kollegani oli nähnyt nuorten miesten joukon lähestyvän innokkaana ilmaisen ruoan kojua, kunnes joku oli todennut ”Aiii… se on kasvisruokaa.” Kaikki olivat kääntyneet pois. Liekö syynä se, ettei tarjolla ollut ”oikeaa ruokaa”?

Nämä sattumukset kertovat surullista tarinaa siitä, miten kaukana todellisuudessa olemme terveellisen ruoan ihanteesta jokapäiväisessä elämässämme. Keskivertokuluttaja, joka ei asiaa pahemmin mieti, on jatkuvasti liikojen lisäaineiden, rasvan ja suolan mahdollinen uhri. Samalla kasvisruoka on hörhöilijöiden hommaa ja salaatti vain koriste lautasen reunalla. Ja sitten aiheutuneita ongelmia korjataan vaikkapa ”funktionaalisilla elintarvikkeilla”. En tiedä, mistä kohdasta olen eniten surullinen. Siitäkö, että me emme vain tiedä vai siitä, että meitä ehkä johdetaan yhä lisää harhaan? Jos haluaa syödä hyvin, pitää sen eteen oikeasti nähdä vaivaa – pohtia asiaa ja etsiä tietoa (aloittaa voi vaikka aika yleisluontoisella infolla Kuluttajaliiton sivuilta). Ruoka ja sen tuotanto on mennyt meistä valtavan kauas ja terveellisyys on jotakin, jota nykyään sanotaan harrastukseksi. Näin lyhyessä kirjoituksessa en kerkeä kuin ihmettelemään asiaa. Miten tässä näin kävi, maailman yksinkertaisimman asian kanssa? Samalla hörpin itsekasvatetusta kurpitsasta valmistettua keittoa, jonka jokaisen ainesosan tunnen, aina suolan valmistusmaata myöten. Olenkohan sittenkin etuoikeutettu?

Kuluttajaliitto. Elintarvikkeet ja ravitsemus. http://www.kuluttajaliitto.fi/index.phtml?s=6

Kalansyönti tuntuu mielestäni kivalta ja helpolta luultavasti lähinnä sen vuoksi, että kala ei ole pörröinen eikä kovin söpö. Olen lapsena ollut isäni mukana virvelöimässä ja puuha on ollut rauhallista ja kivalla tavalla jännittävää. Kalastamiseen ei liity samanlaista veristä dramatiikkaa kuin vaikkapa metsästykseen, eikä kalankasvatuskaan kuulosta ollenkaan niin järkyttävältä puuhalta kuin vaikkapa possujen tehotuotanto.

Possun ja kalan välillä on myös se olennainen ero, että teurastettavan sian huuto elää jopa sananlaskuissamme, kun taas kalat ovat kuivalla maalla hiljaisia. Suomen eläinsuojeluyhdistysten liitto SEY:n lehden parin vuoden takaisessa numerossa kirjoitettiin osuvasti:

“Varmaankin ajattelisimme kaloista toisin, jos troolista kuuluisi jokaisella nostolla hirveä kirkuminen.” (Helena Telkänranta, Eläinten ystävä 3/2009)

Lehden koko kala-aiheinen numero on silmiäavaava. Sen olin tiennyt, että kalat tuntevat kipua, mutta lehden mukaan on tutkittu, että ne myös stressantuvat viljelylaitosten epäluonnollisissa oloissa. Kun kalaa halutaan myydä mahdollisimman tuoreena, sitä ei heti pyynnin jälkeen tainnuteta vaan annetaan sen kokea tuskallisen hidan tukehtumiskuolema veneen pohjalla. Myös “catch & release” -kalastus on vahingollista, sillä kertaalleen pyydetty ja takaisin veteen päästetty kala on järkytyksestä niin pökerryksissä, että todennäköisesti tulee saman tien petokalan ahmaisemaksi.

