Tuntuu, että julkinen ydinvoimakeskustelu on laantunut viimeisimpien lupien myöntämisen jälkeen. Olen itsekin ajautunut ajattelemaan, että ei kai tilanteelle voi mitään, ja mahtaako ydinvoima lopulta niin kamala asia ollakaan… Dokumentin katsottuani heräsin arvioimaan uudelleen niitä argumentteja, joita poliitikot käyttävät ydinvoiman puolustamiseksi.

Hiilivoimaa on vähennettävä, jotta ehkäistäisiin ilmaston lämpenemistä, ja sillä perustellaan ydinvoimaan siirtymistä. Minusta näyttää kuitenkin siltä, että ydinvoiman aiheuttamat “päästöt” eli ns. ikuisesti vaaralliseksi vaivaksemme jäävä ydinjäte on jotakin, jota ei voida edes verrata kasvihuonepäästöihin!

Hiilidioksidipäästöistä johtuva ilmaston lämpeneminen aiheuttaa maapallolle järkyttäviä seurauksia. Luonnonkatastrofit lisääntyvät, alueita muuttuu elinkelvottomiksi, pakolaisia virtaa sinne, missä vielä pystyy elämään. Ydinvoiman vaarat ovat toisenlaiset, emmekä me välttämättä ole enää näkemässä niitä.

Dokumenttia katsoessa oli erityisen järkyttävää nähdä, kuinka humoristisesti alan asiantuntijat suhtautuivat tuleville sukupolville asettamaamme vaaraan. Sanoma tulevaisuuden ihmisille oli “Good luck!” On karmivaa, että jättäessämme tuhoisan perinnön sadan tuhannen vuoden päähän saakka, suhtaudumme siihen hykerrellen: Onneksi me saimme kuluttaa, tuhlata ja viettää vastuutonta elämää, saapa nähdä miten te pärjäätte meidän jätteidemme kanssa!

Suurin haaste on sen varmistaminen, etteivät tulevien sukupolvien ihmiset pääse käsiksi ydinjätteen loppusijoituspaikkaan, Suomen kallioperään kaivettavaan hautaan. Hauta tulisi merkitä jollain tavalla, mutta mikä merkintäkieli on niin pysyvä, että se kestää sata tuhatta vuotta ja pysyy paikallaan mahdollisten jääkausienkin ajan? Miten tuleville, kenties aivan toisenlaisille ihmisille saatetaan tietoon, ettei merkitty paikka ole esimerkiksi aarrekammio?

Voidaanko vaarasta viestiä niin, että tulevat sukupolvet ottavat viestimme todesta? Tähänkin mennessä ihmislajin uteliaisuus on vienyt voiton, kun jotakin kiinnostavaa on löydetty. Norjalainen riimukivi, jossa lukee, ettei kiveä saa siirtää, ei ole enää tämän päivän ihmisen silmissä kovinkaan uskottava varoitusmerkki – eikä sen synnystä ole kymmentäkään tuhatta vuotta.

Joidenkin mielestä ydinjätehauta pitäisi vain unohtaa. Sen pinta naamioitaisiin samanlaiseksi metsämaisemaksi, kuin mitä paikalla oli ennen haudan rakennusta. Paikalle ei jätettäisi mitään, mikä saattaisi herättää tulevien sukupolvien kiinnostuksen ja uteliaisuuden. Tämä tuntuu vielä vastuuttomammalta vaihtoehdolta. Vahinko sattuu paljon todennäköisemmin, jos suuren vaaran olemassaolosta ei edes yritetä viestiä. Ja mitä jos meidän sukupolvemme laskelmat ovat menneet pieleen ja hautaa pitäisi päästä korjailemaan? Merkitsemätöntä ja naamioitua suuaukkoa on silloin enää mahdotonta löytää Lapin maastosta.

Emme voi ennustaa ihmispopulaation kohtaloa edes sadan vuoden päähän, saati sitten sadan tuhannen vuoden päähän. Onko silloin ihmisillä vielä käytössä teknologiaa, jolla säteilyä voidaan mitata? Ja vaikka olisikin, ymmärrettäisiinkö mittareita tuoda kammioon ennen vahingon tapahtumista, säteilyhän ei näy, haise tai tunnu. Osaavatko haudan tulevaisuudessa löytävät ihmiset lukea nykyisiä kirjainmerkkejämme? Ovatko ihmislajin geenit rapautuneet niin, että olemme taantuneet neandertalilaisten tasolle? Saattaisiko jollekulle tulla tarve räjäyttää pala kalliota pois juuri kriittisestä paikasta?

