Silti joskus tuntuu turhauttavalta, kun loputtomasti saa lukea esimerkiksi mediasta yritysten törttöilystä ympäristöasioissa, kuluttajien loputtomasta tavarahimosta jo valmiiksi ylitäydessä maailmassa ja niin edelleen ja niin edelleen. Tuntuu, että johan tässä on yritetty kaikkea, mitä jos annettaisiin vaan olla, kun ei tästä mitään kuitenkaan tule. Samalla tässäkin blogissa on tuskailtu sen kanssa, löytyvätkö muutoksen avaimet yksilöistä, politiikasta, aktivismista tai jostakin ihan muualta.

Aloitin opetusta ja oppimista seuraavana osallistujana maisteriohjelman ensimmäisen vuoden oppilaiden kanssa kurssin, jossa käsitellään maailman muuttumista (muuttamista), innovaatioita, politiikkaa, yksilön ja yhteisön toimintaa. Ensimmäinen kuuden tunnin sessio muistutti minua siitä, miten ennakkoluuloton ajattelu ja erilaisen osaamisen tuominen yhteen voi oikeasti luoda jotakin uutta ja parempaa. Ja mikä tärkeintä, antaa intoa ympäristötyöhön silloinkin, kun tuntuu, että kaikki on jo kokeiltu. Vertailukohtana käytän OECD:n ekoinnovaatiokonferenssia, johon taas osallistuin tällä viikolla.

Ekoinnovaatiokonferenssissa kahden päivän ajan viidenkymmenen ikävuoden paikkeilla huitelevat setäihmiset esittelivät vähän tutkimusta, politiikkaa ja joskus käytäntöäkin sivuavia näkemyksiä siitä, kuinka ekoinnovaatiot ovat tie rikkaampaan ja puhtaampaan, ”vihreän kasvun maailmaan”. Minusta tuntui kuin olisin pudonnut ajassa kymmenen vuotta taaksepäin. Nämä jutut oli jo kuultu ja pääasiassa puhujatkin sen tiesivät. Joukkoon onneksi mahtui muutama optimisti tai rajoja rikkova ajattelija (yleensä nuorempi), jotka valitettavasti kuitenkin joutuivat jatkuvasti vastailemaan kriitikoiden taloudellisiin ulottuvuuksiin viittaaviin kiperiin kysymyksiin. Kyse oli liikeidean lyhyen aikavälin menestyksestä – tuleeko voittoa ja miten nopeasti?

Oppilaita kurssilla sen sijaan eivät tällaiset kyyniset setäsyndroomat vaivanneet. Kun heitä pyydettiin vartissa kehittämään idea positiiviseen muutokseen tähtäävästä toimintamallista, niitä esiteltiin ennakkoluulottomasti ja välillä naurunkin kannustamana. Jokaisesta kurssitehtävästä ei varmasti tule elinkelpoista liikeideaa eivätkä ne välttämättä elä muutenkaan esittelyään pidemmälle. Veikkaan silti, että maailman (talouden) tilasta huolehtiville ekobuumissa eläville päätöksentekijöille tekisi välillä yhtä hyvää kuin minulle, pyöriä vähän muissakin piireissä ja avata mielensä.

Vaikka kenenkään ajatukset eivät ole lähtökohtaisesti parempia kuin toisten, sitä tulee huomaamattaan jäykistyttyä omiin ajatus- ja toimintamalleihinsa. Esimerkkinä vaikkapa ikuinen debatti siitä, muuttuko maailma kuluttajien vai politiikan toiminnalla. Mitä jos unohdettaisiin välillä nämä ja ajateltaisiin vain, mitä pitää tapahtua, jotta meillä olisi vaikka vettä juotavaksi ja metsää vielä viidenkymmenen vuoden päästäkin? Sitten voitaisiin vakavasti ja tuorein ajatuksin miettiä kuka tekee ja mitä.

Minuakin on tainnut vaivata viimeaikoina setäsyndrooma (vai olisiko sitten tätisyndrooma). Kun tarpeeksi pohtii ja pyörittelee ympäristöongelmia päässään tai usein varsin samoissa piireissä ja lähinnä omasta näkökulmastaan, saattaa vähän kyynistyä ja unohtaa miksi koko hommaan olikaan ryhtynyt. Kuten joku viisas on kuitenkin sanonut, että jos ei uskoisi jotain toivoa olevan, ei kai tässä mitään kannattaisi yrittääkään. Koitetaan pitää mielessä ja yrittää vaan kovemmin, välillä se on myös huippuhauskaa.

Tammikuu. Taas puhutaan tipattomasta tammikuusta ja uudenvuodenlupauksista. Kuntosalit pullistelevat uusista innokkaista jäsenistä, lenkkipolut ovat täynnä ihmisiä, jotka ovat kaivaneet pölyttyneet lenkkarit kaappien perukoilta. Myös mediassa seurataan julkkisten kuntoremontteja ja neuvotaan, miten löytää piileskelevä sixpack.

