Monbiot kuvaa hyvin, kuinka ekoteoiksemme laskemme sen, että jaksamme ja muistamme kierrättää. Ilmastonmuutoksesta vieritämme syyn köyhempien maiden niskoille ja päivittelemme sitä, kuinka maailman köyhimmät jaksavat lisääntyä. Tämä syntipukin löytäminen mahdollistaa sen, että voimme jatkaa omia tuhlailevia kulutustottumuksiamme.

Syyn vierittäminen muiden niskoille on luonnollista. Tämän on mahdollistanut myös se tapa, jolla mittaamme päästöjä kansainvälisesti. Käytännössä esimerkiksi suomalaisesta kulutuksesta aiheutuvat päästöt eivät kartutakaan Suomen saldoa, vaikka ne täällä kulutetaankin. Sen sijaan syyn saa niskoilleen tuottajamaa kuten esimerkiksi Kiina. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka virallisten mittauksien mukaan esimerkiksi Ison-Britannian päästöt ovat tippuneet 19% aikavälillä 1990-2008, käytännössä ne lisääntyivät 20 prosentilla.

Mikäli päästöjä mitattaisiin kulutuksen mukaan paljastuisi myös kulutustottumuksiemme todelliset vaikutukset. Monbiot’n mukaan jopa 57% Ison-Britannian kasvihuonepäästöistä tulisi tämän mittaustavan mukaan silloin teollisuudesta ja kulutuksesta.

On ymmärrettävää, ettei kulutuksen vähentämisestä juuri puhuta. On paljon mukavampaa käydä ostelemassa ekotuotteita ja väkästellä vanhoista vessapaperirullista kivoja joulu-ukkoja kerran vuodessa. Sillä saa hyvää omaatuntoa. Toisaalta ongelmana on se, että monesti tämä näyttää antavan hyvää ekokarmaa ja oikeuttavan seuraavan shoppailureissun. Kulutuksen kokonaismäärä onkin siis mielestäni keskeinen asia, johon länsimaissa tulisi keskittyä ja joka pitäisi nostaa yleisen keskustelun aiheeksi.

Olen työskennellyt muutamissa erikoistavarakauppojen myymälöissä, joissa tapanani on ollut aina etukäteen kysyä tarvitseeko asiakas muovipussia ja samaan hengenvetoon muistuttaa, että pussista joutuu maksamaan kymmenisen senttiä.

Toisin toimitaan esimerkiksi ruokakaupoissa, joissa jokainen voi napata haluamansa pussin liukuhihnan vierestä, missä selkeästi lukee, että muovipussi maksaa 20 senttiä. Näin ollen kysyminen ja pussin maksullisuudesta erikseen mainitseminen on mielestäni varsin reilua, sillä monesti asiakkaat juuri silloin muistavatkin kantavansa mukanaan omaa kangaskassia.

Minulle on monta kertaa tullut vastaan tilanne, jossa asiakkaalla on todellisuudessa oma kassi, mutta jostain syystä tämä kaikesta huolimatta tahtoisi muovipussin – ainakin niin kauan kuin siitä ei joudu erikseen maksamaan. Vastaavasti liian usein on tullut myös vastaan sellaisia asiakkaita, jotka suuttuvat kuullessaan, että muovipussi ei ole ilmainen.

Maksullinen muovipussi herättää yllättävän monissa suuria tunteita.

Toisaalta ymmärrän, että muovipussin oletetaan usein sisältyvän muiden ostosten hintaan, mutta toisaalta joutuuhan jokainen kauppiaskin maksamaan tuotteiden lisäksi myös erikseen tilatuista muovipusseista. Jos pussi muutenkin löytyy jo omasta takaa, eikö sitä voisi siis myös vallan mainiosti hyödyntää?

Mutta että maksullisesta pussista täytyy oikein suuttua ja sitten tietysti päätyä syyttämään itse myyjää…?