Dokumentissa haastatelluilta asiantuntijoilta kysyttiin, luottavatko he tulevaisuuden ihmisiin -siihen, että he ymmärtävät pysyä poissa Onkalosta ja muistavat välittää tietoa ydinjätteen vaaroista aina tuleville sukupolville, vaikkeivät enää itsekään tietäisi, mikä jätteessä on niin vaarallista. Osa haastatelluista väitti luottavansa. Osa, kuten Säteilyturvakeskuksen johtava asiantuntija kiemurtelivat ja osa sanoi suoraan, ettei luottamukseen ole perusteita.

Mielestäni tiedonsiirto sadan tuhannen vuoden päähän vaikuttaa yhtä luotettavalta kuin rikkinäinen puhelin-leikki tuhannen eri kansalaisuutta ja kieliryhmää edustavan ihmisen kanssa. Millä todennäköisyydellä viesti säilyy muuttumattomana ja ymmärrettävänä niin, että ketjun viimeinen lenkki osaa ja haluaa noudattaa sitä? Onko viesti vielä silloin uskottava?

Yksi haastatelluista asiantuntijoista sanoi suoraan, ettei ydinvoima ole pysyvä ratkaisu. Uraania, kuten öljyäkään ei riitä loputtomiin. Kun energiavirrat ehtyvät, alkaa jälleen verinen taistelu resursseista. Mitäpä jos hypättäisiin saman tien ajassa eteenpäin ja alettaisiin jo nyt kehittää kestäviä ja uusiutuvia energiamuotoja?

Entäpä jos päättäisin lähteä yksityiseen energiakapinaan ja irtisanoutua mielestäni vastuuttomista energiantuotantomuodoista? Kieltäytyisin kaikista tavaroista ja palveluista, joiden tuottamiseen on käytetty ydinvoimaa, hiilivoimaa, ja vastaavia energiamuotoja, jotka itse koen vastuuttomiksi. Kyllä muuttuisi elämäni hankalaksi, jos asiaa oikein ryhtyy miettimään.

Tavarat eivät nimittäin ole vain viimeisen valmistusprosessinsa lopputuloksia, vaan globaalin talouden myötä yhä monimutkaisempien hankintaketjujen ja valmistusvaiheiden tulemia. Edes maailman vastuullisimmiksi palkitut teknologiafirmat eivät nykyisellään kykene seuraamaan tuotteidensa kaikkia ainesosia alkulähteille saakka. Suomalaisella luomuviljelijällä on jo huomattavasti helpompaa. Edes ekologisimmatkaan meistä eivät vain valitettavasti pärjää pelkillä luomukasviksilla.

Jos haluaa asua jossakin, ei vaikkapa ydinvoimattoman asunnon hommaaminen varmasti onnistu ellei sitä ratkaise itse rakentamalla ja vielä joistakin aivan erityisistä rakennustarpeista. Entä rakentamiseen käytetyt työkalut? Pukeutuakin pitäisi, mutta vaateteollisuuden vastuuttomuus tuntuu ulottuvan aivan joka alueelle ja vihreämmät ja sosiaalisesti vastuullisemmat valinnat ovat jo nyt kiven takana. Entä ekologinen liikennevälineeni polkupyörä, mitäköhän kaikkia luurankoja senkin valmistusketjussa piileskelee. Saatikka verrattain vähäpäästöisessä ratikassa? Ja mitä kaikkea muuta? Vain katsaus ympärille ja tilanteen toivottomuus näyttäytyy kaikessa monimuotoisuudessaan. Nykyisellään kuluttajan on käytännössä mahdotonta vaikuttaa valinnoillaan ympäristöönsä kaikissa toivomissaan asioissa.

