Päivän ajatus on loistava, mutta samalla kansantalouden ja luonnonvarojen riittämättömyyden kanssa painiskelevat ihmiset ovat usein radikaalisti eri mieltä siitä, onko yksittäisen ihmisen kulutusvalinnoilla merkitystä kokonaiskulutuksen suitsimisessa. Kyse on siis siitä pitäisikö esimerkiksi jollakin poliittisella päätöksenteolla pyrkiä vaikuttamaan kulutukseen tietyillä tavoin.

Minusta molemmat keinot ovat oikein oivia. Ymmärrän, että kaikilla ei ole syystä tai toisesta halua tai mahdollisuuksia pyrkiä kuluttamaan kestävämmin tai vähemmän, joten ohjauskeinoja tarvittaisiin. Toisaalta, monet kestäviä kulutusvalintoja tekevät ovat oikein onnellisia tekemistään valinnoista, ja kokevat lisäksi tekevänsä tärkeää työtä. Ainakin minä koen ja olen oikein onnellinen, vaikka tajuan, että maailman materiaalivirroista katsottuna olen valintoineni lähinnä kärpäsenkakka universumissa.

Toinen hauska kampanja oman kulutuksen kyseenalaistamiseksi on niin kutsuttu Sadan tavaran haaste, josta tässäkin blogissa on kirjoitettu vähän kriittiseenkin sävyyn. Haluan nyt jatkaa ajatusta pidemmälle ja laajemmalle. Keskustelimme eräänä päivänä töissä degrowthista, luonnonvaroista, yksilön kulutuksesta ja vaikka mistä muista aihealueeseen sopivista kysymyksistä.

Sadan tavaran haasteen ideana on siis pyrkiä minimalistiseen elämäntapaan. Kuten kriittiset äänet ovatkin huomanneet, haasteen puutteena on se, että se jättää ulkopuolelleen kysymykset pois joutavien tavaroiden kohtalosta sekä uuden hankkimisesta. Tähän työkaverini tarjosi hauskan idean: Mitä jos kaikki joutuisivatkin elämään koko elämänsä kaiken sen roinan kanssa, jonka tulevat hankkineeksi?

Olisi siis jonkinlainen laki tai vastaava siitä, että mistään ei saa luopua, ellei sille keksi järkevää jatkosijoituspaikkaa tai vastaavaa. Tässä kohtaa voidaan järkevästi unohtaa esimerkiksi biojätteet, joista huolehtimiseen pitää olla hyvät yhteiset järjestelmät. Ajatuksen taustalla on tietenkin se, että jos asiaa oikein ryhtyy miettimään, törmää välttämättä kysymyksiin, kuten montako ruokapöytää hyvään elämään lopulta oikein tarvitaan? Esimerkiksi juuri kotien uudistamisvimma meillä täällä hyvinvointivaltioissa on käsittämätön. Minulta on pariinkin otteeseen muuttaessani kysytty kysymyksiä, kuten ”Mistä aiot ostaa uuteen kotiisi kalusteet?” Johon minä päätäni raapien olen mutissut jotain sellaista kuten ”No mulla on kyllä ihan hyvä kirjahylly ja oikeestaan kaikki muutkin…” Kysyjien mielestä elämässäni oli kuitenkin selkeä paikka uusille kalusteille. Jos tunnistat itsesi kysymyksestä, tervetuloa edelleen kyläilemään niiden vanhojen rojujen joukkoon!

