Monia kuitenkin näyttää pelkkä ehdotuskin ärsyttävän. Myös joulukuun Image-lehdessä ilmestyi kirjailija Joonas Konstigin viiden sivun mittainen lihansyönnin puolustuspuhe nimellä Lihan ilot. Artikkeli on provosoivuudessaan ihan vetävää luettavaa. Konstigin mukaan kasvissyönti on vaarallista harhaoppia, jota ei kyseenalaisteta. Kirjoittaja on itsekin entinen kasvissyöjä ja ilmoittaa nyt vastustavansa vegetarismia ”eettisistä syistä”.

Hän lähtee liikkeelle esihistoriasta: joidenkin antropologien mukaan lihansyönti on ihmislajin menestyksen taustalla, sillä se sai aivot kasvamaan. Kehityshistorian näkökulmasta vegetarismi on taantumuksellista, Konstig kirjoittaa. Esihistoria ei kuitenkaan kerro, miten meidän pitäisi toimia tänään. Nyt voimme käyttää isoja ja kehittyneitä aivojamme esimerkiksi eettisemmän ja ekologisemman ruokavalion kehittämiseen.

Konstig liittyy hc-karppaajien joukkoon yrittäessään niitata käsityksen eläinrasvan epäterveellisyydestä. Perustelut eivät kuitenkaan kuulosta kovin tieteellisiltä. Kolesteroliteoriaahan ei suinkaan ole haudattu, vaikka karppaajat pitävätkin omasta käsityksestään kovaa meteliä. Konstig jättää myös kokonaan käsittelemättä sen seikan, että punaisen lihan syöminen lisää suolistosyöpiin sairastumisen riskiä. Suomen syöpäjärjestöt suosittelevat rajoittamaan punaisen lihan kulutuksen 300 grammaan viikossa. Keskivertosuomalainen syö punaista lihaa reilusti enemmän, noin 1,5 kiloa viikossa.

Yksi kirjoittajan erikoisimmista väitteistä on, että kasvissyöjät haluavat mahduttaa maailmaan enemmän ihmisiä. Eiköhän kyse ole ennemmin siitä, että maapallon kantokyky saataisiin paremmalle tolalle nykyisellä väestömäärällä.
Eläinten kärsimykset tehotuotannon rattaissa Konstig kyllä tunnustaa, mutta hänen mielestään eläinten asiaa ajetaan parhaiten tukemalla eettistä lihantuotantoa: luomua, riistaa ja poroa.

Silloin kyllä lihankulutusta pitäisi myös reilusti vähentää. Luomua ja riistaa tuskin riittää kaikille puoltatoista kiloa viikossa, ainakaan jos esimerkiksi sianlihan luomutuotannon edellytykset muuttuvat sellaisiksi, että eläimet pystyvät oikeasti elelemään lajinmukaista elämää.

Konstig ihmettelee oman tehotuotantokommenttinsakin kanssa ristiriitaisesti, miksi ruuasta on tullut politiikkaa ja miksi siihen nykypäivänä yhdistyy häpeä. Ehkä siksi, että ruokaan todella liittyy nykyisen äärimmilleen tehostetun tuotannon aikana muitakin kysymyksiä kuin täyttääkö se vatsan ja onko se hyvää. Se muodostaa muun muassa huomattavan osan yksityisen kulutuksen ympäristövaikutuksista.

Konstigin maailman lihantuotanto kuulostaa nykymeininkiin verrattuna utopialta – joka kuitenkin saavutettaisiin jotenkin kummallisesti itsestään, kunhan kasvissyöjät vain  luopuisivat surullisesta harhaopistaan. Konstigin ainoa pitävältä kuulostava argumentti on, että liha on tehokasta ravintoa. Niinhän se on, mutta sen tuotannon eettiset ja ekologiset ongelmat ovat niin suuria, että ne puoltavat vahvasti vähintäänkin lihansyönnin reipasta vähentämistä.

Konstig antaa myös ymmärtää, että kasvissyöjien ainoa vaihtoehto lihalle on soija, jota hän pitää syötäväksi kelpaamattomana kasvina. Kirjoittaja sivuuttaa käytännössä kokonaan lihantuotannon polttavimman ongelman – ilmastopäästöt. Pahinta on naudanliha. Yksi kilo naudanlihaa merkitsee 15 kiloa ilmastopäästöjä.

Siispä hyvää lihatonta tammikuuta. Itse en syö lihaa, mutta lupaan yrittää vähentää lempiherkkuni juuston kulutusta reilusti. Se kun on melkein naudanlihan veroinen ilmastosyöppö.

Manchesterin yliopiston tutkija David Evans on kuitenkin varoittanut, ettei kotoilu ja innostus tuoreisiin raaka-aineisiin välttämättä johda ympäristön kannalta parempaan lopputulokseen. Perheiden ruokakäytäntöjä tutkiessaan Evans nimittäin havaitsi, miten haastavaa on hankkia tuoreita raaka-aineita juuri oikeita määriä siten, ettei niitä päädy jätteeksi. Kun arjen kiireessäkin pyritään syömään mahdollisimman monipuolisesti, tuoretuotteiden ja itse kotiruokien pilaantumista on vaikea välttää.

