Olen ollut puoli vuotta äitiyslomalla tutkimustöiden jälkeen, ja välillä tuntuu, että aivot sulavat vauvan kanssa höpötellessä ja kotitöitä puuhatessa. Toisaalta huomaan ottaneeni vaivihkaa haltuun suuriakin asiakokonaisuuksia liittyen esimerkiksi vauvan asialliseen pukemiseen, syöttämiseen ja nukuttamiseen. Koska en ehtinyt perehtyä asioihin hyvissä ajoin etukäteen, olen joutunut oppimaan monia asioita kantapään kautta. Kestovaippailu on tästä hyvä esimerkki.

Nyt lähes viiden kuukauden intensiivisen kenttätyön jälkeen koen kuitenkin olevani riittävän oppinut esittääkseni yleisen teorian kestovaippojen sukupolvista. (Lukijaa pyydetään huomioimaan, että teoria perustuu ainoastaan osallistuvan havannoinnin keinoin suoritettuun empiiriseen tapaustutkimukseen ja subjektiiviseen arvioon – ei siis yleistietoa kummempaan historialliseen perehtyneisyyteen.)

Alussa olivat harsot. Kun lapsemme putkahti maailmaan, oma mielikuvani kestovaipoista oli yhtä puuvillaharsoa. Harsot ovat halpoja ja kuivuvat nopeasti, mutta kun ne kastuvat, ne tulevat heti todella epämiellyttävän tuntuisiksi. Lisäksi ne muuttuvat pesukertojen myötä koviksi, karheiksi ja rumiksi. Myös vanhemman näkökulmasta harsojen käyttömukavuus ei ole parhaasta päästä, sillä niiden taittelu on oma operaationsa. Ja hieman epäonnistuneiden taitosten asettelu vauvan päälle ei ole helppoa – ainakaan nakkisormisena ja keskellä yötä.

Harsojen päälle tarvitaan myös kosteutta pitävä kuori, joka tarkoittaa kaikkein perinteisimmässä versiossa villahousuja. Parhaimmillaan villahousut ovat vauvan päällä pehmeät ja hengittävät, mutta esimerkiksi Ruskovillan laadukkaat villahousut tulisi pestä käsin. Kun meidän vauva tuotti sinappisatsia parhaimmillaan kymmenenkin kertaa päivässä, villahousut olivat enemmän narulla kuin vauvan jaloissa.

Kenttätutkimusteni perusteella olenkin tullut siihen tulokseen, että harsot ja villahousut ovat viime vuosisadan kestovaippateknologiaa. Niistä hieman kehittyneempiä versiota kutsun toisen sukupolven kestovaipoiksi. Näissä toisen sukupolven kestovaipoissa on muotoon ommellut ja toisinaan esimerkiksi tarra- tai nepparikiinnityksellä varustellut imut, jotka ovat tyypillisesti puuvillaa tai bambua. Imujen päälle pitää laittaa vielä kosteuskuori, joka tavallisesti kiinnitetään tarroilla.

Toisen sukupolven kestovaippojen käyttö on astetta helpompaa kuin ensimmäisen sukupolven harsojen. Niiden ongelmana on kuitenkin edelleen materiaali. Ellei imujen päällä ole kunnollista kuivaliinaa, vaippa tuntuu kastumisen jälkeen yhtä märältä kuin harso. Kuivaliinoja myydään myös esimerkiksi riisipaperisina. Ne kestävät joitakin pesuja jopa pesukoneessa. Me käytimme niitä useaamman rullan, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna riisipaperiliinojen merkitys vauvan kuivana pitämiselle taisi olla enemmän henkistä laatua. Polyesteriliinoja voi taas suositella.

Kestovaippojen kolmatta sukupolvea edustavat kuitenkin tasku- ja all-in-one-vaipat, joista parhaissa on runsaasti säätövaraa ja pintakuiva osa ihoa vasten ommeltuna. Tällä hetkellä omat kestovaippasuosikkini ovat juuri tällaisia taskuvaippoja, joihin sujautetaan sisään mikrokuituimu. Nämä vaipat kuivuvat melko nopeasti, niiden käyttö sujuu kätevästi, ja vauvan iho pysyy niissä kuivana.

Vaikka markkinoilla yhä liikkuu jos minkälaista vaippatarvetta, en enää itse viitsisi käyttää muita kuin parhaan teknologian kestovaippoja. Hyvät vaipat ovat kirppareillakin helposti vähän kalliimpia, mutta aikaa ja hermoja säästyy huonoompiin verrattuna. Ja kertavaippoihin verrattunahan kaikki kestovaipat tulevat halvaksi.

