En ollut aiemmin joutunut vastaavaan tilanteeseen, joten aloin heti aprikoida ääneen miehelleni, että meidän ehkä kannattaisi mennä jonnekin evakkoon jo maanantain vastaiseksi yöksi. Näin välttäisimme koko sotkun. Mieheni oli kuitenkin reipas ja totesi, että voimme aivan hyvin herätä ennen seitsemää tekemään aamutoimet ja sitten vaikka vielä jatkaa uniamme. Suihkussa voisimme käydä sunnuntai-iltana. Itse en lämmennyt aikaiselle herätykselle, vaan aloin miettiä muita keinoja selvitä vedettömästä päivästä.

En toki ole veden suhteen aivan uusavuton. Tulen oikein hyvin toimeen miehen sukulaisten sähköttömällä kesämökillä, jossa juomavesi haetaan kaivosta ja peseytyminen hoidetaan järvessä tai kaksi kertaa viikossa lämmitettävässä saunassa. Samaisella mökillä olen oppinut, että lämpötilan laskiessa voi patterin vääntämisen sijaan pukea lisää vaatekerroksia – tätä käytäntöähän suositellaan lievemmässä muodossa myös kaupunkiasujille energian säästämiseksi.

Jostain syystä arjen keskelle sattunut vedetön ja lämmötön päivä tuntui kuitenkin ajatuksena paljon vaivalloisemmalta, vaikka tutut sähkölaitteet leivänpaahtimesta lähtien olivatkin edelleen käden ulottuvilla. Lomalla sitä voikin vähän seikkailla ja koetella rajojaan, arkena pieni häiriö voi saada pasmat aivan sekaisin. Paljonko vettä tarvitaan yhden ihmisen aamutoimiin hampaiden ja kasvojen pesuineen? Entä kuinka usein kättenpesulle on tarvetta päivän aikana? Millainen vesimäärä siihen kuuluu? Lopulta otimme lähes kaikki asunnostamme löytyneet saavit ja pullot vedensäilöntäkäyttöön.

Tuntuu hurjalta huomata, miten hutera käsitys minulla on päivittäisestä vedenkäytöstäni. En osaisi arvioida sitä edelleenkään. Vedetöntä päivää varten varaamamme säiliöt osoittautuivat aivan ylimitoitetuiksi, mikä johtui tietenkin siitä, että käytimme vettä liioitellunkin säästeliäästi ja vahtasimme jokaista pisaraa. Yllättävän vähällä pärjää, jos on pakko. Villapaidoille ja vilteille taas tuli käyttöä aivan arvattavasti!

Näin jälkeenpäin voisin runoilla siitä, miten  kunnioittavasti olemme kokemuksemme jälkeen suhtautuneet toimivaan vesijohtoverkostoon ja kuinka siitä lähtien olemme kiinnittäneet erityistä huomiota vedensäästöön. Näin ei kuitenkaan ole – arki palasi takaisin entisiin uomiinsa sillä hetkellä kun hanat alkoivat taas toimia.

En usko myöskään, että monilta paikkakunnilta sähköt katkaisseet joulunajan myrskyt saisivat kansassa aikaan energiansäästötrendiä, vaikka moni olisikin katkon aikana todennut, että kynttilän valossakin on mahdollista elää. Saavutetuista eduista ei usein haluta luopua, ja juokseva vesi sekä toimiva lämmitys kuuluvat näihin mitä suuremmissa määrin. Ja vaikka luopumiseen olisi halua, voi se joskus osoittautua ongelmalliseksi, kuten Annika Kettusen taannoinen kokeilu osoitti.

Jotain vaikutusta vedettömällä päivällä sentään oli minun ja mieheni pullamössökaupunkilaistalouteen: itsetuntomme arjen ongelmanratkaisussa nousi yhden pykälän ylöspäin. Tuskin maltan odottaa ensi kesän villapaidanlämpöisiä mökkivierailuja!

Olen ollut puoli vuotta äitiyslomalla tutkimustöiden jälkeen, ja välillä tuntuu, että aivot sulavat vauvan kanssa höpötellessä ja kotitöitä puuhatessa. Toisaalta huomaan ottaneeni vaivihkaa haltuun suuriakin asiakokonaisuuksia liittyen esimerkiksi vauvan asialliseen pukemiseen, syöttämiseen ja nukuttamiseen. Koska en ehtinyt perehtyä asioihin hyvissä ajoin etukäteen, olen joutunut oppimaan monia asioita kantapään kautta. Kestovaippailu on tästä hyvä esimerkki.

