”Teini-ikäisen päähän ei meinaa mahtua muuta kuin poikia, musiikkia ja vaatteita”, tuskailee Päivi, 47-vuotias äiti Helsingistä. Lapsena jälkikasvua oli kyllä viety mökille ja luontoon. Hyttyset ja viluiset telttayöt eivät ehkä auttaneet asiaa, Päivi arvelee.

Koulua ja päiväkotia teinitytön äiti kiittelee: on kierrätetty, siivottu ympäristöä ja tutustuttu metsän antimiin. Juuri tällaiseen kasvatukseen monet uskovat: lapset on vietävä luontoon tekemään ja kokemaan itse.

Kokemuksia ilman teoriaa

Luonnonsuojeluliitto ja Luonto-Liitto ovat perusopetuksen uudistusta käsittelevälle työryhmälle jättämässään kannanotossa esittäneet, että suurempi osa opetuksesta tulisi siirtää ulos luontoon. Taina, 56, Kaarinasta kannattaa ajatusta. Onhan oravien tarkkailu luonnossa peruskouluikäisestä huomattavasti kiinnostavampaa, kuin otusten tiirailu oppikirjan sivuilta. Luonnon kokeminen sellaisenaan ilman ennalta tuputettuja teoreettisia selvityksiä on Tainan mielestä tärkeää. Lasten pitäisi antaa kysyä ensin itse, hän tuumaa.

Kouluissa voisi tehdä enemmän oppiainerajat ylittäviä opintokokonaisuuksia,
kuten liikunta- ja biologian tuntien yhdistämistä, ehdottaa Annika, 36, Vantaalta. Lähimetsässä voitaisiin opetella suunnistusta, rasteilla taas olisi biologiaan liittyviä
tehtäviä.

Pelkkä koulujen panostus ei kuitenkaan riitä. Vanhempien on otettava aktiivinen rooli ja toteutettava arjen ympäristötekoja. ”Päiväkotien ja koulujen ympäristökasvatus menee hukkaan, jos esimerkiksi jätteiden kierrätystä tehdään vain koulussa eikä kotona”, Annika huomauttaa.

Lapsuuden muistot kantavat

Luontokerhon ohjaajana toimivan porilaisen Päivin, 39, mielestä luontoon tutustuminen on hyvä aloittaa mahdollisimman nuoresta. ”4‒5-vuotiailla on vielä aito kiinnostus kaikkea elävää kohtaan ja siinä vaiheessa koetut luontokokemukset jäävät usein pysyvästi mieleen.”

Parhaimmillaan lapsuuden kokemuksista kasvaa pohja, joka kannustaa vaalimaan luontoa loppuelämän. Näin kävi espoolaiselle Helenalle, 53, joka muistelee parhaita paloja lapsuudestaan: ”Majat veljien kanssa ruusupuskien alla, kokemukset leireillä Kattilajärvellä ja kesälomat kummitädin luona Saimaan rannalla.”

Teini-ikäisten lasten vanhemmat voinevat lohduttautua sillä, että lapsuuden muistot kantavat. Sateisistakin telttakesistä on saattanut syttyä kipinä luontoon, vaikka ihastukset ja musiikki vievät toisinaan huomion.

Osallistuminen ja vastuu opettavat arvostusta

Vantaan Korson betoninen keskusta ei tuo heti ensimmäiseksi mieleen passelia paikkaa ympäristökasvatukselle. Siihen se sopii kuitenkin erinomaisesti. Korson keskustaa suunnitellaan viihtyisämmäksi, ja mielipiteitä alueen kehittämiseksi on kysytty myös lapsilta ja nuorilta.

Esimerkiksi Lumon lukion valokuvauskurssilaiset kuvasivat vuonna 2009 keskustan kohteita, joissa oli heidän mielestään parannettavaa. Kuvankäsittelyohjelman avulla nuoret kohensivat näkymää mieleisekseen ja muodostivat ennen ja jälkeen -kuvapareja. Kuvat toimitettiin kaupunkisuunnittelukeskukseen asiasta vastaavien virkamiesten nähtäville.

Juuri tällaista osallistavaa ja koulumaailman ulkopuolelle avautuvaa ympäristökasvatusta suosittelee Sanna Koskinen tammikuussa hyväksytyssä väitöskirjassaan Lapset ja nuoret ympäristökansalaisina. Osallistuminen ja vastuun ottaminen opettavat parhaiten arvostamaan haavoittuvaa ympäristöä.

Osallistuva ympäristökasvatus on tietoisuutta lisäävä vastavoima alati kaupallistuvassa elinympäristössä. Worldwatch-instituutin julkaisemassa Maailman tila 2010 -kirjassa varoitetaan, että kaupallisuus uhkaa korvata luovat leikit leluilla, jotka passivoivat lasta. Leikkiminen edistää demokraattisille yhteisöille välttämättömiä ominaisuuksia, kuten uteliaisuutta, järkeilyä, empatiaa, solidaarisuutta, yhteistyötä ja omanarvontunnetta ‒ tunnetta siitä, että yksilöllä on merkitystä.

Hyviä käytännön vinkkejä päiväkoti-ikäisten ympäristökasvatukseen saa Kiuru ja koppakuoriainen -oppaasta. Opas on ladattavissa netistä: www.4v.fi/julkaisut

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Luonnonsuojelijassa 4/2010.

