Sain inspiraation kierrätysmateriaaleista tehtyihin kirjekuoriin askarteluyhteisö Swap-botin kautta. Osallistuin swappiin, jossa tehtiin edellisten vuosien seinäkalentereista kirjekuoria. Oli yllätys, että kirjekuoria leikkelee ja liimailee kasaan nopeasti, ja tuloksistakin tuli aika hauskannäköisiä. Kirjekuoriin, kuten muihinkin kierrätyspaperiaskarteluihin on helppo löytää materiaalia – vanhat kalenterit, lehdet ja julisteet sopivat kaikki loistavasti hyödynnettäviksi. Mitä ihanampia kuvia, sen parempi. Jos käyttää vanhojen aikakausilehtien sivuja, kannattaa tehdä kuoret kaksinkertaisesta paperista. Yksinkertaisesta aikakausilehden sivusta tulee nimittäin vähän liian hentoja kuoria tositoimiin.

Näissä kuorissa materiaaleina vanhat Kirkon Ulkomaanavun kalenterit ja Marimekosta saatu lehti.

Tein kuoria varten ensin vähän paksummasta paperista ”kaavan”. Sen kanssa oli helppo mallailla, mistä kohtaa kalenterikuvaa kirjekuori kannattaa leikata. Kaavan sivuissa on pienet reunat, jotka taitetaan kirjekuoren sisään ja liimataan niin, että kuoresta muodostuu tasku. On olemassa myös muita kirjekuoritaitteluita, mutta koin tämän simppeliksi ja toimivaksi. Leikkelin ja liimasin muuten valmiisiin kuoriin vielä hyvin erottuvat osoiteneliöt. Osoiteneliöiden reunoihin sivelin varmuuden vuoksi askartelulakkaa, jotteivät ne rapise pois matkalla vastaanottajan luokse. Niinkin minulle on nimittäin joskus käynyt.

Myös vanhat eläinkalenterit ja lehtien ruokakuvat pääsivät käyttöön.

Ympäristönsuojelun kokonaismittakaavassa omatekoiset kierrätyskuoret ovat tietenkin pieneksi jäävä rikka rokassa. Pelkästään kierrätyskuorien avulla ei viherretä omaa taloutta tai yritystä. Ne kuitenkin ilmentävät hyvin arvostettavia periaatteita, kuten jätteen määrän vähentäminen, materiaalien uusiokäyttö ja metsien hakkuun minimointi. Ensiksi kannattaa silti satsata ekotekoihin, joilla on suurempi vaikutus luontoon. On kuitenkin hauskaa ja vakuuttavaa saada postia esimerkiksi tavaranvaihtopalvelu Netcyclerilta, jonka käyttämien kirjekuorien sisäpinnasta paljastuu, että kuoret ovat toimineet edellisessä elämässään karttoina.

Tosissaan olevan ekointoilijan ei ole välttämättä tartuttava liimapuikkoon vihertääkseen postilaatikkoaan. Kaupat tarjoavat ruskeita kierrätyspaperisia kirjekuoria vähemmällä vaivalla. Omatekoiset kuoret voivat sen sijaan olla tuunausmieliselle ekoilijalle hauska sunnuntaiaskartelu vaikka lasten kanssa tehtäväksi. Luulen, että tämän maailman suuret ekokirjekuorivallankumoukset tapahtuvat ruskeita kierrätyskuoria käyttäen. Ne eivät kuitenkaan tee askarteluintoista ekonäpertelijää yhtä onnelliseksi kuin somat kuvalliset kirjekuoret, joihin oma paperinkeräysastia tarjoaa raaka-aineet. Ja olisihan se hienoa näin kaupunkilaisenakin olla omavarainen jonkin asian suhteen – edes kirjekuorien.

Tammikuu. Taas puhutaan tipattomasta tammikuusta ja uudenvuodenlupauksista. Kuntosalit pullistelevat uusista innokkaista jäsenistä, lenkkipolut ovat täynnä ihmisiä, jotka ovat kaivaneet pölyttyneet lenkkarit kaappien perukoilta. Myös mediassa seurataan julkkisten kuntoremontteja ja neuvotaan, miten löytää piileskelevä sixpack.

