Jaan opiskelija-asunnon yhdeksän muun opiskelijan kanssa. Yhteisestä keittiöstämme löytyy ilmeisesti noin ikään kuin periaatesyistä kaksi roska-astiaa. Toinen, viikoittain aina ensimmäisenä ääriään myöten täyttyvä astia kantaa nimeä general waste, kun taas toinen on merkattu erikseen sanoilla mixed waste. Ohjeistuksen mukaan astioista ensimmäinen on varattu  muovi-, pahvi-, paperi- sekä metallijätteille ja jälkimmäinen puolestaan kaikenkarvaisille kaatopaikkaan joutaville – tässä tapauksessa esimerkiksi myös ruoantähteille – joita ensimmäiseen astiaan ei ole suotavaa panna.

Käytännössä olen kuitenkin hieman skeptinen, kuinka mallikkaasti jätteiden lajittelu täällä lopulta toteutuu. Ensinnäkään en voi mennä takuuseen, kuinka huolellisia kanssa-asujani ovat erinäisiä muovikääreitä, tölkkejä ja pahvipakkauksia pois heittäessään – kun kämppiksiä on näinkin monta, yleinen asenne voidaan toisinaan pukea sanoiksi: ”Hällä väliä, tämä ei ole minun ongelmani.” Toisekseen, asuntoloidemme pihoja koristavat suuret harmaat jätelaarit ovat ulkoisesti tismalleen samannäköisiä niin lajiteltua kuin kaatopaikkajätettäkin varten. En siis uskalla mennä takuuseen siitäkään, kuinka tarkkaan opiskelijat lukevat roskalaarien sivustoja saadessaan kukin vuorollaan vastuulleen epämieluisan tehtävän raahata roskajätesäkkejä ulos asuntolasta. (Mainittakoon myös, että kaikista yrityksistäni huolimatta en ole saanut selville, mikä on tuon niin sanotun lajitellun jätteen – mixed waste – lopullinen päätepysäkki.)

Yleishuomiona voinen todeta, ettei kierrätys ole erityisen kova sana täällä Englannissa. Pullonpalautusjärjestelmää ei ole, ja biojätteiden kierrättämistä on turha edes mainita. Kaiken lisäksi pakkausmateriaaleissa ei juurikaan muovia säästellä. Ruokakauppojen hyllyt notkuvat muoviin pakattuja tuotteita aina tuoreista hedelmistä ja vihanneksista mikrolämmitystä odottaviin einesruokiin. Kahviloissa keksit ja muffinssit myydään useimmiten muovikääreisiin yksittäispakattuina, ja paikallisessa opiskelijoiden illanviettoihin erikoistuneessa tapahtumapaikassa oluttuopin saa aina kouraansa kertakäyttöisessä muovimukissa.

Erään edistysaskeleen Leicester on kuitenkin Helsinkiin nähden ottanut. Täällä kaduille roskaamisesta voi rapsahtaa viidenkymmenen punnan (noin 57 euron) sakot, tietenkin siis siinä tapauksessa, että tihutöistään jää kiinni. Idea on sinänsä mainio, mutta hieman ristiriidassa sen arkipäivän havainnon kanssa, että roskapönttöjä saa julkisilta paikoilta toden totta hakemalla hakea.

Lavalta löytyi kotiini mm. söpö lipasto ja jakkara. Hyvää tavaraa olisi ollut enemmänkin, mutta koska lava seisoi ulkona, menivät vähänkin herkät materiaalit nopeasti pilalle sateessa. En ollut ainoa, joka lavaa kävi penkomassa – eräänä iltana kuulin, kuinka ohi kulkenut nuoripari innostui puhumaan “aarteista”, joita tuollaisilta lavoilta saattaa löytää.

Roskalava auttaa asukkaita pääsemään helpolla tavalla jätteistään eroon. Toisaalta tavaran sinne dumppaaminen on liiankin helppoa. Taloyhtiömme käytäviin kyllä kiinnitettiin ohjelappuja, joissa kerrottiin, millaista tavaraa lavalle saa viedä. Ongelmajätteet ja kodinelektroniikka eivät kuulu jätelavalle vaan omaan kierrätyspisteeseensä. Ilmeisesti viesti olisi pitänyt muotoilla vielä selkeämmin, sillä joku oli kiellosta huolimatta tuonut lavalle vanhan jääkaappinsa.