Millaisessa tulevaisuudessa tällaiset valinnat olisivat mahdollisia? Ei tule ihan heti mieleen. Ehkä siis kannattaa yrittää vaikuttaa siihen mihin pystyy, omiin suoriin energiakäyttövalintoihin. Utopioilla on kuitenkin kiva leikkiä, eivätkä ne välttämättä ole vain utopiaa: Onhan meillä jo tuotteita, joiden tuotantoketjut tunnetaan ja vastuullisuuteen halutaan panostaa. Kiitos ponnisteluista usein pienille sinnikkäille idealistisille yrittäjille. Kuulin juuri paidoista, joiden tuotannon energian käyttö voidaan jäljittää tuuli- ja aurinkovoimaan ja päästöt laskea verrattuna ”tavalliseen” t-paitaan ja tämä oli tietoinen valinta tuottajan ja myyjän puolelta. Esimerkkejä on lukuisia muitakin, mutta aina ne tuntuvat jäävän marginaaliin. Minä ainakin haluaisin ihan tavallisiinkin tuotteisiin luomumerkin ja reilun kaupan tunnuksen lisäksi varsin mielellään tarran, joka ilmoittaisi ”tuotettu ilman saastuttavia ja kestämättömiä energiamuotoja luonnon monimuotoisuuden säilyttävistä raaka-aineista oikeudenmukaisissa työoloissa”. Tietenkin minun kanssani eri mieltä olevat arvostaisivat tietenkin yhtä lailla ylpeydellä tuotteen kylkeen liimattua ”ydinvoimalla tehty”-tarraa. Miten unelmoimani tulevaisuus voisi toteutua?

Mitä kannattaa luvata? Totta kai jotain sellaista jonka voi toteuttaa, mutta jossa on vähän haastetta. Kaikkea ei kannata laittaa uusiksi – mutta jotain uutta kuitenkin voi elämäänsä houkutella. En lupaa käyttäytyä paremmin tai huonommin, ehkä voisin olla vähän kivempi tai sitten äkäisempi.  Voisin luvata pitää parempaa huolta pyörästäni ja korjauttaa sen… ehkä hiihtää  säännöllisesti?

Viime vuonna luovuimme astianpesukoneesta. Luovuimme myös mikroaaltouunista. Päätin, että arjessamme on aikaa harrastaa meditatiivista tiskaamista. Mikron häviämisen myötä ravinnosta hävisi kokonaan pikamikroruuat. Hienointa oli kun huomasimme sähkölaskumme 1/4osaa pienemmäksi.

Julkaisin tämän mielestäni upean huomion facebookissa ja sain kommentteja; mukavampaa kun ei tarvi itte tiskata, kulutatte  nyt vettä enemmän jne. Vesi onkin seuraava haasteemme! Talonyhtiömme alkaa laskuttaa vedenkulutusta käytön mukaan. Hintaan vaikuttaa käyttääkö kuumaa vai kylmää vettä. Kuukausittaisella vedenperusmaksulla kukin saa tietyn kuutiokiintiön kuin alkulähteeksi.

Mielestäni sähkön kulutuksessa säästäminen säästää myös vettä ja siten luontoa. Mutta voi miten hammasta purren haluaisinkaan rajoittaa suihkussa käyntejä tai vaikka vaatteidenpesua. Laskimme jopa, että ei ole ”taloudellisesti kannattavaa” varata ja maksaa saunavuorosta, että siellä lääräisi sitten perheen puhtaaksi.

Ja miksi se tuntuu pahalta? Vuonna 2010 opin, että vesi ei juomalla lopu. Puhdas vesi loppuu siksi, että mm. teollisuus saa käyttää ja pilata sitä mielinmäärin. Ajattelenpa vaikka Pohjois-Suomeen avattavia kaivoksia, ne tulevat käyttämään tuhansia kuutioita puhdasta vettä ilman että ketään harmittaa.

On tietysti hienoa, että otamme vastuun perheen vedenkäytöstä. Mutta voisiko vettä kuluttaa vielä vähemmän jotenkin muuten? T-paidan valmistukseen kuluu 2 900 litraa virtuaalivettä. Appelsiinin tuottaminen kuluttaa 50 litraa. Hampurilaiseen kuluu 2400 litraa… tässä vain muutama virtuaalivedenkulutus-esimerkki. Usein kulutustavaroitamme ja ruokaa tuotetaan maissa, joissa samanlaiset ihmiset kuin me, kärsivät veden vähyydestä.

