Kun Sari, 47, pyysi myyjää esittelemään kännyköitä, jotka kestävät vähintään viisi vuotta, myyjä nauroi päin naamaa.

“Minusta viisi vuotta olisi aivan järkevä ja kohtuullinen aika, jonka kännykkä voisi kestää normaalia käyttöä”, Sari hämmästelee.

Sari ei ole kokemuksensa kanssa yksin. Mutta moni on jo tottunut siihen, että kännykkä tai tietokone toimii vain 2–3 vuotta. Tämä tuntuu valtavalta luonnonvarojen tuhlaukselta. Esimerkiksi paljon metalleja kuluttavan kännykän ekologinen selkäreppu on peräti 118 kiloa.

Vanhanaikainen ei aina kelpaa

Monimutkainen tekniikka on lyhentänyt laitteiden käyttöikää. Joskus aikoinaan tiiliskivikännykkä kesti kosteutta ja pudottelua – ja tekstiviestiominaisuus tuntui turhalta.

Toisaalta moni haluaakin vaihtaa älypuhelimen uudempaan noin vuoden välein. Iäkäs jääkaappi, liesi tai levysoitin on helpompi hyväksyä kuin hypätä kiivaasti kehittyvän tietotekniikan kelkasta. Käsi sydämelle: kuinka moni on valmis kestämään vanhanaikaista teknologiaa ympäristön vuoksi?

“Opiskelen alaa ja valitsen laitteet tehokkuuden ja muiden ominaisuuksien perusteella pikemminkin kuin ekologista selkäreppua miettien”, tunnustaa helsinkiläinen Nelli, 24.

“En tulisi enää toimeen ilman kunnollista kannettavaa tietokonetta, älypuhelinta ja nettiä”, sanoo puolestaan Leo, 35, Helsingistä.

“Laitteeni vaihtuvat noin 3–4 vuoden välein juuri siitä syystä, että ne vanhentuvat, menevät rikki eikä niitä ole mahdollista korjata tai päivittää. Pyrin hankkimaan laitteita, joihin kuuluu maksimaalisen pitkä takuu”, Leo jatkaa.

Korjauttaminen hankalaa

Ekoarjen sankarit kritisoivat sitä, miten hankalaa elektroniikan ja kodinkoneiden korjauttaminen on. Korjaajia on vaikea löytää ja uuden laitteen hankkiminen tulee usein korjaamista halvemmaksi.

Eurajokelainen Ilona, 35, korjauttaa vanhoja kodinkoneita, koska uusien hankkiminen on työlästä ja niiden laatu on vanhoja huonompi.

“Korjautan siis mielelläni muutenkin kuin ympäristösyistä.”

Kännykkäkaupassa pettynyt Sari epäilee, että laitteista tehdään tahallaan nopeasti rikkoutuvia, jotta uusia saataisiin myytyä enemmän. Samaa miettii Ilona:

“Ihminen on käynyt kuussa, muttei mukamas osaa tehdä enää 10 vuotta kestävää jääkaappia!”

Hehkulampuista tehtiin lyhytikäisiä tahallaan

Ylen taannoin esittämässä dokumentissa Hehkulamppuhuijaus (The light bulb conspiracy, 2010) paljastettiin, kuinka tuotteiden valmistaminen tarkoituksella lyhytikäiseksi sai alkunsa hehkulampuista. Ensimmäisiä massatuotannon hehkulamppuja mainostettiin 2500 tunnin paloajalla, mutta 1920-luvulla Phoebus-niminen hehkulamppukartelli pakotti valmistajat sakon uhalla lyhentämään paloaikaa tuhanteen tuntiin korkean kysynnän varmistamiseksi. Insinöörit tekivät työtä laadun heikentämiseksi ja tavoiteaikaan päästiin parikymmentä vuotta myöhemmin.

Ajattelutapa levisi muihinkin tuotteisiin sukkahousuista kodinkoneisiin. Suunniteltu vanheneminen löi läpi viimeistään 50-luvun Amerikassa, jolloin kulutusyhteiskuntaa rakennettiin kuluttajien jatkuvan uutuudenhimon varaan. Tiuhaan vaihtuvat muotivirtaukset ja nopeasti rikkoutuvat tuotteet varmistavat ympäristön kannalta tuhoisan kulutuskierteen.

