Vuoden vaihtuessa on mukavinta kun kaikki pysähtyy. Arki muuttuu hitaaksi ajaksi. Muulloin arki on rutiineja, aamutoimia, kotihommia, lounastaukoa, sähköpostien setvimistä ja lystikkäitä iltajuoksuja. Aika on 24h/vrk, jonka aikana tulisi tehdä töitä, pitää huoli itsestä ja läheisistä ja jonka aikana kuluu luonnonvaroja erilaisiin toimintoihin. Jokainen voi arvata mitä tarkoitetaan sillä, että aika on rahaa.

Pysähtyneen pyhän aikaan kärräsimme lapset huvituspaikkaan toiselle puolelle kaupunkia. Yhteen  suuntaan talsimisineen ja bussissa istumisineen aikaa matkustamiseen kului yksi tunti. Samalla katselimme kaupunkia ja jännäsimme oikeaa bussipysäkkiä. Paluumatkalla istuminen tuli tarpeeseen ja pimeät maisemat rauhoittivat. Auto onkin hassu kapine, lyhyet reissut taipuvat tehokkaiksi, mutta niiden aikana ei ehdi rentoutua.

Mutta ehkä ”aika” kiteytyy parhaimmillaan puuron keittoon. Jos haluat puuroa iltapalaksi, valmistelut alkavat jo puolta tuntia ennen. Samalla tekee vaikka sopan kesällä poimituista marjoista. Silti iltapalaksi tulee kuitenkin usein valittua leipää ja vaikka jugurttia, joiden esille laittaminen hienostelevankin kattauksen kera vie yhden minuutin.

Aika on myös maantiedettä. Valitsimme aikoinaan asuinpaikkamme sillä kriteerillä, että bussit kulkevat vierestä, kauppa ja koulut ovat lähellä. Pisteenä iin päällä oli lähipitseria. Kuitenkin paljon kivempaa on ottaa iso reppu selkään ja lähtä suorinta reittiä vähän kauempana sijaitsevaan kauppaan lasten kanssa. Suorin reitti tarkoittaa tietenkin lumihangessa tarpomista, siis linnuntietä kulkien tai sinnepäin. Vaikka reissuun meneekin kaksi tuntia on sen aikana saanut ihmetellä kaiken näköistä ja todeta monenlaista, liikunnasta puhumattakaan. Eniten tykkään kuitenkin siitä, että hyvällä kelillä juna-asemalla polkee 20 minuutissa mihin vuorokauden aikaan tahansa.

Jos yhteiskuntamme olisi hitaampi, kuluttaisimme vähemmän luonnonvaroja.  Tätä voi harjoitella jo nyt sillä, että käyttää aikaansa ajan kuluttamiseen. Kiireestäkin pitäisi päästä eroon sillä, että ei pidä kiirettä. Otetaan oma aikamme takaisin ja luovutaan kiireestä vuonna 2012!

Keskimäärin suomalaiset ovat kuitenkin toista maata. Suomalaiset söivät lihaa 73,9 kg, sokeria 32,6 kg ja joivat alkoholia 100-prosenttiseksi alkoholiksi muutettuna 10,2 litraa henkeä kohden vuonna 2009. Sianlihaa syötiin keskimäärin vuonna 2009 suomalaista kohden 34,4 kg eli yhteensä noin 184 miljoona kiloa. Jouluisin suomalaiset syövät noin 6 miljoonaa kiloa pelkästään sian persettä eli kinkkua. Yhden lihafirman eli Atrian osuus tästä myynnistä on noin puolet.

Eri selvitysten mukaan suomalaisista noin 3-5 prosenttia pitää itseään kasvissyöjänä. Marraskuussa 2008 tehdyn kyselyn mukaan kriittisimmin lihan syöntiin suhtautuvat 25-34 -vuotiaat, joista 7 prosenttia ei syö lihaa tai lihavalmisteita lainkaan.  Kuluttajista 80 prosenttia pitää virheellisesti lihaa oleellisena osana perheen hyvää ja monipuolista ruokavaliota.