Tietenkään kaikkia ihmisiä ei voi pakottaa pitämään kaikkia tavaroitaan, vaikkapa sen 75 vuotta. Tämä ideointi ihan siis ajatusleikkinä. Kuinka paljon olet hävittänyt tavaraa, joka olisi aivan käyttökelpoista tai vähintään helposti korjattavissa, jonka lopullisesta kohtalosta et tiedä mitään? Miksiköhän vaikka joskus merkittävästikin pienempien tavaravirtojen ja tietenkin vaikkapa bruttokansantuotteella mitattuna köyhempien maiden ihmiset pärjäävät paljon vähemmällä? Mitä jos seuraavan kerran ruokapöydän vaihtoa miettiessä tuumaisikin hetken vaikka vanhan tuunausmahdollisuuksia? Mitä jos sen huonekalukaupan myyjä tyrkyttämisen sijaan kyselisikin aktiivisesti vanhan tilaa ja kohtaloa? Mitä jos et saisikaan kasvottomasti tunkea vanhoja vaatteitasi muovikassissa kierrätyslaatikkoon vaan sinun pitäisi jotenkin ja jollekulle perustella, miksi niistä pitää päästä eroon ja sinun pitäisi itse hoitaa ”loppusijoitus”?

Jollakin tällaisella yhteisellä toimintamallilla meillä olisi paitsi systeemitason ratkaisu, myös vaikutus yksilön toimintaan. Väitän, ettei kenenkään niin kutsuttuihin rikkaisiin kuuluvan hyvinvointi siitä todellakaan kärsisi. Köyhimmät eivät ainakaan, koska he ovat nyt jo pakotettuja toimimaan näin. Ehkäpä hyvinvointi jopa jakautuisi tasaisemmin? Meidän maailman muutaman prosentin rikkaimman ei kuitenkaan koskaan tarvitse vakavissaan kysyä itseltänne ostopäätöstemme syitä ja seurauksia.

Kiitos tämän kirjoituksen enemmän tai vähemmän villeistä ideoista kuuluu pääasiassa työtoverilleni Tiinalle.

Samanmoisen aiheen ympäriltä kirjoitti täällä Kulutus.fi:ssä viime viikolla myös Outi Lundahl aiheella ” Stressaavat tavarat”

Eikö saa ostaa ruokaa, vaikka jääkaapissa olisi vain valo? Pitäisikö pysytellä kotona silmät kiinni, ettei vain ostaisi mitään? Ei! Kyse on seuraavan ajatuksen herättämisestä: mitä tarvitsen? Tarvitsenko kaiken sen, mitä luulen tarvitsevani?

Huomaan kokevani tyytymättömyyttä ainoastaan silloin, kun altistun aggressiiviselle mainonnalle. Jos en näe kaikkia tarjolla olevia upeita tuotteita, en niitä myöskään tarvitse. Ja kun vieroittaa itseään riittävän pitkään mainoksien unelmamaailmalta, alkaa se vaikuttaa huvittavalta; tätäkö ne kuvittelevat minun tarvitsevan ja haluavan?

Markkinajohteinen nyky-yhteiskunta saa meidät kuvittelemaan, että kuluttaminen on yhtä kuin oleminen. Emme ole yhteisön jäseniä tai kansalaisia, vaan kuluttajia. Merkityksellistä elämää ei voi saavuttaa ilman kulutusyhteiskunnan kuplassa leijumista.

Olen ympäristöystävällinen kuluttaja?

Ekokestävä kuluttaminen on paradoksi. Kuluttaminen ei lähtökohtaisesti voi koskaan olla ympäristöystävällistä tai maapallon kannalta taloudellista. Mitä olisi taloudellinen kulutus? Ainakin sellaista, että käyttäisimme vain sen yhden maapallon verran resursseja niiden neljän, viiden sijasta joita nykykulutuksemme vaatii. Nykymenon ylläpitäminen esimerkiksi Suomessa on pidemmän päälle mahdollista vain, jos kiellämme köyhiltä mailta kuluttamisen kokonaan! Reilua.

Älä osta mitään -päivän tarkoituksena on saada ihmiset ajattelemaan. On ihan hienoa olla ekosti trendikäs tai vastuullinen kuluttaja, mutta kulutuksen muuttamista merkittävämpää olisi sen kokonaisvaltainen vähentäminen. Vähemmän ON enemmän!

Kannattaa siis suhtautua varauksella myös niihin vihreisiin mainoslauseisiin, jotka antavat luvan kuluttaa hyvällä omallatunnolla.