Itsensä parantamisessa ei tietysti ole mitään vikaa. Kannustan myös Lihaton tammikuu -kampanjaa. Tempaukset voivat innostaa niin, että sen jälkeen ei palata entiseen menoon, vaan opit jäävät elämään. Valitettavasti usein on vaan niin, ettei innostus kanna edes tammikuun loppuun asti.

Mikä neuvoksi? Kuntosalit pyrkivät sitouttamaan uudet asiakkaansa kuntoiluun pitkillä kausisopimuksilla. Yllättävää kyllä ennustaisin, että markkinavoimista löytyisi ratkaisu myös ekologisen elämäntyylin juurruttamiseksi ihmisten arkeen.

Ennustan, että tulevaisuudessa syntyy uusi kukkiva ammattiala, ekotukihenkilö. Ekotukihenkilöt toimivat jo monissa yrityksissä ja kunnissa. Epäilen, että tästä tulee sellainen tulevaisuuden ala kuin mitä personal trainerit ovat tällä hetkellä.

Tällaisen ”eco coachin” plussat ovat helposti nähtävissä. Nykyään vaihtoehtoja on paljon ja monesta tuntuu että erilaisten vaihtoehtojen ympäristövaikutuksista on niin ristiriitaista tietoa, että niiden punnitsemiseen tarvittaisiin paljon aikaa – paljon enemmän kuin ihmisten hektisissä elämissä olisi siihen alkuun pääsemiseksi pyhittää. Vaikka siis olisi haluakin kestävään elämäntapaan, voi se aluksi tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta monille. Tarvittaisiin siis yksi, luotettava informaation lähde, joka kertoo, mikä kannattaa, mitkä ovat valintojen vaikutukset ja kannustaa jatkamaan.

Ekologisesti kestävän elämän ei tietysti tarvitse olla aikaa vievää tai monimutkaista. Tärkeintä olisi alkuun pääseminen. Toivotan siis ekotukihenkilöt tervetulleiksi. Ja mikä tärkeintä, ehkä tällainen palvelu sitouttaisi ihmiset pidempiaikaiseen muutokseen. Näin toivon.

Mariasta säteilee avoin kiinnostus kaikkea kohtaan, ja hän pitääkin halua oppia tärkeimpänä ammatillisena työkalunaan. Hän lainaa Anthony Burrillin slogania, joka tiivistää asenteen hyvin: ”I like it. What is it?” Epäluulo tai ennakkoasenteet eivät saa olla muutoksen tiellä.

Demos on erikoinen työpaikka. Kaikki yhdeksän työntekijää tekevät kaikenlaisia tehtäviä, saavat samaa palkkaa ja käyttävät yhtäläisesti valtaa. Työsuhde-etuna on polkupyörä. Marian mukaan hierarkkisen rakenteen puute antaa paljon. Kun tehdään yhdessä, jokainen tuntee kuuluvansa tasavertaisena joukkoon.

Ennen Demosta Maria työskenteli Unicefin ja YK:n palveluksessa, mutta suurten organisaatioiden taso tuntui sittenkin liian kaukaiselta ihmisten maailmasta. ”Muutoksen aikaansaaminen vaatii aikamoista säätöä, ja usein muutokset ovat hitaita”, Maria summaa korkean tason politiikkaa.

YK:n kaltaisten suurten yhteistyöelinten perusongelma on, kuinka saada maailma muuttumaan päätöslauselmien suuntaan. Marian näkemyksen mukaan monet muutokset tapahtuvat nimenomaan alhaalta ylöspäin eikä päinvastoin. Kun ihminen asetetaan keskiöön ja nähdään hänessä piilevä voimavara, ollaan muutoksen kynnyksellä. Koko yhteiskunnan pitäisi kehittyä kohti ihmislähtöisempää ajattelua.

Usein ainoa toiminnan este on, etteivät ihmiset hahmota sitä osaa, joka heillä on ja voisi olla muutoksen aikaansaannissa. Esimerkiksi energiantuotannon muotoutuminen riippuu hyvin paljon energian käyttäjistä. Tätä ei vain osata hahmottaa arjen keskellä. Demoksen tärkein päätavoite onkin saada ihmiset ymmärtämään oma roolinsa ja sysätä heidät toimintaan. Organisaatiotkin kaipaavat kipeästi sysäämistä ja oivallusta siitä, miten ne voivat olla mukana ratkaisemassa yhteiskunnan kiperiä ongelmia.

Muutoksen ammattilaiselta vaaditaan innostuksen ohella kärsivällisyyttä. Yhteiskunnallisiin muutoksiin ei ole olemassa suoria panos–tuotos-malleja, Maria muistuttaa. ”Maailma voi muuttua, mutta se muuttuu hitaasti. Siitä ei saa lannistua!” Muutos ja parempaan pyrkiminen ovat lopulta enemmän kuin pelkkä väline tai prosessi: ”Kaikki tämä kietoutuu siihen, mitä on mielekäs elämä. Se syntyy siitä, kun ihminen kokee olevansa osa jotain suurempaa.”

