Sain inspiraation kierrätysmateriaaleista tehtyihin kirjekuoriin askarteluyhteisö Swap-botin kautta. Osallistuin swappiin, jossa tehtiin edellisten vuosien seinäkalentereista kirjekuoria. Oli yllätys, että kirjekuoria leikkelee ja liimailee kasaan nopeasti, ja tuloksistakin tuli aika hauskannäköisiä. Kirjekuoriin, kuten muihinkin kierrätyspaperiaskarteluihin on helppo löytää materiaalia – vanhat kalenterit, lehdet ja julisteet sopivat kaikki loistavasti hyödynnettäviksi. Mitä ihanampia kuvia, sen parempi. Jos käyttää vanhojen aikakausilehtien sivuja, kannattaa tehdä kuoret kaksinkertaisesta paperista. Yksinkertaisesta aikakausilehden sivusta tulee nimittäin vähän liian hentoja kuoria tositoimiin.

Näissä kuorissa materiaaleina vanhat Kirkon Ulkomaanavun kalenterit ja Marimekosta saatu lehti.

Tein kuoria varten ensin vähän paksummasta paperista ”kaavan”. Sen kanssa oli helppo mallailla, mistä kohtaa kalenterikuvaa kirjekuori kannattaa leikata. Kaavan sivuissa on pienet reunat, jotka taitetaan kirjekuoren sisään ja liimataan niin, että kuoresta muodostuu tasku. On olemassa myös muita kirjekuoritaitteluita, mutta koin tämän simppeliksi ja toimivaksi. Leikkelin ja liimasin muuten valmiisiin kuoriin vielä hyvin erottuvat osoiteneliöt. Osoiteneliöiden reunoihin sivelin varmuuden vuoksi askartelulakkaa, jotteivät ne rapise pois matkalla vastaanottajan luokse. Niinkin minulle on nimittäin joskus käynyt.

Myös vanhat eläinkalenterit ja lehtien ruokakuvat pääsivät käyttöön.

Ympäristönsuojelun kokonaismittakaavassa omatekoiset kierrätyskuoret ovat tietenkin pieneksi jäävä rikka rokassa. Pelkästään kierrätyskuorien avulla ei viherretä omaa taloutta tai yritystä. Ne kuitenkin ilmentävät hyvin arvostettavia periaatteita, kuten jätteen määrän vähentäminen, materiaalien uusiokäyttö ja metsien hakkuun minimointi. Ensiksi kannattaa silti satsata ekotekoihin, joilla on suurempi vaikutus luontoon. On kuitenkin hauskaa ja vakuuttavaa saada postia esimerkiksi tavaranvaihtopalvelu Netcyclerilta, jonka käyttämien kirjekuorien sisäpinnasta paljastuu, että kuoret ovat toimineet edellisessä elämässään karttoina.

Tosissaan olevan ekointoilijan ei ole välttämättä tartuttava liimapuikkoon vihertääkseen postilaatikkoaan. Kaupat tarjoavat ruskeita kierrätyspaperisia kirjekuoria vähemmällä vaivalla. Omatekoiset kuoret voivat sen sijaan olla tuunausmieliselle ekoilijalle hauska sunnuntaiaskartelu vaikka lasten kanssa tehtäväksi. Luulen, että tämän maailman suuret ekokirjekuorivallankumoukset tapahtuvat ruskeita kierrätyskuoria käyttäen. Ne eivät kuitenkaan tee askarteluintoista ekonäpertelijää yhtä onnelliseksi kuin somat kuvalliset kirjekuoret, joihin oma paperinkeräysastia tarjoaa raaka-aineet. Ja olisihan se hienoa näin kaupunkilaisenakin olla omavarainen jonkin asian suhteen – edes kirjekuorien.

Päivän ajatus on loistava, mutta samalla kansantalouden ja luonnonvarojen riittämättömyyden kanssa painiskelevat ihmiset ovat usein radikaalisti eri mieltä siitä, onko yksittäisen ihmisen kulutusvalinnoilla merkitystä kokonaiskulutuksen suitsimisessa. Kyse on siis siitä pitäisikö esimerkiksi jollakin poliittisella päätöksenteolla pyrkiä vaikuttamaan kulutukseen tietyillä tavoin.

Minusta molemmat keinot ovat oikein oivia. Ymmärrän, että kaikilla ei ole syystä tai toisesta halua tai mahdollisuuksia pyrkiä kuluttamaan kestävämmin tai vähemmän, joten ohjauskeinoja tarvittaisiin. Toisaalta, monet kestäviä kulutusvalintoja tekevät ovat oikein onnellisia tekemistään valinnoista, ja kokevat lisäksi tekevänsä tärkeää työtä. Ainakin minä koen ja olen oikein onnellinen, vaikka tajuan, että maailman materiaalivirroista katsottuna olen valintoineni lähinnä kärpäsenkakka universumissa.