Luulenpa, että merkittävämpää veden säästämistä on siis luopua turhasta kulutuksesta kuten roinasta ja kaukomailta tuotavien ruokien ja lihan nauttimisesta. Aloitimme tämän jo viime vuonna, vanhasta kannattaa siis pitää kiinni myös tänä vuonna!

Hyvää ja kulutuksesta vapaata vuotta 2011!

(Virtuaaliveden kulutuksesta ja globaalista vesikriisistä kertovan esitteen voi ladata täältä (aiheeseen liittyvät dokumentit-osiosta. )

ps. Taloudellisessa mittakaavassa vesimaksut kahmaisevat n.50euroa kuukausittaisesta budjetista, mikä on oikeasti pieni hinta loruttelusta.

(ii) Mainosten epätotuudenmukaisuus.
Mainostilat ovat avoimia miltei kaikentyyppisille tuotteille. Mielikuvamainosten päämääränä on yllyttää kulutukseen ilman rajoja. Niin kauan, kun tämä on mielikuvamainonnan tavoite, voimme kysyä, miten totuudenmukaisia mainokset voivat olla. Voivatko mainokset myös tuoda esille tuotteiden haittapuolet? Voivatko mainokset olla rehellisiä sen suhteen, mitä on terveellinen ja kohtuullinen kulutus tai mitkä kyseisten tuotteiden tuottamisessa aiheutuneet ympäristövaikutukset olivat?

Kuvitelkaa vaikkapa Coca-Cola –mainosta, jossa sanottaisiin: “Coca-Cola, hyvänmakuinen mutta epäterveellinen. Yksi pullo viikossa on sopiva määrä!”. Tai H&M: “Hieno paita, mutta muistakaa Kiinan kaikki saastuneet vesistöt ja ilma sekä työntekijöiden epäinhimillinen arki!”

Mielikuvamainokset levittävät epätotuudenmukaisuutta ympärillemme piilottelemalla tietoa tuotantomekanismien ja kulutuksen seuraamuksista sekä hämärtämällä tai manipuloimalla käsitystämme tarpeistamme.

(iii) Mielikuvamainosten manipulaatiovoima.
Ei ole tarpeeksi, että mielikuvamainonta levittää ympärillemme epätotuudenmukaisuutta: sen tehtävänä on myös säädellä ja muokata mielihalujamme. Muokkaus tässä yhteydessä tarkoittaa kulutustarpeen “luonnollisten rajojen” tai “ihmisen mitan” venyttämistä ja manipuloimista. Rajattoman kulutuksen utopistisessa yhteiskunnassa tämä on välttämätöntä.

(iv) Mainosten alituinen läsnäolo.
Urbaanissa ympäristössä asuva henkilö ei voi suojella itseään mainoksilta. Toisin sanoen emme voi valita, haluammeko nähdä mainoksia. Tämä tosiasia vahvistuu ja mainokset valtaavat mitä aggressiivisimmin muodoin julkista tilaa, niin teknologisen kehityksen myötä – liikkuva kuva, ääni- ja hajutehosteet – kuin myös tunkeutumalla aina vain uusiin tiloihin.

Mainoksista on tullut kaupunkilaisille niin itsestään selvä ja kaikkialla läsnä oleva ilmiö, ettei moni edes enää huomaa näkevänsä mainoksia. Uuden mainosmedian ilmaannuttua kaupunkiympäristöön huomaamme sen ehkä jonkin aikaa, ennen kun se sulautuu arkiympäristön taustahuminaa. Tämä kenties muodostaa sellaisen mielikuvan, etteivät mainokset enää vaikuta meihin – että olemme mainosten ulottumattomissa. Uskon tämän olevan harhaa. Pikemminkin kyseinen ilmiö vain paljastaa sen, miten mainokset ovat uineet osaksi arkikokemuksiamme ja niiden vaikutus sulautunut elämäämme.

Voidaan myös sanoa, että mielikuvamainonta vähentää sielunrauhaa ja voimistaa riittämättömyyden tunnetta.