Tilanne on kuitenkin muuttumassa nopeasti. Esimerkiksi Helsingin yliopiston UniCafen asiakaskunnasta lakto-ovo-vegetaristeja oli viimeisimmän asiakastutkimuksen perusteella 15 prosenttia ja vegaaneja 4-5 prosenttia. Näin ollen joka viides asiakas syö kasvisruokaa. Kyse ei ole enää mistään marginaali-ilmiöstä.

Liha-ala onkin ryhtynyt puolustamaan kuolevaa toimialaansa. Vai mitä pitäisi ajatella maa- ja metsätalousministeriön tuella toteutetuista Possupedia ja Lisää lihasta -kampanjoista?

On silti yllättävää, että niin moni syö edelleen niin paljon eläinperäisiä tuotteita vaikka niihin liittyy merkittäviä ympäristö- ja ilmasto-ongelmia, eläinten hyvinvointiin liittyviä eettisiä kysymyksiä sekä terveyshaittoja. Miksi ihmeessä meidän pitäisi kunnioittaa sellaisia perinteitä, jotka eivät kestä enää tämän päivän eettistä tarkastelua?

Ajatteli asiaa miten päin tahansa, on itselleni paras joulu sellainen, jossa ympäristötuhoa aiheuttavien keskitysleirien kaltaisilla tehotiloilla kärsineet ja kuolleet eläimet sekä terveyttä nakertavat alkoholijuomat ja makeiset on jätetty ruokapöydästä pois. Oman ruokatottumusten kannalta merkityksellisempää on kuitenkin tietysti se, mitä syö uuden vuoden ja joulun välissä, kuin se, mitä syö joulun ja uuden vuoden välissä.

Joulumainontaa alkaa pikkuhiljaa ilmestyä kaikkialle, missä nyt oikeastaan voi mainostaa. Ihmiset ryhtyvät stressaamaan joululomamatkailusta ja siitä, miten kaikki pikkujoulut saa mahdutettua kalenteriin. Hulluin ei onneksi ole vielä alkanut – joululahjojen pakko-ostaminen. Ja kaikista hirveintä on aivan viimeisinä päivinä ennen joulua, kun monikymmenmetriset ihmisjonot hikoilevat ylitsepursuilevine ostoskärryineen ja kiljuvine, turhautuneine lapsineen (ja puolisoineen) hypermarkettien kassoilla. Ja kun sitä ruokaa sitten ostetaan vuoden tarpeiksi paria päivää varten, sitä myös syödään sen mukaisesti. Olen kuullut juttuja, joissa ihmiset ovat syöneet itsensä niin ähkyyn, että ovat joutuneet sairaalaan potemaan jouluiloaan. Kuulostaako kivalta?

Ensinnäkin lahjat. Lahjojen antaminen ja saaminen on toki kivaa. Kun siihen liittyy ajatusta ja oikeaa antamisen iloa. Mitään iloa ei sen sijaan liity siihen, että lapsi-, ystävä-, tuttava- ynnä muulle katraalle pitää väkipakolla etsiä jotakin, mielellään pakettiin käärittävää tavaraa, vaikkei tuntisi kyseisiä ihmisiä lainkaan, olisi halua antaa eikä mitään ideaa lahjan luonteesta. Vastapuolella ei ole yhtään helpompaa, kun paketin avaamisesta tulee nolo tilanne saajan vaikkapa inhotessa kyseisenlaista lasitaidetta tai omistaessa jo vastaavan tai kun kertakaikkiaan kyse on vaan täysin tarpeettomasta tavarasta, joka tungetaan kaapin perälle. Jos minulta kysytään, mitä haluan lahjaksi, vastaan yleensä ”en tarvitse mitään” tai ”pieni lahjakortti rautakauppaan olisi näppärä, kun olen juuri remontoimassa asuntoani” tai vastaavaa. Tottakai ymmärrän jossain määrin lahjat, joilla vain halutaan hemmotella saajaa, mutta sekään ei aina mene ihan putkeen. Itse sain kerran suhteellisen kalliin korun, jollainen minulla jo oli, sekin lahja. Tilanteesta tuli kaikkea muuta kuin iloinen molemmille osapuolille, varsinkin kun olin juuri tuolloin erikseen pyytänyt, ettei nyt mitään lahjoja tai jos on ihan pakko, niin vaikka joku lahjakortti johonkin elämykseen.

