Järjestötoiminnalla on vaikutuksia ympäristöön – liittyipä toiminta sitten valokuvaukseen, moottoripyöriin tai kesyrottiin. Kun pohtii oman järjestön toimintaa kestävän kehityksen eri näkökulmista, huomaa monen asian olevan jo hyvällä mallilla ja toisaalta löytää myös monenmoisia kehittämiskohteita.

Vesi, energia ja jätteet. Hoitamalla vuotavat vessanpöntöt, umpijäässä olevat sähkösyöpöt pakastimet ja pursuilevat sekajäteastiat kuntoon päästään hyvään alkuun. Esimerkiksi tarjoilut, liikkuminen sekä pienet ja isot hankinnat voidaan tehdä ympäristöä säästävällä tavalla. Jäsenille voi myös järjestää koulutusta aiheeseen liittyen.

Järjestötoiminta on lähtökohdiltaan kestävää, tarjoaahan se mahdollisuuksia osallistumiselle, ihmisten kohtaamiselle ja uusille ystävyyssuhteille. Yhdessä tekeminen on hauskaa, ja ekoteoista ja auttamisesta saa hyvän mielen. Monilla järjestöillä on pitkät perinteet, jotka siirtyvät toimijasukupolvelta toiselle ihmisiä yhdistäen – toisaalta myös luodaan innolla uutta ja kehitetään samalla uudenlaista järjestökulttuuria.

Pienillä järjestö resurssit ovat usein rajalliset. Tämä saattaa kuitenkin jopa kannustaa kestävyyden toteuttamiseen: säästetään sähköä ja vettä, hankitaan käytettyä ja lainataan, tehdään yhteistyötä muiden kanssa. Varainhankinnankin voi tehdä kestävällä tavalla. Eiväthän myytävät tuotteemme ja arpajaisvoittomme ole kertakäyttöisiä tai muuten vain täysin turhia?

Arjen kestävien valintojen lisäksi järjestöt voivat vaikuttaa tekemällä valintansa näkyviksi. Tietäväthän kaikki, että meidän järjestössä tarjotaan reilua kahvia, kaikki pääsevät vaikuttamaan päätöksentekoon ja kertakäyttöastioiden käytöstä on luovuttu? Fiksut tavat saattavat kulkeutua jäsenistön mukana edelleen koteihin ja muihin järjestöihin.

Kestävän kehityksen työstä voi kertoa ylpeästi myös sisarjärjestöille, muille sidosryhmille ja vaikkapa tiedotusvälineille. Myönteinen esimerkki sekä tiedon ja hyvien ideoiden jakaminen kannustaa muitakin toimimaan. Työlle voi saada myös ulkoista tunnustusta – esimerkiksi Liikunnan ekomerkin tai vapaa-ajan toimijoiden Vihreän lipun.

Juuri nyt vietetään Nuukuusviikkoa, jonka teema on tänä vuonna Kestävästi seurassa. Järjestöjä ja muita yhteisöjä kannustetaan pohtimaan omaa toimintaansa ja tapahtumiaan kestävän kehityksen näkökulmasta. Onhan sinun yhteisösi mukana? Kurkkaa viikon tapahtumat ja taustat osoitteesta Nuukuusviikko.fi.

Annukka Luomi
ympäristökasvattaja ja Nuukuusviikon 2011 projektikoordinaattori

Nämä olivat tiivistetyt ohjeet uuden kotipaikkamme, sveitsiläisen Arlesheimin kunnan, sekajätteen käsittelyyn. Käytännössä sveitsiläisen jätteenkäsittelyjärjestelmän sisäistäminen vei hetken aikaa. Enkä silti ole täysin vakuuttunut, että tämä on kuluttajien jätehuollossa kokonaisekologisin maan.