Nyt lähes viiden kuukauden intensiivisen kenttätyön jälkeen koen kuitenkin olevani riittävän oppinut esittääkseni yleisen teorian kestovaippojen sukupolvista. (Lukijaa pyydetään huomioimaan, että teoria perustuu ainoastaan osallistuvan havannoinnin keinoin suoritettuun empiiriseen tapaustutkimukseen ja subjektiiviseen arvioon – ei siis yleistietoa kummempaan historialliseen perehtyneisyyteen.)

Alussa olivat harsot. Kun lapsemme putkahti maailmaan, oma mielikuvani kestovaipoista oli yhtä puuvillaharsoa. Harsot ovat halpoja ja kuivuvat nopeasti, mutta kun ne kastuvat, ne tulevat heti todella epämiellyttävän tuntuisiksi. Lisäksi ne muuttuvat pesukertojen myötä koviksi, karheiksi ja rumiksi. Myös vanhemman näkökulmasta harsojen käyttömukavuus ei ole parhaasta päästä, sillä niiden taittelu on oma operaationsa. Ja hieman epäonnistuneiden taitosten asettelu vauvan päälle ei ole helppoa – ainakaan nakkisormisena ja keskellä yötä.

Harsojen päälle tarvitaan myös kosteutta pitävä kuori, joka tarkoittaa kaikkein perinteisimmässä versiossa villahousuja. Parhaimmillaan villahousut ovat vauvan päällä pehmeät ja hengittävät, mutta esimerkiksi Ruskovillan laadukkaat villahousut tulisi pestä käsin. Kun meidän vauva tuotti sinappisatsia parhaimmillaan kymmenenkin kertaa päivässä, villahousut olivat enemmän narulla kuin vauvan jaloissa.

Kenttätutkimusteni perusteella olenkin tullut siihen tulokseen, että harsot ja villahousut ovat viime vuosisadan kestovaippateknologiaa. Niistä hieman kehittyneempiä versiota kutsun toisen sukupolven kestovaipoiksi. Näissä toisen sukupolven kestovaipoissa on muotoon ommellut ja toisinaan esimerkiksi tarra- tai nepparikiinnityksellä varustellut imut, jotka ovat tyypillisesti puuvillaa tai bambua. Imujen päälle pitää laittaa vielä kosteuskuori, joka tavallisesti kiinnitetään tarroilla.

Toisen sukupolven kestovaippojen käyttö on astetta helpompaa kuin ensimmäisen sukupolven harsojen. Niiden ongelmana on kuitenkin edelleen materiaali. Ellei imujen päällä ole kunnollista kuivaliinaa, vaippa tuntuu kastumisen jälkeen yhtä märältä kuin harso. Kuivaliinoja myydään myös esimerkiksi riisipaperisina. Ne kestävät joitakin pesuja jopa pesukoneessa. Me käytimme niitä useaamman rullan, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna riisipaperiliinojen merkitys vauvan kuivana pitämiselle taisi olla enemmän henkistä laatua. Polyesteriliinoja voi taas suositella.

Kestovaippojen kolmatta sukupolvea edustavat kuitenkin tasku- ja all-in-one-vaipat, joista parhaissa on runsaasti säätövaraa ja pintakuiva osa ihoa vasten ommeltuna. Tällä hetkellä omat kestovaippasuosikkini ovat juuri tällaisia taskuvaippoja, joihin sujautetaan sisään mikrokuituimu. Nämä vaipat kuivuvat melko nopeasti, niiden käyttö sujuu kätevästi, ja vauvan iho pysyy niissä kuivana.

Vaikka markkinoilla yhä liikkuu jos minkälaista vaippatarvetta, en enää itse viitsisi käyttää muita kuin parhaan teknologian kestovaippoja. Hyvät vaipat ovat kirppareillakin helposti vähän kalliimpia, mutta aikaa ja hermoja säästyy huonoompiin verrattuna. Ja kertavaippoihin verrattunahan kaikki kestovaipat tulevat halvaksi.

Lisäksi kestovaippailu on selvä ympäristöteko: Jos lapsi käyttää koko 30 kuukauden vaippakauden ajan kertakäyttövaippoja, tuloksena on jopa puolitoista tonnia jätettä. Pelkästään pääkaupunkiseudulla vaippajätettä syntyy 5200 tonnia vuodessa. Kestovaippailua harrastvat voivatkin mielestäni palkita itsensä mukavilla ja aidosti toimivilla vaipoilla.