Minun olisi tehnyt mieli laatia roskalavan viereen kyltti, jossa esittelisin lyhyesti muita mainioita tapoja omasta tavarasta eroon pääsemiseen – sellaisia, joiden avulla tavarat tai niiden materiaalit päätyvät kaatopaikan sijaan hyötykäyttöön. Kierrätyskeskus on mahdottoman helppo sellainen, lisäksi monet hyväntekeväisyyskirpputorit ottavat maksutta vastaan hyväkuntoista tavaraa. Kaikki lavalle päätynyt tavara ei nimittäin ollut lainkaan “roskaa”, eli rikki mennyttä tai käyttökevotonta kamaa. Nykyään roskaksi taitaa kelvata mikä tahansa esine, jota omistaja ei vain jostain syystä enää jaksa katsella silmissään!

Hämmentävin lavalöytöni oli tiukasti solmulla suljettu pehmeä jätesäkki. Tietysti kiinnostuin ottamaan selvää siitä, mitä se sisältää! Taisteltuani solmun auki vedin säkistä ulos kolme kaunista ja hyväkuntoista villakangastakkia. Mitä ne tekevät jätelavalla, kun Uffin keräyspisteeseen kiikutettuna niistä voisi olla iloa ja hyötyä vielä monelle käyttäjälle?

Harmistuneena ongin takit ylös ja päätin itse viedä ne vaatekeräykseen. Mutta mitä – niiden kauluksiin ja kyynerpäihin oli leikattu saksilla siistit viillot. Takeista luopunut käyttäjä on näin varmistanut, ettei kukaan pääse hyötymään hänen jämistään. Sääliksi kävi kauniita takkeja!

Omien jätteiden sabotointi hyödyntämiskelvottomiksi näyttää mielestäni pöyristyttävältä toiminnalta. Toisaalta tuo halveksimani leikkely on ehkä saanut alkunsa siitä asenteesta, että takkien omistajan mielestä toisten hylkäämän rojun penkominen näyttää hämärältä hommalta. Kunpa voisimme ymmärtää toisiamme paremmin – minä roskansa pyhittävää takkirouvaa ja hän minua, joka toivoisin, ettei eräänä päivänä olisi enää olemassa roskaa vaan ainoastaan monenlaisia kierrätettäviä ja hyödynnettäviä materiaaleja!

Lue pääkaupunkiseudun hyvistä dyykkauslavoista ja jätä omat vinkkisi muille: Roskalava HKI Facebookissa

Nämä olivat tiivistetyt ohjeet uuden kotipaikkamme, sveitsiläisen Arlesheimin kunnan, sekajätteen käsittelyyn. Käytännössä sveitsiläisen jätteenkäsittelyjärjestelmän sisäistäminen vei hetken aikaa. Enkä silti ole täysin vakuuttunut, että tämä on kuluttajien jätehuollossa kokonaisekologisin maan.

Vain tietynlaiset jätepussit kelpaavat

Kotimme yhteydessä ei siis ole minkäänlaisia yleisiä, koko kuuden asunnon yhteisiä talon roskiksia, jotka joskus tyhjennettäisiin. Sen sijaan nämä sekajätepussit kerätään maanantaisin. Papereille, pahville ja tekstiileille on omat keräyspäivänsä joko kerran kuussa tai harvemmin

Sekajätteitä ei siis saa laittaa mihin tahansa muovipussiin, vaan vain tiettyihin, kiristysnarulla varustettuihin ja kaupoista erikseen ostettuihin. Näiden lisäksi on ostettava pusseihin kiinnitettäviä tarroja noin euron kappalehintaan.

Lasit ja metallit viedään keräyspisteisiin, joita on tiheästi. Joissakin lasipulloissa on pantit, mutta useimmissa ei. Pullot, niin muoviset kuin lasiset, voi viedä yleensä myös kauppoihin. Muovisille “maitopulloille” on omia keräyskorejaan. Muutoin esimerkiksi muovijätettä ei kerätä erikseen.

Nestekartonkipakkausten erilliskeräys on vasta käynnistymässä. Biojätteet voi viedä mahdollisin yhteiskomposteihin, mutta niitä ei erilliskerätä. Kerrostaloissa voi olla myös lukitut jäteastiat, joihin roskiaan voi viedä minä päivänä tahansa.