Yksittäinen ihminen kulkee lauma- ja lama-ajattelun mukana. Valtaapitävät esittävät usein taloudellisen taantuman laastariksi kulutuksen kasvattamista. Osta enemmän, niin yhteiskunta voi paremmin! Ja toimii shoppailu parannuskeinoksi myös muihin kriiseihin. WTC:n tornien juuri sorruttua ei Yhdysvaltojen edellinen presidentti George W. Bush suinkaan kehottanut murtuneita kansalaisiaan suremaan, rakastamaan ja tukemaan toisiaan tai edes rukoilemaan, vaan shoppailemaan! Ja amerikkalaiset tottelivat. Mahtoikohan kaikille tulla parempi mieli?

Ranskalainen taloustieteilijä ja filosofi Serge Latouche, joka vieraili juuri Suomessa Kasvu murroksessa –konferenssissa, kutsuu tämän päivän ihmisiä kulutusaddikteiksi. Ja sitähän me olemme, jatkuvasti ahdistuneita kaikista asioista joita emme (vielä) omista. Riippuvuus syntyy useimmille jo lapsuudessa. HS:n mielipidekirjoittaja kertoo pakonomaisen ostotarpeensa juontavan juurensa siitä, että hän lapsesta asti oli tottunut saamaan kaiken mitä halusi. Ihmisten mielissä sekoittuvat halut ja tarpeet, eikä tahtomiselle lopulta tule loppua. Miten voi tietää, mitä tarvitsee, jos ei ole ikinä ehtinyt tarvita mitään?

Kulutusriippuvaiselle asennemuutos on mahdollinen vasta kun rahaa ei enää ole, mutta velkaa sitäkin enemmän. Velkaantuminen onkin toinen nykyajan ihmisen perusominaisuuksista, ja yksi syy sille, miksi taloudellinen rakennemuutos on vaikea toteuttaa. Tarvitsemme jatkuvaa talouskasvua, jotta yhteiskuntamme selviää veloistaan! Kierre ei samalla kaavalla lopu koskaan. Ja ihmiset ahdistuvat ahdistumistaan.

HS:n mielipiteen kirjoittaja lopettaa kuitenkin hienoon ja lohdulliseen huomioon, johon soisi kaikkien koukuttuneiden havahtuvan. Hän onnistuu ”kaiken kurjuuden keskellä iloitsemaan ilmaisista asioista, kuten luonnosta ja askartelusta. Tavara ei tee ketään onnelliseksi kuin lyhyen hetken.”

Aamulla bussissa lehteä lukiessani meinasin pudottaa silmät päästäni nähdessäni erään pääkaupunkiseutulaisen ostoskeskuksen alemainoksen. Kuvassa oli kirkkaanvihreällä taustalla kaksi sarjakuvatyylillä piirrettyä naishahmoa, jotka olivat selvästi ryntäämässä kovaa vauhtia ostoksille. Puhekupliin oli kirjoitettu repliikit:

- Sello on kuulemma Suomen ekoin kauppakeskus.

- Kunhan ehditään ekoina Sembaloihin!

Alla oli vielä toistettuna, että kyseinen kauppakeskus on nyt virallisesti Suomen ekoin. En tunne tittelin myöntämisen perusteita, mutta koko mainos oli niin hämmentävä, etten tiennyt miten reagoida. Mistä lähtien alennusmyynneissä ravaaminen on ollut ekologista? Tuntuu jotenkin valtavan koomiselta, että kulutusjuhlaa edes yritetään naamioida vihreäksi. Kenelle tuollainen menee läpi?