Silti joskus tuntuu turhauttavalta, kun loputtomasti saa lukea esimerkiksi mediasta yritysten törttöilystä ympäristöasioissa, kuluttajien loputtomasta tavarahimosta jo valmiiksi ylitäydessä maailmassa ja niin edelleen ja niin edelleen. Tuntuu, että johan tässä on yritetty kaikkea, mitä jos annettaisiin vaan olla, kun ei tästä mitään kuitenkaan tule. Samalla tässäkin blogissa on tuskailtu sen kanssa, löytyvätkö muutoksen avaimet yksilöistä, politiikasta, aktivismista tai jostakin ihan muualta.

Aloitin opetusta ja oppimista seuraavana osallistujana maisteriohjelman ensimmäisen vuoden oppilaiden kanssa kurssin, jossa käsitellään maailman muuttumista (muuttamista), innovaatioita, politiikkaa, yksilön ja yhteisön toimintaa. Ensimmäinen kuuden tunnin sessio muistutti minua siitä, miten ennakkoluuloton ajattelu ja erilaisen osaamisen tuominen yhteen voi oikeasti luoda jotakin uutta ja parempaa. Ja mikä tärkeintä, antaa intoa ympäristötyöhön silloinkin, kun tuntuu, että kaikki on jo kokeiltu. Vertailukohtana käytän OECD:n ekoinnovaatiokonferenssia, johon taas osallistuin tällä viikolla.

Ekoinnovaatiokonferenssissa kahden päivän ajan viidenkymmenen ikävuoden paikkeilla huitelevat setäihmiset esittelivät vähän tutkimusta, politiikkaa ja joskus käytäntöäkin sivuavia näkemyksiä siitä, kuinka ekoinnovaatiot ovat tie rikkaampaan ja puhtaampaan, ”vihreän kasvun maailmaan”. Minusta tuntui kuin olisin pudonnut ajassa kymmenen vuotta taaksepäin. Nämä jutut oli jo kuultu ja pääasiassa puhujatkin sen tiesivät. Joukkoon onneksi mahtui muutama optimisti tai rajoja rikkova ajattelija (yleensä nuorempi), jotka valitettavasti kuitenkin joutuivat jatkuvasti vastailemaan kriitikoiden taloudellisiin ulottuvuuksiin viittaaviin kiperiin kysymyksiin. Kyse oli liikeidean lyhyen aikavälin menestyksestä – tuleeko voittoa ja miten nopeasti?

Oppilaita kurssilla sen sijaan eivät tällaiset kyyniset setäsyndroomat vaivanneet. Kun heitä pyydettiin vartissa kehittämään idea positiiviseen muutokseen tähtäävästä toimintamallista, niitä esiteltiin ennakkoluulottomasti ja välillä naurunkin kannustamana. Jokaisesta kurssitehtävästä ei varmasti tule elinkelpoista liikeideaa eivätkä ne välttämättä elä muutenkaan esittelyään pidemmälle. Veikkaan silti, että maailman (talouden) tilasta huolehtiville ekobuumissa eläville päätöksentekijöille tekisi välillä yhtä hyvää kuin minulle, pyöriä vähän muissakin piireissä ja avata mielensä.

Vaikka kenenkään ajatukset eivät ole lähtökohtaisesti parempia kuin toisten, sitä tulee huomaamattaan jäykistyttyä omiin ajatus- ja toimintamalleihinsa. Esimerkkinä vaikkapa ikuinen debatti siitä, muuttuko maailma kuluttajien vai politiikan toiminnalla. Mitä jos unohdettaisiin välillä nämä ja ajateltaisiin vain, mitä pitää tapahtua, jotta meillä olisi vaikka vettä juotavaksi ja metsää vielä viidenkymmenen vuoden päästäkin? Sitten voitaisiin vakavasti ja tuorein ajatuksin miettiä kuka tekee ja mitä.

Minuakin on tainnut vaivata viimeaikoina setäsyndrooma (vai olisiko sitten tätisyndrooma). Kun tarpeeksi pohtii ja pyörittelee ympäristöongelmia päässään tai usein varsin samoissa piireissä ja lähinnä omasta näkökulmastaan, saattaa vähän kyynistyä ja unohtaa miksi koko hommaan olikaan ryhtynyt. Kuten joku viisas on kuitenkin sanonut, että jos ei uskoisi jotain toivoa olevan, ei kai tässä mitään kannattaisi yrittääkään. Koitetaan pitää mielessä ja yrittää vaan kovemmin, välillä se on myös huippuhauskaa.

