Kun Sari, 47, pyysi myyjää esittelemään kännyköitä, jotka kestävät vähintään viisi vuotta, myyjä nauroi päin naamaa.

“Minusta viisi vuotta olisi aivan järkevä ja kohtuullinen aika, jonka kännykkä voisi kestää normaalia käyttöä”, Sari hämmästelee.

Sari ei ole kokemuksensa kanssa yksin. Mutta moni on jo tottunut siihen, että kännykkä tai tietokone toimii vain 2–3 vuotta. Tämä tuntuu valtavalta luonnonvarojen tuhlaukselta. Esimerkiksi paljon metalleja kuluttavan kännykän ekologinen selkäreppu on peräti 118 kiloa.

Vanhanaikainen ei aina kelpaa

Monimutkainen tekniikka on lyhentänyt laitteiden käyttöikää. Joskus aikoinaan tiiliskivikännykkä kesti kosteutta ja pudottelua – ja tekstiviestiominaisuus tuntui turhalta.

Toisaalta moni haluaakin vaihtaa älypuhelimen uudempaan noin vuoden välein. Iäkäs jääkaappi, liesi tai levysoitin on helpompi hyväksyä kuin hypätä kiivaasti kehittyvän tietotekniikan kelkasta. Käsi sydämelle: kuinka moni on valmis kestämään vanhanaikaista teknologiaa ympäristön vuoksi?

“Opiskelen alaa ja valitsen laitteet tehokkuuden ja muiden ominaisuuksien perusteella pikemminkin kuin ekologista selkäreppua miettien”, tunnustaa helsinkiläinen Nelli, 24.

“En tulisi enää toimeen ilman kunnollista kannettavaa tietokonetta, älypuhelinta ja nettiä”, sanoo puolestaan Leo, 35, Helsingistä.

“Laitteeni vaihtuvat noin 3–4 vuoden välein juuri siitä syystä, että ne vanhentuvat, menevät rikki eikä niitä ole mahdollista korjata tai päivittää. Pyrin hankkimaan laitteita, joihin kuuluu maksimaalisen pitkä takuu”, Leo jatkaa.

Korjauttaminen hankalaa

Ekoarjen sankarit kritisoivat sitä, miten hankalaa elektroniikan ja kodinkoneiden korjauttaminen on. Korjaajia on vaikea löytää ja uuden laitteen hankkiminen tulee usein korjaamista halvemmaksi.

Eurajokelainen Ilona, 35, korjauttaa vanhoja kodinkoneita, koska uusien hankkiminen on työlästä ja niiden laatu on vanhoja huonompi.

“Korjautan siis mielelläni muutenkin kuin ympäristösyistä.”

Kännykkäkaupassa pettynyt Sari epäilee, että laitteista tehdään tahallaan nopeasti rikkoutuvia, jotta uusia saataisiin myytyä enemmän. Samaa miettii Ilona:

“Ihminen on käynyt kuussa, muttei mukamas osaa tehdä enää 10 vuotta kestävää jääkaappia!”

Hehkulampuista tehtiin lyhytikäisiä tahallaan

Ylen taannoin esittämässä dokumentissa Hehkulamppuhuijaus (The light bulb conspiracy, 2010) paljastettiin, kuinka tuotteiden valmistaminen tarkoituksella lyhytikäiseksi sai alkunsa hehkulampuista. Ensimmäisiä massatuotannon hehkulamppuja mainostettiin 2500 tunnin paloajalla, mutta 1920-luvulla Phoebus-niminen hehkulamppukartelli pakotti valmistajat sakon uhalla lyhentämään paloaikaa tuhanteen tuntiin korkean kysynnän varmistamiseksi. Insinöörit tekivät työtä laadun heikentämiseksi ja tavoiteaikaan päästiin parikymmentä vuotta myöhemmin.

Ajattelutapa levisi muihinkin tuotteisiin sukkahousuista kodinkoneisiin. Suunniteltu vanheneminen löi läpi viimeistään 50-luvun Amerikassa, jolloin kulutusyhteiskuntaa rakennettiin kuluttajien jatkuvan uutuudenhimon varaan. Tiuhaan vaihtuvat muotivirtaukset ja nopeasti rikkoutuvat tuotteet varmistavat ympäristön kannalta tuhoisan kulutuskierteen.

Jätteitä viedään kehitysmaihin

Luulisi, että hukumme jätteisiin, mutta se ongelma työnnetään köyhemmille. Myrkyllistä elektroniikkajätettä rahdataan laittomasti Euroopasta kehitysmaihin, kuten Kiinaan, Nigeriaan, Intiaan ja Ghanaan. Näissä maissa köyhät, myös lapset, lajittelevat vaarallista jätettä paljain käsin.