Lisäksi kestovaippailu on selvä ympäristöteko: Jos lapsi käyttää koko 30 kuukauden vaippakauden ajan kertakäyttövaippoja, tuloksena on jopa puolitoista tonnia jätettä. Pelkästään pääkaupunkiseudulla vaippajätettä syntyy 5200 tonnia vuodessa. Kestovaippailua harrastvat voivatkin mielestäni palkita itsensä mukavilla ja aidosti toimivilla vaipoilla.

Tiina, 36, Helsingistä kiteyttää:

‒ Ajatus valtamerien muovijätepyörteistä on käsittämätön, ahdistava, hirveä. Samoin ajatus eläimistä tukehtumassa jätteisiimme.

Täällä kotimaassa muovijäte kasaantuu kaatopaikoille ja sitä poltetaan energiajätteenä. Virvoitusjuomapulloja ja muovikasseja lukuun ottamatta kotitalousmuoville ei ole yleensä järjestetty kierrätystä. Ekokuluttaja haluaisi välttää muovia, mutta sepä ei olekaan helppoa.

Moni on vaihtanut muovikassit ja hedelmäpussit kankaisiin kasseihin ja pusseihin. Mutta mitä tehdä muille muovipakkauksille? Tiina yrittää vähentää muovin kulutusta, mutta joskus yritys tuntuu turhauttavalta.

‒ Ensin etsin oikein hartaasti itselleni sopivaa shampoopalaa, koska en halua ostaa muovipulloissa tulevia shampoita. Ja sitten tajuan, että lähes kaikki ruoka, mitä ostan, on pakattu muoviin.

Vain turvallisia leluja

Totuus muovista ei kuitenkaan ole mustavalkoinen. Pakkausten yhtenä tarkoituksena on pidentää ruoan säilyvyyttä. Muovipakkauksia tarvitaan myös logistiikan vuoksi, muistuttaa Tiina.

Pakkausmateriaalien lisäksi muovia on esimerkiksi autoissa, rakennusmateriaaleissa, elektroniikassa, huonekaluissa ja astioissa. Lapsiperheissä muovia kertyy lelujen ja lasten tarvikkeiden vuoksi.

‒ Ostan leluja, joista voin todeta, että ne ovat turvallisia. Siis mieluiten puisia tai muusta kuin PVC:stä valmistettuja, kertoo Anu, 31, Helsingistä.

PVC on erityisen hankala muovi ympäristölle sen sisältämän kloorin vuoksi. PVC sisältää myös pehmenninaineena käytettyjä ftalaatteja, jotka voivat olla vaarallisia ihmisen lisääntymiskyvylle.

Anu välttää myös bisfenoli A:ta sisältäviä astioita. Bisfenoli A on myrkyllinen kemikaali, jota käytetään polykarbonaattimuovien valmistuksessa. Kemikaalista nousi kohu, kun kävi ilmi, että sitä liukenee tuttipulloista maitoon, kun pulloja lämmitetään.

Biljardipalloista muovikasseihin

Ensimmäiset teolliset muovilaadut kehitettiin 1800-luvulla. Aluksi uudella keksinnöllä korvattiin norsunluisia biljardipalloja.

1900-luvulta lähtien muovin voittokulku on ollut pysäyttämätön. On hankala kuvitella maailmaa ilman muovia. Monikäyttöiset muovit vaikuttavat liikkumiseemme, asumiseemme ja viestintäämme.

Hankalaa on kuvitella myös, mihin kaikki maailman huonosti maatuvat muoviesineet lopulta mahtuvat.

Kotitalousmuovin kierrättäminen on vaikeaa, sillä eri muovilajit täytyy erotella uudelleenkäyttöä varten. Muovia voidaan polttaa PVC:tä lukuun ottamatta energiaksi jätteenpolttolaitoksissa. Ensisijaisesti muovivuorta pitäisi pienentää jätteen synnyn ehkäisyllä.

Muoviongelman symboliksi on noussut muovikassi. Keväällä EU:n komissio ilmoitti haluavansa vähentää muovipussien käyttöä unionimaissa.

Ongelmana ohuet pussit

Pelkästään Suomessa käytetään 300 miljoonaa muovikassia vuosittain. Monissa muissa maissa asiat ovat vielä huonommin. Kaupoissa ilmaiseksi jaettavat hedelmäpussin vahvuiset muovikassit ovat maailmalla vahvoja muovikasseja yleisempiä ja niitä kuluu paljon enemmän.

Tuulen mukana kulkevat pussit tukkivat viemäreitä ja roskaavat luontoa. Linnut, kalat ja hylkeet voivat kuolla nieltyään meressä ajelehtivaa muoviroskaa.

Jätehuolto ei ole pysynyt pitämään muovipussien vyöryä aisoissa esimerkiksi Kiinassa, Bangladeshissa, Intiassa ja Keniassa, joissa muovipussit on kielletty osittain tai kokonaan. Myös Italia sekä Kalifornian osavaltio on kieltänyt muoviset ostoskassit.