Toisinaan haluaisin kovasti kysyä, oletko tullut ajatelleeksi tätä järjetöntä muovin määrää ja suoraan kaatopaikalle päätyvää pakkausmateriaalijätettä? Entäpä arktisen jään sulamista ja uhanalaisiksi ajautuneita jääkarhuja? Tai jos ympäristö ei nyt niin kovin kiinnosta, niin entäpä sitten ne miljoonat nälkää näkevät ihmiset Afrikassa? Tai jos ei afrikkalaisten kohtalokaan erityisesti liikuta, niin mitä tuumaat Suomen yksinäisistä vanhuksista, jotka joutuvat muhimaan ulosteet vaipoissaan, kun hoitajilla ei yksinkertaisesti riitä auttavia käsiä jokaiselle? Vieläkö sinua suututtaa tämä 10 senttiä maksava muovipussi?

Sen sijaan tyydyn aina toteamaan: ”Niin, valitettavasti meillä nämä muovipussit eivät ole ilmaisia.”

Viime kädessä se kun menee niin, että kun kyse on muovipusseista, kaikkia ei voi miellyttää kerralla. Siinä, missä toinen suuttuu jo siitä, että ylipäänsä kysyn, haluaako tämä muovipussin (sillä sen pitäisi olla itsestäänselvyys, että pussi annetaan ja ehdottomasti ilmaiseksi), toinen taas ärsyyntyy siksi, että näin vuonna 2013 kaikkien tulisi jo osata kantaa mukanaan omaa kangaskassia.

Viereinen lämpövoimalaitos puskee ilmoille nokea. Siellä käytetään turvetta, se on paha ja aiheuttaa ilmastonmuutosta. Meidän pitäisi kaikkien kulkea bussilla, yksityisautoilu saastuttaa. Tehtaanjohtajalle pitäisi kertoa, että turpeenkäyttöä voisi vähentää ja savua saisi tulla vain muutamana päivänä viikossa. Yritän keksiä jotain viisasta  vaihtoehtoisista lämmitysmuodoista, mutta kuulostan omissa korvissani idiootilta.

Lapset tietävät myös, että voivat kirjoittaa päättäjille huolistaan ja ehdotuksistaan. Itsekin ehdotin tätä. Niin, Sauli Niinistö voisi kertoa muillekin, että lapset ja oikeastaan kaikki,  haluavat leikkiä lumessa. Viidenkymmenen vuoden päästä maata ei enää ole, koska vesi peittää kaiken. Ihmisille ei ehdi tässä ajassa kasvaa kiduksia. Ehkä myös aikuisten olisi hyvä vilkaista  alakoulun ympäristötiedon kirjoja.

Professori Tapio Kannisen (Kauppalehti 19.11.2012 s. B 16) ja energia-asiantuntija Ian T.Dunlopin mukaan on katastrofi, kun kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa ilmaston lämpenemisen ylärajaksi on asetettu kaksi astetta. ” Kaksi astetta nostaisi merenpintaa jopa viisi metriä, mikä tarkoittaisi Lontoon, New Yorkin, Tokion, Shangain ja Helsingin loppua”,  jutussa todetaan.

Siis A-P-U-A!  Lapset ovat keksineet monia ratkaisuja, miten ilmastonmuutosta voisi hillitä. Heille kyseessä on jotain, joka on edessä tulevaisuudessa – joka tapahtuu heille ja heidän jälkipolvilleen. Meillä ei silti ole kiire hyväksyä ekologisesti kestävien ratkaisujen käyttöönottoa ja luopua nykyisestä ylikulutuskulttuuristamme, koska? Monet viisaat ja maalaisjärkeä käyttävätkään eivät ole vielä ratkaisseet sitä, miten ilmastonmuutoksen torjuminen on niin tosi hankala haaste  teollisuudelle, valtioille ja kansainväliselle yhteisölle. Meillä on keinot, mutta suurinta osaa porukasta kiehtoo ihan muut tavoitteet, jotka usein liittyvät taloudelliseen kasvuun. Radikaaleimmat ja ilmasto-oikeudenmukaisuuteen pyrkivät ehdotukset  leimataan viherhörhöilyksi ja mahdottomiksi.