Kun ruokaketjun kestävyyden parantamista on tutkittu, ruokajätteen vähentäminen on tunnistettu yhdeksi keskeisimmistä tekijöistä. Ruuan haaskaamisessa kotitaloudet ovat yksi ketjun heikoimmista lenkeistä. MTT:n mukaan suomalainen heittää syömäkelpoista ruokaa roskiin 20 – 30 kiloa vuodessa eli noin viisi prosenttia ostamastaan ruuasta. Eniten pois heitetään juuri vihanneksia ja kotiruokaa, kun taas muun muassa valmisruokia ja säilykkeitä menee jätteeksi sangen vähän.

Mitä sitten tulisi tehdä? Jos tarkastellaan puhtaasti ruuan ekotehokkuutta, parjattu valmisruoka voi pärjätä ihan mukavasti suhteessa kotiruokaan. Samoin hyvillä säilöntäaineilla ja -menetelmillä voidaan pidentää ruuan elinkaarta ja siten käyttömahdollisuuksia huomattavastikin. Lisäaineilla terästettyä ruokaa ei siis voi automaattisesti luokitella ainakaan ympäristön kannalta huonoksi, vaikka se olisin tuoretuotteita vähemmän ”luonnollista”.

Manchesterin yliopiston tutkimus suosittaa ruokajätteen vähentämiseksi kulttuurista muutosta, jossa tulisi sosiaalisesti hyväksytyksi syödä useampana päivänä viikossa samaa ruokaa. Samoin tutkija David Evans ehdottaa paremmin säilyvien raaka-aineiden käytön lisäämistä sekä puolivalmisteiden hyödyntämistä osana ruuanlaittoa. Minusta listaan pitäisi lisätä, että kestävyyden nimissä monilta säilöntäaineilta pitäisi poistaa lisäaineiden saama yleinen mörköleima. Ruuan turhaa käsittelyä ja kemikalisoitumista voi kritisoida, mutta säilyvyyden kohtuullisessa parantamisessa on myös vinhaa perää.

Suurin osa suomalaisista ostaa halpaa bulkkiruokaa marketeista ja viis veisaa niin ruuan mausta kuin tehotuotannon haitoista. Hinta ratkaisee. Toisaalta ainakin pääkaupunkiseudulla jyllää luksusluomubuumi. Kluuvin kauppa on Maatilatorin kolmas liike Helsingissä, ja pienempiä puoteja putkahtelee ympäri kaupunkia.

Kunnianhimoinen kokkailu ja ruokahifistely ovat myös melko yleisiä harrastuksia hyvin toimeentulevien kaupunkilaisten keskuudessa. Niihin kannustavat television lukuisat kokkauskilpailuohjelmat.

Näyttää vähän siltä, että Suomi jakautuu ruuankin suhteen kahtia. Perussuomalainen ostaa sieltä, mistä halvalla saa ja hipsterisuomalainen sieltä, mistä kalleimmalla saa.

Ihmisten syyllistäminen puolivalmisteiden ja einesten käytöstä ei välttämättä edistä kestävää kulutusta. Brittitutkimuksen mukaan paine käyttää tuoreita raaka-aineita ruuanlaitossa johtaa helposti ruuan hävikin kasvamiseen, kun aika ei arjessa riitäkään kokkaamiseen alusta asti.

Mahtaako eksklusiivisten luomuputiikkien lisääntyminen edistää mitenkään luonnonmukaisemman ruuantuotannon yleistymistä? Vahvistavatko ne pikemminkin tavallisten kansalaisten ajatusta siitä, että luomu on liian kallista ja hienoa omaan ostoskoriin?

Tärkeintä olisi, että luksusajatus häviäisi luomun yhteydestä. Se edellyttää ainakin sitä, että marketeissa luomun ja tavanomaisesti tuotetun ruuan hintaero pienenee.

Ostamme aina halvinta mahdollista; jauhelihaa, kanasuikaleita, juhlapäivinä metvurstipaketin tai kinkkua. Kurkkua, tomaatteja ja banaaneja syömme myös.

Köyhyys on valtavan surullinen asia, ja näiden lauseiden lukeminen kasvatti surun tunnetta entisestään. Jauhelihaa, kanaa, tomaatteja – nuohan ovat valtavan kalliita ruokia! Eikö kukaan ole kertonut vähien varojensa kanssa sinnittelevälle siivoojaparalle, miten helppoa jauheliha on korvata tummalla soijarouheella, joka on edullista ja kaiken lisäksi säilyy kuivatuotteena kaapissa pitkään? Kuka neuvoisi köyhää käyttämään vähät killinkinsä tehokkaammin?