Suomalaiset tuottavat yli 100 000 tonnia elektroniikkajätettä vuodessa. Jätteen synnyn ehkäisyä avittaisi tehokas verkosto korjauspalveluja ympäri Suomen. Korjaustoiminta on kuitenkin keskittynyt muutamiin merkkiliikkeisiin, jotka sijaitsevat yleensä pääkaupunkiseudulla.

Vuonna 2005 voimaan tullut laki sähkö- ja elektroniikkaromun tuottajavastuusta velvoittaa valmistajat huolehtimaan laitteiden uudelleenkäytöstä ja kierrätyksestä. Vaikka lainsäädäntö edellyttää ensisijaisesti uudelleenkäyttöä, laitteiden korjaamista ei pidetä kannattavana ja vain hyvin pieni osa SE-romusta päätyy uudelleenkäyttöön. Suurin osa vanhoista laitteista murskataan ja kierrätetään materiana.

Hehkulamppujen tarina on saanut uuden käänteen, kun markkinoille tulivat LED-lamput, joille luvataan parhaimmillaan 50 000 tunnin paloaikaa. Toivoa sopii, että pitkästä käyttöiästä tulee kilpailuvaltti muillekin laitteille ja jätteen määrä saadaan laskuun.

Juttu on julkaistu aikaisemmin Luonnonsuojelijassa 5/2011.

Tiina, 36, Helsingistä kiteyttää:

‒ Ajatus valtamerien muovijätepyörteistä on käsittämätön, ahdistava, hirveä. Samoin ajatus eläimistä tukehtumassa jätteisiimme.

Täällä kotimaassa muovijäte kasaantuu kaatopaikoille ja sitä poltetaan energiajätteenä. Virvoitusjuomapulloja ja muovikasseja lukuun ottamatta kotitalousmuoville ei ole yleensä järjestetty kierrätystä. Ekokuluttaja haluaisi välttää muovia, mutta sepä ei olekaan helppoa.

Moni on vaihtanut muovikassit ja hedelmäpussit kankaisiin kasseihin ja pusseihin. Mutta mitä tehdä muille muovipakkauksille? Tiina yrittää vähentää muovin kulutusta, mutta joskus yritys tuntuu turhauttavalta.

‒ Ensin etsin oikein hartaasti itselleni sopivaa shampoopalaa, koska en halua ostaa muovipulloissa tulevia shampoita. Ja sitten tajuan, että lähes kaikki ruoka, mitä ostan, on pakattu muoviin.

Vain turvallisia leluja

Totuus muovista ei kuitenkaan ole mustavalkoinen. Pakkausten yhtenä tarkoituksena on pidentää ruoan säilyvyyttä. Muovipakkauksia tarvitaan myös logistiikan vuoksi, muistuttaa Tiina.

Pakkausmateriaalien lisäksi muovia on esimerkiksi autoissa, rakennusmateriaaleissa, elektroniikassa, huonekaluissa ja astioissa. Lapsiperheissä muovia kertyy lelujen ja lasten tarvikkeiden vuoksi.

‒ Ostan leluja, joista voin todeta, että ne ovat turvallisia. Siis mieluiten puisia tai muusta kuin PVC:stä valmistettuja, kertoo Anu, 31, Helsingistä.

PVC on erityisen hankala muovi ympäristölle sen sisältämän kloorin vuoksi. PVC sisältää myös pehmenninaineena käytettyjä ftalaatteja, jotka voivat olla vaarallisia ihmisen lisääntymiskyvylle.

Anu välttää myös bisfenoli A:ta sisältäviä astioita. Bisfenoli A on myrkyllinen kemikaali, jota käytetään polykarbonaattimuovien valmistuksessa. Kemikaalista nousi kohu, kun kävi ilmi, että sitä liukenee tuttipulloista maitoon, kun pulloja lämmitetään.

Biljardipalloista muovikasseihin

Ensimmäiset teolliset muovilaadut kehitettiin 1800-luvulla. Aluksi uudella keksinnöllä korvattiin norsunluisia biljardipalloja.

1900-luvulta lähtien muovin voittokulku on ollut pysäyttämätön. On hankala kuvitella maailmaa ilman muovia. Monikäyttöiset muovit vaikuttavat liikkumiseemme, asumiseemme ja viestintäämme.

Hankalaa on kuvitella myös, mihin kaikki maailman huonosti maatuvat muoviesineet lopulta mahtuvat.

Kotitalousmuovin kierrättäminen on vaikeaa, sillä eri muovilajit täytyy erotella uudelleenkäyttöä varten. Muovia voidaan polttaa PVC:tä lukuun ottamatta energiaksi jätteenpolttolaitoksissa. Ensisijaisesti muovivuorta pitäisi pienentää jätteen synnyn ehkäisyllä.