Jätteitä viedään kehitysmaihin

Luulisi, että hukumme jätteisiin, mutta se ongelma työnnetään köyhemmille. Myrkyllistä elektroniikkajätettä rahdataan laittomasti Euroopasta kehitysmaihin, kuten Kiinaan, Nigeriaan, Intiaan ja Ghanaan. Näissä maissa köyhät, myös lapset, lajittelevat vaarallista jätettä paljain käsin.

Suomalaiset tuottavat yli 100 000 tonnia elektroniikkajätettä vuodessa. Jätteen synnyn ehkäisyä avittaisi tehokas verkosto korjauspalveluja ympäri Suomen. Korjaustoiminta on kuitenkin keskittynyt muutamiin merkkiliikkeisiin, jotka sijaitsevat yleensä pääkaupunkiseudulla.

Vuonna 2005 voimaan tullut laki sähkö- ja elektroniikkaromun tuottajavastuusta velvoittaa valmistajat huolehtimaan laitteiden uudelleenkäytöstä ja kierrätyksestä. Vaikka lainsäädäntö edellyttää ensisijaisesti uudelleenkäyttöä, laitteiden korjaamista ei pidetä kannattavana ja vain hyvin pieni osa SE-romusta päätyy uudelleenkäyttöön. Suurin osa vanhoista laitteista murskataan ja kierrätetään materiana.

Hehkulamppujen tarina on saanut uuden käänteen, kun markkinoille tulivat LED-lamput, joille luvataan parhaimmillaan 50 000 tunnin paloaikaa. Toivoa sopii, että pitkästä käyttöiästä tulee kilpailuvaltti muillekin laitteille ja jätteen määrä saadaan laskuun.

Juttu on julkaistu aikaisemmin Luonnonsuojelijassa 5/2011.

Kun Cancúnissa saatiin viime viikolla aikaan vain laiha ilmastosopu, ja tuoreen tutkimuksen mukaan joka kymmenes laji on Suomessa uhanalainen, olisiko 100 tavarassa pitäytyminen sellainen lupaus, joka ympäristön ystävän kannattaisi uutena vuotena antaa? Tai pitäisikö joulusiivouksessa ottaa esimerkkiä ainakin Saiturista, joka on luvannut laittaa kiertoon 100 tavaraa?

Ympäristön näkökulmasta pääpointit ovat minusta seuraavat: 100 tavaran haaste ja sen sukulaiset ovat osoitus yhteiskunnassa kytevästä kaipuusta kohtuullisuuteen ja yksinkertaisuuteen. Sellaisen kulttuurin luominen tukee varmasti ympäristöviisaita valintoja. Kun pääsee keveän elämän makuun, hamstraaminen ei tunnu enää niin hyvältä.

Toisaalta: kun kotitalouksien ympäristöjälkeä on tarkasteltu, asumisen, liikkumisen ja ruuan on todettu muodostavan jopa kolme neljäsosaa kulutuksen ympäristövaikutuksista. Ruokailutottumukset ja energiankäyttö merkitsevät siis paljon enemmän kuin se, onko kaapissa muutama ylimääräinen riepu tai roina.

Jos tavaran vähentämislinjalla haluaa kuitenkin jatkaa, KotiMIPS-tutkimus nostaa erityisen merkittäväksi tavararyhmäksi sähkö- ja elektroniikkalaitteet. Kun niiden valmistukseen ja käyttöön tarvittavat luonnonvarat lasketaan yhteen, määrä vastaa lähes puolta keskivertokotitalouden tavaroiden luonnonvarojen kulutuksesta. Esimerkiksi vaatteiden ja kenkien osuus luonnonvarojen kulutuksesta on vain muutaman prosentin luokkaa.

Jos palataan 100 tavaran haasteeseen, intuitiivisesti eniten minua epäilyyttää siinä kuitenkin päivittämismanian riski. Tarkoitan siis sitä, että kun tavaroiden määrä on rajattu, mahdollisesti kasvavat halut kanavoidaan vaatimalla tavaroilta yhä enemmän. Vanhat kömpelöt kamat ja karvalakkimallit eivät enää kelpaa: heitetään kotitalouden vintage-elektroniikka ulos ja hankitaan tilalle uusia, enististä integroidumpia ja teknisempiä iVekottimia. Tällainen voi tehdä omasta elämästä keveää, mutta ympäristö ei nyt välttämättä hihku riemusta. Jos halujen määrä ei vähene, tavaramäärän rajoittaminen ei välttämättä laske ympäristökuormitusta.