Nokkosen lehtiä voi käyttää ruokana pinaatin tapaan. Ekologista, terveellistä ja ilmaista ruokaa on tarjolla kaupunkiympäristössäkin vaikka kuinka paljon. Aina ei siis tarvitse lähteä erikseen autolla sienimetsään tai mustikoita poimimaan, kun kotikulmilta voi kerätä ruokaa kävelyretken lomassa. Puhumattakaan omasta kerrostalopihan viljelylaarista ja viljepalypalstoista, joissa voi kasvatella yhtä ja toista.

Ruuan kasvattaminen, hankkiminen ja valmistaminen silloin tällöin on kivaa. Samalla saa tuntumaa, mistä ja miten ruoka todella tulee. Väitän kuitenkin, että joidenkin osalta kyse on pelkästä ekosnobbailusta, joka vie paljon aikaa, kuluttaa helposti luonnonvaroja ja on kallista.

1. Ruuan kasvatukseen ja valmistukseen kuluu paljon aikaa ja vaivaa. Ellei kyseessä ole nautinnollinen tai terapeuttinen harrastus, voi olla mielekkäämpää käyttää ruuan valmistukseen kuluva aika johonkin järkevämpään ja mielekkäämpään tekemiseen, esimerkiksi kutsumustyöhön.

2. Ruuan valmistuksessa kuluu helposti paljon luonnonvaroja. Ruuan valmistaminen kotioloissa – varsinkin uunin ja lieden käyttö – ei ole kovin ympäristöystävällistä. Usein ulkonasyönti on ekotehokkaampaa ja hävikkiä tulee vähemmän. Kuljetusten ympäristövaikutukset ovat vain muutaman prosentin luokkaan elintarvikkeiden elinkaaren aikaisista ympäristövaikutuksista.

3. Ruuan kasvatus ja valmistus on kalliimpaa. Ruuan valmistukseen käytettävät raaka-aineet tulevat toki halvemmaksi kuin esimerkiksi ulkona syönti. Jos mukaan lasketaan kuitenkin valmistukseen käytetty aika, voi ruuan valmistus tulla todella kalliiksi.

Toisaalta ruuan kasvatus ja valmistus ovat taitoja, jotka kannattaa jollakin tasolla ehkä osata, ja onhan se mahtava fiilis kun omasta viljelylaarista tulee satoa. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin edessä ovat taas ajat kun ravintolasta ei saakaan sushi-annoksia tai kaupasta pastaa ja soijarouhetta.

Mitä mieltä sinä olet? Kuuluuko ruuan kasvatus ja valmistus kansalaisten perustaitoihin 2010-luvulla vai onko kyse pelkästä ekosnobbailusta?

Tämän ajattelutavan lähtökohtana on siis idea siitä, että talouskasvun tavoittelu vie yhteiskunnassamme kohtuuttomasti tilaa tärkeämmiltä asioilta kuten ympäristöongelmien ratkaisulta ja sosiaaliselta hyvinvoinnilta. Talouskasvu näyttäytyy yhtäältä pakkona ja yhteiskuntarauhan säilyttämisen edellytyksenä, toisaalta kulttuurissamme tuntuu vallitsevan suoranainen kasvufetissi. Ajattelen, että jos tälle pakolle saataisiin vaihtoehtoja, ongelmallisiin kehityskulkuihin olisi helpompi puuttua.

Samalla esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunta ja biodiversiteetin säilyttäminen saattavat hyvinkin kääntää talouden laskuun. Mikäli näin tapahtuu, haluan, että yhteiskuntamme osaa luovia tilanteessa pehmeästi ilman työttömyyden, köyhyyden ja valtion velan räjähdysmäistä kasvua. Ylipäänsä: mikäli tällaista B-suunnitelmaa ei ole, rakenteellisten ongelmien ratkaisemiseksi tarvittavat askeleet saattavat näyttäytyä liian suurina, eikä niitä uskalleta ottaa.

Miten muutamat degrowth keskustelun kansainväliset nimet hahmottavat keskustelun ydinkysymyksen? Tykkään Jeroen van den Berghin provokaatiosta, jonka mukaan pääasia olisi, että valtiot vain relaisivat kasvun suhteen. BKT:n heilahduksille suuntaan tai toiseen ei kannattaisi pahemmin korvaansa lotkauttaa, ainakaan politiikan puolella. Taloudessa BKT voisi toimia yhtenä mittarina muiden (tärkeämpien) rinnalla. Myös ranskalaisen  décroissance-liikkeen johtava aivo, Serge Latouche, on määritellyt degrowthin ennen kaikkea vapauttavaksi termiksi.

Mistä sitten pitäisi vapautua? Joachim Spangenberg erottelee kasvuilmiön kolme erilaista puolta: ensinnäkin kehitystä suuntaavan kasvupuheen, toiseksi kasvua ajavan politiikan ja vasta kolmanneksi itse talouskasvun seurauksineen. On tärkeää ymmärtää, mikä ilmiön puoli mihinkin ongelmaan vaikuttaa, jolloin myös toimenpiteet voidaan kohdistaa oikein. Esimerkiksi kasvua ajavan politiikan seuraukset saattavat olla päinvastaisia itse kasvun seurannaisvaikutusten kanssa

Lopulta ekologisen taloustieteen keskeinen hahmo Joan Martínez-Alier kumppaneineen ovat kiteyttäneet viisaasti sen, minkälaiset käsitteet ovat hyödyllisiä. Degrowthin ja kestävän kehityksen kaltaisten käsitteiden laatua pitäisi arvioida sen perusteella, missä määrin ne pystyvät saamaan aikaan muutosta itse määrittelemäänsä suuntaan – oli kyse sitten poliittisen tilan raivaamisesta tai kasvuvapaan yhteiskunnan luomisesta. Olisi kohtuutonta odottaa, että vasta siivilleen pyrähtäneellä liikkeellä olisi valmis vaihtoehtosuunnitelma takataskussaan. Vähintäänkin vapauttavia ajatuksia on kuitenkin luvassa 24. syyskuuta, kun Peter Victor, Tim Jackson ja Serge Latouche nousevat Vanhan ylioppilastalon lavalle. Tervetuloa silloin!

