Järjestötoiminnalla on vaikutuksia ympäristöön – liittyipä toiminta sitten valokuvaukseen, moottoripyöriin tai kesyrottiin. Kun pohtii oman järjestön toimintaa kestävän kehityksen eri näkökulmista, huomaa monen asian olevan jo hyvällä mallilla ja toisaalta löytää myös monenmoisia kehittämiskohteita.

Vesi, energia ja jätteet. Hoitamalla vuotavat vessanpöntöt, umpijäässä olevat sähkösyöpöt pakastimet ja pursuilevat sekajäteastiat kuntoon päästään hyvään alkuun. Esimerkiksi tarjoilut, liikkuminen sekä pienet ja isot hankinnat voidaan tehdä ympäristöä säästävällä tavalla. Jäsenille voi myös järjestää koulutusta aiheeseen liittyen.

Järjestötoiminta on lähtökohdiltaan kestävää, tarjoaahan se mahdollisuuksia osallistumiselle, ihmisten kohtaamiselle ja uusille ystävyyssuhteille. Yhdessä tekeminen on hauskaa, ja ekoteoista ja auttamisesta saa hyvän mielen. Monilla järjestöillä on pitkät perinteet, jotka siirtyvät toimijasukupolvelta toiselle ihmisiä yhdistäen – toisaalta myös luodaan innolla uutta ja kehitetään samalla uudenlaista järjestökulttuuria.

Pienillä järjestö resurssit ovat usein rajalliset. Tämä saattaa kuitenkin jopa kannustaa kestävyyden toteuttamiseen: säästetään sähköä ja vettä, hankitaan käytettyä ja lainataan, tehdään yhteistyötä muiden kanssa. Varainhankinnankin voi tehdä kestävällä tavalla. Eiväthän myytävät tuotteemme ja arpajaisvoittomme ole kertakäyttöisiä tai muuten vain täysin turhia?

Arjen kestävien valintojen lisäksi järjestöt voivat vaikuttaa tekemällä valintansa näkyviksi. Tietäväthän kaikki, että meidän järjestössä tarjotaan reilua kahvia, kaikki pääsevät vaikuttamaan päätöksentekoon ja kertakäyttöastioiden käytöstä on luovuttu? Fiksut tavat saattavat kulkeutua jäsenistön mukana edelleen koteihin ja muihin järjestöihin.

Kestävän kehityksen työstä voi kertoa ylpeästi myös sisarjärjestöille, muille sidosryhmille ja vaikkapa tiedotusvälineille. Myönteinen esimerkki sekä tiedon ja hyvien ideoiden jakaminen kannustaa muitakin toimimaan. Työlle voi saada myös ulkoista tunnustusta – esimerkiksi Liikunnan ekomerkin tai vapaa-ajan toimijoiden Vihreän lipun.

Juuri nyt vietetään Nuukuusviikkoa, jonka teema on tänä vuonna Kestävästi seurassa. Järjestöjä ja muita yhteisöjä kannustetaan pohtimaan omaa toimintaansa ja tapahtumiaan kestävän kehityksen näkökulmasta. Onhan sinun yhteisösi mukana? Kurkkaa viikon tapahtumat ja taustat osoitteesta Nuukuusviikko.fi.

Annukka Luomi
ympäristökasvattaja ja Nuukuusviikon 2011 projektikoordinaattori

En ole koskaan kovin paljon ymmärtänyt kasveja tai kukkia. Tuppaavat useinkin olemaan lyhytikäisiä tai muuten ronkeleita. Olen kasvattanut joinain vuosina isäni antamista taimista kesäkurpitsoja. Kauniista kasvista ja taidokkaista pölytysoperaatioista huolimatta itse kesäkurpitsat ovat jääneet pieniksi huonon lannoituksen vuoksi. Samoin on käynyt tomaateille ja kurkuille, jotka kaipaavat vettä. Kaikki kasvit, joita voi viljellä ruukussa ovat ihan siistejä ja cooleja, mutta niiden tuoma ilo on lähinnä visuaalinen ja ilmaa puhdistava. Kerran sain kasvatettua ruukkuun upean sitruunamelissapöheikön, mutta jostain syystä sekin nuutui. Yrtit eivät kai saaneet tarpeeksi vettä.

Joka kevät kuitenkin iskee sellainen olo, että siemenet kuuluvat multaan ja sen mullan pitää olla siinä ikkunalaudalla. Tänä keväänä päätin, että en laittaisi taimia herättämään turhaa sääliä ja itsetunto-ongelmia. Tulos kun on usein kertakäyttöinen, ei kovin ravitseva. Mutta onneksi se ei ollut este sille mitä seuraavaksi tapahtui.