Ihmiset odottavat, että hallinto asettaa lainsäädännön kautta eri toimijoille kestävät pelisäännöt. Se mitä kaupasta saa, on Suomessa automaattisesti hyväksyttävää ja eettisesti kestävää – varsinkin, jos tavara on tuotettu Suomessa. Saatavuus ja hinta vaikuttavat yksilöiden kulutuskäyttäytymiseen.

Hallinto odottaa markkinoiden ratkaisua ekologiseen kriisiin. Julkisen vallan näkökulmasta ei ole hyvä säädellä liikaa markkinoiden toimintaa. Tämä uhkaisi liiaksi kilpailukykyämme suhteessa kansainvälisiin markkinoihin. Hallinto toimii demokraattisesti valittujen edustajien ehdoilla.

Yritykset eli markkinavoimat puolestaan vetoavat siihen, että asiakkaat ja sijoittajat – eli me ihmiset – ratkaisemme sen, miten toimitaan. Markkinoillahan vain yksinkertaisesti valmistetaan sitä, mitä ihmiset haluavat ostaa. Markkinat toimivat niiden pelisääntöjen mukaan, jotka niille on lainsäädännön kautta asetettu.

Seurauksena on vastuun ulkoistamisen kehä, jossa kukaan ei tee yhtään mitään ja kaikki jatkuu ennallaan. Kun samaan aikaan ympäristöongelmat on ulkoistettu tuleville sukupolvilla eikä kenelläkään ole vastuuta tilanteen muuttamiseksi, ei ole ihme, että ilmastokriisi syvenee, sukupuuttoaalto kiihtyy ja luonnonvarojen kulutus kasvaa.

Mitä ihmettä sitten pitäisi tehdä?

Yksilön näkökulmasta asiaan voi vaikuttaa tietysti kiinnittämällä huomiota omiin kulutusvalintoihin, vaikuttamalla hallintoon vaaleissa ja niiden välissä. Hallinnolla on kaikki keinot julkisten hankintojen, tuki- ja veropolitiikan myötä muuttaa sitä, miten ihmiset ja yritykset toimivat. Yritykset taas voivat toimia edelläkävijöinä uusien markkinoiden luomisessa ja lainsäädäntöön vaikuttamisessa. Edelläkävijät kun määrittelevät usein tulevaisuuden pelisäännöt, joihin perässähiihtäjät joutuvat sopeutumaan.

Voimme toki odotella, että tiedon ja ymmärryksen lisääntyessä vastuun pakoilun kehä alkaa lopulta purkautua. Vaihtoehtoisesti jossain toimijaryhmässä kriittinen massa ryhtyy pakkotoimiin ja pakottaa muutkin muutokseen.

Mielenkiintoista juuri onkin, että jokainen näistä kolmesta toimijaryhmästä voisi halutessaan muuttaa kulutuksen suunnan ja pakottaa muut sopeutumaan. Ihmiset voivat valita, mitä ostavat, hallinto voisi luoda pakottavaa lainsäädäntöä tai yritykset voisivat tuottaa vain ekologisesti kestäviä tuotteita.

Ongelmana on tietysti se, että mikään näistä toimijaryhmistä ei ole yhtenäinen kollektiivi, joka voisi toimia yhtenäisesti. Aina on yksilöitä, hallinnon edustajia ja yrityksiä, jotka haluavat pitää kiinni vanhasta ja jatkaa nykymenoa.

Näin ollen voimme vain yrittää vakuuttaa toisemme ja eri toimijat siitä, että ekologisesti kestävä tuotanto ja kulutus on ylipäätään järkevää ja toivoa, että keskustellessamme asiasta, ympäristökriisi ei lopullisesti riistäydy käsistä.

Onneksi meillä on paljon rohkaisevia esimerkkejä siitä, miten maailmaa voidaan muuttaa. John F. Kennedyn rohkea ”Man on to Moon”-puhe tai Gandhin esimerkillinen toiminta Intian itsenäistymistaistelussa. Henry Ford onkin todennut osuvasti: ”Jos uskot, että pystyt, tai uskot, että et pysty, olet oikeassa.”

Kuten Margared Mead on todennut. Ei kannata koskaan epäillä etteikö pieni joukko ajattelevia, omistautuneita kansalaisia voisi muuttaa maailmaa – itse asiassa, ne pienet joukot ovat ainoita, jotka koskaan ovat tehneet niin.