Toinen hauska kampanja oman kulutuksen kyseenalaistamiseksi on niin kutsuttu Sadan tavaran haaste, josta tässäkin blogissa on kirjoitettu vähän kriittiseenkin sävyyn. Haluan nyt jatkaa ajatusta pidemmälle ja laajemmalle. Keskustelimme eräänä päivänä töissä degrowthista, luonnonvaroista, yksilön kulutuksesta ja vaikka mistä muista aihealueeseen sopivista kysymyksistä.

Sadan tavaran haasteen ideana on siis pyrkiä minimalistiseen elämäntapaan. Kuten kriittiset äänet ovatkin huomanneet, haasteen puutteena on se, että se jättää ulkopuolelleen kysymykset pois joutavien tavaroiden kohtalosta sekä uuden hankkimisesta. Tähän työkaverini tarjosi hauskan idean: Mitä jos kaikki joutuisivatkin elämään koko elämänsä kaiken sen roinan kanssa, jonka tulevat hankkineeksi?

Olisi siis jonkinlainen laki tai vastaava siitä, että mistään ei saa luopua, ellei sille keksi järkevää jatkosijoituspaikkaa tai vastaavaa. Tässä kohtaa voidaan järkevästi unohtaa esimerkiksi biojätteet, joista huolehtimiseen pitää olla hyvät yhteiset järjestelmät. Ajatuksen taustalla on tietenkin se, että jos asiaa oikein ryhtyy miettimään, törmää välttämättä kysymyksiin, kuten montako ruokapöytää hyvään elämään lopulta oikein tarvitaan? Esimerkiksi juuri kotien uudistamisvimma meillä täällä hyvinvointivaltioissa on käsittämätön. Minulta on pariinkin otteeseen muuttaessani kysytty kysymyksiä, kuten ”Mistä aiot ostaa uuteen kotiisi kalusteet?” Johon minä päätäni raapien olen mutissut jotain sellaista kuten ”No mulla on kyllä ihan hyvä kirjahylly ja oikeestaan kaikki muutkin…” Kysyjien mielestä elämässäni oli kuitenkin selkeä paikka uusille kalusteille. Jos tunnistat itsesi kysymyksestä, tervetuloa edelleen kyläilemään niiden vanhojen rojujen joukkoon!

Tietenkään kaikkia ihmisiä ei voi pakottaa pitämään kaikkia tavaroitaan, vaikkapa sen 75 vuotta. Tämä ideointi ihan siis ajatusleikkinä. Kuinka paljon olet hävittänyt tavaraa, joka olisi aivan käyttökelpoista tai vähintään helposti korjattavissa, jonka lopullisesta kohtalosta et tiedä mitään? Miksiköhän vaikka joskus merkittävästikin pienempien tavaravirtojen ja tietenkin vaikkapa bruttokansantuotteella mitattuna köyhempien maiden ihmiset pärjäävät paljon vähemmällä? Mitä jos seuraavan kerran ruokapöydän vaihtoa miettiessä tuumaisikin hetken vaikka vanhan tuunausmahdollisuuksia? Mitä jos sen huonekalukaupan myyjä tyrkyttämisen sijaan kyselisikin aktiivisesti vanhan tilaa ja kohtaloa? Mitä jos et saisikaan kasvottomasti tunkea vanhoja vaatteitasi muovikassissa kierrätyslaatikkoon vaan sinun pitäisi jotenkin ja jollekulle perustella, miksi niistä pitää päästä eroon ja sinun pitäisi itse hoitaa ”loppusijoitus”?

Jollakin tällaisella yhteisellä toimintamallilla meillä olisi paitsi systeemitason ratkaisu, myös vaikutus yksilön toimintaan. Väitän, ettei kenenkään niin kutsuttuihin rikkaisiin kuuluvan hyvinvointi siitä todellakaan kärsisi. Köyhimmät eivät ainakaan, koska he ovat nyt jo pakotettuja toimimaan näin. Ehkäpä hyvinvointi jopa jakautuisi tasaisemmin? Meidän maailman muutaman prosentin rikkaimman ei kuitenkaan koskaan tarvitse vakavissaan kysyä itseltänne ostopäätöstemme syitä ja seurauksia.

Kiitos tämän kirjoituksen enemmän tai vähemmän villeistä ideoista kuuluu pääasiassa työtoverilleni Tiinalle.

Samanmoisen aiheen ympäriltä kirjoitti täällä Kulutus.fi:ssä viime viikolla myös Outi Lundahl aiheella ” Stressaavat tavarat”

Omistan monia kauniita lapaspareja, joita neulomisintoinen ystäväni on minulle tehnyt. Olin jo viime syksynä miettinyt, että voisin ommella joihinkin niistä fleece-vuorin lämmittämään pakkasilla. Muistin projektini, kun reikäisten halpistumppujen sisältä löytyi juuri sopivan kokoinen fleece-vuori, joka oli helppo irrottaa ja kiinnittää käyttölapasteni sisäpuolelle lämmikkeeksi.

