Lavalta löytyi kotiini mm. söpö lipasto ja jakkara. Hyvää tavaraa olisi ollut enemmänkin, mutta koska lava seisoi ulkona, menivät vähänkin herkät materiaalit nopeasti pilalle sateessa. En ollut ainoa, joka lavaa kävi penkomassa – eräänä iltana kuulin, kuinka ohi kulkenut nuoripari innostui puhumaan “aarteista”, joita tuollaisilta lavoilta saattaa löytää.

Roskalava auttaa asukkaita pääsemään helpolla tavalla jätteistään eroon. Toisaalta tavaran sinne dumppaaminen on liiankin helppoa. Taloyhtiömme käytäviin kyllä kiinnitettiin ohjelappuja, joissa kerrottiin, millaista tavaraa lavalle saa viedä. Ongelmajätteet ja kodinelektroniikka eivät kuulu jätelavalle vaan omaan kierrätyspisteeseensä. Ilmeisesti viesti olisi pitänyt muotoilla vielä selkeämmin, sillä joku oli kiellosta huolimatta tuonut lavalle vanhan jääkaappinsa.

Minun olisi tehnyt mieli laatia roskalavan viereen kyltti, jossa esittelisin lyhyesti muita mainioita tapoja omasta tavarasta eroon pääsemiseen – sellaisia, joiden avulla tavarat tai niiden materiaalit päätyvät kaatopaikan sijaan hyötykäyttöön. Kierrätyskeskus on mahdottoman helppo sellainen, lisäksi monet hyväntekeväisyyskirpputorit ottavat maksutta vastaan hyväkuntoista tavaraa. Kaikki lavalle päätynyt tavara ei nimittäin ollut lainkaan “roskaa”, eli rikki mennyttä tai käyttökevotonta kamaa. Nykyään roskaksi taitaa kelvata mikä tahansa esine, jota omistaja ei vain jostain syystä enää jaksa katsella silmissään!

Hämmentävin lavalöytöni oli tiukasti solmulla suljettu pehmeä jätesäkki. Tietysti kiinnostuin ottamaan selvää siitä, mitä se sisältää! Taisteltuani solmun auki vedin säkistä ulos kolme kaunista ja hyväkuntoista villakangastakkia. Mitä ne tekevät jätelavalla, kun Uffin keräyspisteeseen kiikutettuna niistä voisi olla iloa ja hyötyä vielä monelle käyttäjälle?

Harmistuneena ongin takit ylös ja päätin itse viedä ne vaatekeräykseen. Mutta mitä – niiden kauluksiin ja kyynerpäihin oli leikattu saksilla siistit viillot. Takeista luopunut käyttäjä on näin varmistanut, ettei kukaan pääse hyötymään hänen jämistään. Sääliksi kävi kauniita takkeja!

Omien jätteiden sabotointi hyödyntämiskelvottomiksi näyttää mielestäni pöyristyttävältä toiminnalta. Toisaalta tuo halveksimani leikkely on ehkä saanut alkunsa siitä asenteesta, että takkien omistajan mielestä toisten hylkäämän rojun penkominen näyttää hämärältä hommalta. Kunpa voisimme ymmärtää toisiamme paremmin – minä roskansa pyhittävää takkirouvaa ja hän minua, joka toivoisin, ettei eräänä päivänä olisi enää olemassa roskaa vaan ainoastaan monenlaisia kierrätettäviä ja hyödynnettäviä materiaaleja!

Lue pääkaupunkiseudun hyvistä dyykkauslavoista ja jätä omat vinkkisi muille: Roskalava HKI Facebookissa

Jostain syystä kaupan roskiksille marssiminen tuntuu kuitenkin pelottavalta ajatukselta. Siksi päätin kysellä etukäteen hieman sisäpiirin tietoa tuttavalta, joka asuu lähikauppani kanssa samassa rakennuksessa. Ystävä ei ole erityisesti ympäristöihmisiä, mutta ajattelin, että hän saattaisi tietää esimerkiksi ovatko roskikset lukkojen takana ja käykö siellä muita dyykkaajia.

Otin muina miehinä eräissä juhlissa puheeksi lähikauppani roskikset ja yllätyin, kun tuttavani suhtautui aiheeseen aivan mutkattomasi. Hän kertoi, ettei itse ole dyykkaajia, mutta että hänen serkkunsa on useinkin tehnyt löytöjä juuri samaisen lähikaupan roskiksista. Ne eivät ole lukkojen takana, joten paikalle meneminen vaatii ainoastaan hyvää pokerinaamaa: marssinpa tästä vieraan taloyhtiön pihaan ja kurkkaan kaupan roskikseen.