Muoviongelman symboliksi on noussut muovikassi. Keväällä EU:n komissio ilmoitti haluavansa vähentää muovipussien käyttöä unionimaissa.

Ongelmana ohuet pussit

Pelkästään Suomessa käytetään 300 miljoonaa muovikassia vuosittain. Monissa muissa maissa asiat ovat vielä huonommin. Kaupoissa ilmaiseksi jaettavat hedelmäpussin vahvuiset muovikassit ovat maailmalla vahvoja muovikasseja yleisempiä ja niitä kuluu paljon enemmän.

Tuulen mukana kulkevat pussit tukkivat viemäreitä ja roskaavat luontoa. Linnut, kalat ja hylkeet voivat kuolla nieltyään meressä ajelehtivaa muoviroskaa.

Jätehuolto ei ole pysynyt pitämään muovipussien vyöryä aisoissa esimerkiksi Kiinassa, Bangladeshissa, Intiassa ja Keniassa, joissa muovipussit on kielletty osittain tai kokonaan. Myös Italia sekä Kalifornian osavaltio on kieltänyt muoviset ostoskassit.

Kuten moni tietää, ekologisinta on käyttää samaa kankaista kestokassia monta vuotta. Jos oma kassi unohtuu kotiin, kannattaa ostaa kierrätetystä muovista valmistettu muovikassi, johon on käytetty vähemmän luonnonvaroja kuin paperikassiin. Kierrätetyn muovikassin tunnistaa kierrätysmerkistä kassin alalaidassa.

Juttu on julkaistu aiemmin Luonnonsuojelijassa 4/2011. Tutustu Luonnonsuojelijan lukijapaneeliin täällä.

“Viime kesänä harrastimme jonkin verran verkkokalastusta Höytiäisestä ja kuhasaalis oli runsas. Siitä ei kala enää parane: itse pyydetty eväkäs pannulla paistettuna voin ja uusien perunoiden kera!”

Joensuulaisen Sarin, 27, kesämuiston jakaa moni muukin. Suomalainen on juurillaan maaseudun kesänviettopaikoissa, kun paikalliset herkut ovat tuoreita ja kalakin itse pyydettyä. Silloin nautiskellaan kuhien lisäksi hauista ja ahvenista ja monista muista kotimaisista kaloista, joiden syöminen ei uhkaa luonnon tasapainoa.

Normaalin arjen keskellä tilanne on toinen. Kasvatetut lohet ja ylikalastetut lajit, kuten tonnikalat ja villit lohet odottavat marketeissa kiireistä kuluttajaa valmiiksi fileoituina, marinoituina ja purkitettuina.

Jaana, 38, Varkaudesta on huomannut ongelman. Eettisiä vaihtoehtoja on tarjolla vähänlaisesti ja ne ovat myös kalliimpia. Turhauttavaa on, että suomalaiset järvet suorastaan kuhisevat kalaa, jota voisi syödä hyvällä ekologisella omallatunnolla.

“Toivoisin, että järvien pelastusoperaatioiden yhteydessä järvistä poistetut ‘roskakalat’ päätyisivät ruokapöytiin. Esimerkiksi uunissa öljyssä haudutettu särki on todella herkullista leivän päällä”, tuumaa Jaana.

Osaatko perata?

Myös Ilona, 35, Eurajoelta toivoo, että särjen arvostus ruokakalana nousisi.

“Hyvin harva ruoka on sellaista, että sen tuotanto suorastaan parantaa ympäristön tilaa! Valitettavasti särkikalaa ei osata hyödyntää kaupallisesti, vaikka se on maultaan aivan omaa luokkaansa ja siitä saa herkullisia säilykkeitä.”

Ilona arvostaa myös merestä pyydettäviä silakoita, kuoreita ja kilohaileja. Valitettavasti kalat päätyvät pääasiassa turkiseläinten rehuksi. Yksi este kotimaisen kalan kysynnälle on, etteivät kuluttajat ole enää valmiita perkaamaan kaloja itse. Hanna, 33, Naantalista on opetellut perkaamaan, mutta kokkaustaidoissa hän haluaisi vielä petrata. Useimmiten kotona syödään paistettuja silakoita ja muikkuja, joista lapsetkin pitävät.

“Vaihtelu kyllä virkistäisi.”

Hanna epäilee, että kalalajeja tulisi kokeiltua monipuolisemmin, jos harrastaisi itse kalastusta, mutta sitä hän ei aio opetella. Joensuulainen Päivi, 24, on puolestaan kasvissyöjä, mutta kalastaa silti ‒ kissalleen.

“Koen, että itse kalastettu kala on ekologisempaa ja eettisempää eläintenruokaa kuin kaupan purkkiruoka.”