Kotikaupungissani vuokrataan kansalaisille maata halvalla hinnalla kesäksi palstaviljelyä varten. Miksi en siis kokeilisi sellaista? Lähimmät vapaat palstat ovat vain kilometrin päässä kotoa.

Ensimmäinen silmäys maahan luotiin kokeneemman toverin kanssa, joka kuulosti ammattilaiselta arvioidessaan maan ravinnepitoisuuksia. Toisella kerralla maata lähestyttiin perheen pienimmäisten kanssa ja aikaan saatiin, no, ehkä hieman onneton tapaus eli naurismaa! Pikkuhiljaa aarille nousi pari porkkanapenkkiä, pottuja, sipulia, hernettä, yrttejä… Kaikki kasvoivat jotenkuten sinnepäin. Rikkaruohot olivat menestyneimpiä.

Välineinä minulla oli pikkuveljeltä lainattu talikko ja isältä saatu harava. Kanankakkaakin sain maahan ja naamani multaan. Kasteluveden kannoin repussa kaikenlaisissa pulloissa. Onneksi loppukesästä satoi säännöllisesti ja maa oli märkää. Hyttyset pysyivät loitolla kun muisti suhauttaa myrkkyä ranteisiin ja hellehatun lieriin. Parhaimpina päivinä vältti ötökät ja paahtavan auringon kun matkaan lähti jo aamukahvin jälkeen.

Opin kääntämään maata, erottamaan porkkananlehdet muista lehdistä, pukeutumaan oikein ja  löysin  mahtavan paikan rauhoittua. Oikeastaan parasta oli juuri se, että sai viettää kolme tuntia putkeen kyykyssä ja ihmetellä omien käsien ja maan suhdetta. Mitä enemmän nyppi ruohoja rivien välistä, sitä hienommalta maa näytti. Silloin tällöin – eli todella harvoin – lapset pääsivät katsomaan kasvun etenemistä.

Teknisestä näkökulmasta luonnon kanssa tehty yhteistyö ei ollut ehkä täydellinen suoritus puoleltani. Vaikka minulla oli jonkun verran kokemusta siemenistä, taimista ja kastelusta, avomaa ja sen olosuhteet olivat vieraat. Ensi vuonna tiedän, että porkkana kannattaa harventaa heti kun voi. Ensi vuonna laitan avomaankurkun ja basilikan taimet kasvamaan hyvissä ajoin. Ensi vuonna tuen herneet vaikka metalliputkilla, etteivät ne vietä maata. Kokemuksena palsta oli kuitenkin täydellinen kesäkaveri. Kesän perunat ja sipulit ovat parasta gourmet-ruokaa! Yrteillä saa vieläkin kesämakua ruokiin ja salaatteihin. Ensi kesänä tiedän mitä teen ja haaveilen siitä jo!

Mitä siis helsinkiläinen tekee, kun sitä alkaa ahdistaa kaupunki? En tiedä, meneekö se metsään haistelemaan puita ja kuuntelemaan hiljaisuutta, mutta se minulle tuli mieleen sopivana vaihtoehtona. ”No, eihän täällä nyt mihinkään luonnonrauhaan helposti pääse” oli ensimmäinen ajatukseni. Muutin mieleni, kun löytyi Metsähallituksen verkkopalvelu Luontoon.fi. Sieltä löytyy vaikka mitä tietoa, siitä miten helsinkiläinenkin pääsee metsään. Ja metsään meno, kuten nykyisin kaikki muukin, on tehty varsin helpoksi. Ei tarvitse olla kovin kummoinen eräihminen, että pärjää yli viikonlopun bussimatkan päässä olevalla luonnonsuojelualueella. Kartan lukeminen on suhteellisen helppoa, yksinkertainen ruoka ja pannukahvi maistuvat lyhyenkin patikkamatkan jälkeen tolkuttoman hyvältä ja suosituimpiin kohteisiin löytyy myös ihan sellaisia ”turistioppaita”.

Testasin ensimmäisenä lähiluontokohteenani Nuuksion ympäristöä. Viikonlopun aikana naurettavan lyhyen matkan päässä Helsingistä sijaitsevalta Nuuksion kansallispuistosta löytyy niin täydellistä rauhaa, etten olisi ehkä kokeilematta uskonut. Minusta ihan relevantti vaihtoehto viettää viikonloppu myös vaikka lastenkin kanssa sen sijaan, että hujauttaisi esimerkiksi lautalla Tukholmaan tai Tallinnaan. Eri asia on tietenkin, miten suuri kiinnostus on kasvattaa lapsia ymmärtämään luontoa, jos siitä on itsekin jo kasvanut ulos. Samoin soisi useampien järjestävän viikonlopun ylittävää tekemistä ystäviensä kanssa muutoin kuin sillä edellytyksellä, että jollakulla on pakko olla auto tai että netistä sai halvat lennot.