Sveitsiläinen ottaa jätteet vakavasti

Sveitsiläiset suhtautuvat suurella vakavuudelle jätteiden käsittelyyn. Isompien kaupunkien ulkopuolelle yhteisöt ovat niin tiiviitä, että myös naapureiden jätetoiminaa tarkkaillaan. Suomalaisnainen kertoi, kuinka hän oli tietämättömyyttään jättänyt roskapussin väärän kiinteistön luo. Eräs naapuruston jäsen oli havainnut tämän, avannut pussin, löytänyt jonkun paperin, jossa oli naisen nimi, ja saapui ovelle pitämään puhuttelun.

Hienoa on, ettei kukaan voi muiluttaa taloyhtiöön sekajätteisiin vaikkapa elektroniikkaromua tai rikkinäisiä huonekaluja. Niiden toimittamisesta asianmukaiseen keräykseen on huolehdittava itse tai odotettava mahdollisesti sopivaa keräyspäivää. Lisäksi jätemaksut tuntuvat konkreettisemmilta, kun jokaiseen sekajätepussiin menee tarran ja erityisen pussin muodossa euron verran rahaa.

Jätesysteemit vaihtelevat kantoneittain, joten kaikkialla järjestelmä ei ole sama kuin meillä.

Kierrätystä, ei vähennystä

Minua vaivaa silti se, ettei täälläkään järjestelmä pureudu perusongelmaan eli jätteiden vähentämiseen. Elintarvikemyymälöiden monipakkaustarjoukset kääritään muoveihin, ja pantittomat pullot eivät kannusta edes kierrätykseen. Korkea elintaso tuo uusia laitteita ja taas lisää jätettä.

Tästä viimeaikaisena esimerkkinä ovat Nespresso-koneet. Paljon suosiota Sveitissä saaneissa laitteissa kahvikupillinen tehdään erillisestä, alumiinista valmistetusta kapselista. Kahvinautintoa hehkutetaan, vaikka samalla tiedostetaan alumiinin ja alumiinijätteen ongelmat. Toki kapseleiden kierrätykseen annetaan ohjeet, mutta parempi olisi tietysti juoda kahvinsa kapselitta.

Sekajätemaksut ovat loppujen lopuksi niin pienet, etteivät ne taida keski- tai hyvätuloista sveitsiläistä houkutella jätteiden pienentämiseen. Ylipäätään myös täällä siis tuntuu siltä, että on helpompi kehitellä kierrätystä kuin aidosti pyrkiä elintapaan, joka ei tuottaisi juurikaan jätettä.

Kirjoittaja Mari Koistinen emännöi kulutusasioita käsittelevää Kulutusjuhla-blogia.

Olen lueskellut jo jonkin aikaa Alan Weismanin Maailma ilman meitä -nimistä kirjaa, joka käsittelee sitä, mitä maailmassa tapahtuisi, jos ihminen yhtäkkiä katoaisi. Kirjan lukeminen on osoittautunut varsin hankalaksi, koska se on niin valtavan kiinnostava, että vähän väliä se innostaa ottamaan aiheistaan enemmän selvää. Toistaiseksi häkellyttävimpiin tietoihin törmäsin etsiessäni Internetistä tietoa Tyynenmeren jätepyörteestä.

En tiedä tarpeeksi erilaisista tavoista käsitellä jätettä sen jälkeen, kun itse olen sen kotonani lajitellut ja pihalle kantanut, että voisin ottaa kantaa erilaisten tapojen hyötyihin  ja haittoihin. Yhdestä asiasta olen kuitenkin aivan varma: Kaikki tuo maailman jätevuorissa ja meren jätepyörteissä oleva roska ei millään voi olla välttämätöntä hyvinvoinnin kannalta. Lisäksi suuressa osassa maailmaa jätteiden käsittely ei ole lähelläkään sitä vaatimatontakaan tasoa, jolla Suomi on. Tuoreessa muistissani on edelleen, kuinka Thaimaassa asuessani pienessä kylässämme savusi aina silloin tällöin jollakin pihalla muovirovio, koska minkäänlaista muuta systeemiä jätteen käsittelyyn ei ollut. Ellei vaihtoehtona pidä sitä, että osa kotitalouksista heitti roskansa pusseissa kylän takana sijaitsevaan metsään tai hautasi ne maahan. Sitten vain toivottiin, että ne sieltä katoaisivat johonkin. Lasten mukaan metsä oli kirottu ja sinne mennessä tuon kirouksen luonne näyttäytyi paremmin kuin hyvin. Hajonneita, tahmaisia paristoja keräilimme kylän teiden varsilta ja minäkin toin niitä rinkassani Suomeen kierrätettäväksi vaikka tiesin, etteivät kylän jäteongelmat sillä ratkea.