Sain inspiraation kierrätysmateriaaleista tehtyihin kirjekuoriin askarteluyhteisö Swap-botin kautta. Osallistuin swappiin, jossa tehtiin edellisten vuosien seinäkalentereista kirjekuoria. Oli yllätys, että kirjekuoria leikkelee ja liimailee kasaan nopeasti, ja tuloksistakin tuli aika hauskannäköisiä. Kirjekuoriin, kuten muihinkin kierrätyspaperiaskarteluihin on helppo löytää materiaalia – vanhat kalenterit, lehdet ja julisteet sopivat kaikki loistavasti hyödynnettäviksi. Mitä ihanampia kuvia, sen parempi. Jos käyttää vanhojen aikakausilehtien sivuja, kannattaa tehdä kuoret kaksinkertaisesta paperista. Yksinkertaisesta aikakausilehden sivusta tulee nimittäin vähän liian hentoja kuoria tositoimiin.

Näissä kuorissa materiaaleina vanhat Kirkon Ulkomaanavun kalenterit ja Marimekosta saatu lehti.

Tein kuoria varten ensin vähän paksummasta paperista ”kaavan”. Sen kanssa oli helppo mallailla, mistä kohtaa kalenterikuvaa kirjekuori kannattaa leikata. Kaavan sivuissa on pienet reunat, jotka taitetaan kirjekuoren sisään ja liimataan niin, että kuoresta muodostuu tasku. On olemassa myös muita kirjekuoritaitteluita, mutta koin tämän simppeliksi ja toimivaksi. Leikkelin ja liimasin muuten valmiisiin kuoriin vielä hyvin erottuvat osoiteneliöt. Osoiteneliöiden reunoihin sivelin varmuuden vuoksi askartelulakkaa, jotteivät ne rapise pois matkalla vastaanottajan luokse. Niinkin minulle on nimittäin joskus käynyt.

Myös vanhat eläinkalenterit ja lehtien ruokakuvat pääsivät käyttöön.

Ympäristönsuojelun kokonaismittakaavassa omatekoiset kierrätyskuoret ovat tietenkin pieneksi jäävä rikka rokassa. Pelkästään kierrätyskuorien avulla ei viherretä omaa taloutta tai yritystä. Ne kuitenkin ilmentävät hyvin arvostettavia periaatteita, kuten jätteen määrän vähentäminen, materiaalien uusiokäyttö ja metsien hakkuun minimointi. Ensiksi kannattaa silti satsata ekotekoihin, joilla on suurempi vaikutus luontoon. On kuitenkin hauskaa ja vakuuttavaa saada postia esimerkiksi tavaranvaihtopalvelu Netcyclerilta, jonka käyttämien kirjekuorien sisäpinnasta paljastuu, että kuoret ovat toimineet edellisessä elämässään karttoina.

Tosissaan olevan ekointoilijan ei ole välttämättä tartuttava liimapuikkoon vihertääkseen postilaatikkoaan. Kaupat tarjoavat ruskeita kierrätyspaperisia kirjekuoria vähemmällä vaivalla. Omatekoiset kuoret voivat sen sijaan olla tuunausmieliselle ekoilijalle hauska sunnuntaiaskartelu vaikka lasten kanssa tehtäväksi. Luulen, että tämän maailman suuret ekokirjekuorivallankumoukset tapahtuvat ruskeita kierrätyskuoria käyttäen. Ne eivät kuitenkaan tee askarteluintoista ekonäpertelijää yhtä onnelliseksi kuin somat kuvalliset kirjekuoret, joihin oma paperinkeräysastia tarjoaa raaka-aineet. Ja olisihan se hienoa näin kaupunkilaisenakin olla omavarainen jonkin asian suhteen – edes kirjekuorien.

Tammikuu. Taas puhutaan tipattomasta tammikuusta ja uudenvuodenlupauksista. Kuntosalit pullistelevat uusista innokkaista jäsenistä, lenkkipolut ovat täynnä ihmisiä, jotka ovat kaivaneet pölyttyneet lenkkarit kaappien perukoilta. Myös mediassa seurataan julkkisten kuntoremontteja ja neuvotaan, miten löytää piileskelevä sixpack.

Itsensä parantamisessa ei tietysti ole mitään vikaa. Kannustan myös Lihaton tammikuu -kampanjaa. Tempaukset voivat innostaa niin, että sen jälkeen ei palata entiseen menoon, vaan opit jäävät elämään. Valitettavasti usein on vaan niin, ettei innostus kanna edes tammikuun loppuun asti.