Kerätty puuvilla karstataan ja kehrätään langaksi. Tässä vaiheessa käytetään kemikaaleja esimerkiksi estämään hapsuuntuminen kehräyksen aikana.

Lanka kudotaan tai neulotaan kankaaksi ja kankaasta ommellaan vaate. Kemikaaleja käytetään värjäyksen lisäksi vaatteen viimeistelyvaiheessa esimerkiksi estämään homehtuminen kuljetuksen aikana.

Suurin osa kankaista kudotaan ja ommellaan nykyisin Kiinassa niin puuvillasta kuin keinokuiduistakin. Keinokuidut ovat öljypohjaisina kiertäneet maailmalla melkoisen matkan öljyntuottajamaista Aasian kautta Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. Maailman suurin öljyntuottaja ja -viejä on Saudi-Arabia, seuraavana molemmissa kategorioissa oli Venäjä (vuonna 2006). Keinokuidut ovat ympäristöystävällisempiä kuin luonnonkuidut.

T-paita on siis kiertänyt pitkän matkan ennen päätymistään Suomeen. Puuvilla on joko viljelty ja kudottu kankaaksi Kiinassa tai se on tullut Yhdysvalloista tai Länsi-Afrikasta (jotka muodostavat 56 prosenttia puuvillan viennistä) Aasiaan kudottavaksi. Aasian sisällä se on saattanut kiertää useammassa paikassa. Esimerkiksi logot painetaan ja merkit ommellaan usein Hong Kongissa, jossa ei muuta teollisuutta juuri ole. Sieltä vaate matkaa sitten Eurooppaan ja Suomeen.

Suomessa ei juuri enää ole omaa tekstiiliteollisuutta. 30 prosenttia maahamme tuoduista vaatteista tulee Kiinasta, noin puolet EU-maiden kautta lähinnä Aasiasta ja loput (muutama prosentti) suoraan muualta Aasiasta ja Virosta (lähde: Eurostat).

Vaatteen valmistuksen suurimmat ympäristövaikutukset tulevat kuljetusten ilmastovaikutusten lisäksi puuvillan viljelystä sekä värjäyksestä ja muiden kemikaalien käytöstä varsinkin, jos jätevedet lasketaan suoraan luontoon, kuten usein on kehitysmaissa tapana. Jokien väri vaihtelee Bangladeshin tekstiiliteollisuusalueilla sen mukaan, minkä väriset vaatteet ovat värjäysvuorossa minäkin päivänä. Vesi voi olla mustaa tai punaista.

Paikallisviranomaisten mukaan Intian Karurin kaupungin 606 tekstiilitehdasta tuottavat noin 225 miljoonaa litraa jätevettä päivittäin. Siitä noin 60 prosenttia on puhdistamatonta.

Vettä ei ole yksinkertaisesti varaa puhdistaa. Esimerkiksi Koillis-Kiinan teollisuusprovinssi Guangdongin pääkaupungissa Guangzhoussa teollisuuden likavesien puhdistaminen maksaisi 10 prosenttia koko kaupungin budjetista, ja vaikka rahaa olisi, vedenpuhdistuslaitos ei selviäisi edes kotitalouksien likavesistä. Yritykset ovat olleet haluttomia osallistumaan veden puhdistukseen.

Lähteet: Swedwatch: Svenska textilier: ren vinst, smutsig produktion, UNCTAD:in puuvillatietokanta ja Finatex: Tekstiilit ja ympäristö -kalvosarja.

Teksti on julkaistu aiemmin Outi Moilalan blogissa ja Reilun kaupan puolesta ry:n blogissa.

Mitä siis helsinkiläinen tekee, kun sitä alkaa ahdistaa kaupunki? En tiedä, meneekö se metsään haistelemaan puita ja kuuntelemaan hiljaisuutta, mutta se minulle tuli mieleen sopivana vaihtoehtona. ”No, eihän täällä nyt mihinkään luonnonrauhaan helposti pääse” oli ensimmäinen ajatukseni. Muutin mieleni, kun löytyi Metsähallituksen verkkopalvelu Luontoon.fi. Sieltä löytyy vaikka mitä tietoa, siitä miten helsinkiläinenkin pääsee metsään. Ja metsään meno, kuten nykyisin kaikki muukin, on tehty varsin helpoksi. Ei tarvitse olla kovin kummoinen eräihminen, että pärjää yli viikonlopun bussimatkan päässä olevalla luonnonsuojelualueella. Kartan lukeminen on suhteellisen helppoa, yksinkertainen ruoka ja pannukahvi maistuvat lyhyenkin patikkamatkan jälkeen tolkuttoman hyvältä ja suosituimpiin kohteisiin löytyy myös ihan sellaisia ”turistioppaita”.