(v) Mainostuotot tulevat kuluttajan taskusta.
Ympärillämme näyttää vallitsevan käsitys, jonka mukaan mainokset tuottavat rahaa tyhjästä. Tällainen diili näyttäisi olevan aivan loistava juttu. Kyseessä on kuitenkin suuri harha. Julkinen paikka myy mainostilaa, mainostoimisto ostaa tilan, mainostoimisto myy mainosoikeuksia, yhtiöt ja yrittäjät ostavat näitä oikeuksia. Yhtiöt ja yritykset taas saavat rahansa meidän, kuluttajien, taskusta.

Joku kenties sanoisi, että tämä on reilua, sillä voimme valita, laitammeko rahamme tuotteiden ostamiseen. Olen eri mieltä. Koko järjestely on mahdollinen vain, mikäli ihmiset todellakin kuluttavat, ja kuluttavat paljon. Koska koko prosessi vaatii, että kulutamme, se ajaa meitä myös rasittamaan ympäristöä.

(vi) Mainosten epädemokraattisuus
Yksi demokratian periaatteista on, että kaikilla osapuolilla on samanvertainen mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Kaikista selkein esimerkki siitä, miten mainostoiminta uhkaa tätä periaatetta on poliittinen mainonta (vaalimainonta). Mainonta on valtaa. Koska mielikuvamainokset eivät ainoastaan mainosta tuotteita, vaan hyvin pitkälti myös elämäntyylejä, kaikki ne elämäntyylit, jotka ovat talousmarkkinoilla heikkoja jäävät ilman näkyvyyttä.

(vii) Mainokset valloittavat julkiset tilat
Yhteisiä julkisia tilojamme värittävät pääasiallisesti mainokset. Ne ovat vallanneet miltei kaiken visuaalisen ja auditiivisen tilan kaupunkiympäristössämme ja lisääntyvät koko ajan. Miksi julkiset tilamme eivät tuo esille kauneutta, moraalista vastuuntunnollisuutta ja ihmismielen luovaa voimaa (ei tuottoa tavoittelevaa)? Miksei kaupunkiympäristöä ole valjastettu edistämään ihmisten mielenrauhaa? Missä innoittava taide ja elävä katukulttuuri? Miksi vain mainoksia???

Korjauksista ja huoltotoimenpiteistä on paha nipistää. Suhteellisesti suurin osuus kerrotaloasunto-osakeyhtiöiden hoitokuluista kului kuitenkin lämmitykseen, jossa taloyhtiöt voisivat joskus säästää melko helpostikin.

Motiva muistuttaa, että asuinkerrostalossa huonelämpötilan pitäisi olla kaikissa asunnoissa sama. Jo reilun asteen poikkeama asuntojen välisessä lämpötilassa vaikuttaa asumismukavuuteen ja energiatehokkuuteen, jos taloa lämmitetään kylmimmän huoneiston mukaan. Samalla eurot sananmukaisesti haihtuvat ilmaan: osa asukkaista tuulettaa villisti, kun loput taas hytisten vääntävät pattereitaan suuremmalle.

Taloussanomien mukaan ei ole erikoista, että taloyhtiön ilmanvaihto- ja lämmitysjärjestelmä vaatisi korjausta. Usein järjestelmien perussäätäminen on saattanut unohtua taloa tiivistävien ikkuna- ja julkisivuremonttien jälkeen.

Pielessä olevat säädöt saattaa huomata esimerkiksi tarkastelemalla taloa pakkasella. Jos tietyssä päässä rakennusta näkyy usein iso liuta avonaisia ikkunoita, se voi johtua muustakin kuin yksittäisistä tuulettamistottumuksista, ja huoneistojen lämpötilat kannattaa ottaa puheeksi vaikka taloyhtiön kokouksessa.

Jos taloyhtiö pystyy lämmitysjärjestelmää säätämällä tai muuten yhteisesti sopien alentamaan keskilämpötilaa esimerkiksi kahdella asteella, lämmityskustannukset alenevat kymmenen prosenttia. Naapurien ikkunoihin kannattaa siis silloin tällöin katsahtaa yhteisen hyvän nimissä, vaikka muuten vaalisikin kanssaeläjiensä rauhaa ja yksityisyyttä parhaan kykynsä mukaan.

