Selvityksen mukaan miljoona uutta uudella uusiutuvalla sähköllä kulkevaa sähköautoa voisi Saksassa vähentää liikenteen päästöjä noin 5,2 miljoonaa tonnia eli kuusi prosenttia henkilöautoliikenteen päästöistä vuoteen 2030 mennessä. Bensiinikäyttöisten autojen ekotehokkuuden parantaminen voisi Öko-instituutin selvityksen mukaan vähentää kuitenkin peräti 25 prosenttia henkilöautoliikenteen päästöjä.

Vain täysin uusiutuvalla energialla ladatut sähköautot säästävät ympäristöä, vaikka WWF:n aikaisempi selvitys Plugged-in: The End of Oil Age (pdf täällä) väittääkin toista. WWF:n mukaan sähköautot ovat jopa neljä kertaa normaaleja polttomoottoriautoja energiatehokkaampia vaikka sähköautojen käyttämä sähkö olisi tuotettu fossiilisilla polttoaineilla.

Suomessa sähköautojen potentiaalia on selvitetty liikenne- ja viestintäministeriön toimesta. Selvityksen mukaan sähköauto ei ratkaise henkilöautoliikenteen perusongelmia, suoritteiden ja ruuhkautumisen lisääntymistä eikä sähköautojen edistäminen saa olla ristiriidassa joukkoliikenteen kehittämisen kanssa. Näyttää myös siltä, että sähköautot tulevat markkinoille liian hitaasti suhteessa siihen, kuinka paljon päästöjä pitää pystyä liikennesektorilla vähentämään tulevien vuosien aikana.

Ministeriön selvityksen mukaan ”Suomessa on liikenteessä noin 2,5 miljoonaa henkilöautoa. Suomen sähköautokanta vuonna 2020 voisi alimmillaan olla noin 11.000 ja ylimmillään noin 140.000, todennäköisimmin noin 35.000 kappaletta, mikä tarkoittaisi n. 1,5 % osuutta kannasta.” Ainakaan sähköautojen takia ei siis ydinvoimaa tarvitse rakentaa, kuten on joskus väitetty.

Selvityksen mukaan ”Sähkön tuotantokapasiteetin kannalta sähköautojen tuleminen ei ole suuri haaste. Miljoona sähköautoa, määrä joka on saavutettavissa vasta 2030 jälkeen, käyttäisi n. 4 TWh sähköä, joka on alle 5 % sähkön nykykulutuksesta Suomessa.”

Suomessa sähköautot voisivat niiden lukumäärästä riippuen vähentää tieliikenteen päästöjä 1-3 prosenttia vuoteen 2020 mennessä. Sähköautoihin siirtymisen varaan ei siis kannata laskea kovin paljon. Tästä näkökulmasta katsottuna Tekesin noin 100 miljoonan euron budjetilla toimiva EVE-hanke vaikuttaa hiukan ylimitoitetulta. Tuolla summalla olisi tehty Helsingin joukkoliikenne käyttäjilleen vuodeksi lähes maksuttomaksi.

Parhaiten liikenteen päästöjä vähennetään kiinnittämällä huomiota liikennetarpeen vähentämiseen esimerkiksi kaavoituksen keinoin. Myös joukkoliikenteen sekä kävelyn ja pyöräilyn tukeminen ovat keinovalikoimissa sähköautoja ekotehokkaampi ratkaisu. Vasta viimeisenä kannattaa tukea siirtymistä biokaasu- ja sähköautoihin.

Sähköautojen osalta pitää lisäksi varmistaa, että niiden tarvitsema sähkö on tuotettu uudella ja lisäisellä uusiutuvalla energialla. Muuten ympäristöhyöty jää haittoja pienemmäksi. Mikäli jostain syystä kuitenkin omistat fossiilisilla polttoaineilla kulkevan auton, kannattaa se muuttaa sähköautoksi ja ladata kotiin tulevalla päästöttömällä ekoenergialla.

Vuoden vaihtuessa on mukavinta kun kaikki pysähtyy. Arki muuttuu hitaaksi ajaksi. Muulloin arki on rutiineja, aamutoimia, kotihommia, lounastaukoa, sähköpostien setvimistä ja lystikkäitä iltajuoksuja. Aika on 24h/vrk, jonka aikana tulisi tehdä töitä, pitää huoli itsestä ja läheisistä ja jonka aikana kuluu luonnonvaroja erilaisiin toimintoihin. Jokainen voi arvata mitä tarkoitetaan sillä, että aika on rahaa.

Pysähtyneen pyhän aikaan kärräsimme lapset huvituspaikkaan toiselle puolelle kaupunkia. Yhteen  suuntaan talsimisineen ja bussissa istumisineen aikaa matkustamiseen kului yksi tunti. Samalla katselimme kaupunkia ja jännäsimme oikeaa bussipysäkkiä. Paluumatkalla istuminen tuli tarpeeseen ja pimeät maisemat rauhoittivat. Auto onkin hassu kapine, lyhyet reissut taipuvat tehokkaiksi, mutta niiden aikana ei ehdi rentoutua.