Lopuksi muutama huomautus. Huomattavan harvaan asutun maamme luonnosta on suojeltu vain noin yhdeksän prosenttia (Ympäristöministeriö 2010), josta merkittävä osa tietenkin aivan muualla kuin eteläisimmässä Suomessa. Kun sitä luontoa kerran on suojeltu, sitä pitäisi myös osata mennä katsomaan – se on siellä myös ihmisen iloksi. Valitettavasti ainakin heti luonnonsuojelualueiden välittömässä ympäristössä yhteisillä ulkoilualueilla, jotka siis myös ovat kauniin luonnon keskellä, luontoon meneminen näyttää kuitenkin tarkoittavan myös käsittämättömien roskamäärien roudaamista edestakaisin. Vieraat kuskaavat mitä omituisinta rojua luontoon ja jättävät sen sinne. Ihan ok on tietenkin laittaa se tarjottuihin roska-astioihin, mutta sekin aiheuttaa liikennettä ja tuhlaa niitä varoja, joita voitaisiin käyttää itse luonnonsuojelutyöhön.

Jos ja toivottavasti kun sinne metsään sitten menee, saa kokea rauhaa, kauneutta ja rentoutusta parhaimmillaan. Kuitenkin pitää muistaa, että sinne ei mennä repimään, tallomaan, meluamaan ja roskaamaan. Jos metsään jaksaa kantaa täyden mäyräkoiran, ei luulisi olevan kummoinen homma kantaa se sieltä tyhjänä pois. Luonto ei ole kaukana helsinkiläisestäkään, se pitää vaan löytää siitä takapihalta ja oppia kunnioittamaan sitä.

Lähteet

Metsähallitus (2010). Luontoon.fi -verkkopalvelu.

Ympäristöministeriö (2010). Suojeluohjelmat ja -alueet.

Pystyin pysymään erossa suuremman mittaluokan hamstraamisesta jopa useita kuukausia muutettuani Vaasasta Helsinkiin. Vaasassa reittieni varrella oli liikaa mahdollisuuksia ”ihan vain vilkaista”.  Samoin Vaasan tiedekirjasto järjesti liian usein poistomyyntejä, jotka eivät välttämättä vastanneet päivänpolttavaa kurssikirjatarvetta, mutta tarjosivat kiehtovan matkan esimerkiksi viime vuosikymmenien poliittiseen kirjallisuuteen. Vuoden verran onnistuin myös asumaan antikvariaatin yläkerrassa. Sen jälkeen olen miettinyt asuinpaikkani tarkemmin.

Viime kesänä päädyin jo ostamaan metrin verran lisää leveyttä kirjahyllyyni, vain tajutakseni, ettei silloisessa tai nykyisessä asunnossa kerta kaikkiaan ole tilaa massiiviselle hyllylleni. Päätin muuttaa tilanteen ja lopettaa kirjojen kanssa pelleilyn hetkeksi – mitä nyt ihan vähän silloin tällöin saisi vilkuilla yliopistolla muitakin kuin pakollisia kirjoja. Tämän kevään tullen repsahdin. Viattomina kiertelimme eräänä sunnuntaiaamuna isoa kirpputoria, kun kuin salama kirkkaalta taivaalta se iski minuun. ”Yhteiskuntatiede ja poliittinen teoria” vuodelta 1976. Siinä se unohdettu kirja makasi aivan yksinään myyntipöydän edessä, surkeana kylmällä lattialla. Pitihän se nyt pelastaa? Kansien perusteella sen tarina oli alkanut Laitilan kunnan pääkirjastosta, jossa se oli jossakin vaiheessa jo joutunut varastoonkin ja lopulta päätynyt poistomyyntiin ilmeisen epäsuosionsa takia.

”No jos ihan tämän yhden eikä sitten enää tänä keväänä muita.” Kuinkas kävikään, totta kai osuin taas yhteen kirjastoon juuri silloin kun uutta poistomyyntiä laitettiin kasaan. Kymmenen minuutin kuluttua soittelin jo iloisesti eräälle tuttavalleni: ”Hei, ostin sullekin yhden kirjan, mistä varmaan tykkäisit! Jos et halua, voin pitää sen itse.” Mitä ihmettä tekisin kirjalla goottilaisesta arkkitehtuurista?