Vain tietynlaiset jätepussit kelpaavat

Kotimme yhteydessä ei siis ole minkäänlaisia yleisiä, koko kuuden asunnon yhteisiä talon roskiksia, jotka joskus tyhjennettäisiin. Sen sijaan nämä sekajätepussit kerätään maanantaisin. Papereille, pahville ja tekstiileille on omat keräyspäivänsä joko kerran kuussa tai harvemmin

Sekajätteitä ei siis saa laittaa mihin tahansa muovipussiin, vaan vain tiettyihin, kiristysnarulla varustettuihin ja kaupoista erikseen ostettuihin. Näiden lisäksi on ostettava pusseihin kiinnitettäviä tarroja noin euron kappalehintaan.

Lasit ja metallit viedään keräyspisteisiin, joita on tiheästi. Joissakin lasipulloissa on pantit, mutta useimmissa ei. Pullot, niin muoviset kuin lasiset, voi viedä yleensä myös kauppoihin. Muovisille “maitopulloille” on omia keräyskorejaan. Muutoin esimerkiksi muovijätettä ei kerätä erikseen.

Nestekartonkipakkausten erilliskeräys on vasta käynnistymässä. Biojätteet voi viedä mahdollisin yhteiskomposteihin, mutta niitä ei erilliskerätä. Kerrostaloissa voi olla myös lukitut jäteastiat, joihin roskiaan voi viedä minä päivänä tahansa.

Sveitsiläinen ottaa jätteet vakavasti

Sveitsiläiset suhtautuvat suurella vakavuudelle jätteiden käsittelyyn. Isompien kaupunkien ulkopuolelle yhteisöt ovat niin tiiviitä, että myös naapureiden jätetoiminaa tarkkaillaan. Suomalaisnainen kertoi, kuinka hän oli tietämättömyyttään jättänyt roskapussin väärän kiinteistön luo. Eräs naapuruston jäsen oli havainnut tämän, avannut pussin, löytänyt jonkun paperin, jossa oli naisen nimi, ja saapui ovelle pitämään puhuttelun.

Hienoa on, ettei kukaan voi muiluttaa taloyhtiöön sekajätteisiin vaikkapa elektroniikkaromua tai rikkinäisiä huonekaluja. Niiden toimittamisesta asianmukaiseen keräykseen on huolehdittava itse tai odotettava mahdollisesti sopivaa keräyspäivää. Lisäksi jätemaksut tuntuvat konkreettisemmilta, kun jokaiseen sekajätepussiin menee tarran ja erityisen pussin muodossa euron verran rahaa.

Jätesysteemit vaihtelevat kantoneittain, joten kaikkialla järjestelmä ei ole sama kuin meillä.

Kierrätystä, ei vähennystä

Minua vaivaa silti se, ettei täälläkään järjestelmä pureudu perusongelmaan eli jätteiden vähentämiseen. Elintarvikemyymälöiden monipakkaustarjoukset kääritään muoveihin, ja pantittomat pullot eivät kannusta edes kierrätykseen. Korkea elintaso tuo uusia laitteita ja taas lisää jätettä.

Tästä viimeaikaisena esimerkkinä ovat Nespresso-koneet. Paljon suosiota Sveitissä saaneissa laitteissa kahvikupillinen tehdään erillisestä, alumiinista valmistetusta kapselista. Kahvinautintoa hehkutetaan, vaikka samalla tiedostetaan alumiinin ja alumiinijätteen ongelmat. Toki kapseleiden kierrätykseen annetaan ohjeet, mutta parempi olisi tietysti juoda kahvinsa kapselitta.

Sekajätemaksut ovat loppujen lopuksi niin pienet, etteivät ne taida keski- tai hyvätuloista sveitsiläistä houkutella jätteiden pienentämiseen. Ylipäätään myös täällä siis tuntuu siltä, että on helpompi kehitellä kierrätystä kuin aidosti pyrkiä elintapaan, joka ei tuottaisi juurikaan jätettä.

Kirjoittaja Mari Koistinen emännöi kulutusasioita käsittelevää Kulutusjuhla-blogia.