Itsensä parantamisessa ei tietysti ole mitään vikaa. Kannustan myös Lihaton tammikuu -kampanjaa. Tempaukset voivat innostaa niin, että sen jälkeen ei palata entiseen menoon, vaan opit jäävät elämään. Valitettavasti usein on vaan niin, ettei innostus kanna edes tammikuun loppuun asti.

Mikä neuvoksi? Kuntosalit pyrkivät sitouttamaan uudet asiakkaansa kuntoiluun pitkillä kausisopimuksilla. Yllättävää kyllä ennustaisin, että markkinavoimista löytyisi ratkaisu myös ekologisen elämäntyylin juurruttamiseksi ihmisten arkeen.

Ennustan, että tulevaisuudessa syntyy uusi kukkiva ammattiala, ekotukihenkilö. Ekotukihenkilöt toimivat jo monissa yrityksissä ja kunnissa. Epäilen, että tästä tulee sellainen tulevaisuuden ala kuin mitä personal trainerit ovat tällä hetkellä.

Tällaisen ”eco coachin” plussat ovat helposti nähtävissä. Nykyään vaihtoehtoja on paljon ja monesta tuntuu että erilaisten vaihtoehtojen ympäristövaikutuksista on niin ristiriitaista tietoa, että niiden punnitsemiseen tarvittaisiin paljon aikaa – paljon enemmän kuin ihmisten hektisissä elämissä olisi siihen alkuun pääsemiseksi pyhittää. Vaikka siis olisi haluakin kestävään elämäntapaan, voi se aluksi tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta monille. Tarvittaisiin siis yksi, luotettava informaation lähde, joka kertoo, mikä kannattaa, mitkä ovat valintojen vaikutukset ja kannustaa jatkamaan.

Ekologisesti kestävän elämän ei tietysti tarvitse olla aikaa vievää tai monimutkaista. Tärkeintä olisi alkuun pääseminen. Toivotan siis ekotukihenkilöt tervetulleiksi. Ja mikä tärkeintä, ehkä tällainen palvelu sitouttaisi ihmiset pidempiaikaiseen muutokseen. Näin toivon.

Raportin kiinnostavinta antia ympäristönäkökulmasta olivat Jaana Eskolan teksti ”Ekologista elämäntapaa ostamassa” ja Tapio Laakson kirjoitus ”Greenpeace yritysvastuuta toimeenpanemassa”. Laakson mukaan ”Kestävästä kehityksestä on tullut kauniimpi ilmaisu sille, että talouskasvun pitää jatkua, vaikka ylikulutus uhkaa maapallon ekosysteemien kestävyyttä. Yritysvastuu puolestaan on ollut yritysten keskeinen lobbausväline sitovia kansainvälisiä pelisääntöjä vastaan. [...] Kuluttajan valta törmää kuitenkin nopeasti yhteiskunnan rakenteisiin. Miten jättää oma auto kotiin, jos joukkoliikennettä ei ole?”

Eskola viittaa omassa artikkelissaan taloustieteilijä ja sosiologi Thorstein Veblenin käsitteeseen kerskakulutus (tai ”huomiota herättävä kulutus” eli conspicious consumption). Tämä tarkoittaa sitä, että kulutuksen tarkoitus ei ole niinkään tarpeiden tyydytys vaan pikemminkin erottautuminen muista, halu korostaa omaa identiteettiä ja yhteiskunnallista asemaa.

Ainakin itse huomaan käyttäytyväni Veblenin teorian mukaan. Vaikka itselleni on tärkeintä onnellisen, kohtuullisen ja ekologisen maailman rakentaminen, koen samalla, että ympäristöystävällinen käyttäytyminen (kuluttaminen) kohentaa myös omaa statustani. Ekosähkö, polkupyörä ja vegaaniruoka on samalla myös identiteettipolitiikkaa.