Ympäristöviisaiden parannusten tekeminen on silti erittäin kannatettavaa – joko uutena vuonna tai muutoin. Jos haluaa tehdä helpon mutta vaikuttavan teon, ekosähköön vaihtaminen on tavallisesti vaivatonta ja edullista. Mutta ehkä se joulusiivouskin kannattaa tehdä. Nimittäin jos roinaa on paljon, tarvitaan lämmitettyjä neliöitä niiden varastointiin. Ja kuten Pikku Myy on todennut: “Omistaminen merkitsee vain huolia ja matkalaukkuja, joita joutuu raahaamaan mukanaan.”

Suomessa sähkö- ja elektroniikkalaitteiden valmistus kuluttaa enemmän luonnonvaroja kuin laitteiden käyttö. Siksi on parempi käyttää samaa laitetta pidempään, ja tarvittaessa korjauttaa se, kuin vaihtaa vähemmän energiaa kuluttavaan uudempaan malliin. Elektroniikan käyttöikä on kuitenkin laskenut viime vuosina. Länsimaissa tietokoneen käyttöikä putosi vuosien 1997 ja 2005 välillä kuudesta vuodesta kahteen, vaikka valmistajien mukaan koneiden pitäisi toimia noin seitsemän vuotta.

Kuluttaja pitää usein uuden laitteen ostamista halvempana ja vaivattomampana vaihtoehtona kuin vanhan korjaamista. Tähän vaikuttavat uusien laitteiden pudonneet hinnat, korjauksen kokeminen hankalaksi ja varaosien saamisen vaikeus. Yritysten tulisi panostaa siihen, että myös vanhempiin laitteisiin olisi tarjolla varaosia, ja että kunnostus sujuisi vaivattomasti ja olisi kuluttajalle edullisempi vaihtoehto kuin uuden laitteen ostaminen. Mitä enemmän ja kauemmin laitevalmistajat tarjoavat varaosia ja yhteensopivia lisävarusteita, sitä kestävämpää kulutuselektroniikan käytöstä tulee. Esimerkiksi latureiden yhteensopivuus eri mallien ja merkkien kanssa on askel parempaan.

Nykyinen lainsäädäntö velvoittaa kaikki maahantuojat ja valmistajat hoitamaan sähkö- ja elektroniikkaromun keräyksen, uudelleenkäytön ja kierrätyksen. Käytöstä poistuneet elektroniikkalaitteet luokitellaan ongelmajätteeksi, eikä niitä saa heittää tavallisten roskien sekaan. Lainsäädännön ensisijaisena tavoitteena on elektroniikkaromun uudelleenkäyttö, ja vasta sen jälkeen purku ja kierrätys materiaalina. Suomessa keräykseen palautuneesta elektroniikkaromusta kuitenkin vain murto-osa päätyy uudelleen käytettäväksi. Laitteet ovat monesti lojuneet omistajansa kaapeissa niin kauan, että uusien tuotteiden markkinoilta löytyy jo paljon monipuolisempia malleja edulliseen hintaan. Käytettyjen laitteiden suppeat valikoimat ja uusien laitteiden alhaiset hinnat houkuttavat epäröivää kuluttajaa valitsemaan uuden tuotteen. Ostajat eivät myöskään välttämättä tiedä, mistä heidän paikkakunnallaan voi hankkia käytettyä elektroniikkaa.

Jokainen voi lisätä uudelleenkäyttöä toimittamalla käytetyn laitteensa keräykseen heti käytön loputtua. Parhaiten laite saadaan hyötykäyttöön, kun se toimitetaan suoraan kunnostukseen ja uudelleenkäyttöön erikoistuneelle taholle, ja mukaan liitetään myös siihen kuuluvat johdot ja lisävarusteet.