Tomaatit ja kurkut kallistuvat talvea kohti mennessä, ja vitamiinitarpeet kannattaakin täyttää niillä tuorevihanneksilla, jotka kulloinkin ovat sesonkituotteina – nyt syksyllä vaikkapa kaalilla. Banaaneilla ja muilla tuontihedelmillä herkuttelua edullisempaa on kerätä kesällä pakastin täyteen kotimaisia marjoja ja napostella niitä talven mittaan. Omenoita on monella nyt syksyllä puutarhassaan liikaakin, ja esimerkiksi aviomiehelleni hänen työkaverinsa lahjoitti niitä ison säkillisen. Omenat säilyvät talveen vaikkapa kuivaamalla tai hilloamalla.

Huippuedullista kotimaista ruokaa ovat juurekset, joista ehdoton suosikkini on kauniinvärinen ja maukas punajuuri. Proteiineja edulliseen kasvisruokaan saadaan soijarouheen lisäksi erilaisista pavuista, jotka tulevat edullisiksi säilykkeinäkin, mutta jotka kuivatuotteina ovat suorastaan superhalpaa sapuskaa.

Olen aina ihmetellyt valitusta siitä, miten kasviksia syötäisiin kyllä enemmän, jos ne olisivat edullisempia. Vihannesosastoltahan löytyy tuotteita ihan joka hintaluokasta! Toki toivoisin, että eläinystävällistä ruokavaliota tuettaisiin hinnoissakin, mutta ei näilläkään hinnoilla köyhän kannata mielestäni kävellä suoraan lihatiskille.

Ongelmana taitaa olla se, ettei vähillä varoilla sinnittelevillä, arjen uuvuttamilla ihmisillä ole voimia kyseenalaistaa ruokatottumuksiaan, saati sitten opetella aivan uudenlaisia kokkaustapoja. Ehkä ympäristöjärjestöt voisivat tuottaa edullisen kasvisruuan iloista kertovan reseptilehtisen, jota jaettaisiin sosiaaliapua tarjoavissa pisteissä? Taloudellisen tilanteen tiukentuessa tällaiselle olisi taatusti kysyntää.

Toisaalta on ikävää profiloida kasvisruoka köyhien ruuaksi, mutta ekologisista ja eettisistä näkökulmista katsottuna lihan tulisikin olla vain harvoin saatavissa olevaa, kallista luksusta. Kasvisruokaan tottunut ei tuota “ylellisyyttä” kaipaa edes juhlapäivinä, niin monta herkullista kasvisreseptiä odottaa vielä kokeilua kaapissa ja netin uumenissa!

P.S. Hyviä kasvisreseptejä löytyy esim. uudesta ruokasivusto Mindosta!

Siksi en ehkä ymmärrä, miksi kadut ja ilmeisesti myös televisio, ovat täynnä vatsajugurttimainoksia, ihmiset ostavat vitamiinivettä ja monet karttavat perunaa, tuota ah niin monikäyttöistä, ekologista ja peräti hyvääkin ainesta. Ensimmäinen herätys tuli kesäkuussa ruokatyöpajassa, jossa olin mukana ravitsemustyöryhmässä pohtimassa, kuinka saada ihmiset syömään terveellisemmin tai vähintään kertoa ostettavan tuotteen terveellisyydestä. Tuota ennen minulle ei ollut juolahtanut mieleenkään, että joku ei käsittäisi tuoreiden ja kasvukausien mukaisesti kasvaneiden kasvisten terveellisyyttä. Limsapullon kyljessä vitamiinit ja muut on listattu, mutta eipä ole lantun kyljessä!

Toinen herätys tuli pari viikkoa sitten metrossa. Istuin keskellä perhepäivähoitoporukkaa, johon kuului kaksi hoitajaa ja kuudesta kahdeksaan lasta. Lounasaika alkoi lähestyä ja toinen hoitotädeistä tiedusteli lapsilta, josko olisi jo nälkä ja mentäisiinkö syömään kalkkunalasagnea. Pieni tyttö tokaisi ”Tomaattia ja kurkkua!”, johon hoitotäti ihmeissään vastasi ”Tomaattia ja kurkkua! Eikö lainkaan oikeaa ruokaa?” Seuraavan kolmen minuutin aikana sitä ”totuutta”, että tomaatti ja kurkku eivät ole oikeaa ruokaa ja pieni tyttö on vähän hassu, kun haluaa vain niitä syödä, jaksettiin vatvoa vielä pari-kolme kertaa. En tiedä olinko kiukkuisempi yksittäisille ihmisille, joiden käytös iskostaa lasten mieleen tuleviksi vuosiksi sen, ettei tomaatti ja kurkku satokautenakaan ole oikeaa ruokaa.  Tehokasvatetusta kalkkunasta, valkoisista jauhoista valmistettu ja todennäköisesti lisäaineilla kuorrutettu kalkkunalasagne sen sijaan on? Vai olinko tympääntynyt johonkin kasvottomaan systeemiin, joka tekee yksinkertaisista asioista kohtuuttoman monimutkaisia ja vääristää tai yksipuolistaa liian monien ruokavaliota?