Vastaavasti epäekologisten tuotteiden, kuten ylisuurten asuntojen, (juntti)autojen tai naudanlihapihvien syöminen, edustaa minulle vanhanaikaista ja itsekästä kuluttajaidentiteettiä. Varsinkin kun Suomi on yksi maailman ympäristötietoisimpia kansakuntia, en voi kuin hämmästellä, miten niin moni innostuu kauppakeskusten alennusmyynneistä tai kehtaa kävellä kadulla Hullujen päivien keltaisen muovikassin kanssa. Jos itse joutuisin vastaavaan tilanteeseen, piilottaisin keltaisen muovikassin nopeasti reppuni uumeniin. Ylipäätään en edes kehtaisi mennä Stockmannille Hullujen päivien aikaan. Sen sijaan Ruohonjuureen ja Ekoloon kävelen ylpeänä.

Eskola väittääkin, että ”niin kauan kuin ekologiset kulutusvalinnat ovat pienimuotoisia lisäostoksia tavallisen kulutuksen ohella, voidaan niiden tekemisen väittää olevan pitkälti ainoastaan keskiluokkaista kulutusterapiaa ja hyvän omatunnon ostamista.”

Tavoittelemme parempaa tulotasoa, jotta meillä olisi varaa kuluttaa ekologisemmin vaikka tärkeä keino vapautua kulutusyhteiskunnan aiheuttamista haitoista on yksinkertaisesti kuluttaa vähemmän. Puhe siitä, että köyhällä ei ole varaa ostaa vaikka luomua tai ekotuotteita on ristiriitaista. Köyhän kuluttamattomuus kun on kaikkein ekologisinta.

Huomaan, että sorrun siis itsekin keskiluokkaiseen kulutusterapiaan ekokauppojen ja -tuotteiden myötä. Toisaalta myös kulutuskarkuruus on itselleni tärkeä identiteettipolitiikan väline. Koen olevani niin rikas, että minulla on varaa olla ilman. Olen  ylpeä siitä, että pärjään elämässä ilman autoa tai isoa sähkölämmitteistä omakotitaloa.

Omistan monia kauniita lapaspareja, joita neulomisintoinen ystäväni on minulle tehnyt. Olin jo viime syksynä miettinyt, että voisin ommella joihinkin niistä fleece-vuorin lämmittämään pakkasilla. Muistin projektini, kun reikäisten halpistumppujen sisältä löytyi juuri sopivan kokoinen fleece-vuori, joka oli helppo irrottaa ja kiinnittää käyttölapasteni sisäpuolelle lämmikkeeksi.

Tumppukasa ratkaisi myös äitini neulomien pörrölapasten ongelman. Lapaset oli kudottu niin löysästi, että silmukoiden raoista tuuli sisään. Kauhtuneiden tumppujen pinosta löytyi pari ohuita vanhoja lapasia, jotka sopivat mainiosti karvatumppuihin vuoriksi. Vaikka kuvassa ei siltä näytä, pörrölapasen varsi riitti hyvin peittämään vuorilapasen varren. Laiskan tuunajan ei tarvitse välttämättä edes ommella lapasia varsista yhteen, mutta se lisää käyttömukavuutta.

Myös kuvan mainospipo tulee pääsemään kauhtuneiden kasasta uuteen palvelutehtävään. Ohut mainospipo sopii hyvin vuoriksi esimerkiksi itse tehtyyn trikoopipoon. Trikoopipon kaavan saa tehtyä ottamalla malliksi itselle sopivan pipon ja piirtämällä sen mukaan paperille ”pipon puolikkaan”. Kankaita leikatessa pipon alareunaan kannattaa jättää muutama sentti kääntövaraksi. Sitten ”pipon puolikkaat” ommellaan yhteen, ja alareuna käännetään pipon sisäpuolelle ja ommellaan käsin mainospipon alareunaan. Pipoprojektiin on helppo löytää kierrätystrikoo esimerkiksi omien liian pienien paitojen joukosta.

Kauhtuneiden kasaan jäi vielä vähän poisheitettävää, mutta kierrätysompelijan sydän iloitsi, kun muutama vanha rytky löysi itselleen uuden tehtävän, vieläpä arkisten käyttövaatteitten muodossa! Tänä syksynä kelpaa odotella bussia pakkasellakin, kun sormia lämittävät kierrätysvuorilliset lapaset.