Kotimaista kalaa vähemmän kuin koskaan

Kotimaista kalaa syödään suomalaisissa ruokapöydissä yhä vähemmän. Vuonna 1999 suomalainen söi kotimaista kalaa 6,1 kiloa ja tuontikalaa 6,4 kiloa. Vuonna 2009 kotimaisen kalan kulutus oli tippunut 4,5 kiloon henkilöä kohti ja tuontikalan osuus noussut 11,2 kiloon. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen luvut osoittavat myös, että erityisen paljon suosiotaan on kasvattanut kasvatettu tuontilohi.

Lohenkasvatuksessa on kuitenkin monia ongelmia. Ensinnäkin kalaa kuluu viljelyssä enemmän kalanrehuun kuin mitä viljely itse tuottaa. Esimerkiksi Norjan viljelyksiltä karanneet yksilöt tuovat tautiriskin luonnonpopulaatioon ja risteytyminen heikentää villin lohen elinkelpoisuutta. Kalankasvatus myös kuormittaa vesistöjä.

Suomalainen villi lohi on uhanalainen ‒ samoin kuin muut vaelluskalat. Vielä 1900-luvun alussa lohi lisääntyi 18:ssa Itämereen laskevassa joessa. Sittemmin patoamalla on tuhottu yli 90 prosenttia lohijoistamme.

WWF:n selkeä taskuopas kuluttajille Meren herkkuja näyttää keltaista valoa Itämeren villille lohelle ja kasvatetulle Atlantin lohelle sekä kirjolohelle ‒ niitä on siis kulutettava harkiten. Chilessä ja Turkissa kasvatetut lohet ovat punaisella listalla.

Lähes kaikille suomalaisille luonnonkaloille näytetään vihreää valoa. Vältettäviä villejä kaloja ovat ankerias, taimen, saimaannieriä ja piikkikampela.

Tonnikalaa himoitsevan kannattaa ostaa MSC-sertifioitua kalaa. Merkki takaa, että tuote on pyydetty ekologisesti kestävällä tavalla. Merkin takana olevan Marine Stewardship Councilin tavoitteena on vähentää ylikalastusta.

Artikkeli on ilmestynyt Luonnonsuojelijassa 3/2011.

”Tulostin sylkee surutta virheellisiä tulosteita päivästä toiseen, kun huoltomiehiä ei kiinnosta tulla korjaamaan. Koulun kaikki ‒ siis todellakin kaikki ‒ tietokoneet ovat yöt ja viikonloput päällä ihan siitä syystä, kun ne käynnistyvät niin hitaasti ja pitää ehtiä Facebookiin aamulla ennen tunteja”, tilittää  Etelä-Pohjanmaalla opiskeleva 31-vuotias Päivi.

Päivi toivoo asennekasvatusta kovapäisille pohjalaisille. Helsingissä työskentelevä Sari, 47, puolestaan uskoo, että työpaikan energiansäästö- ja kierrätysasiat hoituisivat paremmin, jos joku vain ottaisi niistä vastuun.
”Tahdosta se ei ole kiinni, enemminkin asiaan tarttumisesta.”

50-vuotias Petteri Alajärveltä on edellisissä työpaikoissaan laittanut kuntoon paperinkeräyksen,  ohjeistanut järkevästä monistamisesta ja pitänyt ekotiimiä. Petterin mielestä on sääli, että Global Action Planin mukaiset ekotiimit ovat hiipuneet suomalaisesta työpaikkakulttuurista.

”Tiimissä vähennettiin turhaa kulutusta kaikilla elämänalueilla. Sillä oli 90-luvun puolessavälissä merkittävä asenteita muuttava vaikutus. Tiimiin osallistui ylemmät viranhaltijat kaupunginjohtajaa myöten. Vieläkin he kuulemma muistavat asian.”

Valtionvarainministeriö säästää

Valtionvarainministeriössä asiat alkavat olla mallillaan, sillä ministeriö valmistautuu liittymään WWF:n Green Office -verkostoon. Tästä kuuluu kiitos helsinkiläisen työntekijän Päivin, 48, aloitteellisuudelle.  ”Nyt tuntuu ekoajattelu menneen mukavasti läpi kautta linjan. Toki se osuu VM:n pirtaan muutenkin. Ympäristöohjelmamme motto VM säästää rahaa ja ympäristöä tuli kuin luonnostaan.”

Green Office on ympäristöohjelma, jonka avulla käydään järjestelmällisesti läpi esimerkiksi hankintoja ja jäteasioita sekä energian- ja paperinkulutusta. Ohjelmaa varten työpaikalta valitaan Green Office -vastaava ja Green Office -tiimi. Merkin käyttöoikeuden saa, kun WWF:n asiantuntija on hyväksynyt valmiin ympäristöohjelman toimitilojen tarkastamisen jälkeen.