Yhä useampi kuluttaa yhä enemmän yli tarvitsemansa tason, yhä useammat toivovat voivansa tehdä näin ja yhä harvemmat miettivät hetkeäkään, mitä tavaralle tapahtuu, kun siihen on kyllästynyt tai se on hajonnut huonon laatunsa takia. Lisääntyvään materiaaliseen kulutukseen myös kannustetaan mitä oudoimmilla Älä ruoki lamaa -kampanjoilla. Villasukan parsiminen on synti ja vesi pitää ostaa maustettuna pulloissa, koska vesipullon täyttäminen kraanasta tavallisella vedellä on junttia eikä trendikäs talviurheilija missään tapauksessa voi laskea mäkeä samoissa vermeissä tai samalla lumilaudalla yhtä talvea pidempään. Lomaparatiisit näyttäytyvät turistille aivan erilaisina kuin ne usein mm. juuri jäteongelmiensa takia ovat. Poissa silmistä eli poissa mielestä saa hölmön länsimaisen uskomaan eksoottisen paratiisin olemassaoloon.

Kirjoittaessani tätä tekstiä olen matkaillut Venäjällä vajaan viikon verran. Olen tähän mennessä juonut yksinäni lukemattomia pullollisia pullotettua vettä, koska kraanavesi on oikeasti juomakelvotonta. Ihmiset, jotka asuvat maissa, joissa vesijohtovesi on juomakelpoista, saavat siis nauttia todelllisesta luksuksesta, mutta ostavat vetensä mieluummin pulloissa. Esimerkiksi tässä kohden voi miettiä, onko pienimmilläkin valinnoilla sittenkin merkitystä.

Suuret ratkaisut ovat jätteidenkin kohdalla tietenkin suurempien päättäjien ja teollisuuden käsissä, mutta yksittäisen kuluttajan ja yksittäistenkin ostopäätösten roolia ei vain voi väheksyä. Maailmassa ei tuotettaisi niin montaa muovista leikkiautoa, jos jo valmiiksi lelukasojen keskellä elävä rikkaiden maiden lapsi saa aina uuden niin halutessaan. Niin monta hyllyllistä erilaisia pullotettuja juomavesiä ei kaupoissamme olisi, jos osaisimme arvostaa kraanoistamme tulevaa puhdasta juomakelpoista vettä (jolla muuten pesemme myös itsemme ja huuhtelemme vessamme). Ja niin montaa rutattua muovipulloa tai leikkiautoa ei kaatopaikallekaan päätyisi.

Lähteet:

CO2-raportti (2010). Jätteiden kierrätys ei toimi Suomessa. http://www.co2-raportti.fi/index.php?page=ilmastouutisia&news_id=2145 (julkaistu 4.4.2010, luettu 6.1.2011).

Weisman, Alan (2009). Maailma ilman meitä. Jyväskylä: Atena Kustannus Oy.

1. Lajittelu on vaikeaa
Ei. Kvanttifysiikka on vaikeaa. Todennäköisesti osaat lukea, laskea, ja käyttää tietokonetta. Nämä kaikki asiat vaativat takuulla enemmän kuin se, että osaat laittaa roskan oikeaan laatikkoon.

2. Bioroskis haisee
Haisevat ne biojätteet siellä tavallisessakin roskiksessa. Kaatopaikan sekajätevuorissa ne vasta haisevatkin tuottaen metaania, joka on ympäristölle haitallinen kasvihuonekaasu.

3. Lajittelu ei koske minua, koska kyllä muut hoitavat
Miksi hoitaisivat? Sinun puolestasiko? Odotatko, että ovelle tulee kierrätysviraston mies laittamaan jäteasiasi kuntoon? Uneksi vain. Sitä paitsi ympäristöstä huolehtiminen on ihan kaikkien yhteinen velvollisuus, turha rimpuilla.

4. Minun ei tarvitse lajitella, koska en tuota jätettä
Etkö sitten yhtään? Pienetkin määrät kannattaa kierrättää. Jos taas olet todella onnistunut välttämään turhia jätteeksi muodostuneita tavaroita, onnittelemme lämpimästi. Pyydämme myös, että otat yhteyttä kulutusguruun, hän haluaa oppia sinulta lisää aineettomuuden tiellä.