Tuntuu, että julkinen ydinvoimakeskustelu on laantunut viimeisimpien lupien myöntämisen jälkeen. Olen itsekin ajautunut ajattelemaan, että ei kai tilanteelle voi mitään, ja mahtaako ydinvoima lopulta niin kamala asia ollakaan… Dokumentin katsottuani heräsin arvioimaan uudelleen niitä argumentteja, joita poliitikot käyttävät ydinvoiman puolustamiseksi.

Hiilivoimaa on vähennettävä, jotta ehkäistäisiin ilmaston lämpenemistä, ja sillä perustellaan ydinvoimaan siirtymistä. Minusta näyttää kuitenkin siltä, että ydinvoiman aiheuttamat “päästöt” eli ns. ikuisesti vaaralliseksi vaivaksemme jäävä ydinjäte on jotakin, jota ei voida edes verrata kasvihuonepäästöihin!

Hiilidioksidipäästöistä johtuva ilmaston lämpeneminen aiheuttaa maapallolle järkyttäviä seurauksia. Luonnonkatastrofit lisääntyvät, alueita muuttuu elinkelvottomiksi, pakolaisia virtaa sinne, missä vielä pystyy elämään. Ydinvoiman vaarat ovat toisenlaiset, emmekä me välttämättä ole enää näkemässä niitä.

Dokumenttia katsoessa oli erityisen järkyttävää nähdä, kuinka humoristisesti alan asiantuntijat suhtautuivat tuleville sukupolville asettamaamme vaaraan. Sanoma tulevaisuuden ihmisille oli “Good luck!” On karmivaa, että jättäessämme tuhoisan perinnön sadan tuhannen vuoden päähän saakka, suhtaudumme siihen hykerrellen: Onneksi me saimme kuluttaa, tuhlata ja viettää vastuutonta elämää, saapa nähdä miten te pärjäätte meidän jätteidemme kanssa!

Suurin haaste on sen varmistaminen, etteivät tulevien sukupolvien ihmiset pääse käsiksi ydinjätteen loppusijoituspaikkaan, Suomen kallioperään kaivettavaan hautaan. Hauta tulisi merkitä jollain tavalla, mutta mikä merkintäkieli on niin pysyvä, että se kestää sata tuhatta vuotta ja pysyy paikallaan mahdollisten jääkausienkin ajan? Miten tuleville, kenties aivan toisenlaisille ihmisille saatetaan tietoon, ettei merkitty paikka ole esimerkiksi aarrekammio?

Voidaanko vaarasta viestiä niin, että tulevat sukupolvet ottavat viestimme todesta? Tähänkin mennessä ihmislajin uteliaisuus on vienyt voiton, kun jotakin kiinnostavaa on löydetty. Norjalainen riimukivi, jossa lukee, ettei kiveä saa siirtää, ei ole enää tämän päivän ihmisen silmissä kovinkaan uskottava varoitusmerkki – eikä sen synnystä ole kymmentäkään tuhatta vuotta.

Joidenkin mielestä ydinjätehauta pitäisi vain unohtaa. Sen pinta naamioitaisiin samanlaiseksi metsämaisemaksi, kuin mitä paikalla oli ennen haudan rakennusta. Paikalle ei jätettäisi mitään, mikä saattaisi herättää tulevien sukupolvien kiinnostuksen ja uteliaisuuden. Tämä tuntuu vielä vastuuttomammalta vaihtoehdolta. Vahinko sattuu paljon todennäköisemmin, jos suuren vaaran olemassaolosta ei edes yritetä viestiä. Ja mitä jos meidän sukupolvemme laskelmat ovat menneet pieleen ja hautaa pitäisi päästä korjailemaan? Merkitsemätöntä ja naamioitua suuaukkoa on silloin enää mahdotonta löytää Lapin maastosta.

Emme voi ennustaa ihmispopulaation kohtaloa edes sadan vuoden päähän, saati sitten sadan tuhannen vuoden päähän. Onko silloin ihmisillä vielä käytössä teknologiaa, jolla säteilyä voidaan mitata? Ja vaikka olisikin, ymmärrettäisiinkö mittareita tuoda kammioon ennen vahingon tapahtumista, säteilyhän ei näy, haise tai tunnu. Osaavatko haudan tulevaisuudessa löytävät ihmiset lukea nykyisiä kirjainmerkkejämme? Ovatko ihmislajin geenit rapautuneet niin, että olemme taantuneet neandertalilaisten tasolle? Saattaisiko jollekulle tulla tarve räjäyttää pala kalliota pois juuri kriittisestä paikasta?

Dokumentissa haastatelluilta asiantuntijoilta kysyttiin, luottavatko he tulevaisuuden ihmisiin -siihen, että he ymmärtävät pysyä poissa Onkalosta ja muistavat välittää tietoa ydinjätteen vaaroista aina tuleville sukupolville, vaikkeivät enää itsekään tietäisi, mikä jätteessä on niin vaarallista. Osa haastatelluista väitti luottavansa. Osa, kuten Säteilyturvakeskuksen johtava asiantuntija kiemurtelivat ja osa sanoi suoraan, ettei luottamukseen ole perusteita.