Koen suurta riittämättömyyttä suuren ongelman edessä, kun minun pitäisi osata kertoa mitä asioille tulisi tehdä ja luoda luottamusta tulevaisuuteen omalle lapselleni juuri näinä päivinä. Mutta ensi järkytyksen jälkeen tiedän, että emme ole yksin huoltemme kanssa.

Tunnen monia, jotka tekevät työtä maapallon pelastamiseksi ja oikeudenmukaisuuden toteutumiseksi. Minun maailmani perustuu kokemukseen, että me kaikki voimme olla solidaarisia, saada aikaan muutoksia jo tänään, oikeudenmukaisemman maailman ihanne elää jo monen sydämessä ja tuodaan tekoina jokaiseen päivään. Yksin ja yhdessä toimimme ekologisesti kestävämmän maailman puolesta eri tavoin.

Meillä on perusteltu syy viedä hankkeitamme eteenpäin ja luoda uskoa huomiseen nyt kasvaville ja maailmasta oppiville sukupolville. Kiitos sinulle ympäristötoimija siitä mitä teit eilen, tänään ja siitä mitä aijot tehdä huomenna muutoksen aikaan saamiseksi!

Yksi kertomuksista sijoittuu Meksikoon, jonka merkittävimpiin vientituotteisiin kuuluu kahvi. Tzotzil-alkuperäiskansaan kuuluvat Lucia ja Lucio viljelevät kahvia Chiapasissa, joka on luonnonvaroiltaan Meksikon rikkaimpia osavaltioita, mutta sen asukkaat ovat koko maan köyhimpiä.

Kahvinviljelijän elämä on rankkaa. Pienviljelijöiden viljelysmaat ovat usein alueilla, jonne ei johda teitä, joten kyliin saapuu kahvinvälittäjiä hevosella ostamaan tuotettua kahvia. Viljelijät ovat täysin välittäjien armoilla ja joutuvat kauppaamaan kahvinsa näille alihinnalla. Suurtiloilla taas työntekijöiden palkat ja työolot ovat kehnot. Kahvin tuotanto on myös usein epäekologista, kun laajoja alueita raivataan kahviplantaaseiksi.

Lucia ja Lucio olivat mukana perustamassa tuottajaosuuskunta Mut Vitziä 1997. Osuuskunnat eivät ole yhtä alttiita kahvin hinnan heilahteluille kuin yksityiset pienviljelijät. He voivat myös neuvotella reilumpia hintoja kahvilleen, koska kahvi myydään ilman välikäsiä suoraan ulkomaisille jälleenmyyjille.

Osa Etelä-Meksikon kahvintuottajista on sertifioinut kahvinsa Reilun kaupan järjestelmän piiriin. Reilun kauppa takaa viljelijöille kestävämmän toimeentulon maksamalla reilua vähimmäishintaa kahvista. Reilusta kaupasta saadut tulot tuottavat monia hyötyjä, Mut Vitzin osuuskuntaan on esimerkiksi perustettu taimitarha, joka myy viljelijöille edullisesti ruokakasveja.

Reilun kaupan kriteerit eivät aseta tuottajille suoraan ympäristönsuojeluun liittyviä kriteereitä. Sekä kemiallisten lannoitteiden että hyönteismyrkkyjen käyttö on edelleen sallittu, eikä maata säästävälle viljelylle ole asetettu ehtoja. Ympäristöystävällinen viljely on siis viljelijän omasta motivaatiosta tai erillisestä luomu-sertifikaatista riippuvaista.

Kohtuullinen toimeentulo auttaa kuitenkin myös ympäristöystävällisyyden lisäämisessä, sillä kun viljelijän ei tarvitse työskennellä nälkäpalkalla, on mahdollista kiinnittää huomiota kahvin tuotannon tapaan. Lucian ja Lucion viljelmällä esimerkiksi on jo vähennetty lannoitteiden ja torjunta-aineiden määrää ja viljelmät ovat plantaasien sijaan eräänlaisia metsäpeltoviljelmiä, joissa kasvatetaan myös syötäväksi tarkoitettuja hedelmiä.