Kolmannen jutun vain kuulin, enkä ollut itse läsnä. Aalto-yliopistolla järjestettiin jokin aika sitten ilmastofestivaalit. Tarjolla oli ollut ilmastoystävällistä ruokaa, ilmaiseksi. Kollegani oli nähnyt nuorten miesten joukon lähestyvän innokkaana ilmaisen ruoan kojua, kunnes joku oli todennut ”Aiii… se on kasvisruokaa.” Kaikki olivat kääntyneet pois. Liekö syynä se, ettei tarjolla ollut ”oikeaa ruokaa”?

Nämä sattumukset kertovat surullista tarinaa siitä, miten kaukana todellisuudessa olemme terveellisen ruoan ihanteesta jokapäiväisessä elämässämme. Keskivertokuluttaja, joka ei asiaa pahemmin mieti, on jatkuvasti liikojen lisäaineiden, rasvan ja suolan mahdollinen uhri. Samalla kasvisruoka on hörhöilijöiden hommaa ja salaatti vain koriste lautasen reunalla. Ja sitten aiheutuneita ongelmia korjataan vaikkapa ”funktionaalisilla elintarvikkeilla”. En tiedä, mistä kohdasta olen eniten surullinen. Siitäkö, että me emme vain tiedä vai siitä, että meitä ehkä johdetaan yhä lisää harhaan? Jos haluaa syödä hyvin, pitää sen eteen oikeasti nähdä vaivaa – pohtia asiaa ja etsiä tietoa (aloittaa voi vaikka aika yleisluontoisella infolla Kuluttajaliiton sivuilta). Ruoka ja sen tuotanto on mennyt meistä valtavan kauas ja terveellisyys on jotakin, jota nykyään sanotaan harrastukseksi. Näin lyhyessä kirjoituksessa en kerkeä kuin ihmettelemään asiaa. Miten tässä näin kävi, maailman yksinkertaisimman asian kanssa? Samalla hörpin itsekasvatetusta kurpitsasta valmistettua keittoa, jonka jokaisen ainesosan tunnen, aina suolan valmistusmaata myöten. Olenkohan sittenkin etuoikeutettu?

Kuluttajaliitto. Elintarvikkeet ja ravitsemus. http://www.kuluttajaliitto.fi/index.phtml?s=6

Kauppareissulla piti investoida suurempaan kattilaan, muutamiin lasipurkkeihin ja etikkaan. Olisihan meillä ollut ylimääräisiä lasipurkkeja, mutta ne sijaitsivat kerrostalomme kylmäkellarissa ja talven jäljiltä komeromme lukon avain oli hävinnyt jonnekin. Kaupasta hankitut suloiset lasipurkit olivat mekaanisia kumirenkaisia umpiolasipurkkeja. Juuri sellaisia, joita näkee lehdessä syksyn säilöntäjuttujen kuvissa. Isosta kattilasta meillä on ollut uupelo, kun lahjoitin 10 litran kattilan suurempaan nälkään.

Ensimmäisen aidon harmituksen koin, kun ystäväni tuli kylään ja alkoi tutkia tarkemmin saamani kurkkusäilötteen ainesosauetteloa. Kyllä harmitti, kun siihen oli lisätty suolan ja muiden mausteiden mukaan jotain ylimääräistä E-happoa, joka saattaa aiheuttaa yliherkkyyttä. Mutta koska säilöte oli olemassa ja kurkkuja aika vähän, päätin käyttää säilötteen. Kurkkujen ja muiden tarvikeaineiden pilkkominen  oli äärimmäisen mukavaa, samalla kun lasipurkit ja kannet porisivat Uudessa Suuressa Kattilassani. Tein kaikenlaisia kivoja maustekokeiluja; fenkolia, katajanmarjoja, paljon sipulia vaihdellen ja runsaasti tilliä purkkeihin! Purkittaminenkin oli tosi kivaa!

Samassa tohinassa tein vielä mustikka-vadelmanektaria, kun marjoja sattui olemaan pakastimen yllättävän ja onneksi pienen sulamisvahingon takia. Pullot löysin tuurilla ja jonkun kaapin ylähyllyllä oli 8 vuotta sitten haalittuja kumisia pullonkorkkeja, ihan käyttämättömiä tietenkin. Illalla ennen nukkumaan menoa sain ihailla komeita purkkeja ja pulloja täynnä itsetehtyjä herkkuja. Täytynee kuitenkin löytää se kellarin avain, koska jääkaapissa säilytys voi aiheuttaa ahtautta.