Järjestelmällisyys onkin tarpeen, ettei työpaikkojen ympäristötyö juutu lillukanvarsiin. Se, että työntekijä osaa laittaa viilipurkin kannen metallijätteeseen, ei ole yhtä tärkeä panostus kuin se, että työntekijä matkustaa työpaikalle julkisilla auton sijaan. Työantajan kannattaa valita toimitilat hyvien liikenneyhteyksien varrelta ja antaa työntekijöilleen kannustimia joukkoliikenteen tai oman lihasvoiman käyttöön. Tätä mieltä on ainakin työmatkaliikuntaa harrastava Annika, 38, Vantaalta:
”Tärkein ekologinen asia, minkä työnantaja voi järjestää työntekijöilleen, on suihkumahdollisuus.”

Pitkä matka paperittomaan toimistoon

Tietotekniikan yleistyessä 80-luvulla kuviteltiin, että tietokoneet syrjäyttävät paperin. Toisin kävi, sillä tietotekniikka on jopa nopeuttanut ja lisännyt paperin kulutusta. Vuosituhannen vaihteen jälkeen toimistopaperin kulutuksen kasvu on näyttänyt vihdoin pysähtyvän ja jopa laskevan Pohjoismaissa ja Pohjois-Amerikassa. Sähköinen laskunmaksu ja -arkistointi on vähentänyt esimerkiksi lomakkeiden ja kirjekuorien tarvetta. Paperiteollisuus on kehityksestä aidosti huolissaan,

Ekologiselta kannalta toimistopaperin kulutuksen väheneminen on iloinen asia, sillä paperin valmistus kuluttaa runsaasti energiaa ja aiheuttaa kasvihuonepäästöjä. Puuntuotanto myös köyhdyttää luonnon monimuotoisuutta ja uhkaa yhä uusia koskemattomia metsäalueita.

Yksittäiset organisaatiot ovat säästäneet paperia huomattavasti sähköisten palvelujen käyttöönoton avulla. Osuuspankki laskee säästäneensä 79,8 paperitonnia vuodessa sähköisen tiliotteen käyttöönoton ansiosta. Tämä merkitsee noin 800 puun säästymistä metsään joka vuosi. Postituskuluissa säästöjä kertyy lähes 3,2 miljoonan euron edestä. Laskelma perustuu vuoteen 2005, jolloin 662 000 tiliä käytti pelkästään sähköistä versiota tiliotteesta.

Sähkönsäästöä sähäkästi nappia painamalla

Myös sähkön säästäminen voi olla yllättävän tehokasta. Esimerkiksi tietokoneen sammuttaminen yöksi on pieni teko, joka unohtuu monelta työpaikalta. Kun Helsingin kauppaoppilaitoksen 600 tietokonetta ryhdyttiin sammuttamaan iltaisin ja viikonlopuiksi etäsammutusjärjestelmän avulla, tietokoneiden sähkönkulutus väheni puolella. Tämä tarkoitti 234 megawattitunnin säästöä ja 18 500 euron kustannussäästöä vuosittain. Hiilidioksidipäästöjä säästyi 175 tonnia.

Monilla työpaikoilla tietokoneiden sammuttamisen hyödyistä tarvitsee vain muistuttaa työntekijöitä aika ajoin. Käytännössä toimistot toimivat kuin suurkulutusyksiköt, joille soveltuvat samat säännöt kuin yksittäisillekin kotitalouksille: kuluta harkiten, käytä uudelleen ja kierrätä.

Lähteenä on käytetty Silja Sarkkisen toimittamaa teosta Ympäristövastuu työpaikalla (2006).

Juttu on julkaistu aikaisemmin Luonnonsuojelijassa 2/2011

Tutustu Luonnonsuojelijan lukijapaneeliin täällä.

”Haluaisin tuoksutonta, puhdasta pyykkiä mahdollisimman pienellä ympäristörasituksella ja pesukoneen kunnossa pitäen. Mutta en aio sen vuoksi opiskella kemiaa”, tiivistää 32-vuotias Hanna Naantalista pesuaineiden valitsemisen vaikeuden.

Fosfaatti rehevöittää vesistöjä, zeoliitti pilaa pesukoneen ja pesuaineet voivat aiheuttaa allergioita. Ympäristöystävällisiä valintoja avittaa kuitenkin muutama hyvä muistisääntö.

Ensinnäkin fosfaatteja kannattaa välttää erityisesti talouksissa, jotka eivät kuulu jätevedenpuhdistuksen piiriin.

”Meillä on käytössä äärisynnillinen sakokaivo, joten fosfaatit ovat ehdottomasti pannassa. Klooriyhdisteitäkään en hyväksy pesuaineissa”, kertoo 35-vuotias eurajokelainen Ilona.