Mutta ehkä ”aika” kiteytyy parhaimmillaan puuron keittoon. Jos haluat puuroa iltapalaksi, valmistelut alkavat jo puolta tuntia ennen. Samalla tekee vaikka sopan kesällä poimituista marjoista. Silti iltapalaksi tulee kuitenkin usein valittua leipää ja vaikka jugurttia, joiden esille laittaminen hienostelevankin kattauksen kera vie yhden minuutin.

Aika on myös maantiedettä. Valitsimme aikoinaan asuinpaikkamme sillä kriteerillä, että bussit kulkevat vierestä, kauppa ja koulut ovat lähellä. Pisteenä iin päällä oli lähipitseria. Kuitenkin paljon kivempaa on ottaa iso reppu selkään ja lähtä suorinta reittiä vähän kauempana sijaitsevaan kauppaan lasten kanssa. Suorin reitti tarkoittaa tietenkin lumihangessa tarpomista, siis linnuntietä kulkien tai sinnepäin. Vaikka reissuun meneekin kaksi tuntia on sen aikana saanut ihmetellä kaiken näköistä ja todeta monenlaista, liikunnasta puhumattakaan. Eniten tykkään kuitenkin siitä, että hyvällä kelillä juna-asemalla polkee 20 minuutissa mihin vuorokauden aikaan tahansa.

Jos yhteiskuntamme olisi hitaampi, kuluttaisimme vähemmän luonnonvaroja.  Tätä voi harjoitella jo nyt sillä, että käyttää aikaansa ajan kuluttamiseen. Kiireestäkin pitäisi päästä eroon sillä, että ei pidä kiirettä. Otetaan oma aikamme takaisin ja luovutaan kiireestä vuonna 2012!

Konferenssista sen verran, että se sattui käsittelemään nimenomaan kestävää kehitystä ja talouskasvua. Ja kyllä, se tuntui vähän kornilta, että me reilut kaksi sataa ihmistä lentelimme lukuisilta mantereilta puhumaan tästä aiheesta ja tupruttelimme samassa jättimäiset hiilidioksidipäästöt ilmakehään. Ja tällaisia tapahtumiahan maailmassa riittää. Siitäkin me tietenkin keskustelimme virallisen ohjelman väleillä. Oma omatuntoni alkoi kolkuttaa pahemman kerran jo varatessani lentoja toukokuussa. Matkaan mahtui lisäksi paljon enemmän tai vähemmän huvittavaa oman ja muiden toiminnan pohtimista.

Monet meistä antoivat muun muassa palautetta siitä, miten konferenssin pääsalia oli aivan turhaan jäähdytetty sähköisen ilmastoinnin voimin järjettömän kylmäksi. Varsinkin kun yhdessä esityksessä nimenomaan mainittiin yhtenä esimerkkinä, kuinka vähäinenkin ilmastoinnin (Suomessa tietenkin lähinnä lämmityksen) vähentäminen säästää valtavasti energiaa. Jonkin verran myös rutisimme ruokatarjoilun lihapainotteisuudesta.

Itse kunnostauduin puolinolona oman hotellini vastaanotossa valittamalla henkilökunnan mielestä ilmeisen huvittavasta asiasta. Hotellihuoneessani oli nimittäin pari pikku kylttiä, joista toinen kehotti ripustamaan pyyhkeet tangolle, jos haluaa käyttää niitä useamman kuin yhden päivän ja tiputtamaan lattialle, jos haluaa ne vaihdettavan. Toisen kyltin sai asettaa tyynylleen, jos lakanat kelpasivat yhtä yötä pidempään. Muistaakseni näitä vedensäästökampanjoita onkin ollut jo vuosia hotelleissa ympäri maailman (tai ainakin siellä, missä minä siis olen sattunut käymään). Tässä hotellissa uudelleen käytetyistä pyyhkeistä sai myös ikäänkuin “ansaittua” puiden istutusta YK:n ympäristöohjelman kautta.

Ensimmäisenä aamuna ripustin iloisena pyyhkeeni ja asettelin kyltin tyynylleni. Hämmästyin, kun palatessani kaikki tekstiilit oli vaihdettu uusiin. Asettelin ja ripustelin seuraavana aamuna kaiken yhä huolellisemmin. Silti sama toistui taas. Kolmantena aamuna menin hotellin vastaanottoon kertomaan asiasta ja toiveestani toimia kylttien osoittamalla tavalla. Asiaa pahoiteltiin kovin ja luvattiin korjata asia. Asia korjaantui ehkä kerran loppumatkani aikana. Olin pettynyt ja mietin, että säästyyköhän noilla kampanjoilla sitten oikeastaan mitään. Samalla muistelin huvittuneena edellistä matkaani, jossa jemmasin aina aamuisin käsisaippuapalan siivoojalta, joka sinnikkäästi halusi aina vaihtaa lähes käyttämättömän saippuan joka päivä uuteen – ja sekös minua kismitti.