Mediapaasto herätti pohtimaan kaupunkitilaa

Ensimmäisen vuoden taidekasvatusopinnoissa erään kurssin yksi tehtävä oli “24h mediapaasto”. Yrittäessäni yhden vuorokauden ajan välttää minkäänlaisen median käyttämistä huomasin sen olevan haastavaa sisätiloissa mutta ulkona liikkuessa mahdotonta. Sisällä pystyin itse valitsemaan avaanko kirjaa tai istunko tietokoneen ääreen. Ulkona jo yhden korttelin kulkeminen medioita vältellen oli vaikeaa.

Toinen kiinnostava ero sisä- ja ulkotilojen välillä oli eri medioiden sisältö. Sisätilassa sain itse päättää otanko esiin romaanin vai mainoskatalogin, mutta ulkona vaihtoehtoja ei ollut: kaupunkitilassa viestit tulivat näkökenttääni väistämättä ja niiden sisältö oli lähes aina kaupallinen.

Mediapaastotehtävän jäljiltä mieltäni jäi kaihertamaan kaupunkitilassa tapahtuvan visuaalisen viestinnän yksipuolisuus. Eikö viestien tulisi olla sisällöltään monipuolisia juuri siellä, missä viestien kohtaamista ei voi välttää? Samanaikaisesti Helsingissä käytiin keskustelua katutaiteesta. Minusta erityisen epäreilulta tuntui asetelma, jossa tuomittiin jyrkästi yksittäisten kaupunkilaisten yritykset tuoda omia viestejään näkyviin yhteisessä tilassa samalla kun kaupallisten viestien valta-asemaa pidettiin täysin luonnollisena asiana.

Kaupunkilainen – mainosviestien kohde vai luova toimija

Taidekasvatuksen opintojen edetessä jäin pohtimaan katumainosten ja katutaiteen välistä vastakkainasettelua sekä erityisesti katutaidetta ilmiönä. Mikä katutaiteessa minua kiehtoi ja miksi niin mielelläni rinnastin katutaiteen ja katumainokset kaupunkitilan ilmiöinä?

Katutaiteen tekijä – kuka tahansa tavallinen kaupunkilainen – on kaupunkitilassa aktiivinen toimija. Katumainokset taas asettavat kaupunkilaisen passiivisen vastaanottajan rooliin. Katumainostajan näkökulmasta kadulla kulkevan ihmisen tehtävä on vain altistua (tai alistua) mainostajan viestille.  Jännite näiden kahden ilmiön välille syntyy siitä, että ne määrittävät ihmisen ja kaupungin välisen suhteen hyvin eri tavalla. Katutaide luo ihmisen ja ympäristön välille kaksisuuntaisen vuorovaikutussuhteen kun taas katumainonta pyrkii yksisuuntaisuuteen.

Tavallinen kaduntallaaja kaupunkitilaa muokkaamassa

Ensimmäisestä opiskeluvuodesta asti mielessä pyörinyt teema kiteytyi aiheeksi opinnäytetyöhön. Taiteelliskirjallinen työni pohtii tavallisen kaduntallaajan mahdollisuuksia osallistua kaupunkitilan muokkaamiseen ja Haluan nähdä muutakin -tempaus on osa sitä.

Tempauksen tavoitteena on olla leikkisä mutta vakavastiotettava kannanotto vuorovaikutuksellisen kaupunkitilan puolesta. Tempaus hyödyntää sekä bussipysäkkien mainostilaa, joka on perinteisesti yksisuuntainen media, että vuorovaikutukseen perustuvaa Facebookia. Näin tempaus rikkoo osaltaan illuusiota katumainosten itsestäänselvästä asemasta ja tekee näkyväksi kaupunkitilan lainalaisuuksia.

Tähän mennessä tempaus on onnistunut osoittamaan lyhyessä ajassa tuhansien ihmisten välittävän omasta kaupunkiympäristöstään ja olevan valmiita toimimaan sen hyväksi. Kaupunki on ihmisten koti; ei ole yhdentekevää, millaisia viestejä sen seiniltä välittyy.