Omaa lämmitystään itse kukin voi tehostaa huolehtimalla patterien puhdistuksesta ja tarkastamalla silloin tällöin niiden toiminnan. Jos patterista kuuluu lorinaa tai vain sen alaosa lämpenee, laite on ilmauksen tarpeessa. Jotta patteri tunnistaisi huonelämpötilan oikein, sitä ei kannata peittää verhoilla. Säätöjä pohtiessa on hyvä myös muistaa, että huonelämpötilaksi suositellaan yleisesti noin 20-21 astetta, ja makuuhuoneessa saa mielellään olla vähän viileämpääkin.

Anna-Leena Pyykönen

Tiedän, että esimerkiksi sänky, tyyny, peitto, aterimet, kattila ja monet muut asiat ovat aika välttämättömiä, jos ei halua aivan askeettisesti elää. Silti ahdistaa ostaminen, koska tiedän, että minulla on kotona enemmän kuin tarpeeksi kaikkea, mitä elämiseen tarvitsen. Tilanne on täällä kuitenkin toinen, sillä enhän olisi millään voinut tuoda kaikkea mukanani.

Onnekseni satuin löytämään melko avarakatseisen kämppiksen. Allekirjoitettuamme vuokrasopimuksen kiersimme opiskelija-asuntojen takapihoilla kurkkimassa jätelavoille. Moni opiskelija muutti kuun vaihteessa, joten takapihoilla nökötti hylättyjä huonekaluja. Nyt asuntomme on siis kalustettu pääasiassa ilmaiseksi. Piironki, muutama tuoli, pari kirjoituspöytää, kenkäteline ja kolme peiliä olisivat maksaneet omaisuuden kirppiksillä, huonekaluliikkeistä puhumattakaan.

Ostoslistani on edelleen pitkä. En ole kuitenkaan ostanut tyynyä, patjaa ja peittoa lukuun ottamatta mitään kaupasta. Lamppu, teepannu, keittiöpyyhkeet ja astiat ovat löytyneet halvalla second hand shopista ja lauantaikirppiksiltä. Tuntuu vain niin turhalta ostaa asioita, joita tiedän, etten puolen vuoden päästä tarvitse. Pitäisi ehkä vain päästä eroon asennevammasta ja nauttia siitä, että sisustan ekologisesti. Kanssaopiskelijat kun ovat ensi töikseen rynnänneet Ikeaan.

Suhteeni uuteen ja vanhaan tavaraan on valtavirtaan verrattuna ehkä hieman kieroutunut. En osta vaatteita esimerkiksi H&M:stä muun muassa siksi, että voin saada samalla hinnalla käytettyjä mutta todennäköisesti kestävämpiä vaatteita second hand shopista. Jos jokin hyväkuntoinen tuote maksaa kirppiksellä miltei saman verran kuin uusi kaupassa, ostan mieluummin kirppikseltä. Minulle tuotteen kierrätys on tärkeämpää kuin se, että saan sen ihan uutena. Kun ostan kirppikseltä, säästän luonnonvaroja sen lisäksi, että yleensä myös rahaa säästyy.

Paperin  kulutus on myös energian tuhlausta. Paperitonnin valmistus kuluttaa European Environmental Paper Networkin mukaan yhtä paljon energiaa kuin terästonnin valmistus.

Kun kierrätät käyttämäsi paperin, vähennät raaka-aineen tarvetta ja tuot toivoa jäljellä oleville metsäalueille. Hyvät, ympäristöjärjestöjen suosittelemat paperituotteet tunnistaa FSC -merkinnästä. Kierrätyspaperi ei kuitenkaan ole haitatonta sekään, sillä paperin valmistaminen uusioraaka-aineesta vie energiaa. Järkevintä onkin kuluttaa paperia harkiten.