Palautteellani tuskin oli juuri mitään merkitystä siihen nähden, että lensin edestakaisin yhteensä 22 tuntia päästäkseni tuohon hotelliin rutisemaan pyykinpesuasioista. Jotenkin puolustelen kuitenkin itseäni sillä, että kyse on periaatteesta. Mutta voinko minä lainkaan puhua ekologisista periaatteista, jos kerran suostun lentämäänkin? Päätin muistaakseni joskus viime vuonna, etten enää koskaan lennä muutoin kuin työn takia. Päätös on pitänyt, mutta silti mietityttää jatkuvasti onko minun työni ja opintoni tosiaan niin tärkeitä, että voin puolustaa lentämistä itselleni sillä – ja samalla kirjoitella esimerkiksi tähän blogiin.

Miten ekologinen siis pitää itse olla voidakseen uskottavasti puhua ekologisista valinnoista? Pohdin tätä lähes päivittäin. Mikään vastaus ei kuitenkaan tunnu täysin kattavalta. Olisiko sitten helpompaa vain kertaheitolla luopua vaikka minun tapauksessani juuri lentämisestä lopullisesti, kun kerran niin monesta muustakin asiasta olen valmis luopumaan tavallisessa arjessakin?

Toyotan mainoksien mukaan Prius on auto, jonka bensan kulutus on muita malleja ja merkkejä pienempi, ja on siksi parempi ympäristölle. Tämä kuulostaa loogiselta, mutta Priuksen ekologisuus on kuitenkin kyseenalaistettu. Prius voikin joidenkin tutkimuksien mukaan olla paljon huonompi ympäristölle kuin maasturit.

Väitteelle on olemassa hyvät perustelut. Bensan kulutus ei itse asiassa olekaan ainoa tai edes tärkein tekijä auton ympäristövaikutuksista puhuttaessa. Tärkeintä olisikin miettiä auton koko elinkaarta. Raaka-aineet, niiden lähteet, tuotanto ja kuljetus vaikuttavat kaikki tietysti ympäristöön.

Seuraakin siis pakollinen fakta-osuus Priuksen vastustajien näkökulmasta katsottuna:

Priuksen akku sisältää nikkeliä, mikä louhitaan Ontariossa, Kanadassa. Kyseinen laitos on kuitenkin surullisenkuuluisa sen tuottamien saasteiden vuoksi. Sitäkin turmelevampaa kuitenkin on, että nikkeli kuljetetaan sen jälkeen Eurooppaan jalostettavaksi, sitten Kiinan kautta Japaniin kokoonpanoa varten ja vasta sieltä Yhdysvaltoihin. Jokainen vaihe maksaa niin rahassa kuin saasteessakin paljon enemmän kuin esimerkiksi juuri ympäristön veriviholliseksi ajateltu Hummer. Vielä kun otetaan huomioon, että Priuksen odotetaan kestävän ajossa vain noin kolmanneksen niistä kilometreistä kuin Hummerin, ei se enää näytäkään ekologisuuden perikuvalta.

Tutkimuksia on tietysti tehty molemmin puolin, ja maallikon on vaikea ottaa selvää, kumpi puoli on oikeassa. Joskus kun tuntuu vaikealta ottaa selvää, onko esimerkiksi niinkin arkinen asia kuin voi meille maailman luonnollisin ja terveellisin asia vai kuolemaksi. Todennäköistä on, että tässäkin keskustelussa totuus sijaitsee jossakin näiden kahden ääripään välissä.

Näyttäisikin siltä, että ekologisin vaihtoehto on ostaa käytetty auto, jonka bensan kulutus on alhainen. Monet autot pääsevät nykyään lähestulkoon samoihin lukuihin bensan kulutuksessa kuin Priuskin, mutta eivät vahingoita luontoa yhtä paljon tuotannossaan ja niiden elinkaarta voidaan myös näin pidentää.

Ainakin voimme oppia tästä sen, että asioiden tutkiminen kannattaa aina. Median tai yrityksen hypetykseen ei kannata luottaa kuin ei yksipuoliseen argumentointiin ylipäätään. Ehkä Prius vain auttaa omistajiaan tuntemaan kuin he tekisivät jotain ympäristön puolesta?

Parasta kesäisin reissatessa on, että aikataulut ja reitit voivat olla joustavia. Hitaampi matkaaminen avartaa mieltä ja voi tuoda taloudellista säästöä matkakassaan. Olen tänä kesänä panostanut aikaan, jota paikasta toiseen matkustaminen vie. Toisin sanoen, en välitä istua junassa tai seurata bussiaikatauluja, niitä voi murehtia sitten kun ei ole lomalla.  Yksi hyvä keino käyttää aikansa vähän rennommin on liftaaminen. Eväät, reipas mieli ja toveri tekevät matkasta miellyttävän.