Tumppukasa ratkaisi myös äitini neulomien pörrölapasten ongelman. Lapaset oli kudottu niin löysästi, että silmukoiden raoista tuuli sisään. Kauhtuneiden tumppujen pinosta löytyi pari ohuita vanhoja lapasia, jotka sopivat mainiosti karvatumppuihin vuoriksi. Vaikka kuvassa ei siltä näytä, pörrölapasen varsi riitti hyvin peittämään vuorilapasen varren. Laiskan tuunajan ei tarvitse välttämättä edes ommella lapasia varsista yhteen, mutta se lisää käyttömukavuutta.

Myös kuvan mainospipo tulee pääsemään kauhtuneiden kasasta uuteen palvelutehtävään. Ohut mainospipo sopii hyvin vuoriksi esimerkiksi itse tehtyyn trikoopipoon. Trikoopipon kaavan saa tehtyä ottamalla malliksi itselle sopivan pipon ja piirtämällä sen mukaan paperille ”pipon puolikkaan”. Kankaita leikatessa pipon alareunaan kannattaa jättää muutama sentti kääntövaraksi. Sitten ”pipon puolikkaat” ommellaan yhteen, ja alareuna käännetään pipon sisäpuolelle ja ommellaan käsin mainospipon alareunaan. Pipoprojektiin on helppo löytää kierrätystrikoo esimerkiksi omien liian pienien paitojen joukosta.

Kauhtuneiden kasaan jäi vielä vähän poisheitettävää, mutta kierrätysompelijan sydän iloitsi, kun muutama vanha rytky löysi itselleen uuden tehtävän, vieläpä arkisten käyttövaatteitten muodossa! Tänä syksynä kelpaa odotella bussia pakkasellakin, kun sormia lämittävät kierrätysvuorilliset lapaset.

P.s. Kauhtuneiden kasaan jääneet parittomat käsineet olisivat voineet saada uuden elämän Nuorten Luonnon 1/2011 Tuunausnurkan ohjeen avulla, jossa eriparilapasia tuunattiin yhdenmukaisen näköisiksi. Anu Harkki taas askarteli jossakin Ratulan jaksossa parittomista villasukista käsinukke-eläimiä lapsille. Toki vanhoja neuleita voi myös purkaa ja käyttää uudelleen lankana, jos ne eivät ole huopuneet pahasti. Tuunaustapoja on paljon, mutta onneksi yhden tuunaajan ei sentään tarvitse revetä ihan kaikkiin projekteihin.

Kun Sari, 47, pyysi myyjää esittelemään kännyköitä, jotka kestävät vähintään viisi vuotta, myyjä nauroi päin naamaa.

“Minusta viisi vuotta olisi aivan järkevä ja kohtuullinen aika, jonka kännykkä voisi kestää normaalia käyttöä”, Sari hämmästelee.

Sari ei ole kokemuksensa kanssa yksin. Mutta moni on jo tottunut siihen, että kännykkä tai tietokone toimii vain 2–3 vuotta. Tämä tuntuu valtavalta luonnonvarojen tuhlaukselta. Esimerkiksi paljon metalleja kuluttavan kännykän ekologinen selkäreppu on peräti 118 kiloa.

Vanhanaikainen ei aina kelpaa

Monimutkainen tekniikka on lyhentänyt laitteiden käyttöikää. Joskus aikoinaan tiiliskivikännykkä kesti kosteutta ja pudottelua – ja tekstiviestiominaisuus tuntui turhalta.

Toisaalta moni haluaakin vaihtaa älypuhelimen uudempaan noin vuoden välein. Iäkäs jääkaappi, liesi tai levysoitin on helpompi hyväksyä kuin hypätä kiivaasti kehittyvän tietotekniikan kelkasta. Käsi sydämelle: kuinka moni on valmis kestämään vanhanaikaista teknologiaa ympäristön vuoksi?

“Opiskelen alaa ja valitsen laitteet tehokkuuden ja muiden ominaisuuksien perusteella pikemminkin kuin ekologista selkäreppua miettien”, tunnustaa helsinkiläinen Nelli, 24.

“En tulisi enää toimeen ilman kunnollista kannettavaa tietokonetta, älypuhelinta ja nettiä”, sanoo puolestaan Leo, 35, Helsingistä.

“Laitteeni vaihtuvat noin 3–4 vuoden välein juuri siitä syystä, että ne vanhentuvat, menevät rikki eikä niitä ole mahdollista korjata tai päivittää. Pyrin hankkimaan laitteita, joihin kuuluu maksimaalisen pitkä takuu”, Leo jatkaa.