Kuten moni tietää, ekologisinta on käyttää samaa kankaista kestokassia monta vuotta. Jos oma kassi unohtuu kotiin, kannattaa ostaa kierrätetystä muovista valmistettu muovikassi, johon on käytetty vähemmän luonnonvaroja kuin paperikassiin. Kierrätetyn muovikassin tunnistaa kierrätysmerkistä kassin alalaidassa.

Juttu on julkaistu aiemmin Luonnonsuojelijassa 4/2011. Tutustu Luonnonsuojelijan lukijapaneeliin täällä.

Hinnan perusteella on helppo valita, mutta kumpi on eettisempi kukkapuketti?

Suomessa myytävistä Reilun kaupan ruusuista suurin osa tuotetaan Keniassa. Kukat tuodaan ensin lentorahtina Hollantiin, josta ne kuljetetaan Suomeen rekoilla.

Suomessa kukkatuotannon ympäristövaikutuksia ei ole tutkittu, mutta englantilaisessa Cranfieldin yliopistossa on vuonna 2007 vertailtu kenialaisen Reilun kaupan ruusun ja Hollannissa kasvatetun ruusun ilmastopäästöjä.

Tulokset yllättävät. Lentokuljetuksesta huolimatta Reilun kaupan kukkien päästöt olivat peräti kuusi kertaa pienemmät kuin hollantilaisten kukkien. Ero Suomessa tuotettuihin ruusuihin on todennäköisesti vielä suurempi, sillä meillä kasvihuoneissa tarvitaan enemmän keinotekoista lämpöä ja valoa kuin Hollannissa.

Kauppapuutarhaliiton toiminnanjohtaja Jyrki Jalkasen mukaan Suomen kaikista kasvihuoneista kolmasosa lämpiää bioenergialla.

– Hakkeen suosio kasvaa koko ajan, koska sen avulla löytyvät edullisimmat ratkaisut, Jalkanen mainitsee.

Keniassa ruusua viljellään eniten Naivasha-järven ympäristössä. Kukkatuotanto uhkaa tuhota koko järven, joka on rehevöitynyt ja kuivunut pahasti.

Reilun kaupan ruusut tulevat samalta seudulta. Tuotannon ehdoissa kiinnitetään huomiota järven suojeluun. Tiloilla on suljettu vedenkiertojärjestelmä ja kemikaalien käyttöä säädellään. Reilun kaupan puutarhat eivät sijaitse järven rannalla.

Torjunta-aineita Keniassa joudutaan joka tapauksessa käyttämään moninkertaisesti Suomeen verrattuna.

Työntekijöiden oikeuksien suhteen tavallinen afrikkalainen kukkatuotanto on hyvin ongelmallista. Reilun kaupan tiloilla työntekijöillä on oikeus vähintään Kenian lakien mukaiseen minimipalkkaan ja heitä kannustetaan järjestäytymään. Työntekijät saavat vähintään kolmen viikon palkallisen vuosiloman ja naiset kahdeksan viikon äitiysloman. Myös työturvallisuuteen panostetaan.

Kukista maksetaan kymmenen prosentin suuruista Reilun kaupan lisää, joka käytetään tilan kaikkia työntekijöitä hyödyttäviin hankkeisiin, esimerkiksi työntekijöiden lasten koulutusstipendeihin.

Suomessa kukkapuutarhat työllistävät suoraan noin 1 000 ihmistä. Alan palkkataso on matala, mutta viranomaisten mukaan työolot ja työsuhdeasiat ovat kunnossa.

Kumpi siis pitäisi valita? Ilmastonmuutoksesta huolestunut valinnee Reilun kaupan ruusut. Suomalaista suosiva yrittää pelastaa kuihtuvaa ruusutuotantoamme ostamalla kukkasensa kotimaisina.

Juttu on julkaistu alunperin Ammattiliitto Pron jäsenlehdessä.

Muutamien viikkojen sisällä odottamamme esikoinen on aiheuttanut tavaravyöryn matalaan majaamme. Äitiyspakkausta ja muutamaa pikkuhankintaa lukuun ottamatta olemme saaneet kaiken käytettynä. Ystävien lapsilta pieneksi jääneiden vaatteiden nyssäköitä alkoi kuitenkin kertyä kaappeihin jo keväällä, ja kun muut tarpeet, amme, hoitotaso, vaunut ja sänky seurasivat perästä, tavarakammoinen siippani melkein pillastui. Miksei hankintoja voi tehdä vasta sitten, kun niitä todella tarvitaan?