Mielestäni tiedonsiirto sadan tuhannen vuoden päähän vaikuttaa yhtä luotettavalta kuin rikkinäinen puhelin-leikki tuhannen eri kansalaisuutta ja kieliryhmää edustavan ihmisen kanssa. Millä todennäköisyydellä viesti säilyy muuttumattomana ja ymmärrettävänä niin, että ketjun viimeinen lenkki osaa ja haluaa noudattaa sitä? Onko viesti vielä silloin uskottava?

Yksi haastatelluista asiantuntijoista sanoi suoraan, ettei ydinvoima ole pysyvä ratkaisu. Uraania, kuten öljyäkään ei riitä loputtomiin. Kun energiavirrat ehtyvät, alkaa jälleen verinen taistelu resursseista. Mitäpä jos hypättäisiin saman tien ajassa eteenpäin ja alettaisiin jo nyt kehittää kestäviä ja uusiutuvia energiamuotoja?

Tämän ajattelutavan lähtökohtana on siis idea siitä, että talouskasvun tavoittelu vie yhteiskunnassamme kohtuuttomasti tilaa tärkeämmiltä asioilta kuten ympäristöongelmien ratkaisulta ja sosiaaliselta hyvinvoinnilta. Talouskasvu näyttäytyy yhtäältä pakkona ja yhteiskuntarauhan säilyttämisen edellytyksenä, toisaalta kulttuurissamme tuntuu vallitsevan suoranainen kasvufetissi. Ajattelen, että jos tälle pakolle saataisiin vaihtoehtoja, ongelmallisiin kehityskulkuihin olisi helpompi puuttua.

Samalla esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunta ja biodiversiteetin säilyttäminen saattavat hyvinkin kääntää talouden laskuun. Mikäli näin tapahtuu, haluan, että yhteiskuntamme osaa luovia tilanteessa pehmeästi ilman työttömyyden, köyhyyden ja valtion velan räjähdysmäistä kasvua. Ylipäänsä: mikäli tällaista B-suunnitelmaa ei ole, rakenteellisten ongelmien ratkaisemiseksi tarvittavat askeleet saattavat näyttäytyä liian suurina, eikä niitä uskalleta ottaa.

Miten muutamat degrowth keskustelun kansainväliset nimet hahmottavat keskustelun ydinkysymyksen? Tykkään Jeroen van den Berghin provokaatiosta, jonka mukaan pääasia olisi, että valtiot vain relaisivat kasvun suhteen. BKT:n heilahduksille suuntaan tai toiseen ei kannattaisi pahemmin korvaansa lotkauttaa, ainakaan politiikan puolella. Taloudessa BKT voisi toimia yhtenä mittarina muiden (tärkeämpien) rinnalla. Myös ranskalaisen  décroissance-liikkeen johtava aivo, Serge Latouche, on määritellyt degrowthin ennen kaikkea vapauttavaksi termiksi.

Mistä sitten pitäisi vapautua? Joachim Spangenberg erottelee kasvuilmiön kolme erilaista puolta: ensinnäkin kehitystä suuntaavan kasvupuheen, toiseksi kasvua ajavan politiikan ja vasta kolmanneksi itse talouskasvun seurauksineen. On tärkeää ymmärtää, mikä ilmiön puoli mihinkin ongelmaan vaikuttaa, jolloin myös toimenpiteet voidaan kohdistaa oikein. Esimerkiksi kasvua ajavan politiikan seuraukset saattavat olla päinvastaisia itse kasvun seurannaisvaikutusten kanssa

Lopulta ekologisen taloustieteen keskeinen hahmo Joan Martínez-Alier kumppaneineen ovat kiteyttäneet viisaasti sen, minkälaiset käsitteet ovat hyödyllisiä. Degrowthin ja kestävän kehityksen kaltaisten käsitteiden laatua pitäisi arvioida sen perusteella, missä määrin ne pystyvät saamaan aikaan muutosta itse määrittelemäänsä suuntaan – oli kyse sitten poliittisen tilan raivaamisesta tai kasvuvapaan yhteiskunnan luomisesta. Olisi kohtuutonta odottaa, että vasta siivilleen pyrähtäneellä liikkeellä olisi valmis vaihtoehtosuunnitelma takataskussaan. Vähintäänkin vapauttavia ajatuksia on kuitenkin luvassa 24. syyskuuta, kun Peter Victor, Tim Jackson ja Serge Latouche nousevat Vanhan ylioppilastalon lavalle. Tervetuloa silloin!