Luonnonvarojen säästämiseksi on tärkeää kierrättää uudelleenkäyttöön kelpaamaton elektroniikkajäte. Esimerkiksi matkapuhelimien materiaalista suurin osa voidaan ottaa talteen ja käyttää uudelleen. Suomessa myydään kaksi miljoonaa kännykkää vuodessa. Kahdesta miljoonasta käytöstä poistetusta kännykästä saisi kierrättämällä talteen 30 kiloa kultaa, 600 kiloa hopeaa ja 20 tonnia kuparia, muovista puhumattakaan. Toistaiseksi lähes puolet käytöstä poistuneista kännyköistä päätyy kuitenkin lojumaan pöytälaatikoihin.

Elektroniikkajätteen käsittely on maailmanlaajuinen ja kasvava ongelma. Esimerkiksi pelkästään Suomessa käytöstä poistettuja televisioita kertyi viime vuonna noin 9 400 tonnia, mikä tarkoittaa lähes 350 000:ta vastaanotinta vuodessa. EU:ssa arviolta jopa 75 prosenttia elektroniikkajätteestä on niin kutsuttua “hidden flowta”, eli se jää keräys- ja käsittelytilastojen ulkopuolelle, ja voi päätyä kaatopaikoille tai kehitysmaihin. Suomessakaan kaiken elektroniikkajätteen osalta ei tiedetä, mitä sille tapahtuu. Puhelimien ja tietokoneiden kohdalla tilastojen ulkopuolelle jäävien jätevirtojen suuruus voi olla kymmeniä prosentteja.

Eurooppalaisilta kuluttajilta peräisin olevaa elektroniikkajätettä on kuljetettu lainsäädännön vastaisesti kehitysmaihin, muun muassa Kiinaan ja Ghanaan, joissa resursseja sen asianmukaiseen käsittelyyn ei ole. Greenpeacen mukaan EU:sta lähtee elektroniikkajätteen viennin kieltävästä lainsäädännöstä huolimatta päivittäin Afrikkaan tuhansia vanhoja elektroniikkalaitteita ja niiden osia. Jotkin laitteista korjataan ja otetaan uudestaan käyttöön, mutta suuri osa päätyy hajotettavaksi. Kehitysmaissa vaarallisia aineita sisältäviä laitteita saatetaan esimerkiksi polttaa tai purkaa käsin ilman suojaimia. Purkajien lisäksi myrkyllisille aineille altistuvat jätteenkäsittelyalueiden asukkaat. Elektroniikkavalmistajien tulisikin kantaa vastuunsa tuotteen koko elinkaaresta valmistuksesta aina jätteenkäsittelyyn saakka.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin osoitteessa nuukuusviikko.fi

Laitteet tarvitsevat toimiakseen monia metalleja. Niitä kaivetaan köyhissä maissa usein ilman suojavarusteita ja osittain lapsityövoiman avulla. Monet kehitysmaat ovat riippuvaisia kaivosteollisuutensa tuomista tuotoista, kuten Sambia ja Kongon demokraattinen tasavalta, jotka tuottavat puolet maailman koboltista. Neljäsosa maailman koboltista käytetään kannettavien elektroniikkalaitteiden akkuihin. Kaivostoiminta on vaarallista sekä työntekijöille että ympäristölle, sillä siitä syntyy paljon jätettä, ja kaivajat voivat altistua muun muassa keuhkoja vahingoittavalle mineraalipölylle. Indonesiassa, maailman toiseksi suurimmassa tinantuottajamaassa, kaivosalueiden ympäristö on suurelta osin tuhoutunut, ja monet tinankaivajat työskentelevät vaarallisissa oloissa. Riskialtista työtä tekevistä kaivostyöläisistä suuri osa ei pysty palkallaan turvaamaan perheelleen edes minimitoimeentuloa.