Paperin säästämisessä tärkein työväline on oma pää: Tekstien käsittely tietokoneella printtien sijaan, kaksipuoleinen pieneen kokoon tulostaminen, lehtien vaihtaminen verkkoversioihin ja mainostulvan katkaisu ei mainoksia –ilmoituksella ovat helppoja ja kaikille mahdollisia keinoja pienentää paperinkulutusta. Paperinsäästö vähentää myös tarvetta juosta kierrätyslaatikolle sekä paperipinojen ja -mappien keräämän pölyn määrää asunnossa.
• Lisätietoa metsien tilasta ja suojelusta: www.luontoliitto.fi/metsa

• Shrink paper! -kampanja, European Enrvironmental Paper Network: www.shrinkpaper.org

Sisään kannettava vesi, katuvalottomat hiekkatiet, ulkohuussi ja aamupuuron keittäminen puuhellalla saivat ajattelemaan sitä, kuinka itsestäänselvyytenä sitä ottaakaan elämän kaupungissa. Vaikka oma kommuunimme onkin puulämmityksineen ja kasvimaineen kuin pala maaseutua kaupungin keskellä, on oikea maaseutu jotain aivan muuta.

Kaupungissa ihminen kuluttaa enemmän. Mainontaa ja tarjontaa on rutkasti enemmän maaseutuun verrattuna. Kun kävin Helsingissä, mieli poukkoili jatkuvasti ekokaupasta toiseen pohtien, tarvitsenko nyt jotain. Valtimolla en ajatellut tarvitsevani mitään (paitsi tietenkin oman talon, metsän ja savusaunan…). Myös vettä huomaa käyttävänsä paljon vähemmän, kun sitä ei tule hanasta mielin määrin, vaan sen joutuu kantamaan kaivosta ja lämmittämään itse.

Autoimme puutöissä kantamalla rankoja metsästä talon pihaan niin kauan, kun ulkona oli valoisaa. Elämä kulkee luonnon rytmissä: ulkohommia tehdään valoisan aikaan, sisällä tehtävät asiat kannattaa jättää iltaan. Fyysinen työ raikkaassa pakkasilmassa tekivät hyvää opiskelijalle, joka kuluttaa tällä hetkellä elämäänsä esseitä kirjoittaen ja tenttiin lukien. En minä itseäni aivan kaupunkilaisena ole koskaan pitänyt, mutta silti kaikki tuntui niin erilaiselta, kuitenkin tietyllä tavalla oikealta.

Kävimme kylässä eräässä läheisessä talossa, jossa perhe elää lähes täysin omavaraistaloudessa. Autoimme tervanpoltossa ja perunoiden pesussa, ja saimme päivälliseksi oman maan juureksista ja itse viljellyistä härkäpavuista tehtyä ruokaa itse leivotun ruisleivän kera.

Tänään tuntuikin niin hölmöltä mennä lähikauppaan ostamaan perunoita. Kun elää hetken sellaisten ihmisten kanssa, jotka viljelevät oman ruokansa, tuntuu lähellä tuotetun luomuruoan ostaminen niin toisarvoiselta ja vähäiseltä. Se on kuitenkin yksi tärkeimmistä asioista, mitä kaupungissa elävä ihminen voi tehdä ympäristön, maaseudun elinvoimaisuuden ja suomalaisen työn hyväksi.

Yritän hyväksyä sen tosiasian, että ostopäätöksien harkitseminen ja eettisten ja kotimaisten kausituotteiden suosiminen on tällä hetkellä se, mitä voin maapallon hyväksi tehdä. Haaveilen kuitenkin entistä enemmän maaseudun rauhallisesta elämästä, jossa kasvimaan kitkeminen ja halkojen hakkuu on tentteihin lukemista tärkeämpää.

Ikävä kyllä, päinvastoin. Ruokapaikan ovi oli sepposen selällään kadulle, jonne mahdollinen lämmityskin karkasi. Koska kyse oli ns. etnisestä paikasta, pohdimme työkavereiden kanssa kulttuurieroja. Hesarissa oli viime viikolla juttu Romanian ostospäihtymyksestä. Bukarestiin laajentaneen R-kioskin paikallisjohtaja kertoi tärkeän vinkin: kioskin oven pitää olla kutsuvasti auki. Jos ovi on kiinni, ihmiset eivät uskalla tulla sisään ja myynti putoaa 40 prosenttia.

Muistelimme, että kylmähän se on kalvanut muissakin lähikatujen etnisissä lounaspaikoissa. Tuntui vieraalta suomalaisille, että elohopean painuessa kympin alle tuuletetaan koko päivä.

