Eikö saa ostaa ruokaa, vaikka jääkaapissa olisi vain valo? Pitäisikö pysytellä kotona silmät kiinni, ettei vain ostaisi mitään? Ei! Kyse on seuraavan ajatuksen herättämisestä: mitä tarvitsen? Tarvitsenko kaiken sen, mitä luulen tarvitsevani?

Huomaan kokevani tyytymättömyyttä ainoastaan silloin, kun altistun aggressiiviselle mainonnalle. Jos en näe kaikkia tarjolla olevia upeita tuotteita, en niitä myöskään tarvitse. Ja kun vieroittaa itseään riittävän pitkään mainoksien unelmamaailmalta, alkaa se vaikuttaa huvittavalta; tätäkö ne kuvittelevat minun tarvitsevan ja haluavan?

Markkinajohteinen nyky-yhteiskunta saa meidät kuvittelemaan, että kuluttaminen on yhtä kuin oleminen. Emme ole yhteisön jäseniä tai kansalaisia, vaan kuluttajia. Merkityksellistä elämää ei voi saavuttaa ilman kulutusyhteiskunnan kuplassa leijumista.

Olen ympäristöystävällinen kuluttaja?

Ekokestävä kuluttaminen on paradoksi. Kuluttaminen ei lähtökohtaisesti voi koskaan olla ympäristöystävällistä tai maapallon kannalta taloudellista. Mitä olisi taloudellinen kulutus? Ainakin sellaista, että käyttäisimme vain sen yhden maapallon verran resursseja niiden neljän, viiden sijasta joita nykykulutuksemme vaatii. Nykymenon ylläpitäminen esimerkiksi Suomessa on pidemmän päälle mahdollista vain, jos kiellämme köyhiltä mailta kuluttamisen kokonaan! Reilua.

Älä osta mitään -päivän tarkoituksena on saada ihmiset ajattelemaan. On ihan hienoa olla ekosti trendikäs tai vastuullinen kuluttaja, mutta kulutuksen muuttamista merkittävämpää olisi sen kokonaisvaltainen vähentäminen. Vähemmän ON enemmän!

Kannattaa siis suhtautua varauksella myös niihin vihreisiin mainoslauseisiin, jotka antavat luvan kuluttaa hyvällä omallatunnolla.

Raakasokeri on merkittävä vientitulon lähde 50 köyhälle maalle ja sen viljely työllistää kehitysmaissa 10-15 miljoonaa ihmistä. Malawissa sokeri on kolmanneksi tärkein vientituote tupakan ja teen jälkeen. Sokeriruoko on työläs kasvatettava, sillä se vaatii runsaasti kastelua ja pienviljelijät joutuvat korjaavat sen käsin.

Sokerin viljelyllä on melkoinen riistohistoria. 1400-1800-luvuilla Karibian ja Brasilian valtavilla plantaaseilla työskenteli 5-10 miljoonaa afrikkalaisorjaa. Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen Kepan kehityspoliittinen asiantuntija Tytti Nahi muistuttaa, että tänäkin päivänä sokerintuotannon – Malawissa myös uraaninlouhinnan ja tupakkatilojen – ongelmia ovat suuryritysten vastuuttomuus sekä kansainvälisten kauppasääntöjen epäreiluus. Monet tekevät pakkotyötä tai kärsivät velkaorjuudesta, heikosta palkkatasosta ja työturvallisuuden puutteesta. Malawilaisviljelijöiden mukaan myöskään valtion asettama minimipalkka ei riitä elämiseen.

Varhaisten teollisuusmaiden menestys on perustunut siihen, että omaa tuotantoa on tuettu ja suojattu, ja rajoja avattu vain toiseen suuntaa. Hintaneuvottelujen globaali eriarvoisuus on pitänyt afrikkalaiset pientuottajat alakynnessä. Malawissa 90 % ihmisistä elää pienviljelyllä, eikä heillä yleensä ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä kauppaehdot. Pientuottajat ovat myös heikosti järjestäytyneitä ja heiltä puuttuu tarvittava markkinatieto.