Helppoa ja kivaa tämä kalansyönti… Samaisessa tapahtumassa, josta sain tämän mieltäni kuohuttaneen lehden (Helsingin Maailma kylässä -tapahtuma), käteeni tyrkättiin onneksi myös toinen pikkuinen lehdykkä. WWF:n “Meren herkkuja” -kalaoppaassa on selkeästi listattuna lajeittain, mitä kaloja tulisi välttää ja mitä suosia ympäristöhaittojen minimoinniksi ja jotta kalakannat pysyisivät elinvoimaisina. Opas löytyy myös netistä.

Oppaan mukaan hyvä peukalosääntö on suosia kotimaista kalaa ja pienikokoisia lajeja. Listoja lueskellessa aloin kuitenkin miettiä, mitkähän ovat terveysviranomaisten suositukset näiden kotimaisten kalojen kanssa – aika moni “suosi”-listan kaloista taitaa Suomessa olla elohopean ja muiden myrkkyjen vuoksi vältettävien listalla. Ei siis edelleenkään kivaa ja helppoa. Eläköön kokonaisvaltainen kasvissyönti!

Pohdiskelin aihetta paljon vanhassa Greenfashion Freak -blogissani, jonka tarkoituksena oli toimia päiväkirjanani ympäristöasioihin tutustumisessa. Kesällä 2008 kirjoitin kasviksiin tuoreelti ihastuneen ihmisen tarmolla:

“Kokonaan kasvissyöjäksi ryhtyminen on vaikeaa, mutta lihansyönnin vähentäminen on vielä aika vaivaton homma. Itse otin ensimmäisen askeleeni aikanaan vaihtamalla leivänpäälliset kinkusta ja meetvurstista juustoon ja vihanneksiin. Voileivän rakentaminenkin on totuttu rituaali, jota ei ehkä tule paljoa ajatelleeksi. Kun viitsii kokeilla uutta, ei lihaleikkeleitä enää kohta kaipaa ollenkaan.”

Todellisuudessa temppu ei ollutkaan aivan näin yksinkertainen. Lokakuussa 2008 kirjoitin tekstin aiheella “Lihasta poispäin”:

“Olen taas lipsunut päätöksestäni muuttaa ruokailutottumuksiani vielä enemmän kasvissuuntaan. Kun lihan jättää pois, pitäisi tilalle ottaa muita proteiininlähteitä, kuten soijaa ja papuja, jotka ovat minulle ruuanlaittajana edelleen aivan vieraita aineksia. Ei siis riitä, että laitan tutuista paprikoista ja kesäkurpitsoista helppoja kastikkeita ja keittoja. Pitäisi tarttua kasviskeittokirjaan ja todella opetella jotakin uutta, paneutua asiaan ihan kunnolla. Laiska ruuanlaittaja, kuten minä, ei enää olekaan niin innoissaan.”

Kun tietouteni ruuan ympäristövaikutuksista lisääntyi, huomasin, ettei leivänpäällisten vaihtaminen enää tyydyttänyt omaatuntoani. Joulukuussa 2008 järkytyin, kun luin Luonnonsuojelijasta, että suomalaisten tulisi ympäristösyistä pienentää maidon- ja juustonkulutustaan puoleen. Se kuulosti mahdottomalta.

“Lopetin aikoinaan lihaleikkeleiden kulutuksen juurikin siirtymällä laittamaan voileivän päälle juustoa ja kasviksia. Tuorejuustot ovat suosikkejani, mutta kaikki muukin menee, emmentalista vuohenjuustoon. Feta on minulle suorastaan elinehto.”

Tammikuussa 2009 kasvisruokavalioon siirtymiseni junnasi ikävästi paikoillaan. Syynä oli lähinnä uusien ruokaohjeiden opettelemisen raskaus – on niin helppoa laittaa sitä, mitä on tottunut laittamaan ja ostaa kaupasta niitä aineksia, joista osaa pyöräyttää ruuan ilman suurempia kommervenkkejä.