Perinteenäni on ollut piipahtaa Tampereella aina keväisin Suuressa Filosofiatapahtumassa, joka nykyisin kantaa nimeä ”Kriittisessä tilassa”.  Tuo lauantai koittaa taas pian ja pelkään jo etukäteen tapahtumaan liittyvää kirjamyyntiä. Viime vuoden kirjat nimittäin ovat pääosin edelleen lukematta.

No onko tämä tolkuton haaliminen tehnyt minusta sitten todella tietäväisen ja viisaan? Ei todellakaan. Usein pääsen edellistä kirjaa vain yhden kolmasosan eteenpäin, kun minulla onkin jo uusi rakkaus. Siinä ei paljon kerkeä oppia. Opiskelu myös haittaa tätä oppimista, koska kurssivaatimusten kirjoja ei yleensä saa itse päättää. Onneksi olen päätynyt lukemaan alaa, joka pääasiassa kaikkine ulottuvuuksineen kiinnostaa minua siviilissäkin. Kun olen joskus eläkkeellä, luen kaikki kirjani uudelleen tai edes sen ensimmäisenkin kerran. Silloin ehkä ahneudestani on iloa.

Väen talo täyttyi eri-ikäisistä ihmisistä, kun Luonto-Liiton metsäryhmä esitti Joensuussa kolme metsään liittyvää dokumenttia. Dokumenttielokuvat hakkuiden vaikutuksista metsän biologiaan, perinteisiin elinkeinoihin, politiikkaan ja ihmisten kokemusmaailmaan olivat vaikuttavia. Päätehakkuut, joita kutsutaan myös avohakkuiksi ja jotka jättävät jälkeensä pelkän tyhjän, myllerretyn ja ruman maan, paitsi aiheuttavat monien eri lajien joutumisen uhanalaisiksi, myös saavat aikaan poliittisia kiistoja. Saamelaisten perinteinen elinkeino, poronhoito, joutuu uhan alle, kun vanhoja metsiä on hakkuiden vuoksi yhä vähemmän ja vähemmän. Vapaana laiduntaville poroille vanhoissa metsissä kasvava luppo ja jäkälä ovat tärkeää ravintoa.

Biologinen monimuotoisuus on ihmisen ja kaiken muun luonnon kannalta elintärkeää ja vanhojen metsien hakkuisiin liittyvistä ongelmista kenties tärkein. Kaikista eniten ihmisen tämänhetkiseen elämään kuitenkin vaikuttaa se, mitä hän omassa elämässään kokee. Biodiversiteetti ja sen vähentyminen näyttäytyy konkreettisena lähinnä alan ammattilaisille. Tavan ihmistä koskettaa oman lähimetsän katoaminen. Metsään ei voi enää mennä kulkemaan, katselemaan, kuuntelemaan tai sienestämään, koska metsää ei enää ole. On vain hakkuuaukea, myllerretty maa ja muutama surulliselta näyttävä yksinäinen siemenpuu, joka sekin todennäköisesti kaatuu seuraavassa myrskyssä, kun sillä ei ole metsän tuomaa suojaa.

Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon lyhytelokuva Sateenkaaren pää kertoi metsähakkuiden vaikutuksista paikallisiin ihmisiin. Kerrotaan, kuinka lapsena leikittiin metsissä. Kuinka ostettiin talo varta vasten metsän vierestä. Ja miltä tuntui, kun eräänä päivänä metsän keskeltä löytyikin metsäautotie, jonka päässä oli aukko. Ilmasta kuvattujen metsäautoteiden päät ovat hirttolenkin muotoiset. Raavaankin miehen silmäkulmat kostuvat, kun hän kertoo metsäsuhteestaan ja menettämistään metsistä. Vaikka hakkuiden vaikutuksista ihmiseen itseensä ei juuri puhuta, sillä on suuri merkitys yksittäisissä elämissä.

Kovalaisen ja Sepon kuvia metsänhoidollisista toimenpiteistä voi ihmetellä täällä.

Luonto-Liiton metsäryhmään voi tutustua täällä.

Ainakin näin kylminä talvikuukausina lämpimillä uimaradoilla on riittänyt uimareita ruuhkaksi asti. Suomessa uinti onkin neljänneksi suosituin liikuntamuoto kävelylenkkeilyn, pyöräilyn ja hiihdon jälkeen. Suomen Kuntoliikuntaliitto ry:n ja Nuori Suomi ry:n mukaan uintia harrastaa 760 000 suomalaista.