Elissa Eriksson

Haluan nähdä muutakin -kampanjan Facebook-sivut:

http://www.facebook.com/pages/Haluan-nahda-muutakin/107836212623429

Korjauksista ja huoltotoimenpiteistä on paha nipistää. Suhteellisesti suurin osuus kerrotaloasunto-osakeyhtiöiden hoitokuluista kului kuitenkin lämmitykseen, jossa taloyhtiöt voisivat joskus säästää melko helpostikin.

Motiva muistuttaa, että asuinkerrostalossa huonelämpötilan pitäisi olla kaikissa asunnoissa sama. Jo reilun asteen poikkeama asuntojen välisessä lämpötilassa vaikuttaa asumismukavuuteen ja energiatehokkuuteen, jos taloa lämmitetään kylmimmän huoneiston mukaan. Samalla eurot sananmukaisesti haihtuvat ilmaan: osa asukkaista tuulettaa villisti, kun loput taas hytisten vääntävät pattereitaan suuremmalle.

Taloussanomien mukaan ei ole erikoista, että taloyhtiön ilmanvaihto- ja lämmitysjärjestelmä vaatisi korjausta. Usein järjestelmien perussäätäminen on saattanut unohtua taloa tiivistävien ikkuna- ja julkisivuremonttien jälkeen.

Pielessä olevat säädöt saattaa huomata esimerkiksi tarkastelemalla taloa pakkasella. Jos tietyssä päässä rakennusta näkyy usein iso liuta avonaisia ikkunoita, se voi johtua muustakin kuin yksittäisistä tuulettamistottumuksista, ja huoneistojen lämpötilat kannattaa ottaa puheeksi vaikka taloyhtiön kokouksessa.

Jos taloyhtiö pystyy lämmitysjärjestelmää säätämällä tai muuten yhteisesti sopien alentamaan keskilämpötilaa esimerkiksi kahdella asteella, lämmityskustannukset alenevat kymmenen prosenttia. Naapurien ikkunoihin kannattaa siis silloin tällöin katsahtaa yhteisen hyvän nimissä, vaikka muuten vaalisikin kanssaeläjiensä rauhaa ja yksityisyyttä parhaan kykynsä mukaan.

Omaa lämmitystään itse kukin voi tehostaa huolehtimalla patterien puhdistuksesta ja tarkastamalla silloin tällöin niiden toiminnan. Jos patterista kuuluu lorinaa tai vain sen alaosa lämpenee, laite on ilmauksen tarpeessa. Jotta patteri tunnistaisi huonelämpötilan oikein, sitä ei kannata peittää verhoilla. Säätöjä pohtiessa on hyvä myös muistaa, että huonelämpötilaksi suositellaan yleisesti noin 20-21 astetta, ja makuuhuoneessa saa mielellään olla vähän viileämpääkin.

Anna-Leena Pyykönen

Itsenäisessä elämässäni olen elänyt erilaisia ajanjaksoja. Toisinaan on ollut taloudellisesti varsin niukkaa, eivätkä tuloni ole koskaan olleet päätä huimaavia. Olen tottunut elämään vähällä. Silti olen melkoinen tuhlari ja suhtaudun rahaan huolettomasti. Hyvässä ja pahassa.

En havittele suuria tuloja, mutta kun rahaa on, en osaa säästelläkään. Yleensä jopa nautin joutuessani pihistelemään, pidän tunteesta, että pärjään. Kuulostaako kieroutuneelta?

Suhteeni rahaan

Mihin sitten tuhlaan, kun tuntuu, että raha vain liukuu käsistäni? Investoin harvoin mihinkään hintavaan, sillä sellaiseen minulla ei ole varaa. Minulla on äärimmäisen vähän elektroniikkaa, ja siitäkin uusi ja toimiva taitaa olla ainoastaan gps-paikannin. Mutta ostelen melko huolettomasti kaikenlaista vähemmän kallista, etenkin kirpputoreilta.