Sunnuntai aamuna tarkistin, ovatko kurkkupurkit umpioituneet, kääntämällä ne ylösalaisin. Harmikseni totesin, että ne hienot ruokalehtien kuvitus-purkit eivät olleet tiiviitä. Muut purkit olivat onnistuneet. Onneksi sain kotiini lisää purkkeja, jotka varmasti toimivat. Aion siis vielä ehtiä purkittamaan epäonnistuneet uudelleen.

Mutta ei tämä reippailu vielä tähän päättynyt. Olen saanut myös  ompelukoneen lainaksi, jotta voin korjata kaikenlaiset pikkuviat vaatteista ja muista käyttökankaista. Aloitin tänään aamukahvin jälkeen selvittelemään koneen käyttöä ja innoissani valitsin housuja, jotka vaativat polviinsa paikkaa. Ompelukone on ehjä ja sen pitäisi toimia. Mutta en onnistut saamaan lankoja paikoilleen, mikä kiukutti enemmän kuin norsu posliinikaupassa. Onneksi ratkaisu ei ollut kaukana! Olimme saaneet lounaskutsun paikkaan, jossa oli ompelukone ja siellä surruuttelin paikat paikoilleen. Samalla  sain hyvää opastusta oikeisiin ompeleisiin.

En ole koskaan ollut kovin kärsivällinen ja kädentaitoihini luottava. Mutta arvatkaas, kyllä minä osaan ihan itse!  Seuraavaksi etsimään sitten hyvää ja ja vain aitoja säilöntäaineita sisältävää kesäkurpitsan säilöntäohjetta.

Kalansyönti tuntuu mielestäni kivalta ja helpolta luultavasti lähinnä sen vuoksi, että kala ei ole pörröinen eikä kovin söpö. Olen lapsena ollut isäni mukana virvelöimässä ja puuha on ollut rauhallista ja kivalla tavalla jännittävää. Kalastamiseen ei liity samanlaista veristä dramatiikkaa kuin vaikkapa metsästykseen, eikä kalankasvatuskaan kuulosta ollenkaan niin järkyttävältä puuhalta kuin vaikkapa possujen tehotuotanto.

Possun ja kalan välillä on myös se olennainen ero, että teurastettavan sian huuto elää jopa sananlaskuissamme, kun taas kalat ovat kuivalla maalla hiljaisia. Suomen eläinsuojeluyhdistysten liitto SEY:n lehden parin vuoden takaisessa numerossa kirjoitettiin osuvasti:

“Varmaankin ajattelisimme kaloista toisin, jos troolista kuuluisi jokaisella nostolla hirveä kirkuminen.” (Helena Telkänranta, Eläinten ystävä 3/2009)

Lehden koko kala-aiheinen numero on silmiäavaava. Sen olin tiennyt, että kalat tuntevat kipua, mutta lehden mukaan on tutkittu, että ne myös stressantuvat viljelylaitosten epäluonnollisissa oloissa. Kun kalaa halutaan myydä mahdollisimman tuoreena, sitä ei heti pyynnin jälkeen tainnuteta vaan annetaan sen kokea tuskallisen hidan tukehtumiskuolema veneen pohjalla. Myös “catch & release” -kalastus on vahingollista, sillä kertaalleen pyydetty ja takaisin veteen päästetty kala on järkytyksestä niin pökerryksissä, että todennäköisesti tulee saman tien petokalan ahmaisemaksi.

Helppoa ja kivaa tämä kalansyönti… Samaisessa tapahtumassa, josta sain tämän mieltäni kuohuttaneen lehden (Helsingin Maailma kylässä -tapahtuma), käteeni tyrkättiin onneksi myös toinen pikkuinen lehdykkä. WWF:n “Meren herkkuja” -kalaoppaassa on selkeästi listattuna lajeittain, mitä kaloja tulisi välttää ja mitä suosia ympäristöhaittojen minimoinniksi ja jotta kalakannat pysyisivät elinvoimaisina. Opas löytyy myös netistä.

Oppaan mukaan hyvä peukalosääntö on suosia kotimaista kalaa ja pienikokoisia lajeja. Listoja lueskellessa aloin kuitenkin miettiä, mitkähän ovat terveysviranomaisten suositukset näiden kotimaisten kalojen kanssa – aika moni “suosi”-listan kaloista taitaa Suomessa olla elohopean ja muiden myrkkyjen vuoksi vältettävien listalla. Ei siis edelleenkään kivaa ja helppoa. Eläköön kokonaisvaltainen kasvissyönti!

“Viime kesänä harrastimme jonkin verran verkkokalastusta Höytiäisestä ja kuhasaalis oli runsas. Siitä ei kala enää parane: itse pyydetty eväkäs pannulla paistettuna voin ja uusien perunoiden kera!”

Joensuulaisen Sarin, 27, kesämuiston jakaa moni muukin. Suomalainen on juurillaan maaseudun kesänviettopaikoissa, kun paikalliset herkut ovat tuoreita ja kalakin itse pyydettyä. Silloin nautiskellaan kuhien lisäksi hauista ja ahvenista ja monista muista kotimaisista kaloista, joiden syöminen ei uhkaa luonnon tasapainoa.