Moni luottaa ympäristömerkittyihin tai ekokaupasta ostettuihin tuotteisiin. Silloin vertailua on kuluttajan puolesta jo tehty. Toisaalta panelistimme korostavat oman järjen käyttöä. Ainakaan hajusteilla ja väriaineilla ryyditetyt pitkät tuoteselosteet eivät herätä luottamusta.

”Jos aine on ärsyttävää ja pesuaineen joutuminen silmään voi aiheuttaa vakavan silmävaurion, on selvää, ettei tuote ole luonnollekaan vaaraton”, toteaa Satu, 38, Porvoosta.

Hyvä tuoksu pesupähkinöillä

Satu käyttää sekä tavallisia, hajusteettomia pesuaineita että pesupähkinöitä. ”On mukava ottaa koneesta vaatteet, joissa ei ole yhtään pesuaineen hajua. Pesupähkinöillä pesun jälkeen vaatteet eivät tunnu kovilta. Hyvä puoli on sekin, että niitä voi käyttää myös villa- ja silkkivaatteisiin”, Satu luettelee.

Intiassa ja Nepalissa villinä kasvavat pesupähkinät ovat Sapindus-sukuun kuuluvan puun luumarjoja – eivät siis oikeasti pähkinöitä. Yli 30-asteisessa vedessä niistä irtoaa pesevää ainetta eli saponiinia.

Pesupähkinöiden teho ei välttämättä riitä tahrojen poistoon, mutta monet kehuvat niitä normaalilikaisen pyykin pesussa. Epäilijöitäkin on.

”Pesupähkinöiden teho perustuu siihen, että ihmiset pesevät lähes puhtaita vaatteita, joihin riittää pelkkä mekaaninen hankaus ja 60 asteen lämpö. Pähkinät lienevät siis silkkaa huijausta”, toteaa Petteri, 50, Alajärveltä.

Myös Suomessa kasvaa saponiinia sisältäviä kasveja. Rohtosuopayrtti sisältää jopa enemmän saponiinia kuin pesupähkinät. Periaatteessa suopayrtin juuria keittämällä voisi saada supisuomalaista pesuainetta pyykinpesussa testattavaksi.

Hyvä paha zeoliitti

Vuonna 2009 julkisuuteen tuli tieto, että Suomi aikoo kieltää fosfaatit pesuaineissa vuoteen 2012 mennessä. Suunnitelma on osa Itämeri-strategiaa, joka koskee kahdeksaa maata: Suomea, Puolaa, Saksaa, Ruotsia, Tanskaa, Viroa, Latviaa ja Liettuaa. Saksassa ja Ruotsissa fosfaatit on jo kielletty.

Kielto tuo eräänlaisen päätepisteen 40 vuotta kestäneelle keskustelulle.

Kuluttajia valistettiin fosfaattien vesistöjä rehevöittävästä vaikutuksesta jo vuonna 1970, jolloin pohdittiin, voitaisiinko ne korvata jollakin muulla likaa kantavalla aineella. Savipohjaista zeoliittia ryhdyttiin käyttämään korvaavana aineena 1980-luvun lopussa. Ryöpsähti julkinen keskustelu zeoliitin huonoista puolista: se harmaannuttaa vaatteet, ei huuhtoudu kunnolla tekstiileistä ja sakkautuu pesukoneisiin.

Tutkija Päivi Timosen mukaan keskustelua voidaan tulkita puhtauteen liittyvänä kysymyksenä. Kun pesukoneet tulivat markkinoille 60 vuotta sitten, puhuttiin tahrattomasta valkoisuudesta. 1990-luvulta lähtien on puhuttu tahrattomuuden sijaan allergisoivista pesuainejäämistä, joiksi myös zeoliitista jäävät hiukkaset lasketaan. Lopputuloksena zeoliitin käyttö on laskenut kuluttajien luottamusta ekopesuaineita kohtaan ylipäätään.

Toivoa sopii, että fosfaattikielto kannustaisi pesuainevalmistajia etsimään uusia ympäristöystävällisiä ratkaisuja vedenpehmentimiksi zeoliitin tilalle eikä ympäristöystävällisyyttä tarvitsisi rinnastaa huonoon pesutulokseen.

Lähteenä on käytetty Päivi Timosen väitöskirjaa: Pyykillä. Arkinen järkeily ja ympäristövastuullisuus valinnoissa (2002).

Artikkeli on julkaistu aiemmin Luonnonsuojelijassa 1/2011.

Joululahjat tuottavatkin päänvaivaa erityisesti lapsiperheissä. Mainokset tuputtavat jos jonkinlaista roinaa eikä joulun henki tahdo tulla ilman lahjoja. Tavaramäärää ­‒ ja etenkin sukulaisia ‒ on hankala hallita.