Testasin ensimmäisenä lähiluontokohteenani Nuuksion ympäristöä. Viikonlopun aikana naurettavan lyhyen matkan päässä Helsingistä sijaitsevalta Nuuksion kansallispuistosta löytyy niin täydellistä rauhaa, etten olisi ehkä kokeilematta uskonut. Minusta ihan relevantti vaihtoehto viettää viikonloppu myös vaikka lastenkin kanssa sen sijaan, että hujauttaisi esimerkiksi lautalla Tukholmaan tai Tallinnaan. Eri asia on tietenkin, miten suuri kiinnostus on kasvattaa lapsia ymmärtämään luontoa, jos siitä on itsekin jo kasvanut ulos. Samoin soisi useampien järjestävän viikonlopun ylittävää tekemistä ystäviensä kanssa muutoin kuin sillä edellytyksellä, että jollakulla on pakko olla auto tai että netistä sai halvat lennot.

Lopuksi muutama huomautus. Huomattavan harvaan asutun maamme luonnosta on suojeltu vain noin yhdeksän prosenttia (Ympäristöministeriö 2010), josta merkittävä osa tietenkin aivan muualla kuin eteläisimmässä Suomessa. Kun sitä luontoa kerran on suojeltu, sitä pitäisi myös osata mennä katsomaan – se on siellä myös ihmisen iloksi. Valitettavasti ainakin heti luonnonsuojelualueiden välittömässä ympäristössä yhteisillä ulkoilualueilla, jotka siis myös ovat kauniin luonnon keskellä, luontoon meneminen näyttää kuitenkin tarkoittavan myös käsittämättömien roskamäärien roudaamista edestakaisin. Vieraat kuskaavat mitä omituisinta rojua luontoon ja jättävät sen sinne. Ihan ok on tietenkin laittaa se tarjottuihin roska-astioihin, mutta sekin aiheuttaa liikennettä ja tuhlaa niitä varoja, joita voitaisiin käyttää itse luonnonsuojelutyöhön.

Jos ja toivottavasti kun sinne metsään sitten menee, saa kokea rauhaa, kauneutta ja rentoutusta parhaimmillaan. Kuitenkin pitää muistaa, että sinne ei mennä repimään, tallomaan, meluamaan ja roskaamaan. Jos metsään jaksaa kantaa täyden mäyräkoiran, ei luulisi olevan kummoinen homma kantaa se sieltä tyhjänä pois. Luonto ei ole kaukana helsinkiläisestäkään, se pitää vaan löytää siitä takapihalta ja oppia kunnioittamaan sitä.

Lähteet

Metsähallitus (2010). Luontoon.fi -verkkopalvelu.

Ympäristöministeriö (2010). Suojeluohjelmat ja -alueet.

Kun mieli pääsi lepäämään, alkoi kaikki ympärillä näyttää ja tuntua ihmeellisen upealta. Järven aaltoja saattoi tuijottaa tunninkin valtavan haltioitumisen vallassa. En ole koskaan ollut erityinen kasvifani, mutten malttanut lakata ihastelemasta ihmeellisiä mehikasveja, joita puski esiin kallionraoista. En ole koskaan nähnyt niin ihmeellistä ja kaunista kasvia! Taannuin pikkulapsen kaltaiseksi ja kävin joka vaiheessa kurkkaamassa, mitä ylitsemme purjehtinut ukonilma ja illan myrskytuulet olivat tehneet kasveille – eivät tietenkään mitään, sillä kyllähän rantakasvit vaihtelevat sääolot tietävät. Toisin kuin me ihmiset, jotka kaupunkiasunnoissamme ja katetuissa ostoskeskuksissamme hädin tuskin huomaamme, jos ulkona ropisee tai tuivertaa.

Aurinkoisina päivinä seikkailimme ulkona ja istuimme rannassa, sateella pelailimme ja lueskelimme sisällä. Seuraavan päivän säätä ei voinut tietää kunnolla etukäteen, sillä isännän mökille kesäksi kääntämä sanomalehti tuli aina päivän myöhässä ja ennustukset olivat sen mukaisia. Arvaamattomuus oli hauskaa, enkä lopulta edes halunnut tietää, mitä seuraavan päivän säästä arveltiin. Kontrollista luopuminen oli vapauttavaa: tulkoon, mitä tuli, sen mukaan mennään!

Nyt kotiuduttuani lueskelin Tommy Hellstenin viisauksia kirjasta “Saat sen mistä luovut”. Minua kosketti erityisesti toteamus siitä, miten nykypäivänä kaikki arjen askareet on tehty niin helpoiksi, että siinä sivussa elämästä on kadonnut jotakin. Elämme niin turvassa valmiiksi tehdyssä maailmassamme, ettei elämään luonnollisesti kuuluva dramatiikka enää pääse muurien läpi rikastuttamaan arkeamme. Myrskyt ja myräkät eivät kovin usein hetkauta sähkölämmitteisiä asuntojamme eikä enää tarvitse jännittää, viekö halla perunasadon.

Tällainen pohdinta on ehkä entisajan elämän romantisointia, mutta jotakin merkittävää se sisältää. Hellsten arvelee, että juuri tämän ”luonnollisen dramatiikan” puutteen takia tämän päivän ihminen tarvitsee valtavat viihdekoneistot tuottamaan päiviinsä sisältöä. Ilman televisiota, lehtiä ja internetiä – tai vastaavasti shoppailua, vaatteiden mallailua, sisustamista ja muita ”keinotekoisia” aktiviteetteja – meidät  valtaa kumma ikävystymisen tunne. Tarvitsemme lisää ja enemmän, jotta tuntisimme itsemme iloisiksi ja aktiivisiksi.