5. Lajittelu ei kannata
Jaa, kenen näkökulmasta tarkasteltuna? Jätehuolto ja raaka-aineiden kierrättäminen on iso bisnes, ja kierrätysmateriaalien käyttäminen säästää myös ympäristöä. Miten niin ei siis kannata?

6. Lajittelemalla leimautuu ekopelleksi
Kyllä se vaatii myös takkutukkaa, jossa asuu suojeltu lintupopulaatio.

7. Lajittelu vie aikaa
Totta, sillä jotkut keräyspisteet sijaitsevat hiukan takapihaa kauempana. Jos et kuitenkaan päästä purkki- ja tölkkikasojasi kasvamaan aivan hirveiksi, hoituu niiden vieminen muun tekemisen ohessa. Taloyhtiölle voi myös esittää toiveen pönttövalikoiman kasvattamisesta lasin- ja metallinkeräysastioilla.

8. En voi lajitella, koska keittiöön mahtuu vain yksi roskis
Vähän luovuutta hei! Ota käyttöön jonkun komeron alaosa ja kerää eri tyyppiset roskat eri pusseihin. Pusseja voi tyhjennellä säännöllisesti ennen kuin keräymät valtaavat koko keittiön.

9. Lajittelu on tyhmää
Meinaatko, että lajittelu on yhtä tyhmää kuin luonnonvarojen haaskaaminen, kauniiden ja rohkeiden fanittaminen tai tv-ohjelmien kääntäminen klingoniksi? Maailmassa monta on tyhmää tyhmää asiaa. Lajittelu ei ole listan kärjessä.

10. Kaatopaikat ovat kauniita
Joo mutsis on.

Suomessa sähkö- ja elektroniikkalaitteiden valmistus kuluttaa enemmän luonnonvaroja kuin laitteiden käyttö. Siksi on parempi käyttää samaa laitetta pidempään, ja tarvittaessa korjauttaa se, kuin vaihtaa vähemmän energiaa kuluttavaan uudempaan malliin. Elektroniikan käyttöikä on kuitenkin laskenut viime vuosina. Länsimaissa tietokoneen käyttöikä putosi vuosien 1997 ja 2005 välillä kuudesta vuodesta kahteen, vaikka valmistajien mukaan koneiden pitäisi toimia noin seitsemän vuotta.

Kuluttaja pitää usein uuden laitteen ostamista halvempana ja vaivattomampana vaihtoehtona kuin vanhan korjaamista. Tähän vaikuttavat uusien laitteiden pudonneet hinnat, korjauksen kokeminen hankalaksi ja varaosien saamisen vaikeus. Yritysten tulisi panostaa siihen, että myös vanhempiin laitteisiin olisi tarjolla varaosia, ja että kunnostus sujuisi vaivattomasti ja olisi kuluttajalle edullisempi vaihtoehto kuin uuden laitteen ostaminen. Mitä enemmän ja kauemmin laitevalmistajat tarjoavat varaosia ja yhteensopivia lisävarusteita, sitä kestävämpää kulutuselektroniikan käytöstä tulee. Esimerkiksi latureiden yhteensopivuus eri mallien ja merkkien kanssa on askel parempaan.

Nykyinen lainsäädäntö velvoittaa kaikki maahantuojat ja valmistajat hoitamaan sähkö- ja elektroniikkaromun keräyksen, uudelleenkäytön ja kierrätyksen. Käytöstä poistuneet elektroniikkalaitteet luokitellaan ongelmajätteeksi, eikä niitä saa heittää tavallisten roskien sekaan. Lainsäädännön ensisijaisena tavoitteena on elektroniikkaromun uudelleenkäyttö, ja vasta sen jälkeen purku ja kierrätys materiaalina. Suomessa keräykseen palautuneesta elektroniikkaromusta kuitenkin vain murto-osa päätyy uudelleen käytettäväksi. Laitteet ovat monesti lojuneet omistajansa kaapeissa niin kauan, että uusien tuotteiden markkinoilta löytyy jo paljon monipuolisempia malleja edulliseen hintaan. Käytettyjen laitteiden suppeat valikoimat ja uusien laitteiden alhaiset hinnat houkuttavat epäröivää kuluttajaa valitsemaan uuden tuotteen. Ostajat eivät myöskään välttämättä tiedä, mistä heidän paikkakunnallaan voi hankkia käytettyä elektroniikkaa.