Kunnes sitten astuimme kadulle. Se on täynnä pieniä liikkeitä, joista jokaisen (paitsi yhden) ovi oli auki kadulle. Vähintäänkin ulko-ovi, joissakin paikoissa myös tuuletuskaapin ovi. Käännyimme kulman ympäri, toisella kadulla sama juttu.

Havainto yllätti. Eivät kai ne ovet ennen ole olleet auki kaiken aikaa? Ja mitä järkeä siinä on? Kaipa me kuluttajat osaamme halutessamme kävellä sisään liikkeeseen, vaikka ulko-ovi ei repsottaisikaan apposen avoimena. Kunhan ei lukossa ole.

Pieni yksityiskohtahan tämä on hullun energiankulutuksen maailmassa. Mutta lämmön laskeminen harakoille tuntuu silti oudon turhalta, kun koko maata yritetään valjastaa yhteisiin ilmastotalkoisiin. Ja ostamisen psykologia on kummallista.

Juuri tuolta minusta tuntui, kun viikko sitten sain sähköpostiini kahden hengen kotitaloutemme selkäreppulaskelmat. Ekologisella selkärepulla viitataan siis kaikkiin niihin kiinteisiin luonnonvaroihin, joita kuluu tavaroiden ja palvelujen tuotannossa ja käytössä jossain vaiheessa, jossain päin maailmaa. Olimme osallistuneet puolisoni kanssa Suomen luonnonsuojeluliiton KotiMIPS-hankkeen esitutkimuksiin, ja nyt asumiseemme ja ruokailuumme liittyvät selkäreput oli saatu laskettua.

Tässä kohtaa pieni taustoitus lienee tarpeen. Asustamme puolisoni kanssa kahdestaan 47 neliön asuntoa Helsingin Käpylässä. Emme siis elä maalla omavaraistaloudessa, vaan keräämme ruokamme pääasiassa lähi-Alepan hyllyiltä. Olemme kasvissyöjiä, mutta syömme päivän lämpimän aterian ihan tavallisessa lounasravintolassa. Meillä ei ole sähkösaunaa tai astianpesukonetta, mutta käytämme A-luokan jääkaappi-pakastinta ja pyykinpesukonetta. Kaikissa mahdollisissa valaisimissamme on energiansäästölamput. Pattereissamme juoksee helsinkiläistä fossiililämpöä, mutta sähkö sentään saadaan savolaisesta tuulivoimalasta.

Jos asumisestamme ja elämisestämme haluaa sanoa jotakin yhdellä lauseella, voi todeta, että olemme toteuttaneet ne ympäristöystävälliseksi katsotun elämäntavan helpot ratkaisut. Olemme tehneet pieniä tekoja, jotka eivät vaadi juuri ylimääräistä vaivaa, mutta joiden sanotaan silti keventävän ympäristötaakkaa. Elämämme on ollutkin koko ajan sen verran mukavaa, että olen epäillyt rajallisten askeltemme kantavuutta. Suomalainen ei usko tuloksiin ilman itkua, kärsimystä ja hampaiden kiristelyä!

Olinkin iloisesti yllättynyt, kun MIPS-lukumme näyttivät sekä asumisen että ruokailun osalta yli puolet keskivertosuomalaista pienemmiltä. Vau, ehkä pyykin pesulämpötilojen lasku ja stand by -tilojen sammuttelu ei ollutkaan mennyt hukkaan! Kannatti jättää eläinperäiset tuotteet vähemmälle ja suosia kotimaista luomua. Tuijottelin MIPS-numerojamme ylpeänä kuin aikoinaan kiitettävää arvosanaa joulutodistuksessa.

Asuminen ja ruokailu muodostavat karkeasti ottaen puolet suomalaisten kotitalouksien ympäristökuormituksesta. Keskivertosuomalainen taas kuluttaa tällä hetkellä noin neljän maapallon verran luonnonvaroja. Meidän helpoilla nakeillamme kotitalouksien kokonaiskuormituksesta näyttäisi saavan ainakin neljänneksen pois. Jos myös valtio ja yritykset tsemppaisivat vähän ja pinnistäisivät kokoon samanlaiset säästöt, oltaisiin jo yhdessä maapallossa. Kiltti Joulupukki, jos nyt satut lukemaan tätä siellä Korvatunturilla, niin panisitko Suomelle pakettiin hiukan yhden pallon politiikkaa?