Ehkä juuri tämän takia pieni maalaisloma tekee ihmeen hyvää. En haluaisi muuttaa pysyvästi sähköttömiin oloihin, mutta niiden kokeilu auttaa muistamaan, mitä elämä on alkuperäisimmillään.

Monet vanhemman polven ihmiset vaalivat säästeliästä elämäntapaa hartaudella, ja on helppoa ymmärtää miksi. Jos joutuisit kantamaan kaiken käyttämäsi veden hartiavoimin reippaan kävelymatkan päästä lähteeltä, ei sinun tekisi mieli tuhlata roiskutteluun. Jos taas kaikki hankinnat edellyttäisivät kymmenien kilometrien taivalta ilman moottorivoimaa, miettisit tarkkaan, mitä ilmankin pärjäät. Vettä, materiaaleja tai energiaa ei yksinkertaisesti ole kannattanut tuhlata, sillä niiden hupenemisen lisäksi resurssien kerääminen on vaatinut huomattavia ponnisteluja.

Sanotaan, että tilaisuus tekee varkaan. Meistä se on tehnyt tuhlareita. On vaikea suitsia omaa veden tai energian kulutustaan, kun kaikki mitä kuluttaminen vaatii, on hana vääntö tai katkaisijan napsautus. Kaupoissa käydään huvittelemassa, ja ostoksia saa suoraan kotiovelle vastineeksi näppäimistön naputtelusta. Kulutuksesta on riisuttu pois kaikki sen vaatima välitön vaivannäkö, ja jäljelle on jäänyt helppous ja hauskuus.

Kulutuksen suitsiminen nykypäivänä voi siis vaatia yhtä suurta kurinalaisuutta kuin linjojensa säilyttäminen herkkuja pursuavassa maailmassa. Itsekurin avuksi voi kuitenkin kehittää niksejä, jotka helpottavat kulutuskiusauksen vastustamista. Kulutusta voi hankaloittaa palauttamalla alkajaisiksi mieleen seuraavat seikat:

1. Oikeasti kuluttaminen vaatii vaivannäköä. Ei ole kyse siitä, etteikö kuluttaminen nykyään vaatisi ponnisteluja: joku jossain päin maailmaa vain näkee vaivan puolestamme. Riippuu kulutustavoistani, kuinka paljon ja miten kuormitan ihmisiä lähellä ja kaukana. Mikä onkaan ponnistelun arvoista?
2. Kulutus kuluttaa. Kliseekin sanoo, että elämme rajallisessa maailmassa. Vaikka energia ja materia kiertävät, ihmisen luomat kierrot eivät ole täydellisiä. Kulutus aiheuttaa nimensä mukaisesti monien resurssien väliaikaista, paikallista tai peruuttamatonta hupenemista. Kun kulutan, todella kulutan maailmaa. Mikä olisikaan sopiva synonyymi kuluttamiselle? Näivettäminen?
3. Omani on kuin onkin pois muilta. Kulutuksen vaatimat resurssit ovat väistämättä poissa muusta käytöstä. Olisiko ostamani ruusun kasteluvesi ollut parempi käyttää maniokin kasteluun? Kuinka suuren palasen metsää vaadin kaadettavaksi paperinkulutuksellani? Luopumalla jostain ylimääräisestä jätän luonnon ja muiden ihmisten käyttöön enemmän.
4. Kulutus jättää jälkiä – paljon ja monenlaisia. Resurssien hupenemisen ohella kulutuksen edellyttämä tuotanto aiheuttaa lukuisia sivuvaikutuksia ympäristömyrkyistä elinympäristöjen pirstoutumiseen. Yksityiskohtaista tietoa vaikutuksista on runsaasti saatavilla kirjallisuudesta ja Internetistä. Niihin perehtyminen hillitsee tehokkaasti kulutushaluja. Seuraavan kerran ostaessasi tai kuluttaessasi jotakin koeta kuvitella tuotannon mahdollisia sivuvaikutuksia. Miltä ne näyttäisivät ja tuntuisivat lähiympäristössäsi?

Jo tämän tapaisten ajatusten voimalla voi omaa kulutustaan hillitä, mutta mikään ei estä kehittelemästä myös konkreettisia esteitä kuluttamiselle. Ehkäpä henkilökohtainen hinnannosto toimisi: laittaisinko jokaisesta suklaapatukasta vastaavan määrän rahaa hyvään tarkoitukseen?

Juhannuksena minulla oli muiden aktiviteettien lomassa mahdollisuus lukea myös hiukan onnellisuuskirjallisuutta. Esimerkiksi Kalifornian yliopiston professori Sonja Lyubomirskyn mukaan ihmisten onnellisuus länsimaissa perustuu seuraaviin tekijöihin:

- 50 prosenttia riippuu geeniperimästä
- 40 prosenttia riippuu omasta asenteesta ja käyttäytymisestä
- 10 prosenttia riippuu henkilökohtaisista seikoista (terveys, vauraus, ammatti jne.)

Jos kaikki on entuudestaan hyvin, ei raha tee enää onnelliseksi. Itse asiassa materialismiin liittyy enemmän masennusta, huolta, fyysisiä ongelmia sekä alkoholin ja tupakan liikakäyttöä. Rahan perään hamuavat ihmiset ovat yleensä myös vähemmän empaattisia.