Ympäristön kannalta ei ole tietysti ihan sama mitä liikuntaa harrastaa. Valitettavasti juuri uinti on yksi kaikkein eniten ympäristöä kuormittava kuntoilumuoto. Veden ja tilan lämmittäminen uimahallissa kuluttaa paljon energiaa. Matkat uimahalleihin kuluttavat myös luonnonvaroja. Luonnonvesissä uiminen kuntoilutarkoituksessa voisi olla kesällä hyvä vaihtoehto. Talvella tilanne on kuitenkin vähän haastavampi. Sitä paitsi vaikka avanto olisikin piristävä korvike, kuluttaa siihen usein liittyvä saunominen paljon energiaa.

Kannattaa kuitenkin huomata, että liikuntapaikalle matkustaminen muodostaa usein kaikkein merkittävimmän yksittäisen osan luonnonvarojen kulutuksesta liikuntaharrastuksesta riippumatta. Liikenteen osuus on selvitysten mukaan jopa 42-75 prosenttia liikuntamuodon luonnonvarojen kulutuksesta. Esimerkiksi Suomessa keskimääräinen matka liikuntapaikalle on 15 km, jonka 73 % kulkee henkilöautolla, 17 % linja-autolla ja vain 10 % polkupyörällä. Vastaavasti esimerkiksi liikuntapaikan, rakennuksen tai rakenteiden suhteellinen osuus luonnonvarojen kulutuksesta vaihtelee jäähallin 8 %:sta kevyen liikenteen väylän 64 %:iin.

Liikuntaharrastuksista kevyen liikenteen väylillä ja kuntoradoilla tapahtuvan liikunnan luonnonvarojen kulutus on kaikkein alhaisin. Kuntoilu sisäliikuntatiloissa kuluttaa yli kymmenen kertaa enemmän luonnonvaroja. Tässä valossa myös sulkapallo vaikuttaa huonolta vaihtoehdolta. Kaikkein ekologisin kuntoiluharrastus on siis juoksu ja pyöräily uimisen ollessa kaikkein huonoin vaihtoehto. Seuraavaksi pitää jäädä pohtimaan, millä liikuntamuodolla uimisen voisi parhaiten korvata.

Toisaalta kannattaa muistaa, että kuntoilun osuus yksilön luonnonvarojen kulutuksesta on häviävän pieni verrattuna asumiseen, liikkumiseen ja ruokaan. Kuntoilua harrastettaessa kannattaakin kiinnittää erityistä huomiota siihen, miten liikuntapaikalle matkustaa ja mitä suuhunsa pistää täyttääkseen liikunnasta aiheutuneen energiatarpeen. Saattaa olla niin, että vegaanista ruokavaliota noudattavan uimahalleissa viihtyvän uimarin luonnonvarojen kulutus on monin verroin pienempi kuin lenkkeilyn jälkeen naudanlihapihvejä ja juustoleipiä suuhunsa pistelevän sekasyöjän.

Samalla kun olen pohtinut kahden uimahallissa käyntini ekologista taakkaa, olen hankkinut uuden (isomman) asunnon, johon suunnittelemme remonttia ja muuttoa. Tämä jos mikä kuluttaa luonnonvaroja. Siitä kuitenkin pohdintaa seuraavalla kerralla.

Eri liikuntalajien luonnonvarojen kulutusta on selvitetty Suomen luonnonsuojeluliiton liikuntaMIPS:n yhteydessä. Lisätietoja täältä.

Jos on lueskellut vähänkään kulutustutkimusta, Flamingo on kiinnostava ilmiö. Kysehän on käytännössä yhteen isoon tienriesteykseen pykätystä viihdekompleksista, jossa voi nokkaansa ulos laittamatta käydä vaikkapa hohto-minigolfissa, bilettämässä, kasinolla - ja kauppakeskus Jumbossa shoppailemassa. Elämyksenä se muistuttaa lähinnä ruotsinlaivaa, mutta tilat ovat tietysti suuremmat ja tarjonta kattavampaa kuin tutuilla Itämeren seilaajilla.

Itsensä vakavasti ottaville kulttuurintutkijoille kokemusta ei voi kuitenkaan suositella. Ostarityyppisiin tiloihin on nimittäin rätkäisty yhtä jos toista ”etnistä” ravintolaa: on sisilialaista, kreikkalaista ja meksikolaista – ja kaikissa tietysti kunnon kulissit. Myös aikuisille sunnattu Spa & Wellness -kylpylä yhdistelee iloisesti Lähi-idän hammam-tunnelmaa kaikkialla meditoiviin buddhapatsaisiin. Mutta mitäpä tuosta. Sillä onhan se mukavaa kellutella hämärässä mineraalialtaassa ja kuunnella veden alta kuuluvaa musiikkia. Ja välillä voi istahtaa saunoissa, joissa on erilaisia tuoksuja ja muutamissa jopa värivalot ja klassista musiikkia.