”Lapset toivovat tietysti vilkkuvia ja päriseviä patterileluja, joita itse en haluaisi lainkaan kotiimme. Ja jos sukulaisia ei lainkaan ohjeista, niin hirmuinen kasa leluja löytää tiensä meille jouluna. Samat sukulaiset voivat toki taivastella tavaramäärää sitten myöhemmin”, huokailee Hanna, 32, Naantalista.

Ei lapsillakaan helppoa ole.  Pehmeitä paketteja sataa, vaikka ne eivät kiinnostaisi. 12-vuotias Matti Hirvensalmelta kertoo: ”Isovanhemmat kysyvät aina, mitä haluan joululahjaksi. Jos sanon, että ei mitään, tulee lapasia ja villasukkia. Jos sanon, että dvd-elokuvan, tulee lapasia, villasukkia ja dvd-elokuva.”

Turhat lahjat kiertoon

Mitä sitten tehdä ei-toivotuille lahjoille? Tiina ei suostu tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, että laittaa epätoivotut lahjat kierrätykseen. Samoin tekee helsinkiläinen Leo, 36: ”Suuri osa vuosien varrella saamistani joululahjoista on turhia ja käyttökelvottomia.”

Leo arvostaakin aineettomia lahjoja. ”Olen saanut esimerkiksi hiusten leikkauksen, siivouksen tai paitojen silityksen lahjaksi sekä ystävien tarjoaman päivällisen.”

Myös lapset osaavat arvostaa lahjaksi annettua laatuaikaa. Retket lastenteatteriin ja Ähtärin eläinpuistoon kummipojan kanssa ovat olleet menestys, vinkkaa eurajokelainen Ilona, 35.

Tavaran paljoutta välttäville sopivat myös hyväntekeväisyyslahjat. Tosin kaikki eivät niistäkään ilahdu. Kun lahjan saaja saa ilmoituksen afrikkalaiselle tytölle hankitusta koulupuvusta tai perulaiselle maanviljelijälle ostetuista marsuista, reaktio voi olla hämmentynyt. ”Vähän mietin, onko kiva saada lahja, joka on osoittavinaan minun saamaani hyvää omatuntoa”, pohtii hyväntekeväisyyslahjoja ostanut Päivi, 48, Helsingistä.

Lahjaongelman äärellä moni luottaa kirjoihin, olivat ne sitten kierrätettyjä tai uusia. ”Ne jättävät mukavan muiston, ovat valistavia ja niihin voi aina palata”, perustelee Tapio, 48, Espoosta. Tapion paras lahjamuisto on 15-vuotiaana saatu Taru sormusten herrasta. Alkukielistä teosta lukiessa oppi mukavasti myös englantia.

Ikäville sukulaisille käytettyä?

Joululahjojen antajaa voidaan pitää sosiaalisena kameleonttina – niin monenlaisia sosiaalisia suhteita lahjoilla ilmaistaan. Näin päättelivät Illinoisin yliopiston tutkijat  Cele Otnes, Tina M. Lowrey ja Young Chan Kim tutkimuksessa, jossa tarkkailtiin ja haastateltiin ihmisiä jouluostoksilla vuonna 1990.

Vuodesta toiseen kalsareita ja villasukkia ostava perheenäiti ilmaisee lahjoillaan huolenpitoa. Läheiselle ihmiselle osoitetaan arvostusta lahjalla, jollaisen saajan uskotaan aidosti haluavan. Sen sijaan kaukaisemmille sukulaisille tai työtovereille hankitaan lahja, koska kyseinen ihmissuhde halutaan tehdä näkyväksi. Tällöin moni turvautuu suklaaseen tai joulukinkkuun: täytyyhän kaikkien syödä eivätkä ruokalahjat jää pyörimään jalkoihin.

Mielenkiintoista on, että tutkitut antoivat  itselleen tarpeettomiksi käyneitä tavaroita ikäville sukulaisille. Kierrätetty lahja on vähäarvoisempi kuin uutena hankittu lahja, tutkijat päättelevät.

Asenteet lienevät muuttuneet Yhdysvalloissakin 90-luvun alusta ja lahjojen eettisyyteen ja ekologisuuteen osataan nyt kiinnittää huomiota. Yksi asia kuitenkin pysyy: lähipiiristä löytyy aina niitä, joille on erityisen vaikea keksiä sopivaa lahjaa. Yritystä silti riittää, sillä joulu on vuoden suurin kulutushuippu. Suomalaisen työn liitto arvioi, että suomalaiset kuluttavat jouluvalmisteluihin ja lahjahankintoihin noin 1,8 miljardia euroa.