Lapsityövoiman käyttö on kaivoksissa yleistä. Esimerkiksi Kongon Katangassa arviolta 50 000 lasta työskentelee kupari- ja kobolttikaivoksissa ilman suojavarusteita. Köyhyys pakottaa monet lapset työskentelemään vaarallisissa kaivoskuiluissa, joissa vakavien onnettomuuksien riski on suuri. Ainoastaan lapset mahtuvat kaivoksien tiukimpiin koloihin. Kongossa kaivannaisista saadut tulot ruokkivat edelleen vuosia kestänyttä konfliktia, joka on vaatinut jo viiden miljoonan ihmisen hengen. Sitä ylläpitää tällä hetkellä lähinnä tinamalmin kaivu itäisessä Kongossa, missä monet kaivoksista ovat aseellisten ryhmien hallussa. Louhinnasta saaduilla rahoilla ostetaan muun muassa aseita. Tinaa käytetään piirilevyjen juotteissa, ja jo reippaasti yli kolmasosa maailman tinasta kuluu elektroniikkateollisuuden tarpeisiin.

Kaivannaisten matka laitteisiin on monimutkainen ja kiertää monen maan kautta. Afrikasta kaivettu raakamalmi esimerkiksi jalostetaan useimmiten Euroopassa tai Aasiassa. Osa jalostetuista metalleista myydään eteenpäin metallipörssien kautta, osa suoraan materiaali- ja kemikaalivalmistajille. Valmistajat prosessoivat metalleista mm. jauheita ja kemikaaleja, jotka myydään elektroniikan komponenttien valmistajille tai suoraan nimekkäille laitevalmistajille.

Laitteita valmistavien tehtaiden työolot eivät ole usein kaivoksia paremmat. Suurin osa kulutuselektroniikasta valmistetaan nykyisin niin kutsutuissa halvan työvoiman maissa. Eurooppalaiset valmistajat siirtävät tuotantoaan alihankkijoille kilpailukykyyn ja hintatasoon vedoten. Edullisten matkapuhelinten todelliset kulut tulevatkin köyhien maiden työntekijöiden ja ympäristön maksettaviksi. Esimerkiksi Kiinassa ja Filippiineillä valmistetaan matkapuhelimia ja niiden osia kurjissa oloissa: 12-tuntiset työvuorot ja kuuden päivän työviikot ovat monen ihmisen arkea. Kiinassa maan lainsäädännön asettamien ylityörajojen rikkominen on enemmän sääntö kuin poikkeus. Elektroniikkatehtaiden työntekijät ovat yleensä nuoria maaseudulta muuttaneita naisia, joille maksetaan minimipalkkaa (35 senttiä tunti), joka riittää hädin tuskin elämiseen. Tuotannossa käytettävät myrkylliset materiaalit koettelevat työntekijöiden terveyttä ja kuormittavat ympäristöä. Työntekijät eivät käytä aina suojaimia, sillä ne hidastavat työntekoa ja vaikeuttavat tulostavoitteissa pysymistä, ja tavoitteista lipsuminen voi tarkoittaa palkatonta lisätyötä.

Valmistajilla on valta muuttaa asioita ja vastuu laitteensa tuotantoketjun eettisyydestä. Valvonta ulottuu usein kuitenkin vain tuotantoketjun ensimmäiseen portaaseen, jos sinnekään. Alan yritysten tulisi tehdä enemmän yhteistyötä reilumman tuotantoketjun eteen. Meillä kuluttajilla on oikeus tietää, missä ja miten käyttämämme laitteet on valmistettu. Voimme myös äänestää lompakollamme. Me kuluttajat voimme kertoa valmistajille millaista elektroniikkaa haluamme, eettisesti epäilyttävää vai rakenteeltaan reilumpaa.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin osoitteessa nuukuusviikko.fi

Luonnonvarojen kokonaiskäyttö kasvaa jatkuvasti, kuten myös jätevuoret. Jos jokainen maailmassa eläisi kuin suomalainen, tarvitsisimme neljä maapalloa. Ympäristökuormitusta voidaan mitata ekologisen selkärepun avulla. Ekologinen selkäreppu kertoo kiloina ne luonnonvaramäärät, jotka tavaroiden ja palveluiden tuotanto ja käyttö ovat kuluttaneet jossakin vaiheessa jossakin päin maailmaa.

Keskivertosuomalaisen ekologinen selkäreppu painaa 40 tonnia vuodessa. Suomessa kodin elektroniikkalaitteiden selkäreppu painaa keskimäärin lähes 10 tonnia ─ tosin pidempään käytetyt laitteet pienentävät vuosittaista selkäreppua. Kodin tavaroiden valmistuksen ja käytön vuosittaisesta ekologisesta selkärepusta lähes puolet aiheutuu sähkö- ja elektroniikkalaitteista. Suuri osa käytetyistä luonnonvaroista ei päädy varsinaiseen tavaraan, vaan niistä tulee tuotannon eri vaiheissa syntyvää jätettä.