Armas siippa on monessa suhteessa oikeassa: uuden ihmisen tulo laittaa mielikuvituksen helposti laukkaamaan, ja kerrostaloasunnon kaapit on äkkiä täytetty söpöillä paituleilla ja töppösillä. Toisaalta nimenomaan käytettyjen kamojen ja ylijäämien suosiminen tarkoittaa minusta sitä, että tavaraa on aina vähän tulossa ja menossa – tai siinä välissä pestävien, parsittavien ja tuunattavien korissa. Sivuvirroissa surffailija ei pysty optimoimaan omia hankintojaan niin hyvin kuin uutuuksien shoppailija.

Tavaramäärän minimointi ei välttämättä ole myöskään parasta aika- tai rahapolitiikkaa. Miksi ryysiä kiireessä joka asian perässä, jos voi vähän varautua? Onko edullisin tai peräti ilmainen  vaihtoehto tarjolla silloinkin, kun tavara tarvitaan nyt tai viimeistään huomenna?

Kokonaan oma kysymyksensä on vielä se, että kotiin kertyvä roina ei ole usein suomalaisen ympäristösynneistä suurimpia.  Karkeasti ottaen kolme neljäsosaa kulutuksen ympäristövaikutuksista ja luonnonvarojen kulutuksesta syntyy asumisesta, liikkumisesta ja ruuasta. Keskivertosuomalaisen luonnonvarojen kulutuksesta vain noin seitsemän prosenttia muodostuu kodin tavaroiden kuten vaatteiden, laitteiden ja huonekalujen valmistuksesta.

Tavaroiden hamstraamisen suurin ympäristökuorma saattaakin muodostua siitä, että kotiin ”tarvitaan” runsaasti ylimääräisiä lämmitettäviä neliöitä. Samoin kierrättämisen ympäristöilosanoma voi murentua, jos jokaista nuttua kuskataan yksityisautolla useita kilometrejä. Nämä sudenkuopat voi kuitenkin välttää, kun kamoja kierrätetään vilkkaasti lähipiirissä turhia ajokilometrejä vältellen. Kirppisten ohella hyvä voidaan laittaa kiertoon netin myyntipalstoilla tai sosiaalisen median avulla.

Omasta puolestani voin todeta, että varsinkin sosiaalinen media on osoittanut voimansa perhe-elämään valmistautumisessa. Mitä ei Facebookissa tiedetä, sitä ei tarvitse tietää. Voi jopa olla, että joudun myöhemmin vetämään takaisin väitteeni siitä, että sivuvirroissa surffailu vaatii suurempaa kamamäärän sietoa kuin täsmäostelu. Saattaa nimittäin olla, että tietty tavara löytyy nykyään jopa helpommin Facebookista kuin marketin hyllyltä.

”Haluaisin tuoksutonta, puhdasta pyykkiä mahdollisimman pienellä ympäristörasituksella ja pesukoneen kunnossa pitäen. Mutta en aio sen vuoksi opiskella kemiaa”, tiivistää 32-vuotias Hanna Naantalista pesuaineiden valitsemisen vaikeuden.

Fosfaatti rehevöittää vesistöjä, zeoliitti pilaa pesukoneen ja pesuaineet voivat aiheuttaa allergioita. Ympäristöystävällisiä valintoja avittaa kuitenkin muutama hyvä muistisääntö.

Ensinnäkin fosfaatteja kannattaa välttää erityisesti talouksissa, jotka eivät kuulu jätevedenpuhdistuksen piiriin.

”Meillä on käytössä äärisynnillinen sakokaivo, joten fosfaatit ovat ehdottomasti pannassa. Klooriyhdisteitäkään en hyväksy pesuaineissa”, kertoo 35-vuotias eurajokelainen Ilona.

Moni luottaa ympäristömerkittyihin tai ekokaupasta ostettuihin tuotteisiin. Silloin vertailua on kuluttajan puolesta jo tehty. Toisaalta panelistimme korostavat oman järjen käyttöä. Ainakaan hajusteilla ja väriaineilla ryyditetyt pitkät tuoteselosteet eivät herätä luottamusta.

”Jos aine on ärsyttävää ja pesuaineen joutuminen silmään voi aiheuttaa vakavan silmävaurion, on selvää, ettei tuote ole luonnollekaan vaaraton”, toteaa Satu, 38, Porvoosta.

Hyvä tuoksu pesupähkinöillä

Satu käyttää sekä tavallisia, hajusteettomia pesuaineita että pesupähkinöitä. ”On mukava ottaa koneesta vaatteet, joissa ei ole yhtään pesuaineen hajua. Pesupähkinöillä pesun jälkeen vaatteet eivät tunnu kovilta. Hyvä puoli on sekin, että niitä voi käyttää myös villa- ja silkkivaatteisiin”, Satu luettelee.

Intiassa ja Nepalissa villinä kasvavat pesupähkinät ovat Sapindus-sukuun kuuluvan puun luumarjoja – eivät siis oikeasti pähkinöitä. Yli 30-asteisessa vedessä niistä irtoaa pesevää ainetta eli saponiinia.