Lämpimissä liemissä lilluessani ajattelin, että Flamingo-viikonloppu on minulle luksusta. Jokin ajatuksessa ei kuitenkaan täsmää. Maailman enemmistön näkökulmasta katsottunahan ihan tavallisen suomalaisen elämäntapa on toki luksuksen täyttämää. Toisaalta: Vaikka esimerkiksi Spa & Wellness mainostaa itseään ”ainutlaatuisen ylelliseksi”, Flamingo on tarkoitettu tavissuomalaisille. Hintataso ei ole erityisen halpa – muttei kalliskaan. Ja melkein kaikesta saa joko bonusta tai plussaa.

Mitä luksus tarkemmin ottaen on? Kai Ilmosen mukaan luksus tuottaa esteettistä ja aistimellista mielihyvää; se on mukavaa. Tämä täsmää Flamingoon mitä parhaiten. Toisaalta luksukseen liittyy se, että se on harvinaislaatuista ja arvokasta mutta kuitenkin yleisesti haluttua. Tämä täsmää Flamingoon vain osittain, sillä esimerkiksi yhteen kylpyläkäyntiin tai 3D-leffaan kaikilla suomalaisilla on käytännössä varaa. Ja paikallekin pääsee helposti julkisilla.

Voisiko kyse olla siis ”demokraattisesta luksuksesta”? Kyseisellä termillä Jukka Gronow on kuvannut sitä, miten Neuvostoliiton keskiluokka päästettiin osalliseksi tietyistä ylellisyystuotteista kuten kaviaarista, samppanjasta, suklaasta ja konjakista. Näistä elintasoa ilmentävistä tuotteista tehtiin tarkoituksella edullisia, jotta keskiluokalla olisi niihin varaa.

Monet tutkijat korostavat kuitenkin, että luksuksen tunnusmerkki on nimenomaan se, että se on tavalla tai toisella vain hyvin rajallisen joukon käytössä. Mitään ”demokraattista luksusta” ei siis voi olla olemassa. Oli asia niin tai näin, kolmas luksuksen määre, hienostuneisuus, jäänee Flamingon osalta myös täyttämättä. Se olisi vaatinut ehkä vähän harmonisempaa kokonaisuutta erilaisissa elämysratkaisuissa. Muutenkin kokemukseen hiipii helposti sarjatuotannon sivumaku. Luksuksen sijaan Flamingo jäänee siis – korkeintaan – jonkinlaiseksi bulkkiylellisyydeksi.

Oma luksuksen tunne oli kuitenkin aito. Mutta kulissien lumon sijaan kyse oli ehkä harvinaisesta rauhan kokemuksesta, kiireettömyydestä ja tärkeän ihmisen seurasta; ylellisyydestä, joka olisi voinut yhtä hyvin tulla kotona jalkoja pyykkisoikossa liottamalla.

Oma kudontahistoriani alkoi Espoon työväenopiston kurssilta – samanlaisia järjestetään ainakin isoimpien kaupunkien omissa opistoissa.  Jos maton kutominen ei ennestään ole tuttua, voi ohjattu kurssi olla hyödyllisin, kun taas kokeneemmat voivat joissakin kaupungeissa varata suoraan itselleen kudonta-aikaa jostakin kudontapisteestä ja paukuttaa mattonsa valmiiksi silloin, kun se parhaiten sopii.

Matonkuteiden kerääminen on yksi matonteon kenties suurimmista viehätyksistä. Kuteeksi kelpaa kunnosta ja materiaalista riippumatta lähes mikä tahansa kangas. Onkin hauskaa ajatella, että reikäiselle trikoopaidalle tai ikivanhoille kuluneille lakanoille voi antaa vielä kymmeniä vuosia lisää elinikää osana mattoa. Etenkin lakanakankaan repiminen  matonkudenauhaksi on varsin nopeaa; innostuksenpuuskan yllätettyä ylimääräiset kuteet voi vaikka lahjoittaa työväenopiston käyttöön.

Harrastuksena maton kutominen on paitsi ekologista, myös alkuun pääsyn jälkeen nopeaa ja parhaimmillaan terapeuttistakin: kangaspuita hakatessa voi purkaa pahimmat aggressiot, ja ainakin itse päädyn usein lähes flow-tilaan huomatessani, miten maton raidoitus vähä vähältä siirtyy päänsisäisestä mielikuvasta todellisuuteen. Että siitä rumasta kylpytakistakin voi vielä saada jotain kaunista…