“Kun nälkää kertyy, se on helpompi tyydyttää minisalameilla (herkkua!) kuin esimerkiksi sillä kukkakaalilla, jota saa vetää napaansa kilokaupalla tulematta kylläiseksi. Eihän sen ole tarkoituskaan riittää kasvisruokailijan ravinnoksi: pitäisi opetella valmistamaan papuja, linssejä ja muuta proteiinipitoista. Pitäisi, pitäisi…”

Päivitykseni toukokuulta 2009 kertoo, että olen kuin olenkin vaihtanut jugurtin syönnin soijajugurttiin. Maitoa ja juustoja käytän edelleen, mutta tuntuu mukavalta tietää, että maitotuotteiden kulutukseni on jo pienentynyt merkittävästi. Soijajugurttiin vaihtaminen oli helppoa, sillä puhjenneen laktoosi-intoleranssini vuoksi jouduin muutenkin luopumaan tutuimmista jugurttimerkeistäni.

Menee pitkään, ennen kuin kirjoitan seuraavan kerran omasta kasvisruokataipaleestani. Huhtikuussa 2010 kirjoitan innoissani, että olen oppinut käyttämään soijasuikaleita ruuanlaitossa. Olin vihdoin uskaltautunut ostamaan Ekolosta kummallisen näköisiä soijaproteiinipalasia ja valmistamaan niistä ruokaa pussin kyljestä käyttöohjetta tavaten. Ja se oli ollut helppoa!

Mitä näiden kahden viimeisen blogipäivityksen välissä oli tapahtunut? Mistä löysin rohkeuden uuteen ruoka-aineeseen tutustumiseen? Olin ehkä sinä aikana totuttautunut kasvisten käyttöön vähitellen, maistellut muiden tekemiä herkullisia kasvisruokia ja ottanut pienenpieniä askelia lihahyllyltä kohti vihannestiskiä. Itsetuntoni ruuanlaittajana oli kasvanut sen verran, että koin kykeneväni kokeilemaan uutta.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen syönyt lihaa enää noin kerran kuukaudessa. Sekin on useimmiten ollut kalaa, jota on tarjottu minulle kyläillessä. Uusien ruokaohjeiden opettelu on tuntunut tuoreen aviomiehen kanssa helpolta ja hauskalta, varsinkin kun ymmärsimme toivoa häälahjaksi kasvisruokakirjoja. Itse asiassa keittokirjojen tarkalla ohjeistuksella tehdyt ruuat ovat paljon herkullisempia kuin ne, joita tuolloin pari vuotta sitten puuhailin tyylillä “jauhelihat pannuun ja jotain kastiketta päälle”, kun en jaksanut paneutua uusiin resepteihin.

Olenko nyt kasvissyöjä? Voisin sanoa niin. En kuitenkaan usko, että vielä pitkään aikaan pystyn määrittelemään itseni siihen kastiin kuuluvaksi. Tuntuu, että tuntemani kasvissyöjät (saati sitten vegaanit) ovat niin paljon viisaampia ja tiedostavampia kuin minä. Ja ehdottomampia – en minä vaadi kyläreissulla kasvisruokaa enkä edes välttämättä muista mainita uudesta ruokavaliostani, niin vaivihkaa se on tullut osaksi arkeani.

Jotain hyvää on ollut siinä, että tieni kasvissyöjäksi on ollut näin pitkä. En ole nimittäin kokenut ollenkaan, että olisin joutunut luopumaan jostakin. Päinvastoin, olen vähitellen löytänyt uusia kiinnostavia ruokia ja ruuanlaittotapoja, jotka ovat syrjäyttäneet vanhat. Olen siis pikemminkin saanut paljon uutta!

