Nykyään yhä useampi mainostaja haluaisi brändiinsä jotakin vihertävää. Kuluttajaviraston tuoreessa valvontakampanjassa seurattiin viikon ajan lehdissä, radiossa ja televisiossa esitettyjä mainoksia. Kampanja osoitti, että huoli ilmastonmuutoksesta on saanut monet yritykset muuttamaan toimintatapojaan, mutta mainoksissa muutoksista ja niiden seurauksista annetaan turhan positiivinen kuva.

Kuluttajaviraston linjana on, että yritys voi kertoa markkinoinnissaan siitä, mitä se on tehnyt ympäristön hyväksi. Samalla se ei saa välittää sellaista mielikuvaa, että kuluttaja voi tuotteen ostamalla tehdä oman osuutensa ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

On hyvä, että Kuluttajavirasto katsoo viherväittämien perään, sillä ei ole reilua, jos härskein retostelija saa vastuulliset kuluttajat puolelleen. Ihmisiä ei pidä myöskään sumuttaa luulemaan, että maailma pelastuu, kun ostetaan uusia ja uusia asioita, joissa on vain kierrätyspaperista tehty etiketti.

Samalla kuitenkin muistan oman reaktioni, kun kuuntelin edelliskeväänä esitelmää, jossa brittitutkijat olivat ottaneet selvää yritysten ympäristölupausten todellisesta laidasta. Mietin, että lupaisivatpa yritykset meillä edes jotakin. Laittaisivatpa mainostajat edes sen puun, auringon ja tulevaisuutta symboloivat lapset mainoksiinsa.

Ilmastouhon sijaan Suomessa tuntuu nimittäin olevan tapana voivotella vain maamme pienuutta ja pohjoista sijaintia. Kaikki voitava on muka tehty jo aikoja sitten. Ympäristöväittämillä ei pahemmin kilpailla.

Ympäristöseikkojen laajan esittämisen mainoksissa voi nähdä heijastavan myös niiden laajaa hyväksyttävyyttä yhteiskunnassa. Jos joka tolpassa kerrottaisiin esimerkiksi eri ruoka-aineiden hiilidioksidipäästöistä, tuntuisi oudolta mennä kauppaan ja jättää einesten ilmasto-ominaisuudet kokonaan huomiotta.

Vuonna 2005 markkinointiviestintään käytettiin Suomessa selvityksen mukaan noin 2,7 miljardia euroa. Jos ympäristöasioista ollaan hiljaa niinkin tärkeällä viestinnän saralla kuin mainonnassa, vaikuttaa se osaltaan ympäristöteemojen kuoliaaksi vaikenemiseen. Joskus pieni viherpyykkäys pesee maailmaa aidostikin hieman ympäristöystävällisemmäksi.

– Onko sulla matkoja tiedossa? hän kysyi. Itse hän kertoi olevansa menossa New Yorkiin.

Tajusin, että lomamatkojen selostaminen kuuluu tuttavapiirissäni peruskuulumisten vaihtoon. Jos matkalle ei olla lähdössä, siltä ollaan juuri tulossa. Eikä kyseessä ole mikään lähialuematkailu tai slow travel. Kiireiset työssäkäyvät suhauttavat Kuubaan tai kaupunkilomalle Cadiziin tietenkin lentokoneella.

En tiennyt mitä vastaisin. Ilmastosyistä olen päättänyt tehdä enää yhden lentämistä vaativan lomamatkan elämässäni. Yksi Kuuban matka tuottaa lähes seitsemän kertaa niin paljon ilmastopäästöjä kuin keskivertointialainen saa aikaan vuodessa.

Biletunnelmissa tuntui kuitenkin puisevalta alkaa selittää, että “kun on tää ilmastomuutos ja lentäminen on hirveän vahingollista”.

Aloin pohtia, miksi matkustelu on meille korkeakoulutetuille kolmekymppisille niin tärkeää. Matkustelevat tuttavani tietävät kyllä, mistä ilmastonmuutoksessa on kyse. He kierrättävät huolellisesti jätteensä, vähentävät lihansyöntiä ja saattavat jopa luopua autostaan. Miksi kaukomatkailusta ei olla valmiita luopumaan?

Olemmeko vain itsekkäitä ja nautinnonhaluisia? Aavistelemmeko, että pian lomalentelystä tulee liian kallista, kenties jopa kiellettyä, ja käsillä ovat viimeiset hetket päästä kauas pois?

Maailmalta löytyy kieltämättä kiinnostavia kolkkia. Rakastan itsekin matkustelua, enkä ole ollenkaan varma, pystynkö pysymään päätöksessäni.

Yksi syy ihmisten matkusteluintoon voi olla työn ja vapaa-ajan rajan hämärtyminen. Loma ei tunnu kunnon lomalta, jos työasiat eivät jää vähintään tuhannen kilometrin päähän.

Kysyin asiasta myöhemmin eräältä ystävältäni. Hänellä oli teoria: kyse on sosiaalisesta statuksesta. Kouluttautuneelle keskiluokalle on tärkeää osoittaa, että muut maat ja kulttuurit kiinnostavat. Ajatellaan, että matkustelu avartaa.