P.s. Kauhtuneiden kasaan jääneet parittomat käsineet olisivat voineet saada uuden elämän Nuorten Luonnon 1/2011 Tuunausnurkan ohjeen avulla, jossa eriparilapasia tuunattiin yhdenmukaisen näköisiksi. Anu Harkki taas askarteli jossakin Ratulan jaksossa parittomista villasukista käsinukke-eläimiä lapsille. Toki vanhoja neuleita voi myös purkaa ja käyttää uudelleen lankana, jos ne eivät ole huopuneet pahasti. Tuunaustapoja on paljon, mutta onneksi yhden tuunaajan ei sentään tarvitse revetä ihan kaikkiin projekteihin.

Mielestäni päämääristä on yleensä jonkinlainen yksimielisyys, mutta asiat kaatuvat väärin valittuihin keinoihin. Esimerkiksi saman asian kannattajista toiset tuntuvat haluavan radikaalia kumouksellista toimintaa ja toisille taas on tärkeää, että järjestö näyttää ulospäin salonkikelpoiselta. Nämä ääripäät usein vielä haukkuvat toisiaan ja lisäksi keskellä tulijoita.

Hyvää asiaa ajavalla järjestöllä olisi paljon potentiaalisia jäseniä, mutta koska keinojen osalta rajoitutaan sellaisiin, joita nämä potentiaaliset jäsenet eivät kannata, tai kampanjan ulkoasu ja julkisuuskuva on heidän mielestään vääränlainen, koko liikkeen kannatus jää pieneksi.

Yksi seuraus tästä on se, että asian omakseen kokevat, mutta valittuihin keinoihin tyytymättömät perustavat oman järjestönsä. Tällöin kummallakaan ei ole niin suurta painoarvoa kuin mihin ne yhdistetyin voimin pystyisivät.

Otetaan toinen esimerkki, vaikka mielenosoitus. Järjestäjät kutsuvat mielenosoitukseen eri ihmisiä. Ihmiset ovat muodostaneet yhteenliittymiä jonkun asian puolesta, joista jokainen tuo omat tunnuksensa ja ehkäpä jopa iskulauseensa mielenosoitukseen. Ongelmaksi muodostuu se, että kaikki ne, jotka kannattavat mielenosoituksen järjestäjien ilmoittamaa teemaa (tässä voi olla kyse jopa pienistä sanavalinnoista) eivät allekirjoita sitä, mitä jotkut muut julistavat. He eivät halua marssia sellaisten banderollien läheisyydessä, mitä eivät kannata.

Pitäisikö mielenosoitus järjestää aina niin, että muita tunnuksia ja iskulauseita ei sallita? Ja mitä, jos joku silti julistaa omiaan?

Kaipaisin tieteellistä keskustelua keinoista. Ehkä aihetta käydään läpi vaikkapa kauppatieteellisessä, mutta vain kaupan osalta. Miten muut? Ehkä oma sosiologin kolutukseni vain on liian teoreettinen.

Teksti on julkaistu aiemmin Eetti ry:n blogissa.

Itse olen ollut puuttumisen suhteen melko varovainen. Olen ajatellut, että lähi-ihmisten tehtävänä on ennen kaikkea välittää toisistaan. Suvaitsevainen asenne on tarpeen varsinkin perheissä, jotka usein koostuvat melko erilaisista mutta vahvoin sitein toisiinsa solmituista yksilöistä. Kun perhettä – tai naapureita tai työkavereita – ei voi helposti vaihtaa, ihmisten olisi hyvä tehdä yhteiselosta  mahdollisimman siedettävää. Tätä tavoitetta moralisointi ei erityisesti edistä.

Oma linjanvetoni onkin ollut se, että olen puhunut kestämättömistä kulutustavoista lähinnä yleisellä ja yhteiskunnallisella tasolla. Tällöin olen voinut esittää tiukkojakin vaatimuksia. Kulutusongelma on kuitenkin pohjimmiltaan poliittinen, ja siksi siihen pitää vaikuttaa yhteiskunnan rakenteisiin ja kannustimiin puuttumalla.

Samalla on selvää, että läheisen ihmisen tarkkanäköinen huomautus osuu ja uppoaa verrattoman paljon paremmin kuin ympäripyöreä filosofointi. Myös tutkimusten perusteella tiedetään, että esimerkiksi lapset vievät ympäristöviestiä kouluista koteihin. Samoin ihmisten arjen kanssa suoraan tekemisissä olevien portinvartijoiden kuten kauppiaiden ja huoltomiesten  on osoitettu olevan avaintekijöitä kulutustottumuksiin vaikuttamisessa.