Nahi antaa esimerkin julkeasta markkinakehityksestä: Norsunluurannikon kahvintuottajat saivat vuosina 1987-88 vielä 17,5 % myyntihinnoista, mutta 2000-luvun taitteessa enää 7,2 %. Loput kahmitaan lähinnä ketjun loppupäässä, missä kahvi pakataan, brändätään ja myydään kuluttajille. Tukku- ja vähittäiskauppa keskittyy jatkuvasti kasvattaen ostajien valtaa. Etelä-Afrikassakin jo yli puolet ruokaostoista tehdään supermarketeista. On helppo arvata, kuka kehityksestä hyötyy ja kuka kärsii.

Parhaillaan sokerin hinta on korkeimmillaan 30 vuoteen. Näkyykö hinnankorotus viljelijöiden tuloissa? Aubrey Chilenjen mukaan kyllä, vaikkakin vaatimattomasti.

Chilenje ja Mzongwe kuuluvat Kasinthulan osuuskuntaan, jossa on mukana 282 viljelijää. Yhteisrahaston omistamista pelloista on jokaisella käytössään kolme hehtaaria sokeriviljelmää. Vuodesta 2004 osuuskunta on saanut Reilun kaupan tukea, josta 30 % suunnataan yhteisön kehitykseen: kaivoihin ja vesipisteisiin, sähköverkkoon, terveysklinikkaan ja koulujen tietokoneisiin. Toiset 30 prosenttia käytetään viljelmien hoitoon ja 40 prosenttia viljelijöiden hyväksi. Heille on mm. rakennettu oikeita taloja entisten savimajojen tilalle.

Mutta mitä viljelijät vastaavat Reiluun kauppaan kohdistuvaan kritiikkiin? Ovatko Reilun kaupan standardit vaikeita ymmärtää ja toteuttaa? Ovat, myöntää Chilenje. Pienviljelijät tarvitsevat ehdottomasti ulkopuolista henkilöä kääntämään ja selittämään monimutkaisia vaatimuksia, joita Reilu kauppa asettaa – erityisesti koska monet ovat täysin lukutaidottomia. Kasinthulassa pyritäänkin opettamaan viljelijöille luku- ja kirjoitustaitoa. He myös pitävät enemmän kokoontumisia ja kehittävät osuuskunnan hallintoa.

Chilenjen ja Mzongwen mukaan Reilu kauppa on tuonut heidän yhteisölleen paljon hyvää ja tiukat standardit kannustavat heitä kehittymään yhä enemmän. Koulutuksen ja maaseudun infrastruktuurin parantaminen auttaisi tuomaan Reiluuden yhä useamman pientuottajan ulottuville, niin Afrikassa kuin muuallakin. Toivon mukaan koko maailmankauppa voisi joskus olla, jollei Reilua, niin ainakin oikeudenmukaista.

Yritin Internetin ihmeellistä maailmaa koluamalla selvittää, mistä on kyse. Ei selvinnyt. Yhtiö itse ei nettisivuillaan lehmiensä viisaudella leveile. Mutta sen sivuilta opin, että tärkeintä Arla-Ingmanille on luonnollisuus; yrityksen luonnonläheisen toimintatavan perusta on luonnollinen kehitys, jonka ansiosta me kuluttajat olemme Lähempänä Luontoa(TM). Se, mitä yritys luonnollisella tarkoittaa, muuta kuin ”yhä luonnollisempien tuotteiden kehittelyä”, jäi minulle hiukan epämääräiseksi. Täytynee kysyä Arla-Ingmanin toimitusjohtajalta, tai sitten naapurin viisailta lehmiltä.

Yhtä suurta hämmennystä koin kuultuani Kitekat-tv-mainoksen. Syöttämällä kissallesi kyseistä kissanruokaa, ”hän voi elää täyttä elämää”. Aloin miettiä, millaista on kotikissan täysi elämä (sillä suhtaudun kriittisesti eläinten inhimillistämiseen), ja onko se todella kiinni Kitekatista.

Mikäli täysi elämä ei riitä, voi kissallensa turvata luksuselämän syöttämällä sille saman Mars-yhtiön Shebaa, joka ”valmistetaan vain hienoimmista raaka-aineista. Valitse lohifileepaloja, pieniä tonnikalafileepaloja, meheviä kanafileepaloja tai mureita häränsuikaleita.” Herättävätkö nämä hienot raaka-aineet jonkun muunkin mielessä epäilyksiä?