Mikä neuvoksi? Kuntosalit pyrkivät sitouttamaan uudet asiakkaansa kuntoiluun pitkillä kausisopimuksilla. Yllättävää kyllä ennustaisin, että markkinavoimista löytyisi ratkaisu myös ekologisen elämäntyylin juurruttamiseksi ihmisten arkeen.

Ennustan, että tulevaisuudessa syntyy uusi kukkiva ammattiala, ekotukihenkilö. Ekotukihenkilöt toimivat jo monissa yrityksissä ja kunnissa. Epäilen, että tästä tulee sellainen tulevaisuuden ala kuin mitä personal trainerit ovat tällä hetkellä.

Tällaisen ”eco coachin” plussat ovat helposti nähtävissä. Nykyään vaihtoehtoja on paljon ja monesta tuntuu että erilaisten vaihtoehtojen ympäristövaikutuksista on niin ristiriitaista tietoa, että niiden punnitsemiseen tarvittaisiin paljon aikaa – paljon enemmän kuin ihmisten hektisissä elämissä olisi siihen alkuun pääsemiseksi pyhittää. Vaikka siis olisi haluakin kestävään elämäntapaan, voi se aluksi tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta monille. Tarvittaisiin siis yksi, luotettava informaation lähde, joka kertoo, mikä kannattaa, mitkä ovat valintojen vaikutukset ja kannustaa jatkamaan.

Ekologisesti kestävän elämän ei tietysti tarvitse olla aikaa vievää tai monimutkaista. Tärkeintä olisi alkuun pääseminen. Toivotan siis ekotukihenkilöt tervetulleiksi. Ja mikä tärkeintä, ehkä tällainen palvelu sitouttaisi ihmiset pidempiaikaiseen muutokseen. Näin toivon.

Vuoden vaihtuessa on mukavinta kun kaikki pysähtyy. Arki muuttuu hitaaksi ajaksi. Muulloin arki on rutiineja, aamutoimia, kotihommia, lounastaukoa, sähköpostien setvimistä ja lystikkäitä iltajuoksuja. Aika on 24h/vrk, jonka aikana tulisi tehdä töitä, pitää huoli itsestä ja läheisistä ja jonka aikana kuluu luonnonvaroja erilaisiin toimintoihin. Jokainen voi arvata mitä tarkoitetaan sillä, että aika on rahaa.

Pysähtyneen pyhän aikaan kärräsimme lapset huvituspaikkaan toiselle puolelle kaupunkia. Yhteen  suuntaan talsimisineen ja bussissa istumisineen aikaa matkustamiseen kului yksi tunti. Samalla katselimme kaupunkia ja jännäsimme oikeaa bussipysäkkiä. Paluumatkalla istuminen tuli tarpeeseen ja pimeät maisemat rauhoittivat. Auto onkin hassu kapine, lyhyet reissut taipuvat tehokkaiksi, mutta niiden aikana ei ehdi rentoutua.

Mutta ehkä ”aika” kiteytyy parhaimmillaan puuron keittoon. Jos haluat puuroa iltapalaksi, valmistelut alkavat jo puolta tuntia ennen. Samalla tekee vaikka sopan kesällä poimituista marjoista. Silti iltapalaksi tulee kuitenkin usein valittua leipää ja vaikka jugurttia, joiden esille laittaminen hienostelevankin kattauksen kera vie yhden minuutin.

Aika on myös maantiedettä. Valitsimme aikoinaan asuinpaikkamme sillä kriteerillä, että bussit kulkevat vierestä, kauppa ja koulut ovat lähellä. Pisteenä iin päällä oli lähipitseria. Kuitenkin paljon kivempaa on ottaa iso reppu selkään ja lähtä suorinta reittiä vähän kauempana sijaitsevaan kauppaan lasten kanssa. Suorin reitti tarkoittaa tietenkin lumihangessa tarpomista, siis linnuntietä kulkien tai sinnepäin. Vaikka reissuun meneekin kaksi tuntia on sen aikana saanut ihmetellä kaiken näköistä ja todeta monenlaista, liikunnasta puhumattakaan. Eniten tykkään kuitenkin siitä, että hyvällä kelillä juna-asemalla polkee 20 minuutissa mihin vuorokauden aikaan tahansa.

Jos yhteiskuntamme olisi hitaampi, kuluttaisimme vähemmän luonnonvaroja.  Tätä voi harjoitella jo nyt sillä, että käyttää aikaansa ajan kuluttamiseen. Kiireestäkin pitäisi päästä eroon sillä, että ei pidä kiirettä. Otetaan oma aikamme takaisin ja luovutaan kiireestä vuonna 2012!