Vihannesten ja hedelmien kalleus onkin yksi suuri syy siihen, että niitä ei syödä tarpeeksi. Suomalaislapsista vain osa saa syödäkseen riittävästi hedelmiä ja kasviksia (HS 3.12.). Uutisen mukaan vain 14 prosenttia 15-vuotiasta pojista syö päivittäin hedelmiä tai vihanneksia. Jos pussillinen hedelmiä maksaa kaupassa saman verran kuin suklaalevy tai valmisateria, on varmasti helpompi valita energiapitoisempi vaihtoehto.

Jos terveelliset elintarvikkeet olisivat halvempia, ihmiset ostaisivat niitä enemmän. Terveyskasvatuksen professori Lasse Kannaksen mukaan tämä poistaisi myös eriarvoisuutta (HS 3.12.). Tällä hetkellä köyhillä ei välttämättä ole varaa syödä terveellisesti. Mieleeni tulee kohtaus dokumentista Food.inc, jossa köyhä amerikkalaisperhe on kaupassa ostoksilla ja toteaa, että on paljon kannattavampaa ostaa hampurilaisia kuin saman verran maksavia hedelmiä, joista ei edes lähde nälkä. Perhe on ylipainoinen ja sairasteleva.

Kaikkien kotitalouksien keskimääräisessä ostoskorissa on 38 prosenttia eläinkunnan tuotteita ja vain 9 prosenttia hedelmiä ja vihanneksia. Pyrin syömään mahdollisimman paljon tuoreita kasviksia, mutta näin talvella se on haastavampaa kuin kesällä. Olimme keväästä loppukesään mukana Nielsenin kuluttajapaneelissa, jossa tutkittiin päivittäistä kulutuskäyttäytymistämme. Loppuvuodesta meille tuli raportti, jossa arvioitiin kulutuksemme osa-alueittain vuositasolla. Huomasin, että keskimääräiseen kahden hengen talouteen verrattuna kulutamme kaksinkertaisen määrän hedelmiä ja vihanneksia.

Keskimääräisen ostoskorin arvo on 18,50 euroa.

Kuvassa oranssilla on merkitty maitotaloustuotteet, kirkkaansinisellä liha-/siipikarja-/kalatuotteet, keltaisella lihavalmisteet.

Mielenkiintoista on myös se, että vuoden ostomenomme arvio oli noin 1000 euroa alhaisempi kuin keskimääräisellä kahden henkilön taloudella. Rasittaako kasvissyönti siis vähemmän lompakkoa kuin sekasyönti? Ostimme kuitenkin hyvin paljon luomutuotteita ja Reilun kaupan tuotteita, joten ostomenomme olisivat saattaneet olla pienemmätkin, jos olisimme valinneet aina halvimman vaihtoehdon.

Jos vertaa vaikkapa jauhelihan ja soijarouheen hintaa, niin kasviperäisen vaihtoehdon valitseminen tulee halvemmaksi. Liha on selkeästi soijatuotteita kalliimpaa. Maitotuotteet sen sijaan ovat halvempia kuin niiden vegaaniset vastikkeet, joten runsaasti “maitotuotteita” käyttävän vegaanin ostoskori saattaisi olla sekasyöjän tai lakto-ovovegetaristin koria kalliimpi.

Kasvissyöntiä ei voine väittää sekaruokavaliota kalliimmaksi, sillä molempien ruokavalioiden edustajien täytyy terveytensä vuoksi joka tapauksessa ostaa runsaasti vihanneksia ja hedelmiä. Kasvisruokavaliossa lihan sijaan syödään usein palkokasveja, jotka ovat varsin edullisia.

Keskimäärin suomalaiset ovat kuitenkin toista maata. Suomalaiset söivät lihaa 73,9 kg, sokeria 32,6 kg ja joivat alkoholia 100-prosenttiseksi alkoholiksi muutettuna 10,2 litraa henkeä kohden vuonna 2009. Sianlihaa syötiin keskimäärin vuonna 2009 suomalaista kohden 34,4 kg eli yhteensä noin 184 miljoona kiloa. Jouluisin suomalaiset syövät noin 6 miljoonaa kiloa pelkästään sian persettä eli kinkkua. Yhden lihafirman eli Atrian osuus tästä myynnistä on noin puolet.