Myös ruokaan menee nykyisin enemmän rahaa kuin nuorempana. Jo herkkuihin ja kirpparirojuunkin tuhlaaminen tuntuu pienessä budjetissa.

Pidän ostamisesta. Ymmärrän shoppailua, vaikken itse sitä varsinaisesti harrastakaan. On eräänlainen nautinto hankkia konkreettista tavaraa tai palvelua tuolla aineettoman tuntuisella asialla: rahalla.

Ostamisesta saa siis toki tiettyä tyydytystä, mutta se ei kestä kauan. Usein jo kotiin tullessa ja ostokset kassista ottaessa mieleen hiipii kyllästyminen tai syyllisyys. Etenkin silloin, kun on tullut hankkineeksi jotakin ei aivan niin välttämätöntä.

Keräilijän luontoni tuntuu saavan paljon syvemmän tyydytyksen tehtyäni omin pikku kätösin jotakin tarpeellista: jos kasvatan itse ruokani, teen tai korjaan vaatteita ja niin poispäin. Olen monta kertaa ihaillut korkeaksi ehtinyttä polttopuukasaa, jonka olen itse sahannut ja pinonnut!

Valtavirran ulkopuolella

Viime joulun alla muutin takaisin kotiseudulleni, pieneen mökkiin, entiselle Korpelan tilalle. Vanhempieni omistama mökki oli looginen valinta väliaikaiseksi asuinpaikaksi. Minua viehättää elämisen yksinkertaisuus ja rauhallisuus.

Korpelaan ei tule sähköä eikä juoksevaa vettä, mutta mukavuuksiakin on: kaivovesi tulee käsipumpulla sisäsaunaan, wc löytyy saunakamarista ja keväästä lähtien valaistus on toiminut akkusähköllä.

Minulla ei ole vuokra-, vesi- tai sähkökuluja. Asumiskustannukseni jäävät jokaista kahdeksaa kuukautta kohden noin 25 euroon! Aion tosin korvata käyttämäni polttopuut. Puita voisin toki tehdä itsekin esimerkiksi hakkuutähteistä tai rakennusjätteestä.

Tämä ei ole ensimmäinen vuosi, kun pidän omaa kasvimaata. Mutta ensimmäisiä sittenkin. Opiskelen agrologiksi, mistä luulisi olevan hyötyä kaikenlaisen viljelyn harjoittamisessa. Minun vitsaukseni on kuitenkin liiallinen keväinen kunnianhimo, joka saa minut joka vuosi tehdä hieman enemmän kuin mihin taitoni, tarmoni ja kokemukseni yltävät.

Kaikista epäonnistumisista – ja etenkin epäonnistumisen tunteesta – huolimatta voin kokea edes sen tyydytyksen, että satoni kasvaa vuosi vuodelta. Yhtä lailla karttuvat taitoni.

Autolla vai ilman?

Muuttaessani Korpelaan minulla oli auto. Se oli ylivoimaisesti suurin yksittäinen rahareikä, vaikken tarvinnutkaan sitä säännöllisesti. Tiedättehän: liikennevero, dieselvero, korjaukset, puhumattakaan polttoaineen hinnasta. Auto oli paitsi taloudellinen myös henkinen rasite, ympäristösyistä johtuen.

On kuitenkin vaikeaa asua maaseudulla ilman autoa. Kesä vielä menettelee, mutta entäs talvi? Bussit eivät kulje, kaupat ja ystävät ovat kaukana. Mökki alkaa ahdistaa. Myös ruoan kuljettaminen on ongelmallista, mikäli kellari ei ole täynnä oman kasvimaan tuotteita, vaan kaikki täytyy kantaa kaupasta. Niin oli minullakin nyt ensimmäisenä talvena, tulevana saan säilöön jonkin verran omaakin satoa.