Monia kuitenkin näyttää pelkkä ehdotuskin ärsyttävän. Myös joulukuun Image-lehdessä ilmestyi kirjailija Joonas Konstigin viiden sivun mittainen lihansyönnin puolustuspuhe nimellä Lihan ilot. Artikkeli on provosoivuudessaan ihan vetävää luettavaa. Konstigin mukaan kasvissyönti on vaarallista harhaoppia, jota ei kyseenalaisteta. Kirjoittaja on itsekin entinen kasvissyöjä ja ilmoittaa nyt vastustavansa vegetarismia ”eettisistä syistä”.

Hän lähtee liikkeelle esihistoriasta: joidenkin antropologien mukaan lihansyönti on ihmislajin menestyksen taustalla, sillä se sai aivot kasvamaan. Kehityshistorian näkökulmasta vegetarismi on taantumuksellista, Konstig kirjoittaa. Esihistoria ei kuitenkaan kerro, miten meidän pitäisi toimia tänään. Nyt voimme käyttää isoja ja kehittyneitä aivojamme esimerkiksi eettisemmän ja ekologisemman ruokavalion kehittämiseen.

Konstig liittyy hc-karppaajien joukkoon yrittäessään niitata käsityksen eläinrasvan epäterveellisyydestä. Perustelut eivät kuitenkaan kuulosta kovin tieteellisiltä. Kolesteroliteoriaahan ei suinkaan ole haudattu, vaikka karppaajat pitävätkin omasta käsityksestään kovaa meteliä. Konstig jättää myös kokonaan käsittelemättä sen seikan, että punaisen lihan syöminen lisää suolistosyöpiin sairastumisen riskiä. Suomen syöpäjärjestöt suosittelevat rajoittamaan punaisen lihan kulutuksen 300 grammaan viikossa. Keskivertosuomalainen syö punaista lihaa reilusti enemmän, noin 1,5 kiloa viikossa.

Yksi kirjoittajan erikoisimmista väitteistä on, että kasvissyöjät haluavat mahduttaa maailmaan enemmän ihmisiä. Eiköhän kyse ole ennemmin siitä, että maapallon kantokyky saataisiin paremmalle tolalle nykyisellä väestömäärällä.
Eläinten kärsimykset tehotuotannon rattaissa Konstig kyllä tunnustaa, mutta hänen mielestään eläinten asiaa ajetaan parhaiten tukemalla eettistä lihantuotantoa: luomua, riistaa ja poroa.

Silloin kyllä lihankulutusta pitäisi myös reilusti vähentää. Luomua ja riistaa tuskin riittää kaikille puoltatoista kiloa viikossa, ainakaan jos esimerkiksi sianlihan luomutuotannon edellytykset muuttuvat sellaisiksi, että eläimet pystyvät oikeasti elelemään lajinmukaista elämää.

Konstig ihmettelee oman tehotuotantokommenttinsakin kanssa ristiriitaisesti, miksi ruuasta on tullut politiikkaa ja miksi siihen nykypäivänä yhdistyy häpeä. Ehkä siksi, että ruokaan todella liittyy nykyisen äärimmilleen tehostetun tuotannon aikana muitakin kysymyksiä kuin täyttääkö se vatsan ja onko se hyvää. Se muodostaa muun muassa huomattavan osan yksityisen kulutuksen ympäristövaikutuksista.

Konstigin maailman lihantuotanto kuulostaa nykymeininkiin verrattuna utopialta – joka kuitenkin saavutettaisiin jotenkin kummallisesti itsestään, kunhan kasvissyöjät vain  luopuisivat surullisesta harhaopistaan. Konstigin ainoa pitävältä kuulostava argumentti on, että liha on tehokasta ravintoa. Niinhän se on, mutta sen tuotannon eettiset ja ekologiset ongelmat ovat niin suuria, että ne puoltavat vahvasti vähintäänkin lihansyönnin reipasta vähentämistä.

Konstig antaa myös ymmärtää, että kasvissyöjien ainoa vaihtoehto lihalle on soija, jota hän pitää syötäväksi kelpaamattomana kasvina. Kirjoittaja sivuuttaa käytännössä kokonaan lihantuotannon polttavimman ongelman – ilmastopäästöt. Pahinta on naudanliha. Yksi kilo naudanlihaa merkitsee 15 kiloa ilmastopäästöjä.

Siispä hyvää lihatonta tammikuuta. Itse en syö lihaa, mutta lupaan yrittää vähentää lempiherkkuni juuston kulutusta reilusti. Se kun on melkein naudanlihan veroinen ilmastosyöppö.