Jos siis uskotaan, että esimerkiksi ilmastonmuutos on niin vakava tulevaisuuden uhka, kuin tiede meille kertoo, eikö jokaisen velvollisuus olisi katsoa, että ainakin oma lähipiiri käyttäytyy asiallisesti? Emmekö me ole sen verran velkaa ainakin pienille lähi-ihmisillemme, heidän lapsilleen ja lastenlapsilleen? Maistuuko puuttumatta jättämisessä enemmän pelkuruus kuin rakkaus?

Voidaan hyvin väittää, ettei pieni nalkutus sähkönkulutuksesta tai lentomatkailusta voi aiheuttaa kovin syviä traumoja kenellekään. Lisäksi eri perheissä ja piireissä siedetään eri tavoin muiden asioihin puuttumista: toisilla se on suorastaan osa kulttuuria, kun taas toiset lakaisevat isommatkin möröt siististi maton alle.

Onneksi eri ääripäiden välissä on myös kolmas tie, joka on tunnetusti tehokas mutta ei vaadi sen suurempaa suun pieksentää. Kyse on esimerkillä vaikuttamisesta. On yritettävä ensin itse ja oltava avoimesti oma itsensä yrityksineen ja erehdyksineen. Kuten lapsia joskus kasvattaneet hyvin tietävät, käsky ”älä tee niin kuin minä teen – tee niin kuin minä sanon” ei ole koskaan oikein toiminut. Sen vastakohta voi hyvin toimiakin.

Kirjoitus on julkaistu myös Leo Straniuksen blogissa.

Ensimmäinen näistä on juuri se, että kulutuskritiikin ja vastuullisuuden pitäisi olla osa arkea ja osa jokapäiväistä elämää. Esimerkiksi se, että koulussa järjestetään roskienkeruutalkoita kerran vuodessa on hienoa, mutta yksittäisiä tempauksia tärkeämpää olisi se, että näistä valinnoista ja ajattelutavasta tulisi osa arkea. Tässä on työsarkaa nuorien lisäksi myös vanhemmilla ja opettajilla, sillä tukea, tietoa ja innostusta tarvitaan.

Lisäksi uutta ajattelua tarvittaisiin myös siihen, että (kärjistäen) kierrätystä tärkeämpää olisi miettiä, mitä ja miten paljon ylipäätään ostamme. Monet tutkimukset painottavatkin juuri sitä, että suuri osa ekologisesti ajattelevistakaan kuluttajista ei koe kulutuksen määrässään olevan mitään ongelmaa, vaan painottavat ekotekoja kuten kierrättäminen ja ekologisempien tuotteiden ostaminen. Nämä ovat tietysti myös tärkeitä näkökulmia, mutta pitäisi myös osata sanoa ei kaikenlaisille trendeille ja tavaralle, mitä meille kaupitellaan. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että kulutuksen ylenpalttisuus ei ole mainostajien vika, vaan on meidän jokaisen omalla vastuulla, mitä kulutamme ja miksi. Mainostajat ovat ja tulevat olemaan osa yhteiskuntaamme niin kauan kuin se on kapitalistinen. Säännellä sitä toki tarvitsee, mutta eroon siitä ei päästä.

Seiska-/lööppityylinen kilpailujuliste nostaa esiin kolmannen näkökulman kulutuskritiikkiin. Median valta yleisöään ja yhteiskuntaa kohtaan on valtava. Media esimerkiksi asettaa yhteiskunnan agendan, sen mistä keskustelemme ja mikä on yhteiskunnassa huomionarvoista. Mikseivät tiedotusvälineet tiedottaisi niinkin yhteiskunnallisesti tärkeästä asiasta kuin kestävä elämäntapa ja ottaisi yhä innokkaammin kantaa kulutuskritiikkiin ja kestävään elämäntapaan? Miksei kulutuskritiikkiä nostettaisi tapetille niin kuin julkkisten leveää elämäntyyliä? Ehkä taustalla ovat lehtien sponsorit eli mainostajat, jotka eivät ehkä katsoisi suopeana, jos heidän mainoksiensa vieressä komeilisi iso artikkeli kulutuksen vaaroista. Joidenkin kriitikoiden mukaan nämä mainostajat ovatkin itse asiassa lehtien varsinaisia asiakkaita, ja yleisö lehtien tuote, mutta tämä pohdinta on varmaankin rajattava tämän tekstin ulkopuolelle.