Jokainen voi lisätä uudelleenkäyttöä toimittamalla käytetyn laitteensa keräykseen heti käytön loputtua. Parhaiten laite saadaan hyötykäyttöön, kun se toimitetaan suoraan kunnostukseen ja uudelleenkäyttöön erikoistuneelle taholle, ja mukaan liitetään myös siihen kuuluvat johdot ja lisävarusteet.

Luonnonvarojen säästämiseksi on tärkeää kierrättää uudelleenkäyttöön kelpaamaton elektroniikkajäte. Esimerkiksi matkapuhelimien materiaalista suurin osa voidaan ottaa talteen ja käyttää uudelleen. Suomessa myydään kaksi miljoonaa kännykkää vuodessa. Kahdesta miljoonasta käytöstä poistetusta kännykästä saisi kierrättämällä talteen 30 kiloa kultaa, 600 kiloa hopeaa ja 20 tonnia kuparia, muovista puhumattakaan. Toistaiseksi lähes puolet käytöstä poistuneista kännyköistä päätyy kuitenkin lojumaan pöytälaatikoihin.

Elektroniikkajätteen käsittely on maailmanlaajuinen ja kasvava ongelma. Esimerkiksi pelkästään Suomessa käytöstä poistettuja televisioita kertyi viime vuonna noin 9 400 tonnia, mikä tarkoittaa lähes 350 000:ta vastaanotinta vuodessa. EU:ssa arviolta jopa 75 prosenttia elektroniikkajätteestä on niin kutsuttua “hidden flowta”, eli se jää keräys- ja käsittelytilastojen ulkopuolelle, ja voi päätyä kaatopaikoille tai kehitysmaihin. Suomessakaan kaiken elektroniikkajätteen osalta ei tiedetä, mitä sille tapahtuu. Puhelimien ja tietokoneiden kohdalla tilastojen ulkopuolelle jäävien jätevirtojen suuruus voi olla kymmeniä prosentteja.

Eurooppalaisilta kuluttajilta peräisin olevaa elektroniikkajätettä on kuljetettu lainsäädännön vastaisesti kehitysmaihin, muun muassa Kiinaan ja Ghanaan, joissa resursseja sen asianmukaiseen käsittelyyn ei ole. Greenpeacen mukaan EU:sta lähtee elektroniikkajätteen viennin kieltävästä lainsäädännöstä huolimatta päivittäin Afrikkaan tuhansia vanhoja elektroniikkalaitteita ja niiden osia. Jotkin laitteista korjataan ja otetaan uudestaan käyttöön, mutta suuri osa päätyy hajotettavaksi. Kehitysmaissa vaarallisia aineita sisältäviä laitteita saatetaan esimerkiksi polttaa tai purkaa käsin ilman suojaimia. Purkajien lisäksi myrkyllisille aineille altistuvat jätteenkäsittelyalueiden asukkaat. Elektroniikkavalmistajien tulisikin kantaa vastuunsa tuotteen koko elinkaaresta valmistuksesta aina jätteenkäsittelyyn saakka.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin osoitteessa nuukuusviikko.fi

Viinimarjoja kerrostalomiljööstä

Vantaalainen Anna-Stiina on edistänyt omassa taloyhtiössään omavaraista ruokataloutta. ”Ehdotin, että pihalle istutettaisiin musta- ja punaviinimarjapensaita sekä omena- ja kirsikkapuita asukkaiden hyödynnettäväksi.” Taloyhtiössä asialle lämmettiin heti, ja pensaista tuli marjaa jo seuraavana kesänä. ”Kävimme naapurirapun pikkutytön kanssa poimimassa tuokolliset”, Anna-Stiina kertoo.

Luontosuhteiden riitasointuja rivitalossa

Kotkalaisessa rivitalo-osuuskunnassa pihamaan käytöstä ei ole löytynyt yhtä suurta yhteisymmärrystä. ”Taistelun takana on ollut se, että pikkulintuja saa vielä syöttää talvisin”, pahoittelee näyttelijä Lise. ”Hiiriä pelätään niin, että kasvijätekin tungetaan mustiin jätesäkkeihin ja laitetaan sekajätteeseen. Tarvittaisiin yhteinen lehtikomposti tai tarpeeksi suuri biojäteastia”, Lise pohtii.