Mariasta säteilee avoin kiinnostus kaikkea kohtaan, ja hän pitääkin halua oppia tärkeimpänä ammatillisena työkalunaan. Hän lainaa Anthony Burrillin slogania, joka tiivistää asenteen hyvin: ”I like it. What is it?” Epäluulo tai ennakkoasenteet eivät saa olla muutoksen tiellä.

Demos on erikoinen työpaikka. Kaikki yhdeksän työntekijää tekevät kaikenlaisia tehtäviä, saavat samaa palkkaa ja käyttävät yhtäläisesti valtaa. Työsuhde-etuna on polkupyörä. Marian mukaan hierarkkisen rakenteen puute antaa paljon. Kun tehdään yhdessä, jokainen tuntee kuuluvansa tasavertaisena joukkoon.

Ennen Demosta Maria työskenteli Unicefin ja YK:n palveluksessa, mutta suurten organisaatioiden taso tuntui sittenkin liian kaukaiselta ihmisten maailmasta. ”Muutoksen aikaansaaminen vaatii aikamoista säätöä, ja usein muutokset ovat hitaita”, Maria summaa korkean tason politiikkaa.

YK:n kaltaisten suurten yhteistyöelinten perusongelma on, kuinka saada maailma muuttumaan päätöslauselmien suuntaan. Marian näkemyksen mukaan monet muutokset tapahtuvat nimenomaan alhaalta ylöspäin eikä päinvastoin. Kun ihminen asetetaan keskiöön ja nähdään hänessä piilevä voimavara, ollaan muutoksen kynnyksellä. Koko yhteiskunnan pitäisi kehittyä kohti ihmislähtöisempää ajattelua.

Usein ainoa toiminnan este on, etteivät ihmiset hahmota sitä osaa, joka heillä on ja voisi olla muutoksen aikaansaannissa. Esimerkiksi energiantuotannon muotoutuminen riippuu hyvin paljon energian käyttäjistä. Tätä ei vain osata hahmottaa arjen keskellä. Demoksen tärkein päätavoite onkin saada ihmiset ymmärtämään oma roolinsa ja sysätä heidät toimintaan. Organisaatiotkin kaipaavat kipeästi sysäämistä ja oivallusta siitä, miten ne voivat olla mukana ratkaisemassa yhteiskunnan kiperiä ongelmia.

Muutoksen ammattilaiselta vaaditaan innostuksen ohella kärsivällisyyttä. Yhteiskunnallisiin muutoksiin ei ole olemassa suoria panos–tuotos-malleja, Maria muistuttaa. ”Maailma voi muuttua, mutta se muuttuu hitaasti. Siitä ei saa lannistua!” Muutos ja parempaan pyrkiminen ovat lopulta enemmän kuin pelkkä väline tai prosessi: ”Kaikki tämä kietoutuu siihen, mitä on mielekäs elämä. Se syntyy siitä, kun ihminen kokee olevansa osa jotain suurempaa.”

Raportin kiinnostavinta antia ympäristönäkökulmasta olivat Jaana Eskolan teksti ”Ekologista elämäntapaa ostamassa” ja Tapio Laakson kirjoitus ”Greenpeace yritysvastuuta toimeenpanemassa”. Laakson mukaan ”Kestävästä kehityksestä on tullut kauniimpi ilmaisu sille, että talouskasvun pitää jatkua, vaikka ylikulutus uhkaa maapallon ekosysteemien kestävyyttä. Yritysvastuu puolestaan on ollut yritysten keskeinen lobbausväline sitovia kansainvälisiä pelisääntöjä vastaan. [...] Kuluttajan valta törmää kuitenkin nopeasti yhteiskunnan rakenteisiin. Miten jättää oma auto kotiin, jos joukkoliikennettä ei ole?”

Eskola viittaa omassa artikkelissaan taloustieteilijä ja sosiologi Thorstein Veblenin käsitteeseen kerskakulutus (tai ”huomiota herättävä kulutus” eli conspicious consumption). Tämä tarkoittaa sitä, että kulutuksen tarkoitus ei ole niinkään tarpeiden tyydytys vaan pikemminkin erottautuminen muista, halu korostaa omaa identiteettiä ja yhteiskunnallista asemaa.

Ainakin itse huomaan käyttäytyväni Veblenin teorian mukaan. Vaikka itselleni on tärkeintä onnellisen, kohtuullisen ja ekologisen maailman rakentaminen, koen samalla, että ympäristöystävällinen käyttäytyminen (kuluttaminen) kohentaa myös omaa statustani. Ekosähkö, polkupyörä ja vegaaniruoka on samalla myös identiteettipolitiikkaa.