Neljäntenä näkökohtana voidaan vielä mainita se, että on hienoa, että kilpailun kansikuvamalliksi on valittu menestyvä julkkis ja bisnesmies, ”Pekka Pätäkkä”. Tämän (fiktiivisen) henkilön kautta voidaan tuodaan esille sitä, että kulutuskritiikki ja kestävä elämäntapa ovat meitä kaikkia varten. Monet nuoret ja opiskelijat voivat esimerkiksi päätyä kannattamaan näitä arvoja enemmän tai vähemmän pakosta, kun rahat ovat tiukalla. Ennemmin tai myöhemmin he (toivottavasti) kuitenkin siirtyvät työelämään ja tämä usein tuo mukanaan myös suhteettomasti leveämmän elämän. Kulutuskritiikin ei kuitenkaan pitäisi olla kiinni lompakon koosta varsinkin kun juuri tässä ikäryhmässä kulutus viihteeseen ja ”turhakkeisiin” on usein suurinta, kun palkka juoksee mutta lapsia ei vielä ole.

Toisaalta kun perhettä lähdetään rakentamaan nämä nuoret aikuiset ovat myös parhaassa mahdollisessa asemassa opettaa oikeita arvoja myös lapsilleen. Lapsille voi jo pienestä pitäen selittää, kuinka mainostajat yrittävät heihin vaikuttaa, ja oikein selitettyinä lapset oppivat tämän jo hyvin nuoresta. Siitä voi tehdä hauskan leikin, sen sijaan että lapset mankuisivat jatkuvasti uusien trendilelujen perään. Lisäksi lapset oppivat mallista. Näin ympyrä sulkeutuu, ja toivottavasti jonain päivänä kilpailun nimi tulee olemaan totta.

Itse seuraan mielenkiinnolla, miten nuoret ottavat kilpailun asettaman haasteen vastaan. Toivottavasti näkökulmia nousee muitakin kuin kierrättäminen. Tosin ainakaan itse en ole vielä löytänyt luovaa tapaa kuvata ei-kuluttamista. Ehkä nuoret ovatkin luovempia kuin tällainen puiseva parikymppinen!

Lisätietoja kilpailusta: www.ymparistokasvatus.fi/kaatopaikatvaarassa tai www.facebook.com/kaatopaikatvaarassa

Henry Thoreau, erämaahan asumaan vetäytynyt kirjailija ja yhteiskuntakriitikko, ennakoi ekologista ajattelua jo 1800-luvun puolivälissä ennen kuin edistyksen aikakausi oli kunnolla edes päässyt vauhtiin. Yksi hänen muotoilemistaan helmistä kuluu näin:

”Hienoimmat luonteenpiirteemme ovat kuin persikan pinnan untuvaa, joka säilyy vain äärimmäisen hellävaraisesti käsiteltäessä.”

Ei siis ihme, jos oikeiden valintojen tekeminen on vaikeaa, kun arki jatkuvasti kolhii parhaita puoliamme. Hyviä piirteitä on vaalittava ja varjeltava, etteivät ne kulu arjen tuoksinnassa. Jos vaikkapa maailman meno uhkaa kyynistyttää, on silkkihansikkaat syytä ottaa esiin ja kiireesti, ettei myötätunto tai toivo pääse naarmuuntumaan.

Yksilöinä voimme vaalia omaa persikan untuvaamme monin tavoin, mutta miksi jäädä siihen? Toisten untuva on yhtä lailla vaarassa kuin omamme. Miten voisimme hellävaraisesti varjella myös toistemme hyviä ominaisuuksia?