Liftaaminen tarkoittaa tien poskessa seisomista niin kauan, että joku tarjoaa sinulle kyydin menosuuntaasi. Auton käyttäjä saa lisämatkustajia, muuten usein niin tyhjään autoon. Tänä päivänä liftareita on vähemmän ja useat pelkäävätkin heittäytyä tuntemattomien armoille. Turvallisuus onkin tärkeää ja huonoja kokemuksia ei pidä aliarvioida.

Pääasiassa kuitenkin liftaaminenkin on ihmisen kohtaamista ja oikeastaan toinen toisemme huomioimista. Minä tarvitsen kyydin ja sinä jutteluseuraa! Maailma, jossa autamme toisiamme ja kohtaamme avoimin mielin toisiamme etukäteen tuntematta,  on oikeastaan tavoiteltava. Mutta sellaista maailmaa ei ole olemassa, jos on kauhea kiire ja tarpeeksi matkakassaa ottaa junia ja linja-autoja.

Tuntemattomien ihmisten kyydissä istuminen antaa uutta perspektiiviä maailmaan. Aina ihmiset eivät ole kuitenkaan niin kamalan tuntemattomia tai vieraita. Istuin ihmisen kyydissä, joka oli viettänyt lapsuutensa kaupunginosassa, jossa nyt asun. Pohdin toisen äidin kanssa lasten koulumatkoja ja keskustelin isovanhemmuudesta isoisän kanssa. Poliittiset aiheetkin voivat tulla kysymykseen, kun matka kestää tarpeeksi kauan.

Liftasin kesäreissuni päätteeksi Turusta Ouluun ystäväni kanssa. Matkasta on mahdollista  suoriutua yhden päivän aikana. Tässä tapauksessa kävi toisin. Jämähdimme Tampereelle neljäksi tunniksi ja näin ollen oli mahdotonta päästä kotiin asti samana päivänä. Voin kyllä myöntää, että jämähtäminen ei ole kivaa. Vietin neljä  epätoivoista tuntia kaupungissa. Sovin uusiksi kotona odottavia aikatauluja. Mietimme olisiko järkevämpää sittenkin ottaa juna. Saimme ohikulkijalta paketillisen wienerpitkoa ja lopulta kyydin Tampereen ohi, Jyväskylään paremmin vievään liittymään.  Yövyimme vain sata kilometriä Oulusta tuttavien luona ja jatkoimme matkaamme aamulla.

Lopulta ei harmittanut ollenkaan. Epävarmuuden sietäminen onkin osa liftaamisessa tarvittavaa asennetta. Pitää olla luova ja pystyä luottamaan, että kaikki järjestyy parhain päin. Hyvä on myös soitella kavereille matkan varrella ja varmistella majapaikkaa, jos vaikuttaa siltä että matkan jatkaminen samana päivänä tuntuu mahdottomalta.

Polttoaineiden hinta ja elintasomme tekee mahdolliseksi yksityisautoilun sekä sen, että edelleen ihmiset ajavat useita satoja kilometrejä yksin omassa autossaan. Julkisen joukkoliikenteen käyttö on myös kallista aikuiselle. Ymmärrän hyvin miksi ihmiset edelleen valitsevat oman autonsa julkisten sijaan.

Liftaamisen lisäksi olen hankkinut kyytejä eri puolille Suomea kimppa.net-sivustolta. Ajaja ilmoittaa ajoreittinsä sivustolla. Kyytiin tuleva osallistuu esimerkiksi bensakuluilla kustannuksiin. Käytäntö on hyvä, on kiva kun tietää kenen kyytiin menee ja matka toteutuu sovitusti ja usein halvemmalla kuin juna tai bussi.

Mutta miten valmistautua liftaamisreissuun? En ole koskaan liftannut yksin, olen aina ollut jonkun kaverini kanssa. Kaverin kanssa on enemmän evästä ja enemmän ongelmanratkaisukykyä. Matkaan kannattaa lähtä aamulla, iltaisin liftaaminen ei ole kivaa!  Kaverin kanssa jämähtäminenkään ei tunnu niin pahalta. Peukaloni myös kipeytyy helposti, joten käytössä on ainakin neljä peukaloa yhdellä reissulla.

Tärkeää on myös selvittää etukäteen mistä kannattaa lähteä liikkeelle ja millaisiin paikkoihin kannattaa pyytää pysähtymään, seuraavan kyydin saamiseksi. Pitkänmatkan linja-autopysäkit ovat parhaita valtatien varressa. Mukana kannattaa olla myös tussi ja iso pahvipala, johon kirjoittaa määränpäänsä. Näin autoilijan on helppo arvioida, onko liftari menossa samaan suuntaan. Pahvia voi myös saada huoltoasemilta ja kioskeilta, se kun usein unohtuu pakatessa ja valmistautuessa päivän seikkailuun!