Sähkö- ja elektroniikkalaitteiden valmistuksen ekologinen selkäreppu on yli kaksinkertainen niiden käytön aiheuttamaan reppuun verrattuna. Elektroniikkateollisuus kuluttaa kasvavan osan maailman metalleista, ja kaivannaisten reppu on aina raskas. Niiden louhiminen aiheuttaa valtavat määrät jätettä ja tuhoaa lähivesistöjä. Esimerkiksi kännykän ekologinen selkäreppu on noin 118 kiloa, ja se saattaa sisältää jopa 30 eri metallia. Kännykät, kannettavat tietokoneet ja mp3-soittimet sisältävät suurimmaksi osaksi alumiinia, kuparia, nikkeliä ja sinkkiä. Arvometalleja, kuten kultaa, kännykässä on vain hippunen. Kulta on kuitenkin yksi eniten ympäristöä kuormittavista metalleista ja ekologisessa selkärepussa metalleista painavin. Kaivoksessa syntyy ainakin 100 kg jätettä, jotta yhden kännykän piirilevyyn saadaan 0,034 g kultaa.

Suurin osa kaivostoiminnasta tehdään avolouhoksissa, jotka muokkaavat alueen ympäristöä peruuttamattomasti. Avolouhosten ympäristövaikutuksiin lukeutuvat metsäkadot, pohja- ja pintavesien saastuminen ja virtauksien muuttuminen. Kaivosjätteestä voi muodostua rikkihappoa ja liueta haitallisia raskasmetalleja. Nämä myrkyt imeytyvät luontoon ja voivat aiheuttaa ihmisille vakavia terveyshaittoja, kuten ihosairauksia ja syöpää.

Elektroniikkalaitteet sisältävät vaarallisia aineita ja ne luokitellaan ongelmajätteeksi. Joidenkin myrkyllisten aineiden käyttöä elektroniikassa on pyritty rajoittamaan lainsäädännöllä. Osa yrityksistä on tehnyt myös vapaaehtoisesti parannuksia.

Luontoa voi auttaa tehokkaimmin vähentämällä elektroniikkalaitteiden kulutusta. Mitä pidempi käyttöikä, sitä parempi. Jokainen meistä voi harkita, tarvitseeko oikeasti uuden kännykän tai mp3-soittimen, vaikka vanhakin vielä toimii. Suomessa sähkölaitteiden valmistus kuluttaa enemmän luonnonvaroja kuin laitteiden käyttö. Siksi on parempi käyttää samaa laitetta pidempään, ja tarvittaessa korjauttaa se, kuin vaihtaa vähemmän energiaa kuluttavaan uudempaan malliin. Kun laite on tullut tiensä päähän, vie se keräykseen. Laitteita vastaanottavat mm. niitä myyvät liikkeet ja kunnostukseen ja kierrätykseen erikoistuneet tahot.

Luonnonvaroja harkitusti käyttämällä taataan tulevien sukupolvien elinmahdollisuudet ja varmistetaan, etteivät tärkeät mineraalit kulu loppuun jo meidän elinaikanamme.

Kirjotus on julkaistu aiemmin osoitteessa nuukuusviikko.fi.

Oikeastaan perinteinen valokuvaus filmille tuntuu ainoalta oikealta tavalta ikuistaa elämää. Jo eletyt hetket saa elää tavallaan uudestaan, kun hakee valokuvausliikkeestä kehitetyt kuvat ja alkaa selata niitä. Joskus ne menneet tapahtumat saa jopa aivan uusina: Kuvan taustalle onkin lentänyt lintuparvi tai satunnaisesti valittu valotus on luonut suorastaan mystisen tunnelman.

Joskus yllätykset eivät olekaan niin hauskoja. Puoli filmirullaa on valotettu väärin tai mennyt jopa aivan pimeäksi. Hienossa potretissa on kaikilla muikeat ilmeet tai taidekuvaksi tarkoitetun otoksen johonkin kulmaan on ilmestynyt ylimääräinen lenkkitossu. Jos valokuvat menevät pilalle tuntuu melkein kuin muistokin pyyhkiytyisi pois.