– Miten ne siellä New Yorkissa avartuvat? Menisivät edes Teksasiin, ystäväni tokaisi.

Ehkä asenteet kaukomatkailua kohtaan muuttuvat pikku hiljaa. Huomasin, että Helsingin Sanomien Gambia-matkailujuttu kirvoitti verkkoon paheksuvia kommentteja ilmaston pilaamisesta.

Uudet käsitteet saattavat myös auttaa. Ajatushautomo Demoksen Aleksi Neuvonen totesi lehdessä, että kuluttajia kannattaisi innostaa vähentämään hiilipäästöjään samaan tapaan kuin Pohjois-Karjala-projektilla kannustettiin ihmisiä syömään terveellisemmin.

Nyt tiedän, mitä vastaan jatkossa matkasuunnitelmiani uteleville kavereille. Sanon, että olen hiilidieetillä.

Käsillä oleva finanssikriisi ja sitä seuraava taloudellinen taantuma tulevat todennäköisesti  vähentämään kulutusta. Tämä voi parhaimmillaan koitua ihmiskunnan ja maapallon pelastukseksi. Esimerkiksi Elinkeinoelämän Tutkimuslaitoksen (ETLA) tekemän selvityksen mukaan suomalaisista 39 prosenttia on jo vähentänyt ainakin jonkin verran kulutustaan.

Taantuma ei kuitenkaan yksin riitä ilmastokriisin välttämiseksi ja sukupuuttoaallon pysäyttämiseksi. Aineellinen ja sosiaalinen kulutus on kytkettävä irti toisistaan. Aineellinen kulutus on sitä, mitä ihminen tarvitsee pysyäkseen hengissä. Sosiaalinen kulutus viittaa taas siihen, mitä kulutamme kulttuurillisten ja sosiaalisten paineiden alistamana.

Sosiaaliseen liittyvästä aineellisesta kulutuksesta, oli kyse sitten autosta, kesämökistä tai kultasormuksesta, on pyrittävä kokonaan irti. Muussa tapauksessa maapallo ei yksinkertaisesti kestä. Lisäksi tarvitaan maksimielintason käsitteen käyttöönottoa. Myös yrityksille tulisi määritellään suurin sallittu koko. Tärkeintä on turvata kohtuus.

Taloudellisen taantuman pelossa pääministeri Matti Vanhanen on kuitenkin sortunut elonkehän kannalta sietämättömiin lausuntoihin. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa (30.10.) Vanhanen peräänkuulutti kulutuksen kasvua: ”nyt on tärkeää huolehtia elvytyksestä, joka estää kotitalouksien kysynnän notkahduksen”. Samaan aikaan pääministeri on kuitenkin vakuuttanut Suomen ja Euroopan johtajuutta ilmasto- ja ympäristökysymyksissä. Kulutuksen kasvutavoitteet ovat kuitenkin räikeässä ristiriidassa ilmastotavoitteiden kanssa.

Hallituksen ensi vuoden budjetissa ilmasto- ja energiapolitiikan lisäksi toisena keskeisenä pääpainopisteenä onkin suomalaisten ostovoiman vahvistaminen veronkevennyksillä. Valitettavasti tavoiteltu lisäkulutus uhkaa romuttaa toimenpiteet hiilineutraalin Suomen edistämiseksi. Veropäätöksellä lisätään luonnonvarojen kulutusta sekä näin kiihdytetään ilmastokriisiä.

Taantuman pelossa on turha synkistellä. Kulutuksen vähentymisestä on syytä riemuita! On maapallon ja tulevien sukupolvien etu jos kulutus vähenee. Älä osta mitään päivän yhteydessä voi aluksi olla vaikka koko viikon ostamatta. Käännetään kulutus laskuun yhdessä!

Päätöksessä ei sitouduta tiettyihin päästövähennyksiin, vaan viitataan vain Hallitustenvälisen ilmastopaneelin arviointiraporttiin. Uhkana on, että tämän myötä ilmastonmuutoksen torjunnan vaatimasta tasosta saatetaan lopulta joustaa. Sen sijaan Kioton protokollan jo ratifioineet maat sopivat, että päästövähennysten tulee olla 25–40 prosenttia alle vuoden 1990 tason vuonna 2020.

Positiivisia puolia neuvotteluissa olivat saavutettu yhteisymmärrys kehitysmaille tärkeistä asioista, kuten teknologian siirrosta sekä sopeutumisen rahoittamisesta.

Balilta kantautuneista uutisista tuli sellainen olo, että ennen joulurauhan julistuksia on kyllä jokaisen mietittävä, mitä voisi tehdä ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Joulun viettoon kannattaa laskeutua lähinnä siksi, että itse kukin voisi ladata akut toimiakseen sen jälkeen entistä tehokkaammin ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Seuraavien kahden vuoden aikana on neuvoteltava varsinainen uusi ilmastosopimus. Kansalaisliikkeen painostus hallituksiaan kohtaan tulee olemaan tässä tärkeää.

Kotonakin voi tehdä paljon. Sähkökynttilät pois ikkunalaudoilta ja muistakaa hyödyntää uuniruokien jälkilämmöt! Kinkut sikseen ja juureslaatikoita poskeen!

Lisää vinkkejä