Henry Thoreaun kirjoittaa Walden – Elämää metsässä -kirjassa jo vuonna 1852 aiheesta osuvasti:

”Mielessäni on luokka, joka näyttää varakkaalta mutta joka on itse asiassa kauhistuttavavimmin köyhtynyt. Se on haalinut itselleen roinaa mutta ei osaa käyttää sitä tai hankkiutua siitä eroon. Tuota luokkaa pitävät vankina kultaiset ja hopeiset kahleet.”

Miten sitten itse voi parhaiten vaikuttaa omaan onnellisuuteensa? Ei ainakaan ansaitsemalla lisää rahaa ja kuluttamalla enemmän.

Ohessa kymmenen vinkkiä onnellisuuteen:

1. Aseta itsellesi henkilökohtaisia ja mahdollisimman konkreettisia tavoitteita.
2. Hanki paljon ystäviä ja vietä aikaa heidän kanssa.
3. Osoita kiitollisuutta päivittäin ja tee hyviä tekoja, anna anteeksi sinua kohtaan rikkoneille.
4. Harrasta liikuntaa ja vietä aikaa ulkona luonnossa.
5. Tee asioita uudella tavalla – kulje päivittäinen matkasi välillä eri reittiä.
6. Meditoi, hiljenny tai mietiskele. Ole tietoisesti läsnä.
7. Tee tärkeät päätökset silloin kun olet hyvällä tuulella.
8. Vaihda sanan ”mutta” tilalle sana ”ja” sekä lopeta vatvominen.
9. Hankkiudu hyvään ihmissuhteeseen ja avioliittoon.
10. Hanki tavaroiden sijaan kokemuksia.

Voit siis vaikuttaa itse paljon siihen, onko lasi puoliksi tyhjä vai täysi. Onnelliset ihmiset suoriutuvat paremmin opinnoista ja töistä kuin pessimistit. He kehittyvät paremmiksi käsittelemään negatiivisia ajatuksia ja epäonnistumisia. Myönteisesti ajattelevien ihmisten seurassa myös muut viihtyvät paremmin.

Positiivinen ajattelu edistää terveellisiä elämäntapoja ja nopeuttaa mahdollista toipumisprosessia. Optimistiset ihmiset kärsivät vähemmän sairauksista, elävät 7-10 vuotta pidempään sekä ovat ratkaisukeskeisiä, joustavia ja sitkeitä.

Professori Lyubomirsky tiivistää erittäin onnellisten ihmisten piirteet seuraavasti: He käyttävät paljon aikaa perheen ja ystävien kanssa, he osaavat ilmaista kiitollisuutta kaikesta, mitä heillä on. Onnelliset ihmiset ovat usein auttamassa työtovereita ja ohikulkijoita sekä ovat optimisteja tulevaisuuden suhteen. He osaavat iloita elämän nautinnoista ja elää nykyhetkessä. Liikunta on heille viikottainen tai päivittäinen tapa. Lisäksi he ovat syvästi sitoutuneita elinikäisiin päämääriin ja heillä on selviytymiskykyä elämässä eteen tulevien haasteiden edessä. Tyytyväiset ihmiset osaavat iloita toisten menestyksestä ja jakaa huolet toisten epäonnistumisista. He ovat sosiaalisia ja viettävät vain vähän aikaa yksin.

Tältä pohjalta lienee selvä, että yhteiskunnan kaikkein tärkein mitta tulisi olla ihmisten hyvinvointi ja tyytyväisyys taloudellisen toimelijaisuuden (bkt), vaurauden ja kulutuksen sijaan.

Kirpputorilla tavaroiden hinnat ovat kauppahintoihin verrattuna niin hämmentävän edullisia, että ensikertalaiseen saattaa iskeä halvan tavaran hysteria. Jos alkuoletuksena on, että kirpputoritavara on nuhruista ja vanhaa, saattaa tottumaton kirpparikävijä pitää jokaista uudenveroiselta näyttävää tuotetta upeana löytönä, jonka ohi ei voi kävellä. ”Katso nyt tätäkin, ihan uudenveroinen! Tämä sopisi tosi hyvin meidän keittiöön!” Ostoksia tulee tehtyä kuin huomaamattaan: 50 sentillä saa suloisen rantakassin, euron maksaneesta pöytäliinasta voi tehdä vaikka hameen…

Kirpparikävijän sääntö numero yksi on pitää jäitä hatussa. Ei kannata ajatella, että oma tehtävä on pelastaa toisilta turhaksi jääneitä tavaroita roskistuomiolta, vaan ostospäätöksiä tulee punnita terveellä järjellä. Eihän ole tarkoituksenmukaista, että toiselle tarpeettomaksi jäänyt tavara on pian sinun kotonasi turhana ja tilaa viemässä. Sitä paitsi monet kirpparimyyjät lahjoittavat myymättä jääneensä tavarat hyväntekeväisyyteen eivätkä suinkaan sullo niitä roskikseen, ja joku saattaa käydä useampanakin kesäpäivänä myymässä omia tavaroitaan.