Toisekseen ruoka. Ajatus jouluruoan tuoksusta ja yhdessä tekemisestä pitäisi kai olla houkuttelevaa ja jotakin jota innoissaan odotetaan. Sen sijaan ylensyödään, turhaudutaan kaupoissa, stressataan sopivan kinkun varaamisesta kauppiaalta. Ja suklaatahan pitää olla. Mielellään niin paljon, että sitä riittää vielä pitkälle tammikuuhun. Ainakin kaupat usein näyttävät varautuvan tähän, kun loppuja suklaakonvehtivuoria myydään joulun jälkeen alennuksessa pois. Kasvissyöjää tuttavat tietenkin säälivät jo ajoissa, koska ”eihän sillä rassukalla ole mitään syötävää jouluna”. Kertaakaan en ole nälästä kärsinyt eikä kaiketi ole rikollista myös vaikka vaivihkaa kokata vähän jotain muuta kuin sitä kiveen kirjoitettua joulumenyytä?

Vaikken ole henkisesti tai materiaalisesti lainkaan jouluihmisiä, luulisin, että kulttuurihistoriallisesti joulun tarkoituksena on ollut hiljentyä ja viettää rauhassa aikaa läheisten kanssa. Tällainen viikkotolkulla etukäteen alkava ”stressaa itsesi hermoromahduksen partaalle joulunpyhiin mennessä” -kampanja ei millään tunnu sopivan tuohon samaan kuvaan. Tällaisessa ympäristössä tuntuu lähinnä haastavalta saada aikaan mukava joulu sitten oikealla h-hetkellä. Monen viikon päästä.

Ensimmäinen idea tuli ystävältäni, joka vietti joulua perhepiirissä, missä oli tällä kertaa vain aikuisia. Tälläkin sivustolla ollaan tuskailtu sitä, että miten selvittäisiin lahjojen hankinnassa mahdollisimman vähällä, kun kuitenkin jotain on kiva hankkia. Ystäväni perheellä oli tähän hieno ratkaisu: jokainen hankki vain yhden lahjan, joka on sellainen, mistä mahdollisimman monet perheenjäsenistä todennäköisesti pitäisivät. Lahjat olivat nimettömiä, ne sekoitettiin, ja jokainen sai yhden paketin. Tuloksena oli esim. kirja, jonka moni halusi lukea, joten siinä on nyt varauslista, sekä lahjakortteja, joista kaikki olisivat olleet iloisia. Vanha hyvä ”tuo mukanasi yksi lahja” toimii siis muuallakin kuin koulujen ja harrastusten joulujuhlissa!

Toinen, ainakin minulle uusi oivallus, tuli uutena vuotena. Tinan valaminen on edelleen perinne monissa uuden vuoden juhlissa. Kaventajien joulukalenterissakin puhutaan tinan eli tässä tapauksessa lyijyn ongelmallisuudesta ympäristön kannalta. Saksassa emme tänä vuonna valaneetkaan tinaa, vaan steariinia, joka toimii aivan samalla tavalla. Vanhat kynttilänjämät sulatetaan kattilassa, sulaa steariinia otetaan pieni kauhallinen, joka kaadetaan kylmään veteen ja siellä se jähmettyy. Minä sain muuten etanan, mikä ihana symboliikka! Erikoisuutena steariini piti vielä kaataa suuren avaimen reiän läpi, jotta ennustuksesta tulisi parempi. Suosittelen kokeilemaan, niin säilyy hauska perinne mutta vältytään haitalliselta lyijyltä.

Varmasti muillakin on vastaavia hyviä, uusia tai vähemmän uusia, vinkkejä kepeämmän joulun viettoon. Kertokaa niitä vaikka tähän kommentiksi, niin saatetaan samalla saada hyvää aineistoa tämän vuoden joulukalentereihin!

Näin luulin, kunnes ryhdyimme laatimaan lahjalistaa – tietysti viime tingassa.