Tänä kesänä minulle tarjoutui pari oivallista käytännön esimerkkiä, joita voin tutkailla ihan ajankäytön, hintojen ja muiden ominaisuuksien suhteen. Oletuksena tässä tietenkin on, että lentäminen ja yksityisautoilu ovat matkustamiseni ilkeimmät hiilidioksidipäästöpahikset. Kesäkuun alussa kävin Comrie-nimisessä kylässä Skotlannissa. Kylä sijaitsee parisen tuntia Edinburghista länteen, eikä järkeviä julkisia liikennevälineitä kuulemma juurikaan ole tarjolla. Juhannuksena köröttelin parisen tuntia autolla Uudestakaupungista Kiikoisiin  ja matkaa kertyi noin 130 kilometriä suuntaansa. Tarkalleen ottaen tein menomatkani juhannuspäivänä, joka hankaloittanee vaihtoehtojen löytämistä. Jos en siis olisi halunnut lentää Skotlantiin ja ajaa autolla Kiikoisiin, miten matka olisikaan taittunut?

Päätän aloittaa helpommasta: Uusikaupunki-Kiikoinen. Koska Uudestakaupungista ei ole kulkenut junaa vajaaseen pariinkymmeneen vuoteen, surffailen Matkahuollon sivuille bussiyhteyksien toivossa. Kappas, matkahaku ilmoittaa, että Uudestakaupungista pääsee kätevästi bussilla Kiikoisten Tervahautaan kerran päivässä – maanantaista perjantaihin. Lähtö on 5.30 aamulla ja matka-aika reilut kolme tuntia parilla vaihdolla höystettynä. Mutta viikonloppuisin toivotonta joka tapauksessa. Juhannuspäivänä Porista kuitenkin pääsee pariinkin kertaan Kiikoisiin. Mitäpä, jos siis reissaisin Poriin ja odottelisin siellä kärsivällisesti? Matkahuollon palvelu ei tässä auta, ei pääse bussilla Uudestakaupungista Poriin laisinkaan juhannuspäivänä. Helsingistä sen sijaan olisin päässyt hurauttamaan parillakin eri vaihtoehdolla, joista toinen vielä kätevästi ajaa Kiikoisten ABC:lle, jonka sijainnin kartalla sentään suurinpiirtein tiedän. Aiemmin mainittu Tervahauta taas on minulle täysin outo paikka, mutta reittipalvelu ilmoittaa, että siitä minulla olisi viitisen kilometriä talsimista itse juhlapaikalle. Ei paha, ellei ota huomioon paria ukkosmyrskyä, jotka tuona päivänä läntistä Suomea riepottelivat. Voitaneen todeta, etten kertakaikkiaan pääse juhannuspäivänä ilman yksityisautolla ajamista kulkemaan sitä matkaa, jonka haluaisin.

Entäs sitten Helsinki-Comrie? Koska meitä oli matkassa suurempi joukko, täytimme yhden kokonaisen tilausbussin Edinburghista Comrieen, joten sitä väliä ei tarvitse tässä huolehtia. Mistä pitäisi aloittaa? Iso-Britannia sattuu olemaan saari, joten tietyt matkustustavat jäävät väkisinkin pois laskuista. Googlaan siis ”laivalla Isoon-Britanniaan”. Hakusanat olisi voinut valita fiksumminkin, mutta tuloksena saan kuitenkin Wikitravelin sivun, joka kertoo, että Isoon-Britanniaan pääsee kyllä laivalla esimerkiksi Ruotsista. Pariisista ja Brysselistä pääseen myös kanaalin alittavalla junalla Lontooseen, josta taas pääsisi junalla Edinburghiin. Mikäköhän näistä nyt olisi kätevin lentolakkoilijalle? Jospa siis menisin vaikkapa Brysselistä Lontooseen? Edestakaisen lipun hinnaksi näyttää tulevan vajaasta 50 eurosta vajaaseen 200 euroon riippuen valitsemastani ajasta ja lipputyypistä, ja tämä siis yhden lipputyypin sisällä, luulisin, että kyseessä on jonkinlainen ”kolmas luokka” kakkosluokan jälkeen, mutten ole lainkaan varma. Matka-aika parisen tuntia, jonka lisäksi viitisen tuntia junalla Lontoosta Edinburghiin, meno-paluulippujen hinnat sadan punnan kieppeillä. Mutta miten ihmeessä pääsisin ensin Brysseliin? Laiva-juna-bussivenkoiluilla Ruotsin kautta Tanskaan ja siitä turvallisesti mantereella junalla tai bussilla? Mitäpä jos tähän käyttäisi vaikka InterRail-lippua? Vaikuttaa hankalalta selvittää, siirryn siis pelkkään laivavaihtoehtoon.