Pesupähkinöiden teho ei välttämättä riitä tahrojen poistoon, mutta monet kehuvat niitä normaalilikaisen pyykin pesussa. Epäilijöitäkin on.

”Pesupähkinöiden teho perustuu siihen, että ihmiset pesevät lähes puhtaita vaatteita, joihin riittää pelkkä mekaaninen hankaus ja 60 asteen lämpö. Pähkinät lienevät siis silkkaa huijausta”, toteaa Petteri, 50, Alajärveltä.

Myös Suomessa kasvaa saponiinia sisältäviä kasveja. Rohtosuopayrtti sisältää jopa enemmän saponiinia kuin pesupähkinät. Periaatteessa suopayrtin juuria keittämällä voisi saada supisuomalaista pesuainetta pyykinpesussa testattavaksi.

Hyvä paha zeoliitti

Vuonna 2009 julkisuuteen tuli tieto, että Suomi aikoo kieltää fosfaatit pesuaineissa vuoteen 2012 mennessä. Suunnitelma on osa Itämeri-strategiaa, joka koskee kahdeksaa maata: Suomea, Puolaa, Saksaa, Ruotsia, Tanskaa, Viroa, Latviaa ja Liettuaa. Saksassa ja Ruotsissa fosfaatit on jo kielletty.

Kielto tuo eräänlaisen päätepisteen 40 vuotta kestäneelle keskustelulle.

Kuluttajia valistettiin fosfaattien vesistöjä rehevöittävästä vaikutuksesta jo vuonna 1970, jolloin pohdittiin, voitaisiinko ne korvata jollakin muulla likaa kantavalla aineella. Savipohjaista zeoliittia ryhdyttiin käyttämään korvaavana aineena 1980-luvun lopussa. Ryöpsähti julkinen keskustelu zeoliitin huonoista puolista: se harmaannuttaa vaatteet, ei huuhtoudu kunnolla tekstiileistä ja sakkautuu pesukoneisiin.

Tutkija Päivi Timosen mukaan keskustelua voidaan tulkita puhtauteen liittyvänä kysymyksenä. Kun pesukoneet tulivat markkinoille 60 vuotta sitten, puhuttiin tahrattomasta valkoisuudesta. 1990-luvulta lähtien on puhuttu tahrattomuuden sijaan allergisoivista pesuainejäämistä, joiksi myös zeoliitista jäävät hiukkaset lasketaan. Lopputuloksena zeoliitin käyttö on laskenut kuluttajien luottamusta ekopesuaineita kohtaan ylipäätään.

Toivoa sopii, että fosfaattikielto kannustaisi pesuainevalmistajia etsimään uusia ympäristöystävällisiä ratkaisuja vedenpehmentimiksi zeoliitin tilalle eikä ympäristöystävällisyyttä tarvitsisi rinnastaa huonoon pesutulokseen.

Lähteenä on käytetty Päivi Timosen väitöskirjaa: Pyykillä. Arkinen järkeily ja ympäristövastuullisuus valinnoissa (2002).

Artikkeli on julkaistu aiemmin Luonnonsuojelijassa 1/2011.

Hämmennyin, kun luin Puhtaat vaatteet -kampanjan nettisivuilta, että he eivät yleensä suosittele boikotteja vaikuttamisen keinoina. Itse asiassa he kättävät boikotteja vain äärimmäisissä tapauksissa. Miksi? Löysin lisätietoa vaatetusalaa tutkineen Outi Moilalan blogista:

“Asianosaiset työntekijät (vaatetusalan tehtaissa työskentelevät ihmiset) eivät halua boikotteja, koska heidän työnsä jatkuminen on muutenkin usein epävarmaa. Poikkeuksen näyttää tekevän Burma (Myanmar), jonka maanalaisen ay-liikkeen kerrotaan kannattavan koko maan boikotointia. Heidän mukaansa kuulemma ulkomaiset yritykset vain tukevat sotilasjunttaa liiketoiminnallaan.” (Outi Moilalan blogi)

On loogista ajatella, että väärin toimiva yritys ansaitsee boikotin. Toisaalta on hirveää tietää, että tuotteiden kysynnän laskeminen tuntuu heti tuotteita valmistavien ihmisten selkänahassa. He ovat ihmisiä, kuten minäkin, ja pelkäävät työpaikkansa puolesta. Vaatetusalan työläisillä palkat ovat usein niin pienet, etteivät ne meinaa riittää elämiseen muutenkaan!