Eri selvitysten mukaan suomalaisista noin 3-5 prosenttia pitää itseään kasvissyöjänä. Marraskuussa 2008 tehdyn kyselyn mukaan kriittisimmin lihan syöntiin suhtautuvat 25-34 -vuotiaat, joista 7 prosenttia ei syö lihaa tai lihavalmisteita lainkaan.  Kuluttajista 80 prosenttia pitää virheellisesti lihaa oleellisena osana perheen hyvää ja monipuolista ruokavaliota.

Tilanne on kuitenkin muuttumassa nopeasti. Esimerkiksi Helsingin yliopiston UniCafen asiakaskunnasta lakto-ovo-vegetaristeja oli viimeisimmän asiakastutkimuksen perusteella 15 prosenttia ja vegaaneja 4-5 prosenttia. Näin ollen joka viides asiakas syö kasvisruokaa. Kyse ei ole enää mistään marginaali-ilmiöstä.

Liha-ala onkin ryhtynyt puolustamaan kuolevaa toimialaansa. Vai mitä pitäisi ajatella maa- ja metsätalousministeriön tuella toteutetuista Possupedia ja Lisää lihasta -kampanjoista?

On silti yllättävää, että niin moni syö edelleen niin paljon eläinperäisiä tuotteita vaikka niihin liittyy merkittäviä ympäristö- ja ilmasto-ongelmia, eläinten hyvinvointiin liittyviä eettisiä kysymyksiä sekä terveyshaittoja. Miksi ihmeessä meidän pitäisi kunnioittaa sellaisia perinteitä, jotka eivät kestä enää tämän päivän eettistä tarkastelua?

Ajatteli asiaa miten päin tahansa, on itselleni paras joulu sellainen, jossa ympäristötuhoa aiheuttavien keskitysleirien kaltaisilla tehotiloilla kärsineet ja kuolleet eläimet sekä terveyttä nakertavat alkoholijuomat ja makeiset on jätetty ruokapöydästä pois. Oman ruokatottumusten kannalta merkityksellisempää on kuitenkin tietysti se, mitä syö uuden vuoden ja joulun välissä, kuin se, mitä syö joulun ja uuden vuoden välissä.

En ole koskaan kovin paljon ymmärtänyt kasveja tai kukkia. Tuppaavat useinkin olemaan lyhytikäisiä tai muuten ronkeleita. Olen kasvattanut joinain vuosina isäni antamista taimista kesäkurpitsoja. Kauniista kasvista ja taidokkaista pölytysoperaatioista huolimatta itse kesäkurpitsat ovat jääneet pieniksi huonon lannoituksen vuoksi. Samoin on käynyt tomaateille ja kurkuille, jotka kaipaavat vettä. Kaikki kasvit, joita voi viljellä ruukussa ovat ihan siistejä ja cooleja, mutta niiden tuoma ilo on lähinnä visuaalinen ja ilmaa puhdistava. Kerran sain kasvatettua ruukkuun upean sitruunamelissapöheikön, mutta jostain syystä sekin nuutui. Yrtit eivät kai saaneet tarpeeksi vettä.

Joka kevät kuitenkin iskee sellainen olo, että siemenet kuuluvat multaan ja sen mullan pitää olla siinä ikkunalaudalla. Tänä keväänä päätin, että en laittaisi taimia herättämään turhaa sääliä ja itsetunto-ongelmia. Tulos kun on usein kertakäyttöinen, ei kovin ravitseva. Mutta onneksi se ei ollut este sille mitä seuraavaksi tapahtui.

Kotikaupungissani vuokrataan kansalaisille maata halvalla hinnalla kesäksi palstaviljelyä varten. Miksi en siis kokeilisi sellaista? Lähimmät vapaat palstat ovat vain kilometrin päässä kotoa.