Linkkejä:
Helsingin työväenopiston esittely kankaankudonnasta:
http://www.hel.fi/wps/portal/Tyovaenopisto/Artikkeli?WCM_GLOBAL_CONTEXT=/sto/fi/Opiskelu/K_sity_/Tekstiility_/Lankatekniikat
Espoon eräs kudonta-asema palveluineen:
http://www.espoo.fi/default.asp?path=1;28;11866;11703;11742;11848;11849;42847

Hanna Karhunen

Helsinkiläinen Eekku arvioi, että pieniä muutoksia esimerkiksi kaupan valikoimiin on mahdollista saada helpostikin, ainakin sellaisissa kauppaketjuissa, joissa kauppias saa itse päättä. “Sain aikoinaan pyytämällä lähikauppani irtoleipiin paperipussit, joissa ei ole muovista ikkunaa”, Eekku kertoo. Helsinkiläinen Paula taas on vähemmän toiveikas asiakkaan vaikutusmahdollisuuksien suhteen: “Tämä on keskusliikkeiden luvattu maa”.

Sankarikauppiaan asiakkaana

Vantaalaisen Anna-Stiinan mielestä ympäristöasioiden huomioiminen riiippuu paljon kauppiaasta. “Lähikaupastani, pienestä ketjuliikkeen osasesta, löytyy erittäin kattava erikoistuotevalikoima Tartexista Ecoveriin”, hän kehuu. “Lisäksi kauppias suhtautuu sympaattisesti dyykkareihin.” Anna-Stiinan toisessa lähikaupassa taas myydään paljon viimeistä myyntipäivää lähestyviä ruokia alennetuin hinnoin. “Parempi myydä ne alennuksella kuin heittää roskiin.”

Henkilökunnasta ekoviisaita

Helsinkiläinen Antti luottaa markkinamekanismiin: “Olen valinnut lähikauppojeni joukosta sen, joka erottuu selkeästi tarjoamalla normaalia enemmän luomua Lisäksi ostan kaupasta ympäristömerkittyjä tuotteita, luomua ja reilua kauppaa.” Antti painottaa, että parempien valikoimien ohella kauppojen olisi syytä panostaa muun muassa energiatehokkuuteen, jätteiden lajitteluun, fiksuun logistiikkaan sekä pakkaamiseen. “Mutta ennen kaikkea kauppojen kannattaisi kertoa näistä toimistaan”, Antti toteaa.”Tiedottamisen ja toimintatapojen parantamisessa henkilökunnan koulutus on avaintekijä.”

Vähittäiskauppa vihertää

EU on tänä keväänä kutsunut kokoon uuden vähittäiskaupan foorumin, jonka tarkoituksena on sitouttaa yksittäiset päivittäistavaraketjut ympäristötoimintaan, jakaa vinkkejä parhaista käytännöistä sekä tiedottaa alalla tapahtuvasta edistyksestä. Ympäristöjärjestöt ovat pitäneet aloitetta hyvänä, mutta vapaaehtoisuuteen perustuvan toiminnan tehokkuus on kyseenalaistettu. “Päivittäistavarakaupalla on todella suuri vaikutus siihen, mitä Euroopassa tuotetaan ja kulutetaan”, EEB:n Doreen Fedrigo alleviivaa. “Vapaaehtoiset sopimukset eivät ole osoittautuneet tehokkaiksi keinoksi EU-tasolla.”

Suomen suuret päivittäistavaraketjut SOK, Kesko ja Tradeka sitoutuivat jo viime vuonna elinkeinoelämän kotimaiseen energiatehokkuussopimukseen. Motiva arvioi, että nämä päivittäistavaraketjut ovat tehneet pitkäjänteistä työtä energiatehokkuuden parantamiseksi. Toimien seurauksena lämpöä säästettiin vuosina 1995 – 2006 jopa 60 prosenttia suhteessa lähtötilanteeseen. Myös sähkön suhteellinen säästö oli 40 prosenttia. Suurin säästö energiassa on saatu lämmön talteenotolla. Sähkön käyttöä on puolestaan pihistetty pakaste- ja kylmähyllyjen yöverhoilla sekä valaisimien valinnalla ja ohjauksella.

Energia-asiat ovat osa pohjoismaisen Joutsenmerkin kriteereitä, jotka on kehitetty myös kaupoille. Joutsenmerkin voi saada, jos kaupassa on muun muassa laaja valikoima ympäristömerkittyjä ja luomutuotteita, ekotehokas jäähdytys, ympäristöä säästävät tavarakuljetukset ja dokumentoitu ympäristöjohtamisjärjestelmä. Ehtona on myös, että kauppojen etenkin elintarvikkeista ja pakkauksista koostuvia jätevirtoja vähennetään. Tähän mennessä Suomessa on annettu Joutsenmerkki vasta yhdeksälle kaupalle, jotka ovat kaikki Tradekaan kuuluvia Valintataloja. K-ympäristökaupat-merkki on puolestaan annettu noin 500 kaupalle. Merkkiin kuuluu pääpiirteissään samoja elementtejä kuin Joutsenmerkkiin, mutta kyse on Keskon omasta järjestelmästä.