Lenkkisauna, yhteispora ja kierrätyshylly lehdille

Helsinkiläisellä maantieteilijällä Vuokolla on monipuolisia kokemuksia taloyhtiöiden hyvistä käytännöistä. ”Taloyhtiön sauna ja erityisesti yhteiset lenkkisaunavuorot ovat omia suosikkejani. Lapsuudenkodissani taloyhtiössä oli myös oma pieni uima-allas”, hän kirjoittaa. Vuokon mielestä taloyhtiöissä kannattaa huolehtia pyörien ja ulkoiluvälineiden hyvästä ja turvallisesta säilytyksestä. Lisäksi harvoin tarvittavien tavaroiden kuten työkalujen yhteiskäyttö voidaan saada taloyhtiöissä toimimaan. ”Luetuille aikakaus- ja viikkolehdille saa lisäkäyttöä lehtien kierrätyshyllyllä”, Vuokko ehdottaa.

Fiksut valinnat helpottavat taloyhtiön taloutta

Kiinteistöjen aiheuttamasta ympäristörasituksesta valtaosa syntyy energian ja veden käytöstä. Ensi vuoden alusta alkaen energiatodistuksia aletaan vaatia uudisrakennusten lisäksi myös yli kuuden asunnon asuinrakennuksilta. Mikäli oma taloyhtiö saa energiatodistukseensa vain välttävän arvosanan, nyt on hyvä hetki käynnistää toimintaa. Energiakatselmus on vakaa alku säästökuurille. Asuinkerrostalojen energiakatselmuksessa käsitellään kohteen energian ja veden käytön nykytilanne, kuvataan LVIS-järjestelmien toiminta ja käyttö sekä esitetään säästötoimenpide-ehdotukset perusteluineen, säästövaikutuksineen ja takaisinmaksuaikoineen.

Kun tilastojen mukaan keskimäärin 35 – 45 prosenttia hoitovastikkeesta kuluu lämmitys-, vesi- ja kiinteistösähkökustannuksiin, energiakatselmuksella voi saada aikaan myös rahallista säästöä. Lisäksi energiakatselmuksen tekemiseen samoin kuin muun muassa rakennuksen ulkovaipan korjaamiseen sekä ilmanvaihto- ja lämmitysjärjestelmien parantamiseen voi saada julkista energia-avustusta. Energian käytön tehostamisen ohella on hyvä tarkistaa, mitä sähköä taloyhtiöön tilataan. Kestäviä vaihtoehtoja löytyy esimerkiksi luonnonsuojeluliiton Norppaenergia-merkin saaneilta sähköntuottajilta.

Taloyhtiöissä on myös mahdollista parantaa jätteiden kierräystä ja edistää kestäviä liikkumismuotoja. Esimerkiksi turvallinen ja helppokäyttöinen pyöräsäilytys tukee taloyhtiön kevyen liikenteen välineiden käyttäjiä. Pyöräpysäköintiä koskevan rakennustieto-ohjeen mukaan asuintaloissa tulisi varata tilaa yhdelle polkupyörälle 30 kerrosneliömetriä kohti. Halpojen autopaikkojen järjestäminen taas saattaa tarkoittaa sitä, että koko taloyhtiön väki pannaan maksamaan autoilevien talouksien liikkumiskustannuksia.

Annukka Berg

Artikkeli on julkaistu aiemmin Luonnonsuojelijassa (5/2008)

Siis kyllä, lasinsirut ovat vaarallisia ja inhottavia – löysi niitä sitten pyöränkumista, koiran tassusta tai omasta jalkapohjastaan. Tämän kesän saldo taitaa omalla kohdallani olla kolme rengasrikkoa ja erinäinen määrä painokelvotonta tekstiä. Olen itsekin huolissani roskaantumisesta, mutta mielestäni on silti harkitsematonta hylkiä uudelleen täytettäviä lasipulloja sen vuoksi, että joskus niiden kanssa sattuu vahinkoja (ja että murto-osa niiden käyttäjistä ei ymmärrä pitää huolta puteleistaan). Lasiset, uudelleen täytettävät pullot kun ovat huomattavasti alumiinitölkkejä ja myös uudelleen täytettäviä muovipulloja ekotehokkaampia.