Laivamatkustus muutoin kuin risteilymielessä ei ole ollut kovin in enää muutamaan vuosikymmeneen, joten tulee hieman hölmö olo googlatessa ”boat sweden-great britain” kun en muutakaan keksi. Yllätyksekseni tuloksena tulee muun muassa ohjesivusto siitä, kuinka Ison-Britannian ja Ruotsin väliä voi matkata ilman lentokonetta. En siis ole ensimmäinen joka tätä miettii! Klikkaan kuitenkin sivustolle, jonka nimi lupailee suoraa lauttayhteyttä. Hmm, ei kohteita haluamassani maassa, palaan edelliselle sivulle. Laivayhteyttä etsiessäni huomaan, että mainitsemaani kanaalin alittavaan junaan voi ostaa kätevästi lipun myös Tukholmasta saakka hinnalla, joka sivuston mukaan vaihtelee kuten lentolippujen hinnat. Puhutaan kuitenkin ainakin parista-kolmestasadasta eurosta.  Matka-aikana parisen päivää. Tämän lisäksi tietenkin Helsingistä Tukholmaan. Samainen sivusto kertoo ihailtavan yksinkertaisesti, että lauttamatka Tukholmasta Lontooseen kestää kolme päivää, josta osa itseasiassa on junamatkustusta. Nopeasti vilkaistuna hinta lähentelee vähintään 300 euroa.

Vaihtoehtoja on varmasti paljon muitakin, mutta kyllästyn surffailemaan kolmatta tuntia matkasivustoilla, koska en oikeasti ole nyt menossa minnekään. Hinnatkin näyttävät aika suolaisilta tolkuttoman halpojen lentotarjousten maailmassa. Lopputuloksena voin kuitenkin todeta, että olen mitä ilmeisimmin tämän helpon lentomatkustusmahdollisuuden uhri ja jos lentää ei halua,  laiskan ja pihin kannattaa matkustaa vain paikkoihin, joihin on helppo löytää muunlaisia yhteyksiä. Joku kokeneempi auto- ja lentokieltäytyjä suoriutuisi hommasta varmasti myös paremmin. Äimistelen yli päivän mittaisia matka-aikoja, vaikka mikäpä kiire sitä tosissaan on – voisihan vaikka töitä tehdä matkankin aikana. Kyse ei lienekään siitä, että muut matkustustavat olisivat todella hankalia, vaan lentämiseen on vain täällä totuttu. Miksi ihmeessä istuskellä päivätolkulla junassa tai laivassa, kun muutaman tunnin lennollakin selviää? Onko tämä nyt sitä hetikaikkimullenyt-ajattelua parhaimmillaan? En ole edes mikään maailmanrauhan tai muun vastaavan kannalta tärkeä henkilö, mutta silti ajattelen automaattisesti, että matkustuksen pitää olla mahdollisimman nopeaa, jottei arvokasta aikaani mene hukkaan. Jos ”en osta mitään”-vuosikin onnistui, onnistuisi kai se ”en lennä tai yksityisautoile mihinkään”-vuosikin? Polkupyöräähän voi Suomessa joissakin kaukojunissa kuljettaa yhdeksän tai kymmenen euron hintaan, tai taittopyörää ilman lisämaksua. Pitkän matkan busseihin pyörän saa mukaan ilmoittamalla siitä etukäteen ja mahdollinen maksu riippuu bussiyrityksestä. Jospa hommaa kokeilisi vaikka ensi kesänä ja jutun toimiessa laajentaisi sitä sitten vuoteen? Tuttaville ainakin saisi aikaan hilpeän mielen, kun kurvaisi polkupyörällä valmistujaisiin ja maalaishäihin säästä piittaamatta. Hankalaksi yksityisauto- ja lentokieltäytymisen tekisi matkustamista vaativa työ: Kuvittelepa pomon ilmettä, kun ilmoitat, että lähdet banaanilaivalla Etelä-Amerikkaan seminaariin, ja viet ratikalla tai fillarin tarikalla tärkeän yritysvieraan lounaalle!

Vaikka lomamatkojen osuus ei suomalaisten luonnonvarojen kulutuksesta olekaan ihan yhtä suuri kuin esimerkiksi asumisen, arkiliikkumisen ja ruuan, on kyse ympäristön kannalta kuitenkin merkittävästä asiasta.

Lomailun suurin ympäristövaikutus syntyy usein matkoista itse kohteeseen, varsinkin jos paikan päälle kuljettaa itsensä lentokoneella, laivalla tai yksityisautolla sekä varsinaisesta majoituksesta ja käytetyistä palveluista.

Lomailussa kyse on matkustamisen sijaan työn ja normaalin arjen vastapainosta ja vaihtelusta. Ihminen tarvitsee lomaa irroittautuakseen päivittäisista rutiineista ja tehtävistä, palautuakseen ja saadakseen uusia elämyksiä tai virikkeitä. Lomailu ei edellytä matkustelua kaukomaille tai välttämättä edes menemistä kovin pitkälle kodin ulkopuolelle.

Tässä vinkit kotona lomailuun:

- Sulje internet-yhteys ja irroita puhelimen akku.
- Keskustele syvällisiä kumppanisi tai ystäväsi kanssa.
- Käy läpi vuodelle asetettuja tavoitteita ja pohdi tärkeimpiä päämääriäsi elämälle.
- Lue kirjoja ja lehtiä.
- Kuuntelee inspiroivaa musiikkia.
- Valmista hyvää ja terveellistä ruokaa.
- Liiku paljon: käy kävelemässä, juoksemasa tai pyöräilemässä sekä tee lihaskuntoharjoitteita ja venyttele.
- Unohda vaatekaapin tai kirjahyllyn järjestely sekä pölypallot sängyn alla.