Puhtaat vaatteet -kampanja haluaa kuunnella niitä ihmisiä, joiden oloja pyrkii parantamaan ja siksi käyttää keinonaan boikottien sijaan vetoomuksia. Vetoomuksiin kerätään allekirjoituksia ja ne lähetetään vaateyrityksille. En tiedä, kuinka tehokas tämä vaikuttamistapa on, mutta ainakin liike on saanut merkittäviäkin tuloksia aikaan. Suuret yritykset muuttuvat hitaasti, mutta kun yksi ottaa askeleen eettisempään suuntaan, saattaa muille tulla paine toimia perässä!

Kiinnostuessani ympäristö- ja eettisyysasioista vuosi vuodelta enemmän olen siirtynyt monissa kulutustuotteissa suosimaan sellaisia merkkejä, jotka ovat jo lähtökohtaisesti eko-orientoituneita. Yksittäisten boikottien sijaan suuntaan pysyvästi kulustani vastuullisemmille apajille. Toisaalta tuntuu niin helpolta ja kotoisalta käyttää esimerkiksi pienten kotimaisten vaate- ja kosmetiikkafirmojen tuotteita, etten aina edes muista, että olisi tärkeää myös taistella sen puolesta, että isot “pahat” yritykset muuttaisivat toimintatapojaan.

Pikkufirmojen suosiminen ja suurten paholaisten kannustaminen muutokseen eivät onneksi suinkaan ole ristiriidassa. Odotan innolla sitä päivää, jona eettisyys- ja vastuullisuuskysymykset ovat niin itsestään selviä, ettei kaupasta tarvitse erikseen etsiä “reilua” tuotteita. Silloin epäreiluja ei enää edes päästetä markkinoille!

Turkistarhoilla lillii 1,2 miljoonan ihmisen tuotoksia vastaava määrä ulostetta ja virtsaa. Yhdeksällä tarhalla kymmenestä ei ole vesitiivistä alustaa. Turkistuotanto aiheuttaakin 430 tonnin typpi- ja 45 tonnin fosforipäästöt joka vuosi.

Kukapa ihminen turkkia oikeasti tarvitsee. Toppatakki ajaa saman asian. Ihmiset hankkivat turkiksia niiden symboliarvon takia. Turkistakki tai lasisilmin tuijottava puuhka kertovat taloudellisesta menestyksestä – mutta onneksi yhä enemmän menneen maailman kulutustottumuksista.

Muutin äskettäin ja yritin ennen muuttopäivää käydä kaapit läpi kriittisellä silmällä. Turkiksia ei sentään löytynyt, mutta monia muita turhia kapistuksia kyllä.

Eniten turhakkeita piili meikkipussissa. En meikkaa kovinkaan paljon. Arkeen riittää meikkivoide, puuteri ja ripsari. Illanviettoon mennessäni lisään arsenaaliin huulikiillon ja rajauskynän.

Jostain syystä kauneuskaapista löytyi kuitenkin kymmenkunta huulipunaa, kaksi nestemäistä eye-lineria (joita en osaa käyttää), erilaisia pohjustusvoiteita, ripsentaivutin (en tarvitse), ainakin viisi luomiväriä ja muutama glitterpuuteri.
Olin ällistynyt. Miksi olin hankkinut nämä tuotteet?

Yritin muistella. Olin ehkä palkinnut itseni raskaasta työviikosta ostamalla jotain pientä. Keksin toisenkin selityksen. Olin halunnut olla toisenlainen. Aina huoliteltu, tyylikäs ja tehokas. Nainen, joka arkiaamunakin ehtii sutia luomiinsa väriä.

Eihän se niin mene. Tiesin melkein jo kassalle marssiessani, että aamu-unisuuteni ei tällä ostoksella häviä.

Samasta syystä vaatekaapista löytyi turhia rytkyjä. En ollut muuttunut tyylikkääksi hipsteriksi ostamalla omituisen mallisen puseron.

Keittiötä tonkiessani olin tyytyväinen. Ei sähköisiä munanleikkureita eikä maidonvaahdottimia. Päiväunelmissani ei ilmeisesti seikkaile oman elämänsä huippukokki.

Jäätelökone tosin on seissyt viimeiset kahdeksan vuotta kaapin peränurkassa, mutta siitä en kyennyt luopumaan. Koneeseen liittyy nostalgisia muistoja opiskeluajoilta. Vekotin surisi kommuunin keittiössä, ja me paransimme maailmaa ja odottelimme herkun valmistumista. Jäätelömasiina saa armon seuraavaan muuttoon saakka.

Joululahjat tuottavatkin päänvaivaa erityisesti lapsiperheissä. Mainokset tuputtavat jos jonkinlaista roinaa eikä joulun henki tahdo tulla ilman lahjoja. Tavaramäärää ­‒ ja etenkin sukulaisia ‒ on hankala hallita.