Korjauttaminen hankalaa

Ekoarjen sankarit kritisoivat sitä, miten hankalaa elektroniikan ja kodinkoneiden korjauttaminen on. Korjaajia on vaikea löytää ja uuden laitteen hankkiminen tulee usein korjaamista halvemmaksi.

Eurajokelainen Ilona, 35, korjauttaa vanhoja kodinkoneita, koska uusien hankkiminen on työlästä ja niiden laatu on vanhoja huonompi.

“Korjautan siis mielelläni muutenkin kuin ympäristösyistä.”

Kännykkäkaupassa pettynyt Sari epäilee, että laitteista tehdään tahallaan nopeasti rikkoutuvia, jotta uusia saataisiin myytyä enemmän. Samaa miettii Ilona:

“Ihminen on käynyt kuussa, muttei mukamas osaa tehdä enää 10 vuotta kestävää jääkaappia!”

Hehkulampuista tehtiin lyhytikäisiä tahallaan

Ylen taannoin esittämässä dokumentissa Hehkulamppuhuijaus (The light bulb conspiracy, 2010) paljastettiin, kuinka tuotteiden valmistaminen tarkoituksella lyhytikäiseksi sai alkunsa hehkulampuista. Ensimmäisiä massatuotannon hehkulamppuja mainostettiin 2500 tunnin paloajalla, mutta 1920-luvulla Phoebus-niminen hehkulamppukartelli pakotti valmistajat sakon uhalla lyhentämään paloaikaa tuhanteen tuntiin korkean kysynnän varmistamiseksi. Insinöörit tekivät työtä laadun heikentämiseksi ja tavoiteaikaan päästiin parikymmentä vuotta myöhemmin.

Ajattelutapa levisi muihinkin tuotteisiin sukkahousuista kodinkoneisiin. Suunniteltu vanheneminen löi läpi viimeistään 50-luvun Amerikassa, jolloin kulutusyhteiskuntaa rakennettiin kuluttajien jatkuvan uutuudenhimon varaan. Tiuhaan vaihtuvat muotivirtaukset ja nopeasti rikkoutuvat tuotteet varmistavat ympäristön kannalta tuhoisan kulutuskierteen.

Jätteitä viedään kehitysmaihin

Luulisi, että hukumme jätteisiin, mutta se ongelma työnnetään köyhemmille. Myrkyllistä elektroniikkajätettä rahdataan laittomasti Euroopasta kehitysmaihin, kuten Kiinaan, Nigeriaan, Intiaan ja Ghanaan. Näissä maissa köyhät, myös lapset, lajittelevat vaarallista jätettä paljain käsin.

Suomalaiset tuottavat yli 100 000 tonnia elektroniikkajätettä vuodessa. Jätteen synnyn ehkäisyä avittaisi tehokas verkosto korjauspalveluja ympäri Suomen. Korjaustoiminta on kuitenkin keskittynyt muutamiin merkkiliikkeisiin, jotka sijaitsevat yleensä pääkaupunkiseudulla.

Vuonna 2005 voimaan tullut laki sähkö- ja elektroniikkaromun tuottajavastuusta velvoittaa valmistajat huolehtimaan laitteiden uudelleenkäytöstä ja kierrätyksestä. Vaikka lainsäädäntö edellyttää ensisijaisesti uudelleenkäyttöä, laitteiden korjaamista ei pidetä kannattavana ja vain hyvin pieni osa SE-romusta päätyy uudelleenkäyttöön. Suurin osa vanhoista laitteista murskataan ja kierrätetään materiana.

Hehkulamppujen tarina on saanut uuden käänteen, kun markkinoille tulivat LED-lamput, joille luvataan parhaimmillaan 50 000 tunnin paloaikaa. Toivoa sopii, että pitkästä käyttöiästä tulee kilpailuvaltti muillekin laitteille ja jätteen määrä saadaan laskuun.

Juttu on julkaistu aikaisemmin Luonnonsuojelijassa 5/2011.

Toyotan mainoksien mukaan Prius on auto, jonka bensan kulutus on muita malleja ja merkkejä pienempi, ja on siksi parempi ympäristölle. Tämä kuulostaa loogiselta, mutta Priuksen ekologisuus on kuitenkin kyseenalaistettu. Prius voikin joidenkin tutkimuksien mukaan olla paljon huonompi ympäristölle kuin maasturit.

Väitteelle on olemassa hyvät perustelut. Bensan kulutus ei itse asiassa olekaan ainoa tai edes tärkein tekijä auton ympäristövaikutuksista puhuttaessa. Tärkeintä olisikin miettiä auton koko elinkaarta. Raaka-aineet, niiden lähteet, tuotanto ja kuljetus vaikuttavat kaikki tietysti ympäristöön.