Auto on tavallaan noidankehä: se on melkein välttämätön, mutta niin kallis pidettäväksi! On lähes mahdotonta ylläpitää autoa, jos ei käy työssä. Ja jos käy työssä, tarvitsee autoa, sillä bussit eivät kulje. Olinkin jonkin aikaa maatalouslomittajana lypsykarjatiloilla, ei luomua. Ihan tavallista duunarin hommaa.

Kun auto hajosi lopullisesti, huoahdin helpotuksesta. Inhosin sitä stressiä!

Haaveena ekoyhteisö

Olen pohtinut paljon oman ekoyhteisön perustamista. Jotain olen yrittänyt tehdäkin sen eteen. Yhteisössä olisi sellaista ryhmädynamiikkaa, joka kuljettaisi asioita eteenpäin, kun omat voimat eivät riitä. Se ei myöskään sitoisi yksilöitä aivan niin paljon kuin henkilökohtainen omavaraistalous.

Ihanneyhteisössäni omavaraisuuden aste olisi melko korkea. Vihannekset, hedelmät ja useat mausteet tulisivat omasta keittiöpuutarhasta, ehkä myös vilja. Polttopuut ja muu puutavara saataisiin yhteisön omista monikäyttömetsistä. Vesi juoksisi omasta kaivosta ja se sähkö, jota yhteisö tuntisi tarvitsevansa, tulisi omista pienvoimaloista: todennäköisesti tuulivoimalasta sekä aurinkopaneeleista.

Yhteisössä voisi mahdollisesti tuottaa myös vaatteet sekä muut tekstiilit, pesuaineet ja hygieniatuotteet – mahdollisuuksia on monia! Myös jätteiden käsittely hoidettaisiin niin pitkälti omassa yhteisössä kuin on järkevissä puitteissa mahdollista.

Ihanneyhteisöni koostuisi muutamista toisiaan lähellä sijaitsevista itsenäisistä talouksista, joilla olisi yhteisiä ekologisia pyrkimyksiä ja päämääriä. Viljely olisi osittain kunkin talouden omissa käsissä, kukin voisi itsenäisesti viljellä omaa puutarhaansa. Yhteistyöllä taas hoidettaisiin esimerkiksi peltoviljely sekä infrastruktuuriin liittyvät asiat kuten energia- ja jätehuolto. Olisi mielekästä harjoittaa vaihtotaloutta ainakin oman yhteisön jäsenten kesken.

On kuitenkin aivan mahdollista, että yhteisöasuminen jää minun kohdallani vain haaveeksi. Voin silti toteuttaa omassa asumisessani ja elämisessäni näitä ajatuksia, joita olen pyöritellyt mielessäni jo pitkään unelmina.

Erja Molkkari

Elelen tällä hetkellä luoton varassa, sillä olen saamassa kuuden kuukauden tuloni mukavasti takautuvasti ehkä jo ennen ensi kuuta. Typerän ylpeänä ja varsin aikaansaamattomana yksilönä en ole hankkiutunut edes sosiaalitoimen asiakkaaksi rahavirtoja odotellessani. No, takaisinhan ne kuitenkin pitäisi maksaa. Kunnon kuluttajahan makselee toki mieluummin markkinahintaista korkoa pankille, kuin siirtelee tuottamattomasti edestakaisin yhteiskunnan varoja. Olen havainnut olevani jopa siinä määrin Kunnon Kuluttaja, että minua hävettää sanoa ruokakaupan kassalla nuo maagiset sanat: “Maksan luoton puolelta.” Oletan leimautuvani automaattisesti yli varojeni eläväksi b-luokan kansalaiseksi. Erityisen noloa tämä on ollut niinä harvoina kertoina, kun olen lausunut tuon maagisen lauseen ostaessani olutta baarissa. Julistan siis luottoa käyttämällä olevani paha ihminen, joka holtittomasti tuhlaa päihdyttäviin aineisiin, vaikka ei ole edes itse niitä ansainnut. Apua, kumma kun kuuma kivi ei samantien putoa päähäni kesäisellä kaljaterassilla!