Entä koirat? Mars ”ei valmista koiranruokaa, vaan monipuolista ja laadukasta ruokaa koirille.” Täysi (koiran?)elämä on siis taattu!

Ei-eläinten ruokaa valmistava Mars syöttää myös ihmisiä – lähinnä suklaapatukoilla. Yhtiön myynti oli vuonna 2008 30 miljardia USA:n dollaria ja se myykin eniten suklaata maailmassa.

Eläinoikeusjärjestöt ovat arvostelleet Marsia eläinperäisten raaka-aineiden (kuten vasikoiden mahalaukusta saatavan juoksutteen) käytöstä suklaapatukoissa sekä epäeettisten rottakokeiden rahoittamisesta. Yhtiö on saanut kritiikkiä myös epäreilujen kaakaopapujen kaupasta. Sen on väitetty ostavan kaakaota Länsi-Afrikasta viljelijöiltä, jotka käyttävät ilmaista tai alipalkattua lapsityövoimaa. Vuonna 2009 Mars vastasi kritiikkiin ilmoittamalla, että vuodesta 2020 lähtien kaikki sen hankkima kaakao tulee olemaan sosiaalisesti ja ekologisesti kestävää.

Vuotta 2020 odotellessamme ehdimmekin mietiskellä, tekeekö meidän ja viisaiden lemmikkiemme elämän täydeksi luksus, luonnollisuus vai jokin muu raaka-aine. Ja kuinka paljon valintamme mahtavat vaikuttavaa.

(Minä tosin en ole vielä kyennyt elämään täyttä elämää ilman juustoa. Pahus.)

Yksittäinen ihminen kulkee lauma- ja lama-ajattelun mukana. Valtaapitävät esittävät usein taloudellisen taantuman laastariksi kulutuksen kasvattamista. Osta enemmän, niin yhteiskunta voi paremmin! Ja toimii shoppailu parannuskeinoksi myös muihin kriiseihin. WTC:n tornien juuri sorruttua ei Yhdysvaltojen edellinen presidentti George W. Bush suinkaan kehottanut murtuneita kansalaisiaan suremaan, rakastamaan ja tukemaan toisiaan tai edes rukoilemaan, vaan shoppailemaan! Ja amerikkalaiset tottelivat. Mahtoikohan kaikille tulla parempi mieli?

Ranskalainen taloustieteilijä ja filosofi Serge Latouche, joka vieraili juuri Suomessa Kasvu murroksessa –konferenssissa, kutsuu tämän päivän ihmisiä kulutusaddikteiksi. Ja sitähän me olemme, jatkuvasti ahdistuneita kaikista asioista joita emme (vielä) omista. Riippuvuus syntyy useimmille jo lapsuudessa. HS:n mielipidekirjoittaja kertoo pakonomaisen ostotarpeensa juontavan juurensa siitä, että hän lapsesta asti oli tottunut saamaan kaiken mitä halusi. Ihmisten mielissä sekoittuvat halut ja tarpeet, eikä tahtomiselle lopulta tule loppua. Miten voi tietää, mitä tarvitsee, jos ei ole ikinä ehtinyt tarvita mitään?

Kulutusriippuvaiselle asennemuutos on mahdollinen vasta kun rahaa ei enää ole, mutta velkaa sitäkin enemmän. Velkaantuminen onkin toinen nykyajan ihmisen perusominaisuuksista, ja yksi syy sille, miksi taloudellinen rakennemuutos on vaikea toteuttaa. Tarvitsemme jatkuvaa talouskasvua, jotta yhteiskuntamme selviää veloistaan! Kierre ei samalla kaavalla lopu koskaan. Ja ihmiset ahdistuvat ahdistumistaan.

HS:n mielipiteen kirjoittaja lopettaa kuitenkin hienoon ja lohdulliseen huomioon, johon soisi kaikkien koukuttuneiden havahtuvan. Hän onnistuu ”kaiken kurjuuden keskellä iloitsemaan ilmaisista asioista, kuten luonnosta ja askartelusta. Tavara ei tee ketään onnelliseksi kuin lyhyen hetken.”