Toukokuussa Animalia, Luonto-Liitto, Oikeutta eläimille ja Suomen Eläinsuojeluyhdistysten liitto käynnistivät Turkistarhaton Suomi -kampanjan, jonka tavoitteena on kerätä allekirjoituksia kansalaisaloitteeseen turkistarhauksen kieltämiseksi. Turkistarhaus on jo kielletty tai voimakkaasti rajoitettu useassa Euroopan maassa, ja jos se kielletään Suomessa, saattaa yhä useampi maa seurata perässä.

Perusteet turkistarhauksen kieltämiselle ovat selvät. Ahtaissa ja virikkeettömissä oloissa eläimillä ei ole mahdollisuuksia tyydyttää käyttäytymistarpeitaan, mikä aiheuttaa hyvinvointiongelmia. Eläinten kokema stressi ilmenee monesti raa’oilla tavoilla, kuten omien raajojen tai poikasten syömisenä.

Turkistarhaus on elinkeinona vailla eettistä perustaa, sillä kyse on eläinten tarhaamisesta ja tappamisesta luksustuotteiden vuoksi. Ympäristönäkökulmakaan ei turkistarhausta pelasta, sillä eläimistä revityn turkiksen ekologinen jalanjälki on selvästi suurempi kuin vastaavan keinomateriaaleista valmistetun vaatekappaleen. Tarhat tuottavat lisäksi merkittäviä typpi- ja fosforipäästöjä, jotka rehevöittävät vesistöjä, sekä puustovaurioita aiheuttavia ammoniakkipäästöjä.

Voit osallistua kansalaisaloitteen eteenpäinviemiseen helposti allekirjoittamalla kannatusilmoituksen joko tulostamalla lomakkeen netistä ja lähettämällä sen postitse keräykseen tai vierailemalla jossakin kampanjan keräyspisteessä, joihin kuuluvat mm. Body Shop -myymälät. Kannatusilmoituslappuja voi myös viedä perheelle ja ystäville ja pyytää heitäkin antamaan allekirjoituksensa. Tämän tekstin kirjoitushetkellä allekirjoituksia on koossa noin 34 400.

Mitään takeita ei tietenkään ole siitä, että lakialoite menee läpi eduskunnan käsittelyssä. Joka tapauksessa päättäjät joutuvat näkemään, että turkistarhauksen kieltämisellä on laaja kannatus. Koska kansalaisaloite turkistarhauksen kieltämiseksi on todennäköisesti ensimmäinen eduskunnan käsiteltäväksi päätyvä kansalaisaloite, se saa varmasti huomattavaa julkisuutta ja herättää keskustelua turkistarhauksen asemasta maassamme.

Tehdään yhdessä Suomesta turkisvapaa!

Ilkka Hiltunen, Turkistarhaton Suomi -kampanjavastaava

Keväällä 2012 käynnistyi yläkouluille ja toisen asteen oppilaitoksille suunnattu Ekologinen velka -kouluvierailukiertue, johon lähdin mukaan. Olen viisi vuotta kokeneempi, mutta jännitän jokaista kouluvierailua edelleen hullun lailla. Onneksi vierailun alkaessa jännitys väistyy, ja haluan vain vakuuttaa nuoret siitä, mistä olen puhumassa. Välillä onnistun tehtävässäni, välillä taas takapenkin tytöt ja pojat puhuvat keskenään jostain ihan muusta kuin mistä oli tarkoitus.

Kaikesta huolimatta tunnen kouluvierailuilla tekeväni tärkeää työtä. On tärkeää, että ympäristöasioita tuodaan tavallisen tallaajan tietoon, ja se on myös ympäristöjärjestöjen tärkeimpiä tehtäviä. Lisäksi olen itse oppinut tunteja valmistellessani koko ajan lisää ja päätynyt pohtimaan ihmisen ja yhteiskunnan roolia ympäristökysymyksissä.