Seuraakin siis pakollinen fakta-osuus Priuksen vastustajien näkökulmasta katsottuna:

Priuksen akku sisältää nikkeliä, mikä louhitaan Ontariossa, Kanadassa. Kyseinen laitos on kuitenkin surullisenkuuluisa sen tuottamien saasteiden vuoksi. Sitäkin turmelevampaa kuitenkin on, että nikkeli kuljetetaan sen jälkeen Eurooppaan jalostettavaksi, sitten Kiinan kautta Japaniin kokoonpanoa varten ja vasta sieltä Yhdysvaltoihin. Jokainen vaihe maksaa niin rahassa kuin saasteessakin paljon enemmän kuin esimerkiksi juuri ympäristön veriviholliseksi ajateltu Hummer. Vielä kun otetaan huomioon, että Priuksen odotetaan kestävän ajossa vain noin kolmanneksen niistä kilometreistä kuin Hummerin, ei se enää näytäkään ekologisuuden perikuvalta.

Tutkimuksia on tietysti tehty molemmin puolin, ja maallikon on vaikea ottaa selvää, kumpi puoli on oikeassa. Joskus kun tuntuu vaikealta ottaa selvää, onko esimerkiksi niinkin arkinen asia kuin voi meille maailman luonnollisin ja terveellisin asia vai kuolemaksi. Todennäköistä on, että tässäkin keskustelussa totuus sijaitsee jossakin näiden kahden ääripään välissä.

Näyttäisikin siltä, että ekologisin vaihtoehto on ostaa käytetty auto, jonka bensan kulutus on alhainen. Monet autot pääsevät nykyään lähestulkoon samoihin lukuihin bensan kulutuksessa kuin Priuskin, mutta eivät vahingoita luontoa yhtä paljon tuotannossaan ja niiden elinkaarta voidaan myös näin pidentää.

Ainakin voimme oppia tästä sen, että asioiden tutkiminen kannattaa aina. Median tai yrityksen hypetykseen ei kannata luottaa kuin ei yksipuoliseen argumentointiin ylipäätään. Ehkä Prius vain auttaa omistajiaan tuntemaan kuin he tekisivät jotain ympäristön puolesta?

Lavalta löytyi kotiini mm. söpö lipasto ja jakkara. Hyvää tavaraa olisi ollut enemmänkin, mutta koska lava seisoi ulkona, menivät vähänkin herkät materiaalit nopeasti pilalle sateessa. En ollut ainoa, joka lavaa kävi penkomassa – eräänä iltana kuulin, kuinka ohi kulkenut nuoripari innostui puhumaan “aarteista”, joita tuollaisilta lavoilta saattaa löytää.

Roskalava auttaa asukkaita pääsemään helpolla tavalla jätteistään eroon. Toisaalta tavaran sinne dumppaaminen on liiankin helppoa. Taloyhtiömme käytäviin kyllä kiinnitettiin ohjelappuja, joissa kerrottiin, millaista tavaraa lavalle saa viedä. Ongelmajätteet ja kodinelektroniikka eivät kuulu jätelavalle vaan omaan kierrätyspisteeseensä. Ilmeisesti viesti olisi pitänyt muotoilla vielä selkeämmin, sillä joku oli kiellosta huolimatta tuonut lavalle vanhan jääkaappinsa.

Minun olisi tehnyt mieli laatia roskalavan viereen kyltti, jossa esittelisin lyhyesti muita mainioita tapoja omasta tavarasta eroon pääsemiseen – sellaisia, joiden avulla tavarat tai niiden materiaalit päätyvät kaatopaikan sijaan hyötykäyttöön. Kierrätyskeskus on mahdottoman helppo sellainen, lisäksi monet hyväntekeväisyyskirpputorit ottavat maksutta vastaan hyväkuntoista tavaraa. Kaikki lavalle päätynyt tavara ei nimittäin ollut lainkaan “roskaa”, eli rikki mennyttä tai käyttökevotonta kamaa. Nykyään roskaksi taitaa kelvata mikä tahansa esine, jota omistaja ei vain jostain syystä enää jaksa katsella silmissään!

Hämmentävin lavalöytöni oli tiukasti solmulla suljettu pehmeä jätesäkki. Tietysti kiinnostuin ottamaan selvää siitä, mitä se sisältää! Taisteltuani solmun auki vedin säkistä ulos kolme kaunista ja hyväkuntoista villakangastakkia. Mitä ne tekevät jätelavalla, kun Uffin keräyspisteeseen kiikutettuna niistä voisi olla iloa ja hyötyä vielä monelle käyttäjälle?