Annukka Berg

Artikkeli on julkaistu aiemmin Luonnonsuojelijassa (3/2009)

]]> http://www.kulutus.fi/artikkelit/hyvat-kaupat/feed/ 0 http://www.kulutus.fi/artikkelit/laiturifilosofiaa-ja-maailmasta-puuttuvia-kappyroita/ http://www.kulutus.fi/artikkelit/laiturifilosofiaa-ja-maailmasta-puuttuvia-kappyroita/#comments Thu, 25 Jun 2009 08:52:09 +0000 Annukka Berg http://www.kulutus.fi/?p=760 Kesä on hyvää aikaa lukea niitä hyllyyn kasautuneita kirjoja ja raportteja, joille muut vuodenajat eivät ole antaneet mahdollisuutta. Laiturin nokka on myös oivallinen paikka miettiä elämän Suuria Kysymyksiä. Niin kuin nyt vaikka talouskasvua.

Moni laituri- tai terassifilosofi saattaa pohtia, että jatkuvan kasvun tavoittelu tallaa alleen monia tärkeämpiä asioita, kuten sosiaalisen hyvinvoinnin tavoitteita ja ympäristöarvoja. Mutta jos asiaa äityy pohtimaan ääneen terassiseurueessa, saattaa porukan ekonomisti älähtää: laskeva talouskäyrä potkaisee työttömyys-, köyhyys- ja valtionvelkakäyrät pystyyn. Ja totta, tämä viisaus on ollut pitkään olennainen osa vallitsevaa taloustieteen kaanonia.

Vaikka olen ollut huolissani kasvupakon seurauksista ympäristölle ja yhteiskunnalle, en ole saanut pitävää otetta myöskään kaikista kasvukriittisistä visioista. Niissä on välillä tuntunut olevan enemmän kauniita toiveita kuin valmiita malleja siihen, miten tasaisten käyrien talouteen siirryttäisiin ja siellä elettäisiin.

Omaan kesälukemistooni kuuluva Iso-Britannian kestävän kehityksen toimikunnan Prosperity without Growth -raportti tarjoaa tähän virkistävää vaihtelua. Samalla se vahvistaa epäilyni: emme ole vielä kehittäneet riittävästi kestävän kehityksen mukaista makrotalousteoriaa.

Raportissa esitellään kuitenkin muutaman edelläkävijän malleja, muun muassa taloustieteilijä Peter Victorin Kanadalle laatimat käppyräparvet. Victorin malleista näkyy, että talouden kääntäminen pitkän aikavälin laskusuhdanteeseen saattaisi tarkoittaa todella ikäviä asioita köyhyydelle ja työttömyydelle. Vaihtoehdoksi Victor mallintaa kuitenkin myös kehityksen, jossa kasvu tasataan 0,1 prosentin tuntumaan muutamien kymmenien vuosien aikana, ja samalla sekä köyhyys että työttömyys puolitetaan. Avaintekijöinä ovat työn vähentäminen ja tasaaminen sekä investointien siirrot yksityiseltä julkiselle puolelle.

Yksittäisen ihmisen kannalta Victorin malli tarkoittaisi ainakin lisää vapaa-aikaa. Viesti on tuttu muun muassa Osmo Soininvaaran kirjoituksista. Mutta käyttäisivätkö ihmiset lisääntyneen vapaa-aikansa sittenkin shoppailuun, lentämiseen ja moottoriajoneuvoilla päristelyyn? Tutkimustulokset Ranskassa käytössä olleesta 35-tunnin työviikosta antavat viitteitä siitä, ettei näin kävisi.

Samy Sanchesin mukaan ranskalaiset käyttivät nimittäin lisääntyneen vapaa-aikansa epäkaupallisiin asioihin kuten vaikkapa perheen ja ystävien kanssa oleiluun, lukemiseen ja ruuanlaittoon. Lisäksi työaikojen lyhentäminen vähensi ruuhkahuippuja ja siten esimerkiksi paineita kaupunkien liikennejärjestelmiä kohtaan. Lyhennetyllä työviikolla saattoi myös olla kauaskantoisempia seurauksia, sillä alun perin työllisyyden nimissä toteutettu aloite sai ranskalaiset miettimään myös sitä, paljonko on riittävästi. Laiturifilosofille riittävyyden tematiikkaa voi suositella myös John Naishin kirjan muodossa.