Talous ja yhteiskunta
22.1.2012 Maarit Laihonen
Minuakin on tainnut vaivata viimeaikoina setäsyndrooma (vai olisiko sitten tätisyndrooma). Kun tarpeeksi pohtii ja pyörittelee ympäristöongelmia päässään tai usein varsin samoissa piireissä ja lähinnä omasta näkökulmastaan, saattaa vähän kyynistyä ja unohtaa miksi koko hommaan olikaan ryhtynyt. Kuten joku viisas on kuitenkin sanonut, että jos ei uskoisi jotain toivoa olevan, ei kai tässä mitään kannattaisi yrittääkään. Koitetaan pitää mielessä ja yrittää vaan kovemmin, välillä se on myös huippuhauskaa.
Tempaukset voivat innostaa niin, että sen jälkeen ei palata entiseen menoon, vaan opit jäävät elämään. Valitettavasti usein on vaan niin, ettei innostus kanna edes tammikuun loppuun asti. Mikä neuvoksi? Kuntosalit pyrkivät sitouttamaan uudet asiakkaansa kuntoiluun pitkillä kausisopimuksilla. Yllättävää kyllä ennustaisin, että markkinavoimista löytyisi ratkaisu myös ekologisen elämäntyylin juurruttamiseksi ihmisten arkeen.
Voimaannuttaminen, aktivointi, sysäyttäminen – nämä ovat keinoja, joilla ajatushautomo Demos Helsinki rohkaisee ihmisiä hiffaamaan, että jokaisella meistä on avaimet käsissään toimintaan ja muutokseen.
Ekologisesti kestävä kulutus ja tuotanto on mahdollista, mikäli eri osapuolet ryhtyvät toimiin. Kenellä on sitten vastuu ryhtyä toimiin? Vastuu on tietysti meillä kaikilla eli ainakin yksilöillä, yrityksillä ja julkisella hallinnolla. Samalla kun vastuu on kaikilla, ei se ole kenelläkään.
Katsoin Yle Areenalta Michael Madsenin dokumenttielokuvan Onkalo, säteilevä hauta. Filmi herätti minussa valtavasti ajatuksia. Miten vastuullista on tuottaa jatkuvasti maailmaan jätettä, joka säilyy tuhoavan vaarallisena seuraavat 100 000 vuotta, ja josta kukaan ei oikein tiedä, mitä sille kannattaisi tehdä? Voimmeko luottaa siihen, etteivät tulevat sukupolvet uteliaana kaiva kallioon hautaamiamme jätteitä ylös luullen, että kyseessä on aarrekammio?
Jouduin kesän aikana toistuvasti vastaamaan kymykseen siitä, mitä annettavaa Suomeen rantautuneella degrowth-keskustelulla oikein on. Mistä on kyse? Eikö kasvukritiikki ole 70-luvun haamuja? Mitä vaihtoehtoja degrowth-liikkeellä muka on tarjota? On ollut ihan terveellistä yrittää muotoilla villakoiran ydintä Facebook-keskusteluissa, kesäjuhlilla ja ystävien lasten synttäreillä.
Kohtuutalous, kasvuton talous, kestotalous, myötämäkiyhteiskunta… On ollut jännittävää huomata, miten monia ihmisiä degrowth-keskustelu kiehtoo tänä aikana.
”Vuonna 2008 maailmassa ostettiin 68 miljoonaa ajoneuvoa, 85 miljoonaa jääkaappia, 297 miljoonaa tietokonetta ja 1,2 miljardia matkapuhelinta. Kuinka kauan tämä voi jatkua?” Näin kysyttiin Maailma tila 2010 – Kulutuskulttuurista kestävään elämäntapaan -kirjan julkaisutilaisuudessa 18.2. eduskunnassa. Rajaton kasvu rajallisella maapallolla ei voi jatkua enää kovin pitkään. Olisiko aika siirtyä degrowth-talouteen? Ihmisten kulutus on riistäytynyt käsistä. Ihmiskunta [...]
New Economic Foundation (NEF) on julkaissut heinäkuussa version 2.0 Happy Planet Indeksistä (HPI). Mukana vertailussa on 143 maata, jotka kattavat 99 prosenttia maailman väestöstä. Indeksi listaa maat eliniän odotteen, ihmisten tyytyväisyyden ja ekologisen jalanjäljen perusteella. Parhaiten pärjää Costa Rica. Kymmenen kärkeen sijoittuvista maista peräti yhdekän on Latinalaisesta Amerikasta. Suomi on sijalla 59. Kaikkein huonoiten pärjäävät [...]
Kirkon Ulkomaanapu julkaisi tiistaina 24.3. ilmasto-oikeudenmukaisuusraportin, jonka mukaan Suomen tulisi vähentää päästöjä vuoden 1990 tasosta 60 prosentilla vuoteen 2020 mennessä kun huomioidaan maamme globaali maksukyky ja vuoden 1990 jälkeiset päästöt. Tämä ei kuitenkaan riitä. Vuoteen 2025 mennessä päästövähennysten tulisi olla jo 100 prosentin luokkaa vuoden 1990 päästötasosta ja vuoteen 2030 mennessä 125 prosenttia. Osa päästövähennyksistä [...]