”Lapset toivovat tietysti vilkkuvia ja päriseviä patterileluja, joita itse en haluaisi lainkaan kotiimme. Ja jos sukulaisia ei lainkaan ohjeista, niin hirmuinen kasa leluja löytää tiensä meille jouluna. Samat sukulaiset voivat toki taivastella tavaramäärää sitten myöhemmin”, huokailee Hanna, 32, Naantalista.

Ei lapsillakaan helppoa ole.  Pehmeitä paketteja sataa, vaikka ne eivät kiinnostaisi. 12-vuotias Matti Hirvensalmelta kertoo: ”Isovanhemmat kysyvät aina, mitä haluan joululahjaksi. Jos sanon, että ei mitään, tulee lapasia ja villasukkia. Jos sanon, että dvd-elokuvan, tulee lapasia, villasukkia ja dvd-elokuva.”

Turhat lahjat kiertoon

Mitä sitten tehdä ei-toivotuille lahjoille? Tiina ei suostu tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, että laittaa epätoivotut lahjat kierrätykseen. Samoin tekee helsinkiläinen Leo, 36: ”Suuri osa vuosien varrella saamistani joululahjoista on turhia ja käyttökelvottomia.”

Leo arvostaakin aineettomia lahjoja. ”Olen saanut esimerkiksi hiusten leikkauksen, siivouksen tai paitojen silityksen lahjaksi sekä ystävien tarjoaman päivällisen.”

Myös lapset osaavat arvostaa lahjaksi annettua laatuaikaa. Retket lastenteatteriin ja Ähtärin eläinpuistoon kummipojan kanssa ovat olleet menestys, vinkkaa eurajokelainen Ilona, 35.

Tavaran paljoutta välttäville sopivat myös hyväntekeväisyyslahjat. Tosin kaikki eivät niistäkään ilahdu. Kun lahjan saaja saa ilmoituksen afrikkalaiselle tytölle hankitusta koulupuvusta tai perulaiselle maanviljelijälle ostetuista marsuista, reaktio voi olla hämmentynyt. ”Vähän mietin, onko kiva saada lahja, joka on osoittavinaan minun saamaani hyvää omatuntoa”, pohtii hyväntekeväisyyslahjoja ostanut Päivi, 48, Helsingistä.

Lahjaongelman äärellä moni luottaa kirjoihin, olivat ne sitten kierrätettyjä tai uusia. ”Ne jättävät mukavan muiston, ovat valistavia ja niihin voi aina palata”, perustelee Tapio, 48, Espoosta. Tapion paras lahjamuisto on 15-vuotiaana saatu Taru sormusten herrasta. Alkukielistä teosta lukiessa oppi mukavasti myös englantia.

Ikäville sukulaisille käytettyä?

Joululahjojen antajaa voidaan pitää sosiaalisena kameleonttina – niin monenlaisia sosiaalisia suhteita lahjoilla ilmaistaan. Näin päättelivät Illinoisin yliopiston tutkijat  Cele Otnes, Tina M. Lowrey ja Young Chan Kim tutkimuksessa, jossa tarkkailtiin ja haastateltiin ihmisiä jouluostoksilla vuonna 1990.

Vuodesta toiseen kalsareita ja villasukkia ostava perheenäiti ilmaisee lahjoillaan huolenpitoa. Läheiselle ihmiselle osoitetaan arvostusta lahjalla, jollaisen saajan uskotaan aidosti haluavan. Sen sijaan kaukaisemmille sukulaisille tai työtovereille hankitaan lahja, koska kyseinen ihmissuhde halutaan tehdä näkyväksi. Tällöin moni turvautuu suklaaseen tai joulukinkkuun: täytyyhän kaikkien syödä eivätkä ruokalahjat jää pyörimään jalkoihin.

Mielenkiintoista on, että tutkitut antoivat  itselleen tarpeettomiksi käyneitä tavaroita ikäville sukulaisille. Kierrätetty lahja on vähäarvoisempi kuin uutena hankittu lahja, tutkijat päättelevät.

Asenteet lienevät muuttuneet Yhdysvalloissakin 90-luvun alusta ja lahjojen eettisyyteen ja ekologisuuteen osataan nyt kiinnittää huomiota. Yksi asia kuitenkin pysyy: lähipiiristä löytyy aina niitä, joille on erityisen vaikea keksiä sopivaa lahjaa. Yritystä silti riittää, sillä joulu on vuoden suurin kulutushuippu. Suomalaisen työn liitto arvioi, että suomalaiset kuluttavat jouluvalmisteluihin ja lahjahankintoihin noin 1,8 miljardia euroa.

Artikkeli on julkaistu aiemmin Luonnonsuojelijassa 6/2010.