Yritin vierailuillani välittää nuorille ajatusta, että yksittäinen ihminen ei ole pahantahtoinen – en usko, että kukaan haluaa ilmastonmuutosta, monimuotoisuuden häviämistä tai kehitysmaiden köyhyyttä. Ongelma on rakenteissa, jotka perustuvat kestämättömään kulutusjuhlaan ja luonnonvarojen käytön epätasa-arvoiseen jakautumiseen.

Vaikuttamiskeinona kouluvierailut ja ympäristökasvatus ovat hidas kanava, eivätkä ne siis ratkaise tämän päivän globaaleja ongelmia. Jotta isoja asioita saataisiin oikeasti muutettua tarpeeksi nopeasti ja tehokkaasti, tarvitaan yhteiskunnallista päätöksentekoa ja aktiivisia kansalaisia tässä ja nyt. Ympäristökasvatuksen tehtävä on varmistaa, että myös tulevat päättäjät ymmärtävät ympäristökysymysten merkityksen.

Toisinaan tuntuu, että globaalista epätasa-arvosta ja musertavan suurista ympäristöongelmista on vaikea puhua syyllistämättä, sillä oma elämäntapamme on niin tiukasti sidoksissa ongelmien syntyyn. Mielestäni tulevaisuuden aikuisilla on kuitenkin oikeus tietää asioista, jotka tulevat vaikuttamaan merkittävästi heidän elämäänsä.

Koen, että lasten ja nuorten herkistyminen ympäristölle ja ympäristöongelmille on osa ihmisenä kasvamista. Toivon, että vierailujeni seurauksena nuorten päässä tapahtui tänä keväänä pieniä oivalluksia oikeaan suuntaan. Sellaiseen suuntaan, jossa esimerkiksi toiset ihmiset ja elämän monimuotoisuus ovat itseisarvoja, joiden huomioimista ei tarvitse perustella taloudellisin tai muin välineellisin syin.

Anni Kiviranta

Yle uutisoi jokunen päivä sitten, että kouluissa tullaan todennäköisesti jatkossa opettamaan kuluttajataitoja. Hienoa! Ylen jutussa kuitenkin painotettiin erilaisia sopimusasioita, miten luemme sopimuksia ja miten ymmärrämme, mihin olemme sitoutumassa. Toki onkin tärkeää ymmärtää, mihin nimensä pistää, mutta entäpä kestävä kulutus ja medialukutaito?

Kuluttajaviraston mukaan kestävän kulutuksen teeman tavoite on, että oppilaat ottavat huomioon kuluttamisen merkityksen arjen toimissa kuluttajina ja kehittyvät aktiivisiksi kansalaisiksi, jotka turvaavat osaltaan elinympäristön tulevaisuuden. Oppilaat arvioivat valintojensa pitkän aikavälin vaikutuksia ja pyrkivät myötävaikuttamaan kestävään kehitykseen. Tavoitteena on siis, että oppilas tuntee kestävän kehityksen ekologiset, taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset ulottuvuudet.

Media- ja teknologialukutaitoa koskevan teeman tavoitteena taas on kehittää oppilaille kokonaisvaltainen käsitys median ja teknologian roolista ja merkityksestä yhteiskunnassa. Oppilas valitsee, käyttää ja arvioi kriittisesti teknologiaa ja mediaa sekä suhtautuu uusiin innovaatioihin kriittisesti ja vastuullisesti ottamalla käyttöön hyvinvointia ja kestävää kehitystä tukevia tuotteita ja palveluita. Erityisen tärkeää on mielestäni medialukutaito. Se tarkoittaa yksilön kykyä lukea, tulkita ja luoda tekstejä eri medioissa, ja ennen kaikkea mediakulttuurista ymmärtämystä ja taitoa itsenäiseen ja kriittiseen pohdintaan.