Ensimmäinen silmäys maahan luotiin kokeneemman toverin kanssa, joka kuulosti ammattilaiselta arvioidessaan maan ravinnepitoisuuksia. Toisella kerralla maata lähestyttiin perheen pienimmäisten kanssa ja aikaan saatiin, no, ehkä hieman onneton tapaus eli naurismaa! Pikkuhiljaa aarille nousi pari porkkanapenkkiä, pottuja, sipulia, hernettä, yrttejä… Kaikki kasvoivat jotenkuten sinnepäin. Rikkaruohot olivat menestyneimpiä.

Välineinä minulla oli pikkuveljeltä lainattu talikko ja isältä saatu harava. Kanankakkaakin sain maahan ja naamani multaan. Kasteluveden kannoin repussa kaikenlaisissa pulloissa. Onneksi loppukesästä satoi säännöllisesti ja maa oli märkää. Hyttyset pysyivät loitolla kun muisti suhauttaa myrkkyä ranteisiin ja hellehatun lieriin. Parhaimpina päivinä vältti ötökät ja paahtavan auringon kun matkaan lähti jo aamukahvin jälkeen.

Opin kääntämään maata, erottamaan porkkananlehdet muista lehdistä, pukeutumaan oikein ja  löysin  mahtavan paikan rauhoittua. Oikeastaan parasta oli juuri se, että sai viettää kolme tuntia putkeen kyykyssä ja ihmetellä omien käsien ja maan suhdetta. Mitä enemmän nyppi ruohoja rivien välistä, sitä hienommalta maa näytti. Silloin tällöin – eli todella harvoin – lapset pääsivät katsomaan kasvun etenemistä.

Teknisestä näkökulmasta luonnon kanssa tehty yhteistyö ei ollut ehkä täydellinen suoritus puoleltani. Vaikka minulla oli jonkun verran kokemusta siemenistä, taimista ja kastelusta, avomaa ja sen olosuhteet olivat vieraat. Ensi vuonna tiedän, että porkkana kannattaa harventaa heti kun voi. Ensi vuonna laitan avomaankurkun ja basilikan taimet kasvamaan hyvissä ajoin. Ensi vuonna tuen herneet vaikka metalliputkilla, etteivät ne vietä maata. Kokemuksena palsta oli kuitenkin täydellinen kesäkaveri. Kesän perunat ja sipulit ovat parasta gourmet-ruokaa! Yrteillä saa vieläkin kesämakua ruokiin ja salaatteihin. Ensi kesänä tiedän mitä teen ja haaveilen siitä jo!

Esimerkiksi lihan kohdalla tuhlaus tuntuu aivan järjettömältä epäeettisyydeltä. Ensin viljelytilaa tuhlataan rehun kasvattamiseen, rehua kuljetetaan, eläimet kärsivät tehotuotantoeläiminä, teurastetaan ja lopulta liha päätyy tiskiltä roskatynnyriin? Kaikkiko aivan turhaan?

Mietimme Ninan kanssa kasvissyönnin ja freeganismin yhdistämistä. Jos löytää hyvää poisheitettyä lihaa, eikö olisi oikein syödä se, jos vain kykenee? Toisaalta totaalikasvissyöjänä voi ehkä tuoda paremmin esille joka tilanteessa, miksi ei suostu syömään lihaa. Siihen voi tietenkin halutessaan asettaa lisäehdon: “ellei se ole dyykattua.” Dyykatun lihan kasvissyöjä voi tietenkin myös lahjottaa ystävilleen, jotka sitä suostuvat syömään. Freeganismi, veganismi ja vegetarismi jakavat kuitenkin paljon yhteisiä arvoja.

Entä onko dyykkaajissa niitä, joilla varat eivät riitä ruokaan? Pohdimme Ninan kanssa, että yksi ratkaisu ylijäämäongelmaan voisi olla Veikko Hurstin säätiön tapaiset järjestöt, jotka vastaanottaisivat lahjoituksina kaupoilta pian pilaantuvaa tavaraa ja jakaisivat eteen päin. Muistelin, että vanhempieni lähikirkossa on jokapäiväinen leipäjakelu, jonka paikallinen K-Kauppa mahdollistaa.