Lomailu siis onnistuu myös kotona ilman matkustamista. Itse asiassa kotona oleminen oli itselleni juuri sitä tervetullutta vastapainoa ja vaihtelua arjen keskelle, jota muuten tulee harrastettua liian vähän. Kaiken lisäksi kotona lomailu on halpaa, ekologista ja terveellistä!

Esimerkki on kuitenkin kiinnostava ehkä siksi, että se ei ole yksittäistapaus. Pyörän selässä minusta tuntuu välillä vähän samalta kuin joskus nuorena tyttönä baarissa: että kuka tahansa voi tulla milloin tahansa sanomaan mitä tahansa, ja että kaikki pitäisi vain ottaa viileän rauhallisesti vastaan. Varsinkin tänä talvena jo valmiiksi vaillinaiset pyörätieverkostot ovat menneet monin paikoin surkeaan kuntoon, eikä aamulla tankoon tarttuessaan tiedä, mitä päivän aikana joutuu kohtaamaan. Silti autot tööttäilevät auratulla sivutiellä, vaikka vieressä kulkevalla pyörätiellä on 15 senttiä lunta. Silloin tekee mieli näyttää kansainvälisiä käsimerkkejä.

Pyöräilijät ovat Helsingin kaupunkiliikenteessä edelleen epäsopiva luokka,  sillä he saattavat olla yhtä nopeita kuin autot mutta haavoittuvat yhtä helposti kuin jalankulkijat. On tärkeää, että nämä molemmat seikat otetaan huomioon, kun pyöräilijöille suunnitellaan kulkureittejä. Esimerkiksi monilla vilkkaillakin reiteillä toteutetut kevyen liikenteen yhteisväylät eivät  vastaa tarkoitusta.  Jos matkaa pitää taitaa pyörää jatkuvasti taluttaen, pyöräilystä ei tule sen mahdollisuuksien mukaista nopeaa ja joustavaa kaupunkiliikkumisen välinettä. Toisaalta Helsingin Hämeentien mallin mukainen bussien ja pyörien yhteiselo johtaa usein käytännössä liikenteen vaarantamiseen. Pyörille tarvitaan omat kaistat, jotka on mieluiten erotettu omalla värillään autotien reunasta.

Oma lukunsa on sitten vielä talvipyöräily. Esimerkiksi Helsingissä on turha vedota suomalaiseen ilmastoon, sillä pohjoisempana oleva Oulu pesee Helsingin pyöräilyn määrässä. Hyvillä varusteilla kylmyys ei useinkaan laita stoppia matkalle, kunhan vain ajoreitti on muuten kunnossa. Liian monta hangen ja jään läpi talutettua matkaa johtavat kuitenkin siihen, että pyörä vaihtuu kuukausilippuun – tai omaan autoon. On voitava luottaa siihen, että perille pääsee turvallisesti ja kohtuullisessa ajassa.

Itse asiassa Suomessa voitaisiin ottaa oppia Kolumbiasta, jossa Bogotán entinen kaupunginjohtaja Enrique Peñalosa on näyttänyt, miten köyhiä voimaannutetaan raivaamalla heille kunnollisia kävelyalueita. Peñalosa on  korostanut, että esimerkiksi liikennetilan jakaminen on hyvin poliittinen kysymys. Mitä jos Helsingissäkin olisi tänä talvena kipattu osa lumesta autoteille, jolloin kevyelle liikenteelle olisi jäänyt vähän enemmän tilaa? Miltä se olisi näyttänyt ja tuntunut? Ja mitä me haluamme kertoa kaupunkimme arvoista tässä järjestelyssä, jossa autoille raivataan kuusi kaistaa, mutta pyörät ja kävelijät pannaan pujottelemaan hankien väliin toisiaan sadatellen?

Itämeri helmikuussa 2010

Kun tällaiseen talveen putkahtaa jo lähes keväisestä Keski-Euroopasta ja vielä vesireittejä, tulee helposti mieleen, että lähes ääriolosuhteissa elävinä voisimme hyvin ottaa vähän rennommin. Mitä siitä jos junat eivät kulje täysin ajallaan, eikö ole ihme että ne ylipäätään kulkevat? Mitä puolen tunnin myöhästymisestä jos pääsee turvallisesti perille? Vaatimus- ja suoritustaso on useimmilla kuitenkin vähintään sama kuin kesäkelillä. Mielestäni nyt on juuri oikea aika downshiftaukseen ja lumikinoksista nauttimiseen.