Muistin taas, että lahjat ovat vihoviimeinen riesa! On uuvuttavaa miettiä, mitä lahjoittaa ihmisille, joiden arvoista, mieltymyksistä tai harrastuksista ei tiedä mitään. Silti lahjat pitää vastavuoroisuuden nimissä hankkia.

Kun tapasin erään ystäväni, tajusin, että pääsen vielä helpolla. Ystävä kertoi antavansa paketit myös lastensa hoitajille ja opettajille. Aloin harkita liittymistä joulunvihaajien ryhmään.

Koko lahjailmiö on mennyt kummalliseksi. Lahjoihin pitäisi kai liittyä ilo siitä, että saa ilahduttaa toista. Pahimmillaan annamme lahjoja ihmisille, joita emme erityisemmin haluaisi lahjoa ja jotka eivät meiltä lahjoja kaipaa. Miten paljon päiväkodin täti mahtaa iloita viidestätoista suklaarasiasta tai tuoksukynttilästä?

Hulluuden huipennus ovat liikelahjat. Jos sukulaisille on vaikeaa hankkia sopivaa lahjaa, miten tietää, mitä yhteistyökumppanit tai asiakkaat tarvitsisivat? Työkaverini kertoi, että liikelahjoille on omat messunsa. Siis kokonaiset messut turhuuden turhuuden takia.

Onneksi yritysmaailmaan on ilmaantunut järkeä. Oma työpaikkani lähetti tänä vuonna sähköisiä joulukortteja ja lahjoitti joululahjarahat hyväntekeväisyyteen. Moni yritys teki ilmeisesti samoin.

Mutta miten ratkaista lahjaongelma yksityiselämässä?

Kehitysmaahan lahjoitettava vuohi tai lehmä on kiva idea, mutta en halua antaa hyväntekeväisyyslahjaa ihmiselle, jonka en usko sitä arvostavan tai edes ymmärtävän. Yhteistä aikaa vaikka leffassa käynnin merkeissä ei tee mieli lahjoittaa, jos halua tuttavuuden syventämiseen ei aidosti ole. Askartelu tai leipominen olisi hyvä idea, jos osaisi askarrella tai ehtisi leipoa.

– Ratkaisen ongelman rahalla ja ostan jonkin turhakkeen. Se on helpointa, tunnusti työkaveri.

– Jos et minuutissa keksi mitä hankkia, älä hanki mitään, tokaisi toinen työtoveri.

Hänestä etikettisäännöt ovat turhia.

– Oletko varma, että sukulaisesi pitää sinusta vähemmän, jos et osta hänelle lahjaa?

Se oli hyvä kysymys. Ehkäpä kerään rohkeuteni ja jätän lahjan ostamatta. Sen sijaan autan vaikka tiskaamisessa jouluvierailulla. Kenties saamme samalla sovittua, että kumpikin jättää paketit hankkimatta seuraavana vuonna.

Sosiaalisesti perusteltua on myös välttää sellaisten söpöstimien ja kapineiden hankkimista, joiden valmistusolosuhteista on lupa epäillä pahinta. Emme ehkä halua pieniä käsiä Bangladeshista jouluapulaisiksemme. Emmekä halua, että meidän nautintomme tähden jonkun on täytynyt uhrata terveytensä tai mahdollisuutensa kouluttautua.

Ympäristön kannalta moraalisen paniikin pitäisi kuitenkin syntyä jostakin aivan muusta kuin pienestä määrästä turhaa krääsää. Jos katsotaan esimerkiksi materiaalivirtoja mittaavia MIPS-lukuja, tavaroiden osuus yhden suomalaisen vuosittaisesta ympäristökuormasta on vain 7,5 prosenttia. Tästäkin osuudesta suurimpia materiaalivirtojen aiheuttajia ovat arvokorut sekä elektroniikkalaitteet. Mauton muovinen joulukranssi tai napapaitainen Bratz-nukke ei millään yllä ympäristön ykkösviholliseksi – niin ärsyttäviä ja turhia kuin ne voivatkin olla.