Harmistuneena ongin takit ylös ja päätin itse viedä ne vaatekeräykseen. Mutta mitä – niiden kauluksiin ja kyynerpäihin oli leikattu saksilla siistit viillot. Takeista luopunut käyttäjä on näin varmistanut, ettei kukaan pääse hyötymään hänen jämistään. Sääliksi kävi kauniita takkeja!

Omien jätteiden sabotointi hyödyntämiskelvottomiksi näyttää mielestäni pöyristyttävältä toiminnalta. Toisaalta tuo halveksimani leikkely on ehkä saanut alkunsa siitä asenteesta, että takkien omistajan mielestä toisten hylkäämän rojun penkominen näyttää hämärältä hommalta. Kunpa voisimme ymmärtää toisiamme paremmin – minä roskansa pyhittävää takkirouvaa ja hän minua, joka toivoisin, ettei eräänä päivänä olisi enää olemassa roskaa vaan ainoastaan monenlaisia kierrätettäviä ja hyödynnettäviä materiaaleja!

Lue pääkaupunkiseudun hyvistä dyykkauslavoista ja jätä omat vinkkisi muille: Roskalava HKI Facebookissa

Lyhytvartiset talvikenkäni puhdistin hellästi ja ihmettelin jälleen sitä, kuinka ne näyttävät lähes kymmenen vuoden käytön jälkeen edelleen kuin uusilta. Ainoastaan nauhat olen joutunut kerran vaihtamaan, muuten popot ovat pysyneet iskussa, kunnes tänä talvena huomasin, ettei sileäksi kuluneilla pohjilla meinaa pysyä pystyssä liukkaalla kelillä. Ensi syksynä aion viedä kengät suurtarille je kysyä, onko pohjille mahdollista tehdä jotain.

Eettinen kuluttaminen ei mielestäni tarkoita sitä, ettei tavarasta saisi pitää. Itse asiassa rakkaus itselle tärkeiksi muodostuneisiin esineisiin jopa edistää ekoilua, sillä mitä tyytyväisempi olet omistamiisi tavaroihin, sitä epätodennäköisemmin koet halua hankkia uusia. Muut menokkaat kalpenevat elämää nähneiden superkestävien talvisaappaitteni rinnalla, ja mitä enemmän seikkailuja rakas esine on kokenut, sitä tärkeämmäksi se muodostuu.

Rakasta esinettä haluaa myös huoltaa, jotta se palvelisi käytössä entistä pidempään. Tämänaamuinen kengänhoitotuokioni muodostui jopa koomiseksi, kun saappaiden pintaa vahalla sivellessäni huomasin juttelevani kengälle: olet kyllä ollut hyvä saapas! Ihanaa ettei ensi syksynäkään tarvitse mennä kenkäkauppaan, kun tiedän, että sinä odotat minua ullakkokaapissa. Näkemiin, tapaamme jälleen puolen vuoden päästä!

Tavarakkaus on käsitteenä siinä mielessä petollinen, että sillä voi myös perustella mitä absurdeimpia hankintoja. Muotiblogeista tuttu fraasi “tämä paita oli rakkautta ensisilmäyksellä!” kuvaa ihastumista, yhtäkkistä hurmiota, joka saattaa kadota yhtä nopeasti kuin saapuikin. Mutta minkäs teet, kun kaveri väittää rakastuneensa? Makuasioista on hankala kiistellä, mutta tunneasioihin kajoaminen on varsinainen tabu. Olisikin pokkaa kerrankin laukaista kaverille, että et sinä tuota paitaa voi rakastaa, tehän olette tunteneet vasta kymmenen sekuntia!

Omaan esineeseen muodostunut tunneside on aito ja se voi hankaloittaa omien tavaroiden karsimista aika lailla. Liian pieniä (ja varsinkin omatekemiä!) vaatteita haluaa säilöä vuosi toisensa perään kaapissa, jos niihin liittyy jokin erityinen muisto. Pois antaminen on vaikeaa ja vaatii opettelua, mutta saattaa olla yllättävänkin puhdistava kokemus.

Onneksi tavararakkaus toimii karsinnassa myös toisin päin: taannoin kenkävarastoani harventaessani tiesin tasan tarkkaan, mitkä popot jäävät kaappiini vähemmän mieluisien saadessa kenkää!

Suinkaan kaikki tavara ei ole omaani. Olen ajautunut tuttavapiirini kamakuriiriksi: jos joku ystävistäni on heittämässä pois jotakin, jolle mielestäni joku voisi vielä löytää käyttöä, en malta olla laittamatta näppejäni asiaan. Otan tavaran vastaan ja lupaan etsiä sille uuden kodin.