Valitettavasti tuttava kertoi, että kaupan roskissysteemi on muuttunut viime aikoina. Kauppa on asentanut takapihalle suuret sammioroskikset, jotka jatkuvat maan alle. Dyykkaus on siis mahdollista vain silloin, kun roskikset sattuvat olemaan lähes täynnä – muulloin roskiin ei ylety. Tuttava kertoi todistaneensa joskus sellaistakin hämmentävää dyykkausmetodia, että toinen kaveruksista hyppää puolitäyteen maanalaiseen roskasammioon, kerää säkin täyteen herkkuja ja ojentaa sitten kätensä, jotta maan päälle odottelemaan jäänyt kaveri voi kiskoa hänet ylös. Kuulostaa… hyvin extremeltä.

Tämän pohjustuksen jälkeen olen jälleen askelen lähempänä sitä hetkeä, kun uskaltaudun itse roskisreissulle lähikaupan takapihalle. En ehkä tosin juuri tämän lähikaupan, sillä en mielelläni löytäisi itseäni jumista maanalaisesta jätesammiosta…

Esimerkiksi lihan kohdalla tuhlaus tuntuu aivan järjettömältä epäeettisyydeltä. Ensin viljelytilaa tuhlataan rehun kasvattamiseen, rehua kuljetetaan, eläimet kärsivät tehotuotantoeläiminä, teurastetaan ja lopulta liha päätyy tiskiltä roskatynnyriin? Kaikkiko aivan turhaan?

Mietimme Ninan kanssa kasvissyönnin ja freeganismin yhdistämistä. Jos löytää hyvää poisheitettyä lihaa, eikö olisi oikein syödä se, jos vain kykenee? Toisaalta totaalikasvissyöjänä voi ehkä tuoda paremmin esille joka tilanteessa, miksi ei suostu syömään lihaa. Siihen voi tietenkin halutessaan asettaa lisäehdon: “ellei se ole dyykattua.” Dyykatun lihan kasvissyöjä voi tietenkin myös lahjottaa ystävilleen, jotka sitä suostuvat syömään. Freeganismi, veganismi ja vegetarismi jakavat kuitenkin paljon yhteisiä arvoja.

Entä onko dyykkaajissa niitä, joilla varat eivät riitä ruokaan? Pohdimme Ninan kanssa, että yksi ratkaisu ylijäämäongelmaan voisi olla Veikko Hurstin säätiön tapaiset järjestöt, jotka vastaanottaisivat lahjoituksina kaupoilta pian pilaantuvaa tavaraa ja jakaisivat eteen päin. Muistelin, että vanhempieni lähikirkossa on jokapäiväinen leipäjakelu, jonka paikallinen K-Kauppa mahdollistaa.

Voisivatkohan yhä useammat kirkot hyödyntää tiloissaan joka tapauksessa istuvaa vahtimestaria myös jakelun vartijana tai organisoijana? Tai voisivatko diakoniatyöt järjestää yhteistyötä paikallisten elintarvikeketjujen kanssa? Voimmeko me yksittäiset ihmiset jotenkin osallistua tällaisten ruoanjakelumahdollisuuksien lisäämiseen?

Pohdin aikanaan jonkin verran dyykkauksen eettisyyttä. Kauppahan menettää minusta asiakkaan, jos täytän ruokatarpeeni roskistavaralla. Jos kaikki ylijäämä dyykattaisiin, asiakashukka olisi jo huomattavampi. En kuitenkaan koe mitään velvollisuutta suurten elintarvikeketjujen taloudellisista voitoista. Kauppa tekee eettisen virheen tilatessaan liikaa tuotteita ja heittäessään niitä pois.

Syyt ovat kuitenkin toki monintakeiset. Kysynnän ja tarjonnan laki määrittelee ruokakauppojenkin hyllyjä – liikaa tuotteita on, koska kuluttajat eli me vaadimme laajaa tarjontaa. Kuluttaja saattaa vaihtaa kauppaa kun ei löydä lempileivonnaistaan kahdeksan aikaan illalla lähikaupasta. Ketä siis syyttää? Vastaus ei olekaan niin helppo. Joudun itsekin pohtimaan omia vaatimuksiani, tottumuksiani ja tapaani marssia kauppaan olettaen, että siellä on kaikki mitä mieleni sattuu tekemään.

Vähin mitä voidaan tehdä on ylijäämän hyötykäyttö, ja sitähän dyykkaus jos mikä on. Se on myös tapa tehdä ongelma näkyväksi ja protestoida asiantilaa. Jos dyykkaus kuitenkin tehdään kaupan taholta mahdottomaksi, on keksittävä joitakin muita keinoja. Tietenkin olisi yritettävä vaikuttaa politiikkaan. Nykyään kaupat käyttävät usein puristinroskiksia tai lukittuja pönttöjä. Roskathan ovat kaupan “omaisuutta”. Paloturvallisuuttakin käytetään (teko)syynä. Väitetty on myös, että kauppiaat potisivat huonoa omatuntoa myrkytysvaarasta.