Joulunakin pätee siis kestävän kulutuksen kolmen ässän sääntö: huomiota pitää kiinnittää suuhunpantavaan, sähköön ja suhaamiseen. Nämä osa-alueet muodostavat noin kolme neljäsosaa suomalaisten kotitalouksien kasvihuonekaasupäästöistä. Vaihtoehtoisesti voitaisiin puhua kolmesta ällästä: lihasta, lämmöstä ja liikkumisesta.

Liha on kuluttava lisä lautasella, ja tänä jouluna kodeissa tulee toivottavasti mietittyä myös sitä, onko kinkulla mahdollisesti eläessään ollut makuuhaavoja tai edes tilaa kääntyä karsinassaan. Jouluruuan vaihtoehtoja pohtivat löytävät kasvispohjaisia reseptejä Vegaaniliiton sivuilta. Liikkumisen osalta katse kääntyy lentämiseen ja yksityisautoiluun. Joululomalaisia houkutellaan lentämään pohjoisen hangille, vaikka junallakin pääsisi. Voisiko myös sukuloinnit ja asioinnit hoitaa julkisilla?

Asumisen energiankulutuksen osalta kiinnostavia jouluisia erityispiirteitä ovat ainakin jouluvalot sekä jo legendaarisia piirteitä saanut aatonaaton energiapiikki, jolloin pörräävät pölynimurit, paistuvat ruuat ja lämpiävät sähkösaunat nostavat sähkönkulutuksen jopa puolet normaali-iltaa suuremmaksi. Omaa piikkiään voi pyöristää ja koko joulunajan energiakuormaa pienentää. Esimerkiksi jouluvalojen osalta sähköä kuluu lähes 40 kertaa vähemmän, kun ostaa tehokkaan LED-valosarja ja käyttää sitä vain pimeään aikaan ja valveilla olon ajan. Tällä järjestelyllä säästää myös parikymppiä selvää rahaa, joilla voi ostaa itselleen jotakin pientä kiiltävää – tai sitten huopia, ruokaa tai vettä Intian katulapsille.

Päätöksessä ei sitouduta tiettyihin päästövähennyksiin, vaan viitataan vain Hallitustenvälisen ilmastopaneelin arviointiraporttiin. Uhkana on, että tämän myötä ilmastonmuutoksen torjunnan vaatimasta tasosta saatetaan lopulta joustaa. Sen sijaan Kioton protokollan jo ratifioineet maat sopivat, että päästövähennysten tulee olla 25–40 prosenttia alle vuoden 1990 tason vuonna 2020.

Positiivisia puolia neuvotteluissa olivat saavutettu yhteisymmärrys kehitysmaille tärkeistä asioista, kuten teknologian siirrosta sekä sopeutumisen rahoittamisesta.

Balilta kantautuneista uutisista tuli sellainen olo, että ennen joulurauhan julistuksia on kyllä jokaisen mietittävä, mitä voisi tehdä ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Joulun viettoon kannattaa laskeutua lähinnä siksi, että itse kukin voisi ladata akut toimiakseen sen jälkeen entistä tehokkaammin ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Seuraavien kahden vuoden aikana on neuvoteltava varsinainen uusi ilmastosopimus. Kansalaisliikkeen painostus hallituksiaan kohtaan tulee olemaan tässä tärkeää.

Kotonakin voi tehdä paljon. Sähkökynttilät pois ikkunalaudoilta ja muistakaa hyödyntää uuniruokien jälkilämmöt! Kinkut sikseen ja juureslaatikoita poskeen!

Lisää vinkkejä

Muutamana viime jouluna sopimuksesta on pidetty kiinni – ja kaikki ovat olleet tyytyväisiä. Lahjojen sijasta tuodaan jouluruokaa yhteiseen pöytään. Jouluillallisesta on muodostunut kohokohta, jonka valmisteluun käytetään lahjojen hankkimisesta säästynyttä aikaa, ehkä myös rahaa. Järjestely onnistuu hyvin, koska suvussa ei ole pieniä lapsia.

Ankeaa? En sanoisi. Tunnelma on lämmin ja leppoisa ilman lahjojakin. Aikuiset ovat lähinnä helpottuneita välttyessään koko lahjarumbalta.