Usein se onnistuukin. Myyn kamaa kirpputorilla, tuunaan uudeksi ja vien kirjoja kirjaston vaihtolaatikkoon. Järjestän kaikille avoimia vaatteidenvaihtoiltoja. Netcycler-tavaranvaihtopalvelu internetissä on ollut aivan kullanarvoinen apu, sillä tavaraa ei tarvitse roudailla minnekään, ennen kuin uusi omistaja on varmistunut. Sitä kautta olen saanut kierrättämistäni tavaroista myös vastineeksi paljon itselleni hyödyllistä kamaa, kuten keittiövälineet ensiasuntooni.

Helpointa olisi tietenkin, jos jokainen oppisi kierrättämään itse tavaransa asianmukaisesti. Miksi sitten otan muiden rojuja huolekseni? Koska en kestä nähdä hyvän tavaran joutuvan kaatopaikalle! Kierrättämiseen on myös syntynyt intohimo. Tuntuu hyvältä nähdä, että se kannattaa: tavara saa uuden elämän jonkun toisen omistuksessa.

Olen toki monesti esitellyt tuttavilleni niitä keinoja, joilla hankkiudun turhasta kamasta eroon, taka-ajatuksena houkutella heitä itse etsimään jämilleen loppusijoituspaikkaa. Mutta ymmärrän hyvin, ettei moni jaksa tai pysty käyttämään aikaa tähän joskus vaivalloiseenkin prosessiin. Esimerkiksi kirpparimyyntiin menee aikaa ja vaivaa, eikä pöytää viitsi varata ellei kamaa ole kertynyt paljoa. Netcycler on siihen verrattuna helppo, sillä siellä vaihdetaan yksittäisiä tavaroita ja ilmaiseksikin voi lahjoittaa.

Tuntuu ristiriitaiselta, että tavaran hankintaan ollaan kyllä valmiita käyttämään tuntikausia – kun ei niitä täydellisiä hippakorkkareita meinaa löytyä sitten millään! – mutta hävityksen pitäisi sujua yhdellä roskalaatikon kannen heilautuksella. Toisaalta mitä huolellisempi on ostostensa valinnassa, sitä epätodennäköisemmin eräänä päivänä syttyy halu hankkiutua niistä eroon. Kunpa ihmiset muistaisivat tämän, varsinkin alennusmyyntien aikaan!

Entäpä jos päättäisin lähteä yksityiseen energiakapinaan ja irtisanoutua mielestäni vastuuttomista energiantuotantomuodoista? Kieltäytyisin kaikista tavaroista ja palveluista, joiden tuottamiseen on käytetty ydinvoimaa, hiilivoimaa, ja vastaavia energiamuotoja, jotka itse koen vastuuttomiksi. Kyllä muuttuisi elämäni hankalaksi, jos asiaa oikein ryhtyy miettimään.

Tavarat eivät nimittäin ole vain viimeisen valmistusprosessinsa lopputuloksia, vaan globaalin talouden myötä yhä monimutkaisempien hankintaketjujen ja valmistusvaiheiden tulemia. Edes maailman vastuullisimmiksi palkitut teknologiafirmat eivät nykyisellään kykene seuraamaan tuotteidensa kaikkia ainesosia alkulähteille saakka. Suomalaisella luomuviljelijällä on jo huomattavasti helpompaa. Edes ekologisimmatkaan meistä eivät vain valitettavasti pärjää pelkillä luomukasviksilla.

Jos haluaa asua jossakin, ei vaikkapa ydinvoimattoman asunnon hommaaminen varmasti onnistu ellei sitä ratkaise itse rakentamalla ja vielä joistakin aivan erityisistä rakennustarpeista. Entä rakentamiseen käytetyt työkalut? Pukeutuakin pitäisi, mutta vaateteollisuuden vastuuttomuus tuntuu ulottuvan aivan joka alueelle ja vihreämmät ja sosiaalisesti vastuullisemmat valinnat ovat jo nyt kiven takana. Entä ekologinen liikennevälineeni polkupyörä, mitäköhän kaikkia luurankoja senkin valmistusketjussa piileskelee. Saatikka verrattain vähäpäästöisessä ratikassa? Ja mitä kaikkea muuta? Vain katsaus ympärille ja tilanteen toivottomuus näyttäytyy kaikessa monimuotoisuudessaan. Nykyisellään kuluttajan on käytännössä mahdotonta vaikuttaa valinnoillaan ympäristöönsä kaikissa toivomissaan asioissa.