Hetken pohdittuani totesin, että varmasti aika monelle. Toisessa saman ostoskeskuksen mainoksessa kehotetaan tekemään tilaa uusille löydöille ja viemään vanhat kierrätykseen. Hienoa, kierrätystä – jo sanan kuullessaan jokainen tietää, että nyt on kyse fiksuista ja ympäristöystävällisistä asioista! Sehän riittääkin, ja ei kun ostoksille. Jos oma hinku päästä alennusmyynteihin on kova, mutta ekoasiat hieman painavat mieltä, voi tällainen mainos hyvinkin piristää ja kannustaa pieneen “syrjähyppyyn” ostoskeskuksen ihmemaahan. Kai sitä hieman voi shoppailla, kun kerran ostosparatiisi on Suomen ekologisin…

Tässä vaiheessa vuotta sitä alkaa tosissaan jo odotella Älä osta mitään -päivää, joka onneksi herättää aina uudelleen mediassa keskustelua turhan shoppailun järjettömyydestä ja ympäristövaikutuksista. Mainosten kieroutuneeseen maailmaan pureutuva Mainoskupla-kilpailu on jo käynnissä, ja voittajat julkistetaan Älä osta mitään -päivänä 26.11.2010. Mainoskuplan tämänvuotinen teema “Kirkkaanvihreät arvot” on kuin luotu yllä kuvailemani kaltaisen “tekoekon” mainonnan vastapariksi!

Älä osta mitään -teema herättää ihmisissä yllättävän hupaisia reaktioita. Tuntuu, että päivä ei ole koskaan “oikeaan aikaan”: jonkun mielestä päivän pitäisi olla sunnuntai, toisen mielestä keskellä viikkoa. Mutta ei ainakaan perjantai, jolloin on tosi kiva käydä shoppailemassa ja kaupungilla kavereiden kanssa!

Älä ostan kanssa sattuu totta kai päällekäin muita tapahtumia. Tänä vuonna samana päivänä vietetään turkitonta päivää, mikä ei toki ole ollenkaan ristiriidassa ympäristöä kunnioittavan teeman kanssa. Mutta auta armias, kun samalle päivälle osuu erään suositun elektroniikkamerkin alennusmyynnit! Eikä ÄOM:ää voitaisi siirtää johonkin hieman sopivampaan ajankohtaan?

Monen mielestä on loistavaa, että ostoskriittinen päivä järjestetään, mutta siihen osallistumisesta haluttaisiin tehdä niin helppoa, ettei se tuntuisi kenelläkään missään. On kiva osallistua, jos ei tarvitse muuttaa tavallista päiväjärjestystään mitenkään erikoispäivän vuoksi.

Todellinen ostamattomuus kysyy nimittäin yllättävän paljon luovuutta. Mitä syöt, millä liikut jos et osta matkalippua? Päivän tarkoituksena ei ole viedä ostamattomuutta näin äärimmäisyyksiin, mutta monet ovat keksineet ratkaisuja näinkin kinkkisiin pulmiin. Yleensä he ovat niitä, joilla on muutenkin rahasta tiukkaa. He ovatkin kulutuskriittisyyden ammattilaisia.

Jos joku pystyy siihen, niin kyllä minäkin pystyn! Hauskaa ja antoisaa Älä osta mitään -päivää kaikille!

Käsillä oleva finanssikriisi ja sitä seuraava taloudellinen taantuma tulevat todennäköisesti  vähentämään kulutusta. Tämä voi parhaimmillaan koitua ihmiskunnan ja maapallon pelastukseksi. Esimerkiksi Elinkeinoelämän Tutkimuslaitoksen (ETLA) tekemän selvityksen mukaan suomalaisista 39 prosenttia on jo vähentänyt ainakin jonkin verran kulutustaan.

Taantuma ei kuitenkaan yksin riitä ilmastokriisin välttämiseksi ja sukupuuttoaallon pysäyttämiseksi. Aineellinen ja sosiaalinen kulutus on kytkettävä irti toisistaan. Aineellinen kulutus on sitä, mitä ihminen tarvitsee pysyäkseen hengissä. Sosiaalinen kulutus viittaa taas siihen, mitä kulutamme kulttuurillisten ja sosiaalisten paineiden alistamana.