Samalla olen huomannut, että kasvukeskustelun tulokulmat ja kriittisistä huomioista tehdyt päätelmät ovat hieman erilaisia. Tämä on ymmärrettävää, sillä kasvumania tuntuu puskeneen yhteiskunnan joka kolkkaan – vaihtelevin seurauksin. Minua itseäni hiertää eniten ympäristöhuoli. Esimerkiksi omalla alallani kulutustutkimuksessa on paljon esimerkkejä siitä, miten kulutusmäärien kasvu syö jatkuvasti ekotehokkuuden saralla saavutettuja parannuksia: henkilöautoliikenne ja kotitalouksien sähkölaitteet ovat tästä vain muutamia esimerkkejä.

Ilmiö on huomattu myös taloustieteessä: Jevonsin paradoksin mukaan jonkin resurssin käytön tehostuminen johtaa keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä tämän resurssin käytön lisääntymiseen, eikä niinkään vähentymiseen. Samalla palvelu- ja immateriaalitalouteen liitetyt toiveet ovat toistaiseksi osoittautuneet ylimitoitetuiksi. Tim Jacksonin mukaan suhteellista irtikytkentää talouden ja ympäristövaikutusten välillä on kyllä tapahtunut, ja esimerkiksi yhden dollarin tuottamiseen tarvittavan energian määrä on laskenut kolmanneksella viimeksi kuluneen kolmen vuosikymmenen aikana. Toimeliaisuuden määrän lisääntyminen on kuitenkin syönyt ekotehokkuusedut, ja vuoden 1990 jälkeen maapallon energiankäyttöön liittyvät päästöt ovat lisääntyneet 40 prosenttia.

Olen huomannut, että en ole huoleni kanssa yksin. Itse asiassa vaikuttaa siltä, että kriittinen suhtautuminen ”ikuiseen kasvuun” on nykyisin hyvin yleistä. Luulen kuitenkin, että jos kasvua ryhdyttäisiin purkamaan heti huomenna, monelle tulisi hätä käteen. Ajatus työpaikkojen ja hyvinvointipalvelujen kasvukytköksestä on todennäköisesti vielä yleisempi kuin tuo aiemmin mainitsemani kasvukritiikki. Lisäksi käsitys kasvun siunauksellisuudesta tuntuu olevan erityisen iskostunut monien avainasemassa olevien toimijoiden ajattelutapaan.

Kaikesta huolimatta on hämmentävää, kuten Tim Jackson toteaa, ettei tässä lukemattomien tutkimusten ja selvitysten maailmassa ole kehitetty juuri minkäänlaisia makrotaloudellisia malleja, joissa olisi katsottu, miten talouden perustekijät kuten työllisyys ja investoinnit kehittyvät, jos pääoman kerryttämistä hidastettaisiinkin hallitusti. Sitä ei vain tiedetä. Virkistävän poikkeuksen muodostavat Peter Victorin Kanadalle laatimat skenaariot, joissa muun muassa työttömyyden ja köyhyyden puolittaminen onnistuvat samalla, kun talouden kasvu jäähdytetään 25 vuoden kuluessa. Keskeisiä keinoja ovat investointien siirto yksityisistä julkisiin hyödykkeisiin sekä palkkatyöhön käytettyjen tuntien vähentäminen ja tasaisempi jakaminen. Victor kuitenkin toteaa, ettei onnistuminen ole varmaa: jos muutos tapahtuu hallitsemattomasti, seurauksena on romahdus.

Minusta Victorin pioneerityötä pitäisi jatkaa Suomessa. Maallemme tarvittaisiin oma degrowth-skenaario, jos käykin ilmi, ettei jatkuva kasvu ole enää syystä tai toisesta mahdollista – tai haluttavaa. Tähän työhön tarvitaan kipeästi taloustieteilijöitä. Lisäksi tarvitaan rohkeita polittisia toimijoita, lukuisten alojen tutkijoita sekä  kansalaisia, jotka ovat valmiita kehittelemään vaihtoehtoisia malleja myös ruohonjuuritasolta käsin. Tarvitsemme laajaa yhteiskunnallista keskustelua: epäpyhiä alliansseja ennemmin kuin oikeassa olijoita.  Talousjärjestelmä ei ole vielä valmis. Mutta olisi korkea aika sille, että talouden välinearvojen sijaan saisimme poliittista tilaa keskittyä niihin asioihin, joilla on aidosti väliä. Uskon, että näin taloustieteen oppi-isä John Stuart Millkin haluaisi meidän toimivan.

Näin kysyttiin Maailma tila 2010 – Kulutuskulttuurista kestävään elämäntapaan -kirjan julkaisutilaisuudessa 18.2. eduskunnassa. Rajaton kasvu rajallisella maapallolla ei voi jatkua enää kovin pitkään. Olisiko aika siirtyä degrowth-talouteen?