Millaisessa tulevaisuudessa tällaiset valinnat olisivat mahdollisia? Ei tule ihan heti mieleen. Ehkä siis kannattaa yrittää vaikuttaa siihen mihin pystyy, omiin suoriin energiakäyttövalintoihin. Utopioilla on kuitenkin kiva leikkiä, eivätkä ne välttämättä ole vain utopiaa: Onhan meillä jo tuotteita, joiden tuotantoketjut tunnetaan ja vastuullisuuteen halutaan panostaa. Kiitos ponnisteluista usein pienille sinnikkäille idealistisille yrittäjille. Kuulin juuri paidoista, joiden tuotannon energian käyttö voidaan jäljittää tuuli- ja aurinkovoimaan ja päästöt laskea verrattuna ”tavalliseen” t-paitaan ja tämä oli tietoinen valinta tuottajan ja myyjän puolelta. Esimerkkejä on lukuisia muitakin, mutta aina ne tuntuvat jäävän marginaaliin. Minä ainakin haluaisin ihan tavallisiinkin tuotteisiin luomumerkin ja reilun kaupan tunnuksen lisäksi varsin mielellään tarran, joka ilmoittaisi ”tuotettu ilman saastuttavia ja kestämättömiä energiamuotoja luonnon monimuotoisuuden säilyttävistä raaka-aineista oikeudenmukaisissa työoloissa”. Tietenkin minun kanssani eri mieltä olevat arvostaisivat tietenkin yhtä lailla ylpeydellä tuotteen kylkeen liimattua ”ydinvoimalla tehty”-tarraa. Miten unelmoimani tulevaisuus voisi toteutua?

Dokkari kertoo, kuinka lamppukysymys synnytti idean “suunnitellusta vanhenemisesta” eli tuotteen käyttöiän tarkoituksellisesta rajoittamisesta. Lampuista alettiin suunnitella tahallaan vähemmän kestäviä, jotta ne ennen pitkää lakkaisivat palamasta ja kuluttajan olisi ostettava uusi. Sama tapahtui myöhemmin nailonsukkahousuille: ensin hehkutettiin uutta mullistavaa keksintöä, kaiken kestävää sukkaa. Pian kuitenkin tajuttiin, ettei meininki vetele – sukan täytyy mennä rikki, jotta kuluttaja saadaan ostamaan uusia sukkia!

Tänä päivänä nailonsukkikset ovat melkeinpä kertakäyttökamaa. On aika hurjaa tajuta, että jo vuosikymmenten ajan ollaan tiedetty, kuinka rikkoutumaton sukka valmistetaan, mutta on teollisuuden etu, ettei niitä tehdä. Tuotteita ei siis suinkaan suunnitella asiakkaiden ehdoilla tai “kysynnän mukaan”, vaan homma taitaa mennä niin päin, että mainonta ja tarjonta luovat kysynnän. Kuluttaja ei tajua vaatia sellaista, minkä olemassaolosta ei tiedä – kuten rikkoutumattomat sukkikset tai ikuisesti palava lamppu – ja toisaalta jos mainokset eivät esittelisi meille jatkuvasti mitä oudoimpia uusia tuotteita, vanhat kelpaisivat aivan hyvin.

Tässäpä vastaus siihen, miksi nykyään elektroniset laitteet hajoavat juuri takuuajan päätyttyä eikä korjausmahdollisuutta ole. Tuottajat haluavat, että ostamme uutta mieluummin kuin korjaamme vanhaa, saati sitten että pärjäisimme yhden ja saman laitteen kanssa koko elämämme. Dokkari esittelee myös tulostimen, jonka sisään on asennettu siru, joka lopettaa tulostimen toiminnan siinä vaiheessa, kun tietty määrä tulostuksia tulee täyteen. Kun neuvokas kuluttaja sai nollattua tulostuslaskurin, tulostin toimi jälleen kuin enkeli!

Hehkulamppuhuijauksen katsottuani jäin miettimään, millainen maailma olisi, jos tuotannossa ajateltaisiinkin kuluttajan ja ympäristön etua rahanahneiden tuottajien sijaan. Elektroniikkajätettä ei tarvitsisi rahdata tonneittain kehitysmaihin piiloon länsimaisen kuluttajan silmiltä. Luonnonvaroja ei tuhlattaisi turhien tuotteiden valmistukseen vaan niistä valmistettaisiin kunnioittavalla asenteella tavaroita, jotka palvelevat todellista käyttöä. Kuulostaa ideaalitilanteelta.

Dokkarin antama kauhukuva oli kuitenkin se, että työpaikat häviäisivät, jos kulutuksen rattaiden pyörintä hidastuisi. Itse en voi olla miettimättä, mitä kaikkea upeaa “yli jäävällä” työvoimalla voitaisiin saada aikaan. Entä jos teollisuudelta pois jäävä väki käytettäisiin vaikkapa istuttamaan puita aavikoituville alueille, opettamaan lukutaitoa kehitysmaiden ihmisille ja hoitamaan sairaita tautien runtelemilla alueilla? Suomen vanhainkoditkin varmasti ottaisivat mielellään ylimääräisiä käsipareja avukseen. Ai niin, mutta nämä hommathan eivät tuota välitöntä voittoa ja nousevia käyriä, ainoastaan hyvinvointia joka on tietenkin toissijainen asia…

Lue myös mainio blogaus aiheesta Uusi Musta -blogissa!