Itämerellä on jatkuva laivaralli. Suomeen tuodaan niin paljon tavaraa laivalla että voisimme melkein yhtä hyvin asua saarella. Jäissä seisovat laivat ja ahtaajien lakko saavat monet miettimään, mitä aamiaispöydästä puuttuisi jos söisi vain suomalaista ruokaa: kahvi, tee, appelsiinimehu, hedelmät… toisaalta jäljelle jäisi vaikka mitä: puurot, leivät, marjat, hillot ja kotimaiset maitotuotteet. Lähiveganismi keskellä arktista aikaa ei välttämättä ole kovin monipuolista, varsinkin jos haluaa vielä välttää paukkupakkasten kasvihuonetuotteita. Niin kauan kuin merimatka jäiden seassa on läheisessä muistissa ja meri jäässä, on kuitenkin yksi hyvä syy lisää suosia lähiruokaa ja kauden tuotteita.

Paheksuminen aiheuttaa vastareaktion: “OK, taidan olla sitten paska ihminen kun mulla on taas matka varattuna – ja kun kerran olen niin huono, niin varaanpa samantien seuraavatkin halpalennot”. Ja jos kotikonnuilta muualle kaipaavaa kehotetaan tyydyttämään vaihtelunhaluaan tutustumalla oman kaupungin patsasvalikoimaan tai naapurilähiön pitsalistaan, tulee siitä vain sellainen olo, ettei oikein ole ymmärretty, mitä matkustaminen oikeastaan ihmiselle antaa. Mitä, jos myönnettäisiin, että matkustaminen on mielettömän hienoa – ja sen vuoksi sitä kannattaa harrastaa antaumuksella. Ei sen aina tarvitse olla epäekologista!

En toki tarkoita mitään halpalentoja, joilla hypähdetään viikonlopuksi suurkaupunkiin shoppailemaan. Lentäminen on aina epäekologinen valinta. Toisaalta Suomen sijainti on oikeasti matkailijan kannalta melkein Helvetistä seuraava. Mutta niin ovat kyllä liian lyhyet lomatkin. Tuollaiset viikonloppupyrähdykset katkaisevat toki arjen, mutta vihaiseksi niistäkin vaan tule, kun paluulento odottaa jo heti kun on saanut matkalaukun avattua. Sellainen ei ole mitään antaumuksellista matkustamista, eivätkä sitä taida olla viikon kestävät pakettimatkatkaan.

Entä, jos ihmiset innostuisivat matkustamisesta ihan tosissaan ja tekisivät siitä ajoittain elämäntavan? Tällöin voisi reissata hitaasti vaikkapa junalla maisemia katsellen, näkisi suurkaupunkien lisäksi pienempiäkin paikkoja ja voisi etsiä itsestään entisaikojen kulkurimielen. Sisseimmät kokeilisivat ehkä kuinka kauas pääsevät polkupyörällä. Matkustaminen ei enää olisi omasta elämästä irrallinen pako arjesta, jonka aikana on päästävä nopeasti lomakohteeseen ja käytettävä perillä niin paljon rahaa että loma tuntuu lomalta. Rennossa reissaamisessa lentäminen saattaisi jopa tuntua tylsältä tavalta mennä paikasta toiseen: mieli ei ehdi orientoitua siirtymään, kun jo ollaan perillä odottamassa matkalaukkuja. Omat parhaimmat matkani ovat olleet juuri tällaisia pitkäkestoisia reissuja. Silloin ei ole tietoakaan lomastressistä, koska yhdessä kaupungissa ei ole pakko yrittää nähdä kaikkea, ja yhden päivän kaatosade ei pilaa koko matkaa, onhan edessä vielä monta muuta päivää. On aikaa ajatella. Enkä tunne näistä matkoistani huonoa omaatuntoa. Olen kulkenut junilla ja busseilla, jotka tosin tuottavat päästöjä – mutta busseilla kulkisin kotikaupungissakin.

Se ongelma tässä tietenkin on, että ihmisillä on yleensä vain rajattu määrä lomaviikkoja. Silti parin viikon pakettimatkan sijaan voisi joskus kokeilla kulkurielämää. Ja ehkä työelämän joustot voisivat tulevaisuudessa tarkoittaa sitäkin, että etätyötä voisi tehdä mahdollisuuksien mukaan enemmän, vaikka sitten kulkurina reissun päällä. Ja onhan jo nyt ollut merkkejä siitä, että moni ottaa ylityökorvaukset mieluummin vapaa-aikana kuin rahana. Ehkä tulevaisuudessa ihmiset voisivat muutaman lyhyen matkan sijaan tehdä vuodessa yhden pitemmän, johon ei tarvittaisikaan lentokonetta.

Maapallon kannalta olisi toivottavaa, että matkustamisen luonne muuttuisi. Ehkä se on tavallaan jopa toivottavampaa kuin että matkustaminen loppuisi kokonaan. Kun ihmiset kokevat itse konkreettisesti, miten maailmasta voi löytää omalta tuntuvan paikan yhtä hyvin kotiportailta kuin toiselta mantereeltakin, saattaa lisääntyä halu pitää huolta maailmasta myös globaalisti. Kaukaiset ympäristökatastrofit eivät ole enää “joidenkin muiden ongelmia”, joista ei tarvitse välittää, kunhan omassa kylässä pysyy tasapaino. Matkustamalla maapallo kummasti pienenee ja oma kylä saattaakin jatkua silmänkantamattomiin.