Vastaavasti epäekologisten tuotteiden, kuten ylisuurten asuntojen, (juntti)autojen tai naudanlihapihvien syöminen, edustaa minulle vanhanaikaista ja itsekästä kuluttajaidentiteettiä. Varsinkin kun Suomi on yksi maailman ympäristötietoisimpia kansakuntia, en voi kuin hämmästellä, miten niin moni innostuu kauppakeskusten alennusmyynneistä tai kehtaa kävellä kadulla Hullujen päivien keltaisen muovikassin kanssa. Jos itse joutuisin vastaavaan tilanteeseen, piilottaisin keltaisen muovikassin nopeasti reppuni uumeniin. Ylipäätään en edes kehtaisi mennä Stockmannille Hullujen päivien aikaan. Sen sijaan Ruohonjuureen ja Ekoloon kävelen ylpeänä.

Eskola väittääkin, että ”niin kauan kuin ekologiset kulutusvalinnat ovat pienimuotoisia lisäostoksia tavallisen kulutuksen ohella, voidaan niiden tekemisen väittää olevan pitkälti ainoastaan keskiluokkaista kulutusterapiaa ja hyvän omatunnon ostamista.”

Tavoittelemme parempaa tulotasoa, jotta meillä olisi varaa kuluttaa ekologisemmin vaikka tärkeä keino vapautua kulutusyhteiskunnan aiheuttamista haitoista on yksinkertaisesti kuluttaa vähemmän. Puhe siitä, että köyhällä ei ole varaa ostaa vaikka luomua tai ekotuotteita on ristiriitaista. Köyhän kuluttamattomuus kun on kaikkein ekologisinta.

Huomaan, että sorrun siis itsekin keskiluokkaiseen kulutusterapiaan ekokauppojen ja -tuotteiden myötä. Toisaalta myös kulutuskarkuruus on itselleni tärkeä identiteettipolitiikan väline. Koen olevani niin rikas, että minulla on varaa olla ilman. Olen  ylpeä siitä, että pärjään elämässä ilman autoa tai isoa sähkölämmitteistä omakotitaloa.

Toisin sanoen suunnittelijan täytyy suunnitella vaate ns. tavalliselle vartalolle ja mahdollisesti hieman pyöreämmillekin.

Olen tässä suhteessa hieman pettynyt ns. eettisemmän muodin kauppoihin. Niiden nettisivuja selatessa vastaan tulee luonnonkauniita ja vähemmän meikattuja malleja kuin tavallisten kauppojen sivuilla, mutta vartalokuvana laihuus ja pituus ovat molemmissa samalla tavoin valttia.

Mainokset ja kuvat luovat ahtaita vartaloihanteita. Vielä pahempaa on kuitenkin se, jos kaupoista ei löydy omalle vartalolle sopivia vaatteita. Olen aikaisemminkin siteerannut Liisa Peura-Kapasen tutkimusta: Puolella suomalaisista on ajoittain vaikeuksia löytää sopivankokoisia vaatteita ja jalkineita. Viidenneksellä on vaikeuksia säännöllisesti. Tulokset koskivat samalla tavoin kaikkia ikäryhmiä.

On masentavaa joutua asioimaan erikokoisten erikoismyymälöissä. Luulisi markkinataloudessa tässä olevan sen verran markkinarakoa, että laajemmat kokotaulukot kannattaisivat tavallisissakin vaatekaupoissa. Samaa voi sanoa eettisemmän muodin markkinaraoista. Jos Dougin oppilaat ryhtyvät tekemään eettisempiä vaatteita myös vartalokuva huomioiden, sehän on enemmän kuin hienoa! Tällaista lisää. Mullistetaan samalla koko tapa tehdä kauppaa!

Kummallista kyllä, usein kuulee sanottavan, että ”pitäisi mahtua näihin housuihin”. Valmisvaatekauppa on mennyt niin pitkälle, että vartalon on monien puheessa sopeuduttava vaatteisiin eikä vaatteen vartaloon. Toisin oli luultavasti silloin ei-niin-kauan-sitten, kun vaatteet tehtiin itse tai teetettiin. Sata vuotta sitten ei ollut valmisvaatteita, vaan ostettiin kangas ja tarvikkeet.

Kuvien voimaa ihmisten ajatteluun voi sitten vain ihmetellä.

Kirjoittaja on tutkinut vaatetusalan eettisyyttä. Kirjoitus on julkaistu aiemmin Eetti ry:n blogissa.