Ehkä lapsetkaan eivät kaipaa kasapäin paketteja. Nyt jo aikuinen ystäväni kertoi, että hänen vanhempansa pelkäsivät ainoan lapsensa pilallehemmottelua niin paljon, että rajoittivat joululahjojen määrän kolmeen. Siis koko suku sai antaa lapselle yhteensä kolme lahjaa. Vuoro ymmärtääkseni kiersi isovanhemmilta ja enoilta toisille.

Ystäväni serkut ovat kertoneet myöhemmin, että he avasivat omia lahjaröykkiöitään salaa vaatekaapissa ja säälivät serkkupoloaan. Kolmen paketin ressukka ei itse muista lainkaan, että olisi saanut jotenkin niukasti joululahjoja. Joulut olivat onnellisia – ja lahjat toivottuja.

Juuri tuolta minusta tuntui, kun viikko sitten sain sähköpostiini kahden hengen kotitaloutemme selkäreppulaskelmat. Ekologisella selkärepulla viitataan siis kaikkiin niihin kiinteisiin luonnonvaroihin, joita kuluu tavaroiden ja palvelujen tuotannossa ja käytössä jossain vaiheessa, jossain päin maailmaa. Olimme osallistuneet puolisoni kanssa Suomen luonnonsuojeluliiton KotiMIPS-hankkeen esitutkimuksiin, ja nyt asumiseemme ja ruokailuumme liittyvät selkäreput oli saatu laskettua.

Tässä kohtaa pieni taustoitus lienee tarpeen. Asustamme puolisoni kanssa kahdestaan 47 neliön asuntoa Helsingin Käpylässä. Emme siis elä maalla omavaraistaloudessa, vaan keräämme ruokamme pääasiassa lähi-Alepan hyllyiltä. Olemme kasvissyöjiä, mutta syömme päivän lämpimän aterian ihan tavallisessa lounasravintolassa. Meillä ei ole sähkösaunaa tai astianpesukonetta, mutta käytämme A-luokan jääkaappi-pakastinta ja pyykinpesukonetta. Kaikissa mahdollisissa valaisimissamme on energiansäästölamput. Pattereissamme juoksee helsinkiläistä fossiililämpöä, mutta sähkö sentään saadaan savolaisesta tuulivoimalasta.

Jos asumisestamme ja elämisestämme haluaa sanoa jotakin yhdellä lauseella, voi todeta, että olemme toteuttaneet ne ympäristöystävälliseksi katsotun elämäntavan helpot ratkaisut. Olemme tehneet pieniä tekoja, jotka eivät vaadi juuri ylimääräistä vaivaa, mutta joiden sanotaan silti keventävän ympäristötaakkaa. Elämämme on ollutkin koko ajan sen verran mukavaa, että olen epäillyt rajallisten askeltemme kantavuutta. Suomalainen ei usko tuloksiin ilman itkua, kärsimystä ja hampaiden kiristelyä!

Olinkin iloisesti yllättynyt, kun MIPS-lukumme näyttivät sekä asumisen että ruokailun osalta yli puolet keskivertosuomalaista pienemmiltä. Vau, ehkä pyykin pesulämpötilojen lasku ja stand by -tilojen sammuttelu ei ollutkaan mennyt hukkaan! Kannatti jättää eläinperäiset tuotteet vähemmälle ja suosia kotimaista luomua. Tuijottelin MIPS-numerojamme ylpeänä kuin aikoinaan kiitettävää arvosanaa joulutodistuksessa.

Asuminen ja ruokailu muodostavat karkeasti ottaen puolet suomalaisten kotitalouksien ympäristökuormituksesta. Keskivertosuomalainen taas kuluttaa tällä hetkellä noin neljän maapallon verran luonnonvaroja. Meidän helpoilla nakeillamme kotitalouksien kokonaiskuormituksesta näyttäisi saavan ainakin neljänneksen pois. Jos myös valtio ja yritykset tsemppaisivat vähän ja pinnistäisivät kokoon samanlaiset säästöt, oltaisiin jo yhdessä maapallossa. Kiltti Joulupukki, jos nyt satut lukemaan tätä siellä Korvatunturilla, niin panisitko Suomelle pakettiin hiukan yhden pallon politiikkaa?