Toisinaan kirpputorilta löytyy pöytiä, jotka ovat täynnä lähes uudenveroista tavaraa tai käyttämättömältä näyttäviä vaatteita. Kirpparikävijän mieleen saattaa juolahtaa kysymys, mistä moinen hyväkuntoisen tavaran määrä on peräisin. Onko tavaroita myyvä henkilö kenties ostomaanikko, joka hankkii itselleen hyvää omaatuntoa myymällä heräteostoksiaan pois yhden käyttökerran jälkeen? Yrittääkö luottokorttiveloissa painiskeleva muotihullu tienata tässä itselleen shoppailurahaa?

Jotkut kritisoivat kirpputoreja sillä perusteella, että ne tarjoavat liian helpon tavan päästä eroon turhista ostoksista. Jokuhan saattaa kauppakeskuksen sovituskopissa ajatella, että otanpa tätä hametta kaksi eri väriä ja myyn sitten kirpparilla pois sen, jolle tulee vähemmän käyttöä. Shoppailukierteessä pyöriville materialisteille olisi ehkä terveellisempää kohdata oman kaappitilan rajallisuus ja samalla törmätä siihen tosiasiaan, että omat ostostavat ovat epäterveitä.

Toisaalta kirpputorit puhuvat selvästi laadukkaiden ja pitkäikäisten tuotteiden puolesta. Halpatyöllä valmistetut kertakäyttövaatteet eivät kestä kierrossa, eikä sellaisten hankkiminen ja eteenpäin myyminen ole taloudellisestikaan kannattavaa. Vuosikymmenten takaiset leningit taas säilyvät hyvännäköisinä käyttäjältä toiselle. Tällaisen vaatteen kohtaaminen herättää miettimään, miksi teknologian kehittyessä vaatteiden ja muun tavaran laatu on huonontunut.

Kun omista tavaroista opettelee luopumaan ja asennoituu siihen, että toisen käyttämästä tavarasta voi hyvinkin tulla itselle rakas ja tärkeä, oppii kuin varkain solidaarisuutta ja jakamisen iloa. Tätä riemua näkee kirpputoreilla paljon. Kirpparireissulla voi siis saada hyvän mielen, vaikkei ostaisikaan mitään!

Kirpparivinkkejä ja kirpputoreja listattuna ympäri Suomen: Kirpparikesä.com

Tänä kesänä minulle tarjoutui pari oivallista käytännön esimerkkiä, joita voin tutkailla ihan ajankäytön, hintojen ja muiden ominaisuuksien suhteen. Oletuksena tässä tietenkin on, että lentäminen ja yksityisautoilu ovat matkustamiseni ilkeimmät hiilidioksidipäästöpahikset. Kesäkuun alussa kävin Comrie-nimisessä kylässä Skotlannissa. Kylä sijaitsee parisen tuntia Edinburghista länteen, eikä järkeviä julkisia liikennevälineitä kuulemma juurikaan ole tarjolla. Juhannuksena köröttelin parisen tuntia autolla Uudestakaupungista Kiikoisiin  ja matkaa kertyi noin 130 kilometriä suuntaansa. Tarkalleen ottaen tein menomatkani juhannuspäivänä, joka hankaloittanee vaihtoehtojen löytämistä. Jos en siis olisi halunnut lentää Skotlantiin ja ajaa autolla Kiikoisiin, miten matka olisikaan taittunut?

Päätän aloittaa helpommasta: Uusikaupunki-Kiikoinen. Koska Uudestakaupungista ei ole kulkenut junaa vajaaseen pariinkymmeneen vuoteen, surffailen Matkahuollon sivuille bussiyhteyksien toivossa. Kappas, matkahaku ilmoittaa, että Uudestakaupungista pääsee kätevästi bussilla Kiikoisten Tervahautaan kerran päivässä – maanantaista perjantaihin. Lähtö on 5.30 aamulla ja matka-aika reilut kolme tuntia parilla vaihdolla höystettynä. Mutta viikonloppuisin toivotonta joka tapauksessa. Juhannuspäivänä Porista kuitenkin pääsee pariinkin kertaan Kiikoisiin. Mitäpä, jos siis reissaisin Poriin ja odottelisin siellä kärsivällisesti? Matkahuollon palvelu ei tässä auta, ei pääse bussilla Uudestakaupungista Poriin laisinkaan juhannuspäivänä. Helsingistä sen sijaan olisin päässyt hurauttamaan parillakin eri vaihtoehdolla, joista toinen vielä kätevästi ajaa Kiikoisten ABC:lle, jonka sijainnin kartalla sentään suurinpiirtein tiedän. Aiemmin mainittu Tervahauta taas on minulle täysin outo paikka, mutta reittipalvelu ilmoittaa, että siitä minulla olisi viitisen kilometriä talsimista itse juhlapaikalle. Ei paha, ellei ota huomioon paria ukkosmyrskyä, jotka tuona päivänä läntistä Suomea riepottelivat. Voitaneen todeta, etten kertakaikkiaan pääse juhannuspäivänä ilman yksityisautolla ajamista kulkemaan sitä matkaa, jonka haluaisin.