Sinänsä ymmärrän kyllä, miten tarpeellista ja houkuttelevaa on puuttua roskaantumiseen. Roskaongelma tunkee omaan asuinympäristöön, ja sen havaitsee väkisinkin – vähän eri juttu kuin esimerkiksi jonkun ympäristöjen pikkuhiljaa etenevän kemikalisoitumisen kohdalla. Ongelmalle on myös olemassa helppo “ratkaisu” : roskat roskikseen ja sieltä kaatopaikalle, jossa ne eivät sitten enää häiritse silmää ja kaikki on taas “hyvin”. Niin, paitsi että kaatopaikkojen kasvaminen ei ole kenenkään etu.

Päivittäinen roskista huolehtiminen on jo sinällään osoitus käytännön luonnonrakkaudesta ja hyvistä tavoista. Myös lasten kanssa tulee usein puhuttua tienvieruksen jätskipapereista, ja sitä kautta tehtyä yhteisiä huomioita ihmisen vaikutuksesta ympäristöön. Hiukan aikuisempana ja vastuullisempana pitäisi mielestäni kuitenkin pystyä katsomaan asioita hiukan laajemmin, ja miettiä koko roskien ja materian syntylähteitä. Sitä kautta voi päätyä mielenkiintoisille ajatuspoluille vaikkapa tarkastelemaan omaa ostoskoriaan, veropolitiikkaa tai vaikkapa houkuttelevien pakkausten tarvetta.

Kyllä, puhun omasta kokemuksesta. Huipputieteellisen oman jätteentuotannon havainnollistamisprojektin ensimmäinen motiivi oli laiskuus ja aikaansaamattomuus (sisäinen kotihengettäreni kun ei yleensä intoile siivouksen perään – ai mitä, eikö sinunkaan?). Sen seurauksena kuitenkin alkaa tuntua, että motivaatio jätteen synnyn ennaltaehkäisyyn kasvaa näin omalta osalta. Ottaa päähän alkaa raahaamaan kaikkia säkkejä keräyspisteisiin, vaikka aurinko paistaakin ja kuormamuulipyöräily tunnetusti kohottaa kuntoa.

Keskustelin taannoin ystäväni K:n kanssa, joka ihan oikeasti välttää mm. pakkausjätteitä laiskuussyistä. Häntä ei kiinnosta ensin säilöä eri jätejakeita pikkuyksiössään ja sitten raahailla niitä eri puolilla kaupunkia sijaitseviin säiliöihin (vaikka oikeasti hänen lähellään on keräyspisteitä järjestetty aika hyvin, pikkumiinuksena voi ehkä todeta, että niiden takana Kallion pultsarit huolehtivat jätevesistään tuoden kierrätykseen tietynlaista elämyksellisyyttä.) Hänen vaivanvälttämisfilosofiaansa kuuluu myös tupakoinnin lopettaminen, sillä on kovin ärsyttävää raahautua sisäpihalle polttamaan parvekkeen puuttuessa. Puolivahingossa näistä ensisijaisesti mukavuutta lisäävistä valinnoista on tullut myös ympäristövaikutuksia.

Minusta tuntuu, että lungista ja vaivaa välttelevästä elämäntavasta voisi olla opittavaa. Siis myös protestanttisen etiikan kyllästämälle ympäristöihmiselle jonka mukaan ympäristöstä huolehtiminen on yhteinen velvollisuus eikä sen tarvitse olla niin kivaa. Mutta ehkä pikkuinen ajatustyö voisikin säästää sekä aikaa että vaivaa? Jätteen synnyn välttäminen vapauttaa myös aikaa roinan hankinnasta, soijamaitopurkkien huuhtelusta ja muulilenkeistä mukavampiin asioihin.

(Ja jos oikeasti pidät purkkipyykistä tai kamojen raahaamisesta eri puolille kaupunkia, niin ota pikaisesti yhteyttä! Voin järjestää sinulle elämäsi ihanimman päivän!)

Kenties tuntuisi luonnollisimmalta jättää koiran jätökset luontoon maatumaan, eikä kuskata niitä muovipussin sisässä kaatopaikan täytteeksi. Taajama-alueella luontoa on kuitenkin melko niukasti, eivätkä kaupunkien puistot eivät kaipaa koirankakkaa lannoitteekseen. Päinvastoin, sellaisenaan, ilman kompostointia se on (kuten esimerkiksi hevosen lantakin) liian ”vahvaa” ja voi jopa vioittaa kasvien juuria ja tappaa ne.

Luonnontilaisessa pusikossa tai metsässä koiran jätökset maatuvat luonnon oman prosessin mukana.

Tuuli Turtola