Ihmisten kulutus on riistäytynyt käsistä. Ihmiskunta käyttää luonnonvaroja ja ekosysteemipalveluita tällä hetkellä 1,3  maapallon verran. Kulutamme siis kolmanneksen enemmän kuin mihin meillä olisi oikeasti varaa. Vuodesta 1960 lähtien kulutuksemme on kuusinkertaistunut. Henkeä kohden laskettuna kulutus on kolminkertaistunut. Vuonna 2009 ihmiset kuluttivat syyskuun 25. päivänä loppuun kaikki luonnon sinä vuonna tuottamat uusiutuvat luonnonvarat. Loppuvuosi elettiin velaksi.

Suomen osalta tilanne on vielä synkempi. Suomessa ylikulutuspäivää vietettiin jo maaliskuun lopussa. Ryöstämme siis joka vuosi tulevilta sukupolvilta kolmen vuoden luonnonvarat, kolme vuotta elämää. Suomalaisilla elintavoilla maailman kestävä väkiluku olisi noin 2,1 miljardia ihmistä.

Maailman tila 2010 haastaa muuttamaan kulutuskulttuuria. Teoksessa nimetään viisi keskeistä muutosvoimaa kulutuskulttuurivallankumoukselle.

1. Kasvatus ja koulutus
2. Liike- ja talouselämä
3. Valtiovalta ja julkisyhteisöt
4. Media
5. Yhteiskunnalliset liikkeet

Kuusi askelta ympäristövastuulliseen toimintaan

Keskustelin aiemmin tällä viikolla Luonto-Liiton ympäristökasvatuspäällikkö Malva Greenin kanssa ympäristökasvatuksesta. Usein ihmiset kuvittelevat harhaisesti, että käyttäytymistä voisi muuttaa lisäämällä tietoa. Lukemattomissa eri tutkimuksissa on kuitenkin osoitettu, että tieto luonnosta ei vielä yksin johda toiminnan muuttumiseen. Malva Green esitteli minulle tärkeimpiä ympäristövastuulliseen johtavia tekijöitä. Näitä on yhteensä kuusi:

1. Ympäristöherkkyys ja luontosuhde
2. Syvällinen tieto ympäristöstä
3. Henkilökohtainen sijoitus/hyöty
4. Tieto ja taito toimia ympäristön puolesta
5. Oletus siitä, että muutkin toimivat
6. Halu toimia

On selvää, että kulutuksen aikakausi on pian ohi.

Parhaiten pärjää Costa Rica. Kymmenen kärkeen sijoittuvista maista peräti yhdekän on Latinalaisesta Amerikasta. Suomi on sijalla 59. Kaikkein huonoiten pärjäävät Afrikan maat.  Rikkaat teollisuusmaat ovat Suomen ohella mittarin keskivaiheilla. Hollanti sijoittuu parhaiten sijalle 43 kun esimerkiksi Yhdysvallat jää sijalle 114. Hollannissa elinajan odote on Yhdysvaltoja korkeampi, ihmiset ovat yhtä tyytyväisiä, mutta ekologinen jalanjälki on vain puolet Yhdysvaltojen tasosta. Hollanti siis tuottaa hyvää elämää yli kaksi kertaa tehokkaammin kuin Yhdysvallat.

Paratiisi löytyy kuitenkin Costa Ricasta. Raportin mukaan maan menestymiseen ovat johtaneet mm. armeijan lakkauttaminen ja resurssien suuntaaminen sosiaalipalveluihin, luonnonvarojen suojelu, tasa-arvo ja ihmisten osallistuminen poliittiseen päätöksentekoon. Maan energiantuotannosta 99 prosenttia perustuu uusiutuviin energialähteisiin. Costa Rican tavoitteena on olla hiilineutraali vuoteen 2021 mennessä.

Ekologinen jalanjälki henkeä kohden Costa Ricassa on kaikesta huolimatta aavistuksen verran korkeampi (2,3 hehtaaria, ha) kuin mikä on globaalisti kestävä taso (2,1 ha). Kaikkein pienimmät ekologiset jalanjäljet löytyvät köyhistä maista, kuten Bangladeshista (0,6 ha), Haitilta (0,5 ha) ja Malawista (0,5 ha). Rikkain maa, jonka ekologinen jalanjälki on globaalisti kestävällä tasolla on Trinidadin ja Tobagon saarivaltio (2,1 ha). Myös kärkikymmenikköön mahtuu pienen ekologisen jalanjäljen omaavia maita kuten Jamaika (1,1 ha) ja Vietnam (1,3 ha).

Kaikkein suurin ekologinen jalanjälki on luxenburgilaisilla (10,2 ha), yhdistyneilla arabiemiraateilla (9,5 ha) ja amerikkalaisilla (9,4 ha). Rikkaista teollisuusmaista parhaiten pärjäävät Etelä-Korea (3,7 ha) ja Hollanti (4,4 ha).