Normaalin arjen keskellä tilanne on toinen. Kasvatetut lohet ja ylikalastetut lajit, kuten tonnikalat ja villit lohet odottavat marketeissa kiireistä kuluttajaa valmiiksi fileoituina, marinoituina ja purkitettuina.

Jaana, 38, Varkaudesta on huomannut ongelman. Eettisiä vaihtoehtoja on tarjolla vähänlaisesti ja ne ovat myös kalliimpia. Turhauttavaa on, että suomalaiset järvet suorastaan kuhisevat kalaa, jota voisi syödä hyvällä ekologisella omallatunnolla.

“Toivoisin, että järvien pelastusoperaatioiden yhteydessä järvistä poistetut ‘roskakalat’ päätyisivät ruokapöytiin. Esimerkiksi uunissa öljyssä haudutettu särki on todella herkullista leivän päällä”, tuumaa Jaana.

Osaatko perata?

Myös Ilona, 35, Eurajoelta toivoo, että särjen arvostus ruokakalana nousisi.

“Hyvin harva ruoka on sellaista, että sen tuotanto suorastaan parantaa ympäristön tilaa! Valitettavasti särkikalaa ei osata hyödyntää kaupallisesti, vaikka se on maultaan aivan omaa luokkaansa ja siitä saa herkullisia säilykkeitä.”

Ilona arvostaa myös merestä pyydettäviä silakoita, kuoreita ja kilohaileja. Valitettavasti kalat päätyvät pääasiassa turkiseläinten rehuksi. Yksi este kotimaisen kalan kysynnälle on, etteivät kuluttajat ole enää valmiita perkaamaan kaloja itse. Hanna, 33, Naantalista on opetellut perkaamaan, mutta kokkaustaidoissa hän haluaisi vielä petrata. Useimmiten kotona syödään paistettuja silakoita ja muikkuja, joista lapsetkin pitävät.

“Vaihtelu kyllä virkistäisi.”

Hanna epäilee, että kalalajeja tulisi kokeiltua monipuolisemmin, jos harrastaisi itse kalastusta, mutta sitä hän ei aio opetella. Joensuulainen Päivi, 24, on puolestaan kasvissyöjä, mutta kalastaa silti ‒ kissalleen.

“Koen, että itse kalastettu kala on ekologisempaa ja eettisempää eläintenruokaa kuin kaupan purkkiruoka.”

Kotimaista kalaa vähemmän kuin koskaan

Kotimaista kalaa syödään suomalaisissa ruokapöydissä yhä vähemmän. Vuonna 1999 suomalainen söi kotimaista kalaa 6,1 kiloa ja tuontikalaa 6,4 kiloa. Vuonna 2009 kotimaisen kalan kulutus oli tippunut 4,5 kiloon henkilöä kohti ja tuontikalan osuus noussut 11,2 kiloon. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen luvut osoittavat myös, että erityisen paljon suosiotaan on kasvattanut kasvatettu tuontilohi.

Lohenkasvatuksessa on kuitenkin monia ongelmia. Ensinnäkin kalaa kuluu viljelyssä enemmän kalanrehuun kuin mitä viljely itse tuottaa. Esimerkiksi Norjan viljelyksiltä karanneet yksilöt tuovat tautiriskin luonnonpopulaatioon ja risteytyminen heikentää villin lohen elinkelpoisuutta. Kalankasvatus myös kuormittaa vesistöjä.

Suomalainen villi lohi on uhanalainen ‒ samoin kuin muut vaelluskalat. Vielä 1900-luvun alussa lohi lisääntyi 18:ssa Itämereen laskevassa joessa. Sittemmin patoamalla on tuhottu yli 90 prosenttia lohijoistamme.

WWF:n selkeä taskuopas kuluttajille Meren herkkuja näyttää keltaista valoa Itämeren villille lohelle ja kasvatetulle Atlantin lohelle sekä kirjolohelle ‒ niitä on siis kulutettava harkiten. Chilessä ja Turkissa kasvatetut lohet ovat punaisella listalla.

Lähes kaikille suomalaisille luonnonkaloille näytetään vihreää valoa. Vältettäviä villejä kaloja ovat ankerias, taimen, saimaannieriä ja piikkikampela.

Tonnikalaa himoitsevan kannattaa ostaa MSC-sertifioitua kalaa. Merkki takaa, että tuote on pyydetty ekologisesti kestävällä tavalla. Merkin takana olevan Marine Stewardship Councilin tavoitteena on vähentää ylikalastusta.

Artikkeli on ilmestynyt Luonnonsuojelijassa 3/2011.