Kaikeksi onneksi omat parhaat piirteemme ovat tavallisesti parhaaksi myös toisille. Pitämällä huolta esimerkiksi rohkaisevuuden kaltaisista piirteistä hellimme toistemme untuvaa. Luovakin kannattaa olla. Kenties mielikuvaharjoitus auttaa: muuttuisikohan käytökseni, jos kuvittelen kanssakulkijoiden ylle silkinpehmeän nukkakerroksen?

Liian ankara itselleen ei tarvitse olla, sillä joskus olosuhteet ovat vankasti hyvien päätösten vastaiset. Siksi on syytä pysähtyä pohtimaan myös yhteiskunnan roolia. Millaiset rakenteet vaalisivat ihmisten parhaita ominaisuuksia? Ehkei ainakaan kilpailua suosiva talous tai omaan napaan katseet kääntävä mainonta.

Hyvät piirteet, oikeat valinnat, hyvä elämä – ne ovat jo meissä. Riittää, ettei anna niiden litistyä!

Aiemmin olen elämässäni mm. syönyt lihaa, joutunut lentämään paljon sekä polttanut tupakkaa. Vuosien varrella huonot tavat ovat yksi toisensa jälkeen jääneet elämästäni pois.

Silloin kun huomaan arjessani joitakin ekosyntejä, yritän muuttaa käyttäytymistäni sen mukaan. Kaikesta huolimatta elämässäni on edelleen joitakin asioita, jotka voidaan tavalla tai toisella laskea ekotaakaksi.

Tässä neljä ekosyntistä paljastustani:

1. Jälkikasvu. Meille on tulossa loppukesästä uusi perheenjäsen. Yksilön näkökulmasta lasten hankkiminen on kaikkein suurin mahdollinen ympäristövalinta. Voidaan kysyä, onko lasten tekeminen suorastaan ilmasto- tai ympäristörikos. Suomalaisen keskimääräiset kasvihuonekaasupäästöt ovat noin 12,5 tonnia asukasta kohden. Keskivertosuomalainen kuluttaa luonnonvaroja yhteensä noin 40 000 kiloa vuodessa.

2. Iso asunto. Asuntomme Helsingin Käpylässä on suhteettoman suuri. Tällä hetkellä kahden hengen kotitaloudellamme on käytössä 60 asuinneliötä, joka lämpenee Helsingin energian fossiilisilla polttoaineilla. Vaikka tämä onkin 10 neliötä vähemmän kuin suomalaisilla keskimäärin, ei se yhtään helpota ekologista omaatuntoani.

3. Syöminen ja suihku. Harrastan paljon liikuntaa. Pyöräilen vuodessa 4000-5000 km ja käyn juoksemassa noin viisi kertaa viikossa (vuodessa juoksua yli 2000 km). Tämä tarkoittaa sitä, että syön paljon ja käyn lähes päivittäin suihkussa. Hyvä puoli on kuitenkin siinä, että syön vain kasvisruokaa (olen vegaani) ja suihkutkin hoidan aika nopeasti viileällä vedellä ilman turhia kemikaaleja.

4. Tietotekniikka. Minulla on huippuhyvä kannettava tietokone ja älypuhelin sekä nettiyhteys lähes kaikkialla, jonne menen. Koen, että en voisi hoitaa työtehtäviäni hyvin ilman hyviä työvälineitä, vaikka tiedän tietotekniikkaan liittyvän sähkönkulutuksen ja harvinaisten luonnonvarojen käytön.

Parannettavaa siis riittää.

Erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota mittakaavoihin. Yksityisen kulutuksen ympäristövaikutuksista suurin osa syntyy asumisesta, liikkumisesta ja ruuasta. Eli kysymys on siitä, montako ihmistä meitä on kuluttamassa luonnonvaroja, kuinka paljon asuinneliöitä on lämmitettäväksi, liikummeko autolla ja lentokoneella vai kävellen ja polkupyörällä, syömmekö lihaa vai kasvisperäisiä ruokia.

Jätteiden kierrätys tai vaatteiden hankkiminen kirpputorilta on näpertelyä noihin jokapäiväisiin arjen valintoihin verrattuna.