Opetussuunnitelmia uudistettaessa kuluttajakasvatus ja ympäristökasvatus kilpailevat varmasti keskenään. Ympäristökasvatukseen kuuluu tietenkin olennaisena osana myös kestävä kulutus. Vaikka siis kannustankin kuluttajakasvatuksen lisäämistä perusopetuksessa, toivon todellakin, ettei se keskity pelkkien sopimusasioiden pohtimiseen ja pikavippien moittimiseen. Samalla myös toivon, että ympäristökasvatus ymmärrettäisiin laajemmin kuin vain metsässä kävelyyn ja kierrätyksen opettamiseen, vaikka luontosuhteen kehittäminen ja kestävien elämäntapojen omaksuminen onkin tärkeää. Lapset ja nuoret eivät ole koskaan liian nuoria ajattelemaan kriittisesti ja pohtimaan syy-seuraussuhteita.

Osakkeenomistajuus ja ihmisten halu sijoittaa rahansa perustuukin vahvasti nimenomaan juuri tähän: Kun olet laittanut tietyn määrän rahaa johonkin, voit korkeintaan menettää juuri sen summan tai saada rutkastikin voittoa. Koskaan sinun ei tarvitse miettiä, millaista kärsimystä ja vahinkoa sinun rikastumisesi saattaa aiheuttaa. Osakeyhtiö on merkittävä yhtiömuoto globaalissa mittakaavassa koko taloutta ajatellen. Tietenkin oikeanlainen sijoittajajoukko voisi ajaa aivan uudenlaista ajattelua osakeyhtiömuodonkin kautta.

Työni kautta tutustuin toisenlaiseen osakeyhtiöön ja aloin uskoa, että osakeyhtiö voi olla muutakin. Vuodenvaihteessa yksityisten ihmisten omistama Lumituuli Oy järjesti osakeannin sekä debentuurilainan vanhenevan tuuliturbiininsa uusimiseksi. Mutta mikä Lumituulessa sitten on niin erityistä?

Tottakai yhtiön internet-sivuilta löytyy kaunolauseita ympäristön ja yhteiskunnan huomioonottamisesta, mutta kyse ei oikeastaan olekaan siitä. Kyse on siitä, että osakkeita omistamalla ei pyritäkään haalimaan kasvottomia voittoja vaan saada oikeus ostaa oman yhtiönsä tuottamaa sähköä. Pienenkin omistamisen kautta Lumituulen osakkeenomistaja on siis osana ennemminkin tuulivoimaan uskovaa kansalaisliikettä. Lumituulen yhtiöjärjestyksessäkin sanotaan ”Lukuunottamatta C-osakkeille maksettavaa etuoikeutettua osinkoa yhtiö käyttää tulonsa ensisijaisesti uusiin investointeihin tai niihin johtaviin toimiin. Yhtiö ei jaa muille osakkeille tilikauden voitostaan osinkoa, ellei yhtiökokouksessa päätetä yksinkertaisella ääntenenemmistöllä toisin.” Ja osakeannin ja debentuurinlainan esitteessä mainitaan, että ”Yhtiö ei ole maksanut osakkeille koskaan osinkoa.”

Osakeanti ja debentuurilaina onnistuivat, joten vuodesta 2013 alkaen minäkin omistan itse käyttämäni tuulisähkön. Eikö kuulosta ekoilijan ideaalitilanteelta? En edes tiedä, olisiko mahdollista järjestää koko maailman energiantuotanto – josta me kaikki valitettavasti olemme varsin riippuvaisia nykyään – näin pienimuotoisella omistamisella, kannanotoilla. Minua fiksummat ovat kuitenkin väittäneet, että näin voisi olla. Samoin, ei ole mitään todellisia esteitä sille, etteivätkö osakeyhtiöt yleensäkin voisi toimia erilaisin säännöin. Pienuus ehkä myös suojelee juuri tällaista toimintaa kasvottomilta suursijoittajilta?