Kuluttamatta jättäminen tietenkin olisi oiva vaihtoehto näihin omatunto-ongelmiin. Joka päivä on pakko syödä, mutta ruokansa voi ekohippi dyykata roskiksesta. Vaikka tämä hienostoprinsessahippi häpeääkin roskisten tonkimista, eikä normaalioloissakaan erota syömäkelpoista ruokaa vanhentuneesta. Vaatteisiin on pakko näillä leveysasteilla pukeutua, mutta ei niitä tarvitse uusia ostaa, vaikka edelliset ovatkin 12 kilon laihtumisen jälkeen käyneet hiukan epäsopiviksi. Mitään ei tarvitse ostaa, kaiken voi tehdä itse. Mitäpä siitä, että silmälasien päälle maalarinteipillä liimatut pikkuveljen vanhojen aurinkolasien linssit vähän noloilta näyttävätkin. Laskuista olen jo ison osan jättänyt maksamatta. Sekin sitten nolostuttaa, kun perintätoimisto lähettää karhukirjeitä, joihin vastaan soittamalla ja selittelemällä: “Ihan oikeasti, mulla on kohta varaa maksaa ne erääntyneetkin…”

Mikä ihme tämän irrationaalisen häpeän sitten aiheuttaa? Tuskinpa kassatyöntekijöillä on aikaa ja mielenkiintoa tuomita mielessään joka ikistä luotolla maksavaa. Toisia asiakkaita ei voi vähempää kiinnostaa mistä rahani tulevat, kunhan etenen nopeasti pois tukkimasta kassajonoa. Realistisesti ajatellen kenenkään ei voi myös olettaa omistavan koko elämäänsä sille, että keksii kaiken maailman hankinnoille ilmaisia vaihtoehtoja. Vai mitä sanotte omaehtoisesta siitepölysiedätyshoidosta puistossa allergialääkkeiden sijaan? Kyse täytyy olla siitä, että sisäinen Kunnon Kuluttajani on joko A) kotoisin jostain 1950-luvulta, tai B) kettutyttöanarkistihippihörhömaailmanpelastaja.

Nykyisinä pätkätöiden ja freelancer-keikkojen luvattuina aikoina ei ole mitenkään tavatonta olla välillä lyhyitä aikoja tuloja vailla. Vaikka maailmankuvamme kuluttajaideaali onkin jonkinlainen ikireipas, kaikkea hintavertaileva asunto- ja eläkesäästäjä, ei sellaiseen ole mikään pakko pyrkiä. Voi ihan reilusti olla pätkätuloinen, kädestä suuhun elävä luuseri. Samanlaisia ne muutkin sukupolveni edustajat ovat. Ja maailmanparantaminen sitten? Yltiöpäisen idealismin edellyttämään täysin omavaraiseen elämäntapaan voisin toki pyrkiä. Satun olen vain olemaan tällainen kaupunkilaisjärjettömyydellä varustettu epäkäytännöllinen akateemikko, jolla ei edes roskiksen kansi kädessä pysy, kirveestä puhumattakaan.

Olen jo aikaa sitten tullut siihen tulokseen, että työnjako on joskus muinoin keksitty siksi, että jotkut meistä ovat parempia vaikkapa kirjoittamaan ja luomaan teorioita kuin metsästäjäkeräilemään ruokansa ja viljelemään itse vaatteensa. Täytyy siis vain todeta, etten jaksa pyrkiä olemaan Kunnon Kansalainen sen paremmin Kulutushelvetissä kuin Ekotopiassakaan. Sen sijaan voin tarjota pari hyvää ideaa vaikka sarjakuvaa varten, jos sellaiselle tällaisella nykyajan kaupunkinomadilla käyttöä olisi…

Elena Koivu