Voisivatkohan yhä useammat kirkot hyödyntää tiloissaan joka tapauksessa istuvaa vahtimestaria myös jakelun vartijana tai organisoijana? Tai voisivatko diakoniatyöt järjestää yhteistyötä paikallisten elintarvikeketjujen kanssa? Voimmeko me yksittäiset ihmiset jotenkin osallistua tällaisten ruoanjakelumahdollisuuksien lisäämiseen?

Niin ikään Ruotsissa Livsmedelsverketin valmistelemat Miljösmarta matval -suositukset joutuivat EU:n syyniin. Suosituksissa kehoitettiin valitsemaan sesonkiin sopivia ja paikallisia tuotteita. Ruokatiedon uutisten mukaan EU:n komissio antoi huomautuksen siitä, että kyseiset suositukset voivat asettaa paikalliset ja kauempaa tuotavat tuotteet eriarvoiseen asemaan, mikä rikkoisi kaupan vapauden periaatetta. Ympäristönäkökulma jäi toiseksi.

EU on ensisijaisesti talousyhteisö, eikä sen lähtökohtiin ole koskaan kuulunut ympäristönsuojelu. Ympäristöasiat ovat kuitenkin jo jonkin aikaa olleet tapetilla, joten EU:n on pysyttävä tässä kehityksessä mukana. Jotkut periaatteet ja säännökset aiheuttavat siis kummastusta. Ymmärrän, että minkäänlaiset protektionismiin viittaavat toimenpiteet eivät ole EU:n periaatteiden mukaisia, mutta jotain järkeä kotimaisen tuotannon suosimisen rajoituksissakin pitäisi olla. EU:n periaatteet ovat täysin ekologisen ruoantuotannon vastaisia: juuri lähiruoan kuluttamiseen ihmisiä tulisi kannustaa.

EU:ssa tavaroiden vapaa liikkuvuus on turvattava, ja sitä rajoittavat toimenpiteet on kielletty. Vapaan liikkuvuuden tavoiteperiaatteen pääsäännön mukaan jäsenvaltiot eivät saa syrjiä tuontitavaraa julkisissa hankinnoissa eivätkä järjestää kotimaisuuskampanjoita.

Juuri julkisissa hankinnoissa kotimaisten ja sesongin mukaisten tuotteiden suosiminen olisi tärkeää, sillä kotimaisten ja paikallisten tuotteiden suosiminen olisi hyväksi paitsi ympäristölle, myös paikalliselle taloudelle.

Yle uutiset kertoi eilen, että Suomen sikayrittäjille on myönnetty maa- ja metsätalousministeriön toimesta valtionavustusta imagokampanjaan. Mitä ihmettä? Sianlihan imagoa halutaan parantaa erityisesti kaksi vuotta sitten nousseen eläinten huonosta kohtelusta johtuneen kohun vuoksi. Kampanjassa tulee siis pitää huoli siitä, että se ei vie ajatuksia suomalaisuuteen päin, sillä muuten EU:lta saattaa tulla noottia. Mitä järkeä on sitten kannustaa sianlihan kuluttamiseen?

Olen järkyttynyt. Kotimaisten kasvisten markkinointia ei sallita, mutta valtio saa tukea epäeettisen ja epäterveellisen sianlihan tuotantoa. Missä mennään vikaan? Kyse on tietysti hieman eri asioista, mutta eettiseltä kannalta ajateltuna tässä on ristiriita. Mistä löytyisi taho, joka tukisi kasvissyönnin mainetta parantavaa ja terveellisyyttä korostavaa kampanjaa? Yrittäjiä edustavien tahojen valtiontuet kun ovat aivan eri suuruusluokkaa järjestöjen saamien tukien kanssa.