Toisaalta tulin jostain älynväläyksestä ostaneeksi kaksi osaketta, jotka oikeuttavat minut ostamaan rutkasti enemmän sähköä kuin kulutukseni on ollut vuosiin. Yhdellä osakkeella minulla ehkä olisi ollut kannustin vähentää edelleen sähkönkäyttöäni. Voi olla, että siinä mielessä tuli mokattua. Mikään pakkohan minun ei kuitenkaan ole käyttää kaikkea sähköä, johon nyt olen oikeutettu.

Saattaa olla, että tässä ollaan heittämässä rahaa taivaan tuuliin, mutta toivoisin tietenkin toisin. Kyse on edelleen varsin pienen mittakaavan toiminnasta – ottaen esimerkiksi huomioon Suomen jotkin energiaintensiiviset teollisuudenalat, jotka eivät pelkillä yksittäisillä tuulivoimaloilla pyöri sitten millään. Jonkun pitää kuitenkin uskaltaa. Ja kun joku uskaltaa, on monella muullakin mahdollisuus valita ideologiansa mukaista elämää. Jonain päivänä se toivottavasti on kaikkien ulottuvilla.

Lajiteltavista jätteistä sekajätteen mukana kaatopaikalle päätyy tällä hetkellä eniten biojätettä ja keräyspaperia, molempia 30 painoprosenttia sekajätteestä. Niiden lajittelussa pääkaupunkilaisilla olisi siis erityisen paljon parannettavaa. Luvut merkitsevät sitä, että reilusti yli 60% kaatopaikalle päätyvästä jätteestä olisi lajiteltavissa muualle. Hyvin suuri prosentti siis.

Eräs kiinnostava tieto koski ihmisten mielikuvia jätteidekäsittelystä. Oppaamme valitteli, että uutiset toimimattomasta jätteidenkäsittelystä jäävät helposti elämään ihmisten mieliin, vaikka asiat olisi saatu jo korjattua. Esimerkiksi biojätelaitoksen alkutaipaleella vuonna 2007 kaikkea kerättyä biojätettä ei pystytty hyödyntämään, mikä värittää edelleen monien mielikuvaa biojätelaitoksesta. Totuus on, että biojätelaitos on jo kauan pystynyt hyödyntämään kaiken kerätyn jätteen, eikä siis kotitalouksien panostus biojätteen lajitteluun mene missään nimessä hukkaan.

Saimme tietoa myös muiden keräysjakeiden hyödyntämisestä. Suurin yllätys oli, että kotitalousmetalli joudutaan viemään ulkomaille käsiteltäväksi, koska Suomessa ei ole tahoa, joka työstäisi sitä eteenpäin. Kierrättämisen ainoa haaste ei siis olekaan ihmisten lajittelulaiskuus, vaan myös lajitellun jätteen hyödyntämisessä voi olla haasteetta. Jokaista keräysjaetta kohden täytyy löytyä taho, jolla on idea ja mahdollisuus työstää kerätty materiaali hyötykäyttöön. Onneksi muiden keräysjakeiden materiaalit tuntuivat kiertävän oikein hyvin. Yritykset, jotka työstävät kierrätysmateriaaleja saivat heti silmissäni uudenlaista arvostusta. Ihanaa, että on olemassa yrityksiä, joiden kutsumuksena on hyödyntää esimerkiksi käytettyjä paristoja!

Suurin ongelma, johon kaatopaikalla törmäsi oli luonnollisesti sinne saapuvan jätteen määrä. Iso määrä roskaa kaatopaikalla kertoo kestämättömästä elämäntavasta kaatopaikan ulkopuolella. Vaikka jätekumpua ei maisemoinnin jälkeen meinaa erottaa kaatopaikaksi, ylikulutuksen ja kierrättämättömyyden muita haitallisia vaikutuksia ei pystytä yhtä helposti neutraloimaan. Ennen vierailua mietin, kuinka terveellistä jokaisen ihmisen olisi vierailla kaatopaikalla katsomassa meidän yhdessä tuottamamme jätteen määrää. Terveellistä se olisi varmasti – mutta opin myös, ettei Suomesta taida enää löytyä jäteherätystä aiheuttavia shokkikaatopaikkoja.