Pohdiskelin aihetta paljon vanhassa Greenfashion Freak -blogissani, jonka tarkoituksena oli toimia päiväkirjanani ympäristöasioihin tutustumisessa. Kesällä 2008 kirjoitin kasviksiin tuoreelti ihastuneen ihmisen tarmolla:

“Kokonaan kasvissyöjäksi ryhtyminen on vaikeaa, mutta lihansyönnin vähentäminen on vielä aika vaivaton homma. Itse otin ensimmäisen askeleeni aikanaan vaihtamalla leivänpäälliset kinkusta ja meetvurstista juustoon ja vihanneksiin. Voileivän rakentaminenkin on totuttu rituaali, jota ei ehkä tule paljoa ajatelleeksi. Kun viitsii kokeilla uutta, ei lihaleikkeleitä enää kohta kaipaa ollenkaan.”

Todellisuudessa temppu ei ollutkaan aivan näin yksinkertainen. Lokakuussa 2008 kirjoitin tekstin aiheella “Lihasta poispäin”:

“Olen taas lipsunut päätöksestäni muuttaa ruokailutottumuksiani vielä enemmän kasvissuuntaan. Kun lihan jättää pois, pitäisi tilalle ottaa muita proteiininlähteitä, kuten soijaa ja papuja, jotka ovat minulle ruuanlaittajana edelleen aivan vieraita aineksia. Ei siis riitä, että laitan tutuista paprikoista ja kesäkurpitsoista helppoja kastikkeita ja keittoja. Pitäisi tarttua kasviskeittokirjaan ja todella opetella jotakin uutta, paneutua asiaan ihan kunnolla. Laiska ruuanlaittaja, kuten minä, ei enää olekaan niin innoissaan.”

Kun tietouteni ruuan ympäristövaikutuksista lisääntyi, huomasin, ettei leivänpäällisten vaihtaminen enää tyydyttänyt omaatuntoani. Joulukuussa 2008 järkytyin, kun luin Luonnonsuojelijasta, että suomalaisten tulisi ympäristösyistä pienentää maidon- ja juustonkulutustaan puoleen. Se kuulosti mahdottomalta.

“Lopetin aikoinaan lihaleikkeleiden kulutuksen juurikin siirtymällä laittamaan voileivän päälle juustoa ja kasviksia. Tuorejuustot ovat suosikkejani, mutta kaikki muukin menee, emmentalista vuohenjuustoon. Feta on minulle suorastaan elinehto.”

Tammikuussa 2009 kasvisruokavalioon siirtymiseni junnasi ikävästi paikoillaan. Syynä oli lähinnä uusien ruokaohjeiden opettelemisen raskaus – on niin helppoa laittaa sitä, mitä on tottunut laittamaan ja ostaa kaupasta niitä aineksia, joista osaa pyöräyttää ruuan ilman suurempia kommervenkkejä.

“Kun nälkää kertyy, se on helpompi tyydyttää minisalameilla (herkkua!) kuin esimerkiksi sillä kukkakaalilla, jota saa vetää napaansa kilokaupalla tulematta kylläiseksi. Eihän sen ole tarkoituskaan riittää kasvisruokailijan ravinnoksi: pitäisi opetella valmistamaan papuja, linssejä ja muuta proteiinipitoista. Pitäisi, pitäisi…”

Päivitykseni toukokuulta 2009 kertoo, että olen kuin olenkin vaihtanut jugurtin syönnin soijajugurttiin. Maitoa ja juustoja käytän edelleen, mutta tuntuu mukavalta tietää, että maitotuotteiden kulutukseni on jo pienentynyt merkittävästi. Soijajugurttiin vaihtaminen oli helppoa, sillä puhjenneen laktoosi-intoleranssini vuoksi jouduin muutenkin luopumaan tutuimmista jugurttimerkeistäni.

Menee pitkään, ennen kuin kirjoitan seuraavan kerran omasta kasvisruokataipaleestani. Huhtikuussa 2010 kirjoitan innoissani, että olen oppinut käyttämään soijasuikaleita ruuanlaitossa. Olin vihdoin uskaltautunut ostamaan Ekolosta kummallisen näköisiä soijaproteiinipalasia ja valmistamaan niistä ruokaa pussin kyljestä käyttöohjetta tavaten. Ja se oli ollut helppoa!

Mitä näiden kahden viimeisen blogipäivityksen välissä oli tapahtunut? Mistä löysin rohkeuden uuteen ruoka-aineeseen tutustumiseen? Olin ehkä sinä aikana totuttautunut kasvisten käyttöön vähitellen, maistellut muiden tekemiä herkullisia kasvisruokia ja ottanut pienenpieniä askelia lihahyllyltä kohti vihannestiskiä. Itsetuntoni ruuanlaittajana oli kasvanut sen verran, että koin kykeneväni kokeilemaan uutta.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen syönyt lihaa enää noin kerran kuukaudessa. Sekin on useimmiten ollut kalaa, jota on tarjottu minulle kyläillessä. Uusien ruokaohjeiden opettelu on tuntunut tuoreen aviomiehen kanssa helpolta ja hauskalta, varsinkin kun ymmärsimme toivoa häälahjaksi kasvisruokakirjoja. Itse asiassa keittokirjojen tarkalla ohjeistuksella tehdyt ruuat ovat paljon herkullisempia kuin ne, joita tuolloin pari vuotta sitten puuhailin tyylillä “jauhelihat pannuun ja jotain kastiketta päälle”, kun en jaksanut paneutua uusiin resepteihin.