Ja siksi niitä kuvia tuleekin räpsittyä varmuuden vuoksi enemmän. Eri valotusajoilla, eri rajauksilla ja vielä pari varmuuskappaletta, että varmasti ainakin yhdessä on onnistunut tarkennus. Kaikki kehitetään, myös ne epäonnistuneet. Ne sitten jäävät pyörimään nurkkiin tai laatikon pohjalle – tai päätyvät pyörimään kaatopaikoille. Ikävä kyllä valokuvaus on ehkä epäekologisin tapa tallentaa muistoja, sen verran kemikaaleja kuvien kehittämiseen tarvitaan.

Kaikki perustelut kuulostavat siltä, että pitäisi hankkia se digikamera (Niin niin, vihdoin). Vaikka nykyinen kamera toimiikin moitteettomasti. Vaikka en haluaisi ostella koko ajan uusia laitteita. Ja vaikka filmikameralla kuvaamisesta saakin tyylipisteitä – kuten sulkakynällä kirjoittamisesta. Onneksi sentään digikuvistakin saa teetettyä paperiversiot (niistä onnistuneista otoksista) – sillä olkoon kuinka paljon kemikaaleja vaan, mutta muistot tuntuvat konkreettisimmilta vain, kun niitä saa selailla ja lähmiä niihin omat sormenjälkensä.

Luultavasti käykin niin, että minulla on jossain vaiheessa kaksi kameraa, enkä oikein osaa päättää, kummalla kuvaisin. Pahimmassa tapauksessa kuvia kertyy vielä entistäkin suurempi määrä, kun ei mitään raaski deletoida ja niin moni pitää kehittää (vaihtoehto olisi tietysti katsoa kuvia tietokoneelta, mutta se nyt vielä puuttuisi, että minun elämäni ja muistoni siirtyisivät jonnekin koneelle…) Parhaassa tapauksessa kameroiden välille löytyy tasapaino. Filmikameralla voisi kuvata taidekuvia ja muotokuvia, joita voi säätää, valottaa ja valita tarkennusalueita kaikessa rauhassa. Digikameralla voisi tallentaa nopeasti ohikiitäviä hetkiä, räpsiä tilannekuvia ja kaikenlaista sarjatuotantoa. Ja eiköhän jossain vaiheessa digikamerakin ole niin vanhanaikainen, että jo alkaa tyylipisteitä irrota senkin käyttämisestä.

Elektroniikka sisältää usein raskasmetalleja, kuten kadmiumia ja lyijyä. Lisäksi laitteet sisältävät terveydelle haitallisia palonestoaineita ja usein myös PVC-muovia. Käytön jälkeen laitteet päätyvät hankalasti käsiteltäväksi jätteeksi, jota englanniksi kutsutaan e-mailiin viittaten nimellä e-waste. Ongelma kasvaa räjähdysmäisesti elektroniikkalaitteiden kulutuksen kasvaessa.

Ongelma ulottuu kaikkialle, missä elektroniikkaa myydään ja käytetään – myös Suomeen. Raja-arvoja rikkovia laitteita on löydetty Finnwatchin mukaan muun muuassa Claes Olsonin ja Bilteman kodin elektroniikkavalikoimista. Myös Greenpeace kampanjoi puhtaamman tietotekniikan puolesta.

Myrkylliset aineet eivät välttämättä kohdistu pahiten itse käyttäjän terveyteen. Elektroniikan valmistaminen tapahtuu usein maissa, joiden työolosuhteita ei valvota tehokkaasti, ja työntekijöiden terveys voi olla vaarassa. Kaatopaikoilta myrkyt taas leviävät eteenpäin ympäristöön. Elektroniikkajätettä onkin dumpattu runsaasti Aasian kehitysmaihin, pois länsimaisten elektroniikaan suurkuluttajien takapihoilta.

Elektroniikan ympäristö- ja ihmisoikeusvaikutuksista tiedottaa kansainvälinen makeITfair -kampanja. Kampanjan kautta on myös mahdollisuus vaikuttaa koko tuotantoketjultaan paremman  elektroniikan puolesta.