Entäs sitten Helsinki-Comrie? Koska meitä oli matkassa suurempi joukko, täytimme yhden kokonaisen tilausbussin Edinburghista Comrieen, joten sitä väliä ei tarvitse tässä huolehtia. Mistä pitäisi aloittaa? Iso-Britannia sattuu olemaan saari, joten tietyt matkustustavat jäävät väkisinkin pois laskuista. Googlaan siis ”laivalla Isoon-Britanniaan”. Hakusanat olisi voinut valita fiksumminkin, mutta tuloksena saan kuitenkin Wikitravelin sivun, joka kertoo, että Isoon-Britanniaan pääsee kyllä laivalla esimerkiksi Ruotsista. Pariisista ja Brysselistä pääseen myös kanaalin alittavalla junalla Lontooseen, josta taas pääsisi junalla Edinburghiin. Mikäköhän näistä nyt olisi kätevin lentolakkoilijalle? Jospa siis menisin vaikkapa Brysselistä Lontooseen? Edestakaisen lipun hinnaksi näyttää tulevan vajaasta 50 eurosta vajaaseen 200 euroon riippuen valitsemastani ajasta ja lipputyypistä, ja tämä siis yhden lipputyypin sisällä, luulisin, että kyseessä on jonkinlainen ”kolmas luokka” kakkosluokan jälkeen, mutten ole lainkaan varma. Matka-aika parisen tuntia, jonka lisäksi viitisen tuntia junalla Lontoosta Edinburghiin, meno-paluulippujen hinnat sadan punnan kieppeillä. Mutta miten ihmeessä pääsisin ensin Brysseliin? Laiva-juna-bussivenkoiluilla Ruotsin kautta Tanskaan ja siitä turvallisesti mantereella junalla tai bussilla? Mitäpä jos tähän käyttäisi vaikka InterRail-lippua? Vaikuttaa hankalalta selvittää, siirryn siis pelkkään laivavaihtoehtoon.

Laivamatkustus muutoin kuin risteilymielessä ei ole ollut kovin in enää muutamaan vuosikymmeneen, joten tulee hieman hölmö olo googlatessa ”boat sweden-great britain” kun en muutakaan keksi. Yllätyksekseni tuloksena tulee muun muassa ohjesivusto siitä, kuinka Ison-Britannian ja Ruotsin väliä voi matkata ilman lentokonetta. En siis ole ensimmäinen joka tätä miettii! Klikkaan kuitenkin sivustolle, jonka nimi lupailee suoraa lauttayhteyttä. Hmm, ei kohteita haluamassani maassa, palaan edelliselle sivulle. Laivayhteyttä etsiessäni huomaan, että mainitsemaani kanaalin alittavaan junaan voi ostaa kätevästi lipun myös Tukholmasta saakka hinnalla, joka sivuston mukaan vaihtelee kuten lentolippujen hinnat. Puhutaan kuitenkin ainakin parista-kolmestasadasta eurosta.  Matka-aikana parisen päivää. Tämän lisäksi tietenkin Helsingistä Tukholmaan. Samainen sivusto kertoo ihailtavan yksinkertaisesti, että lauttamatka Tukholmasta Lontooseen kestää kolme päivää, josta osa itseasiassa on junamatkustusta. Nopeasti vilkaistuna hinta lähentelee vähintään 300 euroa.

Vaihtoehtoja on varmasti paljon muitakin, mutta kyllästyn surffailemaan kolmatta tuntia matkasivustoilla, koska en oikeasti ole nyt menossa minnekään. Hinnatkin näyttävät aika suolaisilta tolkuttoman halpojen lentotarjousten maailmassa. Lopputuloksena voin kuitenkin todeta, että olen mitä ilmeisimmin tämän helpon lentomatkustusmahdollisuuden uhri ja jos lentää ei halua,  laiskan ja pihin kannattaa matkustaa vain paikkoihin, joihin on helppo löytää muunlaisia yhteyksiä. Joku kokeneempi auto- ja lentokieltäytyjä suoriutuisi hommasta varmasti myös paremmin. Äimistelen yli päivän mittaisia matka-aikoja, vaikka mikäpä kiire sitä tosissaan on – voisihan vaikka töitä tehdä matkankin aikana. Kyse ei lienekään siitä, että muut matkustustavat olisivat todella hankalia, vaan lentämiseen on vain täällä totuttu. Miksi ihmeessä istuskellä päivätolkulla junassa tai laivassa, kun muutaman tunnin lennollakin selviää? Onko tämä nyt sitä hetikaikkimullenyt-ajattelua parhaimmillaan? En ole edes mikään maailmanrauhan tai muun vastaavan kannalta tärkeä henkilö, mutta silti ajattelen automaattisesti, että matkustuksen pitää olla mahdollisimman nopeaa, jottei arvokasta aikaani mene hukkaan. Jos ”en osta mitään”-vuosikin onnistui, onnistuisi kai se ”en lennä tai yksityisautoile mihinkään”-vuosikin? Polkupyöräähän voi Suomessa joissakin kaukojunissa kuljettaa yhdeksän tai kymmenen euron hintaan, tai taittopyörää ilman lisämaksua. Pitkän matkan busseihin pyörän saa mukaan ilmoittamalla siitä etukäteen ja mahdollinen maksu riippuu bussiyrityksestä. Jospa hommaa kokeilisi vaikka ensi kesänä ja jutun toimiessa laajentaisi sitä sitten vuoteen? Tuttaville ainakin saisi aikaan hilpeän mielen, kun kurvaisi polkupyörällä valmistujaisiin ja maalaishäihin säästä piittaamatta. Hankalaksi yksityisauto- ja lentokieltäytymisen tekisi matkustamista vaativa työ: Kuvittelepa pomon ilmettä, kun ilmoitat, että lähdet banaanilaivalla Etelä-Amerikkaan seminaariin, ja viet ratikalla tai fillarin tarikalla tärkeän yritysvieraan lounaalle!