Sosiaaliseen liittyvästä aineellisesta kulutuksesta, oli kyse sitten autosta, kesämökistä tai kultasormuksesta, on pyrittävä kokonaan irti. Muussa tapauksessa maapallo ei yksinkertaisesti kestä. Lisäksi tarvitaan maksimielintason käsitteen käyttöönottoa. Myös yrityksille tulisi määritellään suurin sallittu koko. Tärkeintä on turvata kohtuus.

Taloudellisen taantuman pelossa pääministeri Matti Vanhanen on kuitenkin sortunut elonkehän kannalta sietämättömiin lausuntoihin. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa (30.10.) Vanhanen peräänkuulutti kulutuksen kasvua: ”nyt on tärkeää huolehtia elvytyksestä, joka estää kotitalouksien kysynnän notkahduksen”. Samaan aikaan pääministeri on kuitenkin vakuuttanut Suomen ja Euroopan johtajuutta ilmasto- ja ympäristökysymyksissä. Kulutuksen kasvutavoitteet ovat kuitenkin räikeässä ristiriidassa ilmastotavoitteiden kanssa.

Hallituksen ensi vuoden budjetissa ilmasto- ja energiapolitiikan lisäksi toisena keskeisenä pääpainopisteenä onkin suomalaisten ostovoiman vahvistaminen veronkevennyksillä. Valitettavasti tavoiteltu lisäkulutus uhkaa romuttaa toimenpiteet hiilineutraalin Suomen edistämiseksi. Veropäätöksellä lisätään luonnonvarojen kulutusta sekä näin kiihdytetään ilmastokriisiä.

Taantuman pelossa on turha synkistellä. Kulutuksen vähentymisestä on syytä riemuita! On maapallon ja tulevien sukupolvien etu jos kulutus vähenee. Älä osta mitään päivän yhteydessä voi aluksi olla vaikka koko viikon ostamatta. Käännetään kulutus laskuun yhdessä!

Jos meille on kerrottu tarinoita siitä, miten ennen muinoin kouluun hiihdettiin ja potkittiin matkalla susia, niin minä aion kertoa jälkikasvulleni tarinoita siitä, kun tavaraa oli ylipäätään vähemmän. Ruoka tehtiin liedellä, eikä kotona ollut telkkaria. Ja jos oli, niin kanaviakaan ei ollut kuin kaksi. Silloin kun ukki hankki videot, niin koko suku meni katsomaan tätä ihmettä. Nauhoituksia oli yhteensä kaksi, joista toinen oli piirrettyjä.

Tilastokeskuksen kulutustutkimus paljastaa tilastot legendaaristen lapsuusmuistojen takaa. Sellaiset esineet, jotka nykyisin kuuluvat joka kodin perusvarustukseen, ovat itse asiassa yleistyneet aika hiljattain. Mikrouuneja oli 90 -luvulla vain 52%:lla kotitalouksista, ja nyt luku on jo yli 80. Kahdeksankymmentäluvun alussa tiskikone oli vain 10%:lla. Myös auton omistus on yleistynyt huomattavasti: Nykyisin 75% kodeista omistaa vähintään yhden menopelin, mutta silloin kun olin pieni (siis vuonna 1985, muistattehan sen Eppujen biisin?) 44% kotitalouksista oli täysin autottomia, ja se oli siis ihan normaalia.

Joopajoo, tietenkin lapsena on kaikki ollut paremmin, kesät ovat olleet lämpimiä ja pitkiä ja järvetkin vielä kirkkaita. Jotenkin haikailen silti roinattoman elämän perään, enkä itse omistakaan esimerkiksi mikroa, väritelkkaria tai videoita. Kaikki joka kotiin kerääntyvä tavaramäärä aiheuttaa merkittävää kulutusta luonnonvaroissa. Onnellisuuden lisääntyminen on sitten täysin toinen juttu.

Mitä kaikkea “tavallista” ihminen sitten tosiasiallisesti tarvitsee?

Hyvää älä osta mitään -päivää kaikille.