Olenko nyt kasvissyöjä? Voisin sanoa niin. En kuitenkaan usko, että vielä pitkään aikaan pystyn määrittelemään itseni siihen kastiin kuuluvaksi. Tuntuu, että tuntemani kasvissyöjät (saati sitten vegaanit) ovat niin paljon viisaampia ja tiedostavampia kuin minä. Ja ehdottomampia – en minä vaadi kyläreissulla kasvisruokaa enkä edes välttämättä muista mainita uudesta ruokavaliostani, niin vaivihkaa se on tullut osaksi arkeani.

Jotain hyvää on ollut siinä, että tieni kasvissyöjäksi on ollut näin pitkä. En ole nimittäin kokenut ollenkaan, että olisin joutunut luopumaan jostakin. Päinvastoin, olen vähitellen löytänyt uusia kiinnostavia ruokia ja ruuanlaittotapoja, jotka ovat syrjäyttäneet vanhat. Olen siis pikemminkin saanut paljon uutta!

Vihannesten ja hedelmien kalleus onkin yksi suuri syy siihen, että niitä ei syödä tarpeeksi. Suomalaislapsista vain osa saa syödäkseen riittävästi hedelmiä ja kasviksia (HS 3.12.). Uutisen mukaan vain 14 prosenttia 15-vuotiasta pojista syö päivittäin hedelmiä tai vihanneksia. Jos pussillinen hedelmiä maksaa kaupassa saman verran kuin suklaalevy tai valmisateria, on varmasti helpompi valita energiapitoisempi vaihtoehto.

Jos terveelliset elintarvikkeet olisivat halvempia, ihmiset ostaisivat niitä enemmän. Terveyskasvatuksen professori Lasse Kannaksen mukaan tämä poistaisi myös eriarvoisuutta (HS 3.12.). Tällä hetkellä köyhillä ei välttämättä ole varaa syödä terveellisesti. Mieleeni tulee kohtaus dokumentista Food.inc, jossa köyhä amerikkalaisperhe on kaupassa ostoksilla ja toteaa, että on paljon kannattavampaa ostaa hampurilaisia kuin saman verran maksavia hedelmiä, joista ei edes lähde nälkä. Perhe on ylipainoinen ja sairasteleva.

Kaikkien kotitalouksien keskimääräisessä ostoskorissa on 38 prosenttia eläinkunnan tuotteita ja vain 9 prosenttia hedelmiä ja vihanneksia. Pyrin syömään mahdollisimman paljon tuoreita kasviksia, mutta näin talvella se on haastavampaa kuin kesällä. Olimme keväästä loppukesään mukana Nielsenin kuluttajapaneelissa, jossa tutkittiin päivittäistä kulutuskäyttäytymistämme. Loppuvuodesta meille tuli raportti, jossa arvioitiin kulutuksemme osa-alueittain vuositasolla. Huomasin, että keskimääräiseen kahden hengen talouteen verrattuna kulutamme kaksinkertaisen määrän hedelmiä ja vihanneksia.

Keskimääräisen ostoskorin arvo on 18,50 euroa.

Kuvassa oranssilla on merkitty maitotaloustuotteet, kirkkaansinisellä liha-/siipikarja-/kalatuotteet, keltaisella lihavalmisteet.

Mielenkiintoista on myös se, että vuoden ostomenomme arvio oli noin 1000 euroa alhaisempi kuin keskimääräisellä kahden henkilön taloudella. Rasittaako kasvissyönti siis vähemmän lompakkoa kuin sekasyönti? Ostimme kuitenkin hyvin paljon luomutuotteita ja Reilun kaupan tuotteita, joten ostomenomme olisivat saattaneet olla pienemmätkin, jos olisimme valinneet aina halvimman vaihtoehdon.

Jos vertaa vaikkapa jauhelihan ja soijarouheen hintaa, niin kasviperäisen vaihtoehdon valitseminen tulee halvemmaksi. Liha on selkeästi soijatuotteita kalliimpaa. Maitotuotteet sen sijaan ovat halvempia kuin niiden vegaaniset vastikkeet, joten runsaasti “maitotuotteita” käyttävän vegaanin ostoskori saattaisi olla sekasyöjän tai lakto-ovovegetaristin koria kalliimpi.

Kasvissyöntiä ei voine väittää sekaruokavaliota kalliimmaksi, sillä molempien ruokavalioiden edustajien täytyy terveytensä vuoksi joka tapauksessa ostaa runsaasti vihanneksia ja hedelmiä. Kasvisruokavaliossa lihan sijaan syödään usein palkokasveja, jotka ovat varsin edullisia.