Vierailu kaatopaikalle oli Luonto-liiton kulutuskriittisen toimintaryhmän järjestämä retki. Toukokuussa ryhmä järjestää vaatteidenvaihtoillan ja dyykkausaiheisen dokumentti- ja keskusteluillan. Lisätietoja löytyy sivun oikeassa ylälaidassa olevasta linkistä ”toimintaa”. Tervetuloa!

Tarkastelin tutkimuksessa ennen kaikkea Suomen kestävän kulutuksen ja tuotannon KULTU-ohjelmaa ja vertailen sitä myös Ruotsin ja Ison-Britannian vastaaviin esityksiin. Ne olivat ilmestymisajankohtanaan, 2000-luvun puolivälissä, alan pioneereja. Kaikissa ohjelmissa kulutuksen kohtuullistamiseen tähtäävät ehdotukset jäivät määrällisesti ekotehokasta tuotantoa edistävien ehdotusten varjoon. Esimerkiksi ohjelmien toimenpide-ehdotuksista 60–70 prosenttia liittyi ekotehokkuuden lisäämiseen, kun taas kulutuksen kohtuullistamiseen tähtäsi vain 10–40 prosenttia ehdotuksista.  Ruotsissa kohtuullisuuspainotus oli voimakkain ja Isossa-Britanniassa heikoin.

Väitöskirjan toinen huomio on, että silloin kuin toimenpiteitä nimenomaan kestävän kulutuksen tueksi esitetään, välineet ovat tavallisesti heikkoja, esimerkiksi tutkimusta tai tiedotuskampanjoita. Mikä selittää ilmiön? Syynä on yhtäältä se, että yksityinen kulutus on aikamme pyhä lehmä, jota ei haluta mennä sorkkimaan. Tämä tuli hyvin esiin myös väitöskirjahaastatteluissani.

Toisaalta kulutuksen kohtuullistaminen on käytännössä haastavaa monesta syystä. On helpompaa ja halvempaa vaikuttaa rajalliseen määrään tuottajia ja muita kulutusketjun ”yläjuoksun” toimijoita kuin laajaan joukkoon kuluttajia. Esimerkiksi tuotteille ja rakennuksille annetut ekotehokkuusluokitukset ja -standardit ovat muuttaneet tehokkaasti markkinoita ja siten kulutusta.

Ongelmana on kuitenkin, että parhaidenkin tuotteiden aiheuttama ympäristökuorma kasvaa suureksi, jos niiden kulutus lisääntyy riittävästi. Alati paisuvan kulutuksen ongelma tunnustettiin laajasti myös väitöskirjahaastatteluissani ja siitä oltiin huolissaan. Välineet tilanteen korjaamiseksi olivat kuitenkin levällään.

Itse ehdottaisin lääkkeeksi systemaattista kohtuullisuuspolitiikan kehittämistä. Tavoitteeksi pitäisi ottaa, että jokaisella ihmisellä olisi yhtäläinen oikeus tuottaa esimerkiksi ilmastopäästöjä, ja että päästöt kokonaisuudessaan pysyisivät ympäristön kantokyvyn rajoissa – niin Suomessa kuin maailman mittakaavassa. Käytännössä kohtuullisuuspolitiikka voisi tarkoittaa vaikkapa henkilökohtaisten päästökiintiöiden käyttöönottoa Suomessa ja muissa teollisuusmaissa.

Kohtuullisuuspolitiikan kehittely voi tuntua utopialta aikana, jolloin edes Kioton ilmastosopimukselle ei saada sovittua jatkokautta. Toisaalta yhtä utopistista on luulla, että kulttuuri itsekseen muuttuu kohtuutta tukevaksi. Uusien käytäntöjen ja politiikan on tuettava muutosta. Kohtuullisuuspolitiikkaa tarvitaan tänä aikana kipeästi paitsi reaali- myös finanssitalouden sotkujen selvittämiseen.