Konferenssista sen verran, että se sattui käsittelemään nimenomaan kestävää kehitystä ja talouskasvua. Ja kyllä, se tuntui vähän kornilta, että me reilut kaksi sataa ihmistä lentelimme lukuisilta mantereilta puhumaan tästä aiheesta ja tupruttelimme samassa jättimäiset hiilidioksidipäästöt ilmakehään. Ja tällaisia tapahtumiahan maailmassa riittää. Siitäkin me tietenkin keskustelimme virallisen ohjelman väleillä. Oma omatuntoni alkoi kolkuttaa pahemman kerran jo varatessani lentoja toukokuussa. Matkaan mahtui lisäksi paljon enemmän tai vähemmän huvittavaa oman ja muiden toiminnan pohtimista.

Monet meistä antoivat muun muassa palautetta siitä, miten konferenssin pääsalia oli aivan turhaan jäähdytetty sähköisen ilmastoinnin voimin järjettömän kylmäksi. Varsinkin kun yhdessä esityksessä nimenomaan mainittiin yhtenä esimerkkinä, kuinka vähäinenkin ilmastoinnin (Suomessa tietenkin lähinnä lämmityksen) vähentäminen säästää valtavasti energiaa. Jonkin verran myös rutisimme ruokatarjoilun lihapainotteisuudesta.

Itse kunnostauduin puolinolona oman hotellini vastaanotossa valittamalla henkilökunnan mielestä ilmeisen huvittavasta asiasta. Hotellihuoneessani oli nimittäin pari pikku kylttiä, joista toinen kehotti ripustamaan pyyhkeet tangolle, jos haluaa käyttää niitä useamman kuin yhden päivän ja tiputtamaan lattialle, jos haluaa ne vaihdettavan. Toisen kyltin sai asettaa tyynylleen, jos lakanat kelpasivat yhtä yötä pidempään. Muistaakseni näitä vedensäästökampanjoita onkin ollut jo vuosia hotelleissa ympäri maailman (tai ainakin siellä, missä minä siis olen sattunut käymään). Tässä hotellissa uudelleen käytetyistä pyyhkeistä sai myös ikäänkuin “ansaittua” puiden istutusta YK:n ympäristöohjelman kautta.

Ensimmäisenä aamuna ripustin iloisena pyyhkeeni ja asettelin kyltin tyynylleni. Hämmästyin, kun palatessani kaikki tekstiilit oli vaihdettu uusiin. Asettelin ja ripustelin seuraavana aamuna kaiken yhä huolellisemmin. Silti sama toistui taas. Kolmantena aamuna menin hotellin vastaanottoon kertomaan asiasta ja toiveestani toimia kylttien osoittamalla tavalla. Asiaa pahoiteltiin kovin ja luvattiin korjata asia. Asia korjaantui ehkä kerran loppumatkani aikana. Olin pettynyt ja mietin, että säästyyköhän noilla kampanjoilla sitten oikeastaan mitään. Samalla muistelin huvittuneena edellistä matkaani, jossa jemmasin aina aamuisin käsisaippuapalan siivoojalta, joka sinnikkäästi halusi aina vaihtaa lähes käyttämättömän saippuan joka päivä uuteen – ja sekös minua kismitti.

Palautteellani tuskin oli juuri mitään merkitystä siihen nähden, että lensin edestakaisin yhteensä 22 tuntia päästäkseni tuohon hotelliin rutisemaan pyykinpesuasioista. Jotenkin puolustelen kuitenkin itseäni sillä, että kyse on periaatteesta. Mutta voinko minä lainkaan puhua ekologisista periaatteista, jos kerran suostun lentämäänkin? Päätin muistaakseni joskus viime vuonna, etten enää koskaan lennä muutoin kuin työn takia. Päätös on pitänyt, mutta silti mietityttää jatkuvasti onko minun työni ja opintoni tosiaan niin tärkeitä, että voin puolustaa lentämistä itselleni sillä – ja samalla kirjoitella esimerkiksi tähän blogiin.

Miten ekologinen siis pitää itse olla voidakseen uskottavasti puhua ekologisista valinnoista? Pohdin tätä lähes päivittäin. Mikään vastaus ei kuitenkaan tunnu täysin kattavalta. Olisiko sitten helpompaa vain kertaheitolla luopua vaikka minun tapauksessani juuri lentämisestä lopullisesti, kun kerran niin monesta muustakin asiasta olen valmis luopumaan tavallisessa arjessakin?