Päällepäin näytti siltä, että kärryssä oli pääasiassa kevyitä nuortenkirjoja ja vanhoja, tylsännänköisiä tietokirjoja. Kun katsoin tarkemmin, bongasin pari hauskannäköistä sarjakuvakirjaa. Kungfu-poliisit, 1,50 e! Joukkoon oli eksynyt myös uudennäköinen sisustuskirja, jonka olisin voinut ostaa siltä seisomalta. Onnistuin pitämään pään kylmänä muistuttamalla itselleni, ettei kirjan edustama maalaisromanttinen tyyli ole ollenkaan minun makuuni.

Jonkin aikaa kärryä selailtuani olin jo niin innoissani, että minun oli astuttava sisään divariin. Aloin kierrellä kirjoilla vuorattuja huoneita ja löysin kiinnostavan teoksen toisensa jälkeen. Ajatella, joku on ostanut kirjan tai saanut lahjaksi, eikä olekaan halunnut pitää sitä. Siispä kirja on laitettu kiertämään eteenpäin, ja se on nyt minun ostettavissani hyväkuntoisena, muutaman euron hintaan.

Mieleeni hiipi kysymys, mikä kiire ihmisillä on rynnätä kirjamessuille ottamaan selvää tuoreimmista kirjauutuuksista. Niin paljon hyviä kirjoja on jo olemassa, ja divarissa ne maksavat murto-osan uuden kirjan hinnasta! Myynnissä oli myös dvd-elokuvia, jotka maksoivat suunnilleen saman verran kuin elokuvan vuokraus yhdeksi illaksi videovuokraamosta.

Hyviä kirjoja ja  elokuvia spottaillessani huomasin pohtivani, kenelle voisin ostaa niitä lahjaksi. Pitäisikö aloittaa joululahjojen hankinta jo nyt, vai ostaisinko hyviä elokuvia ja kirjoja varastoon, jotta sopivan juhlapäivän tullessa olisi muutama hyväksi havaittu lahja valmiina kaapissa? En olisi niin millään halunnut jättää aarteita hyllyyn seisomaan. Uskon, että joku kokee samoja tunteita tavallisessa kaupassa kierrellessään – ehkä nämäkin kirjat on alun perin hankittu tuonkaltaisina heräteostoksina.

Poistuin liikkeestä Kungfu-poliisit -sarjisalbumin kanssa ja jätin suunnattoman määrän hyviä löytöjä hyllyyn. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että seuraavan kerran kun jonkun tutun merkkipäivä lähestyy, suuntaan antikvariaattiin! Ja muina aikoina yritän vältellä moisia houkuttelevia paikkoja, etten vallan huku kirjoihin ja elokuviin. Onneksi kirjastot on keksitty – lainatut kirjat kun eivät jää omaan hyllyyn kummittelemaan, eikä niitä tarvitse olla muutaman vuoden päästä roudaamassa divariin.

Jostain syystä kaupan roskiksille marssiminen tuntuu kuitenkin pelottavalta ajatukselta. Siksi päätin kysellä etukäteen hieman sisäpiirin tietoa tuttavalta, joka asuu lähikauppani kanssa samassa rakennuksessa. Ystävä ei ole erityisesti ympäristöihmisiä, mutta ajattelin, että hän saattaisi tietää esimerkiksi ovatko roskikset lukkojen takana ja käykö siellä muita dyykkaajia.

Otin muina miehinä eräissä juhlissa puheeksi lähikauppani roskikset ja yllätyin, kun tuttavani suhtautui aiheeseen aivan mutkattomasi. Hän kertoi, ettei itse ole dyykkaajia, mutta että hänen serkkunsa on useinkin tehnyt löytöjä juuri samaisen lähikaupan roskiksista. Ne eivät ole lukkojen takana, joten paikalle meneminen vaatii ainoastaan hyvää pokerinaamaa: marssinpa tästä vieraan taloyhtiön pihaan ja kurkkaan kaupan roskikseen.

Valitettavasti tuttava kertoi, että kaupan roskissysteemi on muuttunut viime aikoina. Kauppa on asentanut takapihalle suuret sammioroskikset, jotka jatkuvat maan alle. Dyykkaus on siis mahdollista vain silloin, kun roskikset sattuvat olemaan lähes täynnä – muulloin roskiin ei ylety. Tuttava kertoi todistaneensa joskus sellaistakin hämmentävää dyykkausmetodia, että toinen kaveruksista hyppää puolitäyteen maanalaiseen roskasammioon, kerää säkin täyteen herkkuja ja ojentaa sitten kätensä, jotta maan päälle odottelemaan jäänyt kaveri voi kiskoa hänet ylös. Kuulostaa… hyvin extremeltä.

Tämän pohjustuksen jälkeen olen jälleen askelen lähempänä sitä hetkeä, kun uskaltaudun itse roskisreissulle lähikaupan takapihalle. En ehkä tosin juuri tämän lähikaupan, sillä en mielelläni löytäisi itseäni jumista maanalaisesta jätesammiosta…