Toki indeksiä voi myös kritisoida. Mikäli esimerkiksi Meksiko on todellakin 23. tyytyväisin yhteiskunta ja Yhdysvallat vasta sijalla 114, sopii vain ihmetellä, miksi ihmisten muuttovirta suuntautuu kuitenkin nimen omaan MeksikostaYhdysvaltoihin eikä toisinpäin. Muuttoliikkeessä kyse on kuitenkin usein yksilöiden mahdollisuuksista ja sitä kautta maiden sisäisestä eriarvoisuudesta. HPI mittaa tyytyväisyyttä valtioiden tasolla. Ehkä keskimäärin Meksiko on todellakin parempi paikka elää kuin Yhdysvallat.

Itse lähden elokuussa junalla Lissaboniin. Matkalla on tarkoitus tutustua ympäristöystävällisiin kaupunkeihin Euroopassa. Kuten hyvin tiedetään, asuinpaikalla on ratkaiseva merkitys omiin  kulutustottumuksiin. Seuraavaksi pitää alkaa valmistelemaan matkaa tai muuttoa kuitenkin ehkä Costa Ricaan, Jamaikalle, Vietnamiin, Malawiin tai ainakin Hollantiin.

Koko raportti on luettavissa täällä. Verrattuna vuonna 2006 julkaistuun ensimmäiseen HP-indeksiin, on maiden tyytyväisyys selvästi parantunut. Vierekkäin vuoden 2006 ja 2009 taulukot löytyvät täältä.

Tämä ei kuitenkaan riitä. Vuoteen 2025 mennessä päästövähennysten tulisi olla jo 100 prosentin luokkaa vuoden 1990 päästötasosta ja vuoteen 2030 mennessä 125 prosenttia. Osa päästövähennyksistä voidaan tehdä rahoittamalla ilmastonmuutokseen sopeutumista ja puhtaampaa kehitystä kehitysmaissa.

Raporttia on kritisoitu poliittisen realismin puutteesta. Tällä hetkellä tavoitteet saattavatkin kuulostaa epärealistisilta, mutta kuka olisi uskonut vielä vuosi sitten, että valtiot ovat valmiita laittamaan satoja miljardeja talouselvytykseen. Epärealistinen voi muuttua nopeasti realistiseksi, tai jopa välttämättömyydeksi.

Greenhouse Development Rights (GDR) -ilmasto-oikeudenmukaisuusmallin mukaan laskettujen päästövähennysten kustannukset suomalaisille olisivat yhteensä 2,8 miljardia dollaria eli käytännössä noin euron verran jokaista suomalaista kohti joka päivä. Tämä perustuu olettamukselle, että päästövähennysten kustannukset ovat noin prosentin verran globaalista bruttokansantuotteesta.

Miksi ihmeessä meidän sitten pitäisi toimia edelläkävijöinä kansainvälisessä ilmastopolitiikassa ja vähentää päästöjä näin merkittävästi? Tähän on nähdäkseni ainakin neljä syytä. (1) Päästöt teollisuusmaissa, kuten Suomessa, syntyvät suurelta osin ylellisyydestä ja ylikulutuksesta kun kehitysmaissa kyse on eloonjäämisestä. (2) Historiallisesti teollisuusmaat ovat vastuussa suurelta osin nykyisestä ilmaston lämpenemisestä. (3) Päästöt henkeä kohdet ovat teollisuusmaissa suuremmat kuin kehitysmaissa. (4) Kyky sekä teknologiset ja institutionaaliset resurssit päästövähennysten toteuttamiseen ovat teollisuusmaissa paremmat kuin kehitysmaissa.

Greenhouse Development Rights (GDR) -ilmasto-oikeudenmukaisuusmalli haastaa nykyisen ajattelun. Olemme tottuneet ajatukseen siitä, että teollisuusmaissa päästöt pitää tiputtaa lähelle nollaa vuosisadan puoleenväliin mennessä. Tätä meille on kertonut muun muassa Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) neljäs arviointiraportti vuodelta 2007. Tämä ei kuitenkaan enää riitä kun huomioidaan historialliset päästöt ja maiden kyky tehdä toimenpiteitä.

Päästöjä pitää vähentää reilusti yli 100 prosenttia jo vuoden 2025 jälkeen. Tämä tarkoittaa sitä, että meidän vastuulla on rahoittaa kehitysmaiden päästövähennyksiä sekä löytää keinoja, jolla jo ilmakehään päästettyä hiilidioksidia saadaan kaapattua takaisin maaperään.

Ihmiset ovat onneksi valmiita muutokseen. Erilaisissa kyselyissä tämä tulee toistuvasti esille. Ilmastonmuutos ja ympäristöongelmat koetaan kaikkein huolestuttavimmiksi asioiksi. Ihmiset ovat ilmastonmuutoksesta enemmän huolissaan kuin esimerkiksi työttömyydestä, taloudellisesta vakaudesta ja talouskasvusta tai rikollisuudesta ja terveydenhuollosta. Kyse on siis vain poliittisen realismin toteuttamisesta päästövähennyksiä tehdessä.