Tuntuu aivan käsittämättömän absurdilta, että pähkäilemme, onko roskiksista tonkiminen varkautta vai ei. Yksityisomaisuuden eetos kohdistuu näköjään jo roskiinkin? Mutta enhän yksityisenä ihmisenä pistä pahaksi, jos joku haluaa osan siitä, mitä minä heitän pois. Ehkä kauppojen nihkeän suhtautumisen takana on kuitenkin se, ettei epäkohtaa haluta tuoda julkisuuteen, ja tahdotaan pakottaa ihmiset hankkimaan ruokansa kaupasta. Silloin ei menetetä asiakkaita.

Keskusteluista jäi mieleeni palava halu kokeilla dyykkaamista oikeasti! Ehkä siitä olisi jossakin määrin myös omaksi elämäntavaksi.

Tiedostin dyykkauksen mahdollisuuden ensi kertaa omalla kohdallani, kun muutin pois kotoa. Kerran kävelin yhdeksän jälkeen erään lähikaupan roskisten ohi, kurkkasin sisään, ja löysin kaikenlaista herkullista samana päivänä vanhaksi mennyttä tavaraa. Ei tullut masu kipeäksi vaan täydeksi. Dyykkaus elämäntapana jäi kuitenkin vain ajatuksen tasolle.

Ensimmäiseksi päässä pyörivät tietenkin kysymykset siitä, miksi ylipäänsä dyykata ja onko se turvallista, eettistä ja niin edelleen. Oleellinen kysymys on myös, miten päästä alkuun. Dyykkaamisen aloittaminen yksin tuntuu haastavalta. Mistä löytää joku paikka ja sopiva aika ja uskaltaako sellaista aloittaa ihan itsenäisesti?

Kauppojen roskikset pursuavat syötäviä ja hyväkuntoisia tuotteita samaan aikaan, kun lehdissä jauhetaan lamasta. Ruoan hinta on noussut jatkuvasti, ja yhä harvemmalla on varaa ostaa sitä kaupasta yrityksien jatkuvasti irtisanoessa työntekijöitään. Opiskelijana dyykkaaminen on tietysti helppo valinta. Dyykkaan, vaikka (vai koska?) minun ei ole pakko. Voisin ostaa ruoan myös kaupasta (jolloin tietysti tulisi myös syötyä vähemmän herkkuja), mutta silloin täytyisi nipistää jostain muusta. Nyt voin keskittyä kaupassa ostamaan luomutuotteita, vaikka ne olisivat vähän kalliimpiakin, koska olen saattanut säästää juuri vaikkapa leivässä monta euroa dyykkaamalla sen.

Roskiksien kaivelu on monien mielestä ällöttävää, likaista ja pummimaista puuhaa. Sellaiset ihmiset eivät olekaan itse koskaan dyykanneet. En muista koskaan tulleeni likaiseksi dyykatessani, ja “roskiksissa kieriskelevistä dyykkaajista” kertovat lehtijutut ihmetyttävät.

Mielestäni dyykkaaminen on oikeutettua niin kauan, kun kaupat heittävät syömäkelpoista ruokaa roskiksiin – ja vieläpä jättävät ne lajittelematta. Tietenkin dyykkaaminen on mahdollista vain pienelle ihmisjoukolle, sillä roskiksilla on vain rajallinen määrä tarjottavaa. Ihmettelen vain, että mikäs lama se sellainen on, jossa syömäkelpoista ruokaa on varaa heittää pois?

Mietihän tätä: ulkomaalaisella, geenimuunnellulla soijarehulla ruokittu sika teurastetaan, pilkotaan paloiksi, pakataan muoviin ja viedään kauppaan myytäväksi. Paketti ei menekään kaupaksi ennen viimeistä myyntipäivää, joten se on heitettävä pois. Kaupan työntekijätkään eivät saa ottaa roskikseen meneviä tuotteita itselleen. Hieman paremmassa tapauksessa paketti avataan ja lajitellaan seka- ja biojätteeseen, mutta yleensä kaikki heitetään sekajätteeseen. Jäte päätyy kaatopaikalle, jossa se muiden eloperäisten jätteiden tavoin aiheuttaa metaanipäästöjä, jotka muiden päästöjen ohella ovat yksi ilmastonmuutosta kiihdyttävistä syistä.

Näin siis sikaa on turhaan ruokittu ulkomailta turhaan tuodulla rehulla ja se on tapettu turhaan – tapettu vain päätyäkseen jätteeksi. Jos mennään vielä pidemmälle, on Amazoniassa kaadettu sademetsiä, jotta siellä voitaisiin viljellä soijaa, joka tuodaan tänne rehuksi sioille, jotka päätyvät kaupan sekajäteastiaan. Absurdia ja epätaloudellista.