Artikkeli on julkaistu aiemmin Luonnonsuojelijassa 6/2010.

Lisääntynyt unentarve, jatkuva väsymys ja yltynyt makeanhimo. Näin moni kuvaa kaamosoireitaan. Kun työ- ja koulumatkat täytyy rämpiä pimeydessä loskan läpi, lomamatka etelään voi tuntua oikein hyvältä idealta.

Kaikki eivät kuitenkaan ole sitä mieltä. ”Etelänmatkaa on turha perustella syksyllä. Se voi vieläpä pahentaa harmauden tuntua sen sijaan, että vähitellen sopeutuisi luonnon rytmissä vuodenaikojen vaihteluun, sanoo Hanna, 32, Naantalista.

Hirvensalmella asuva 11-vuotias Masa ei ole vielä koskaan astunut lentokoneeseen tai käynyt ulkomailla. Vaikka luokkatoverit lentelevät lomillaan Kreikkaan ja Thaimaahan, Masa ei halua lentää pelkästään kaamoksen takia.

Myös mikkeliläinen Hanna, 34, jättää lentomatkustelun väliin. Sen sijaan hän katkaisee arjen mielellään lyhyemmillä reissuilla: ”Esimerkiksi Pietari on varsin siedettävän junamatkan päässä.” Hanna piristää itseään myös tapaamalla ystäviä ja käymällä teatterissa ja taidenäyttelyissä.

Samaa suosittelee helsinkiläinen Aino-Ilona, 26. ”Jos on varaa lähteä ulkomaille, on varmasti varaa  käydä kulttuurihässäköissä. Tajunta laajenee ja mieli valaistuu. Lisäksi lämpimät teatterit ovat tunnelmallisia pimeän ja rännän keskellä.”

Talvisin saa loikoilla

Moni panelisti tuumaa, ettei kaamosaikaan tarvitsekaan olla virkeä. Talvisin loikoilusta saa nauttia hyvällä omallatunnolla ja kukin omalla tavallaan. Taina, 56, Kaarinasta polttaa kynttilöitä, lukee kirjoja ja kuuntelee musiikkia. Hänelle kaamos merkitsee hiljentymisen aikaa. “Samalla tavalla kuin luonto ikään kuin kääntyy sisäänpäin, ihmisenkin on hyvä tutkailla syntyjä syviä.”

Myös 35-vuotias eurajokelainen Ilona hiljentäisi talvisin mielellään tahtia, mutta se on työelämässä vaikeaa. ”Onnistuu ehkä joskus eläkkeellä.” Aamuihin hän herää ajastetun kirkasvalolampun voimalla.

Vaikeinta on sisätyötä tekevillä päivätyöläisillä, joilta päivänvalo uhkaa jäädä arkisin kokonaan näkemättä. Petteri, 50, Alajärveltä on oppinut syömään lounastauolla nopeasti, jotta hän ehtii käydä ulkona valoisaan aikaan. Myös hikiliikunta auttaa.

”Säännöllisessä työssä voi yrittää sopia toimiston ulkopuoliset tapaamiset niin, että niihin
pääsee valoisaan aikaan ulkona liikkuen. Etätyön tekemistä voi myös lisätä, jolloin oman aikataulun voi suunnitella vapaammin ja hyödyntää valoisan ajan muuhun kuin työntekoon”, vinkkaa Annika, 37, Vantaalta.

Lähimatkailu korvaa etelänmatkat?

Lomakaudet ja matkailusesongit liittyvät väistämättä ilmastoon. Suomalainen pakenee kaamosta mieluiten kauas Thaimaan tai Egyptin lämpöön. Pelkästään Thaimaahan matkustaa vuosittain 100 000 suomalaista. Suosiolla on varjopuolensa, sillä edestakainen Thaimaan lento turistiluokassa tuottaa noin 3700 kiloa hiilidioksidipäästöjä matkustajaa kohti.

Edulliset matkustajalennot ovat kasvattaneet lentoliikenteen suosiota hurjasti. Kansainvälisten matkustajalentojen määrä on kasvanut kolminkertaiseksi viimeisten 25 vuoden aikana. Vaikka lentämisen ekotehokkuutta onkin pystytty lisäämään esimerkiksi polttoaineen kulutusta pienentämällä, lentoliikenteen jyrkkä kasvu kumoaa saavutukset.

Olisiko lomalennoille sitten ekologisempia vaihtoehtoja? Lähimatkailu ja slow travel kasvattavat nekin suosiotaan. Jo viikon lomalla ehtii junailla Lappiin tai Keski-Eurooppaan. Viikonlopun kaupunkilomaakaan varten ei tarvitse lentää, jos suuntaa naapurimaihin. Joulukuusta lähtien itänaapurin kulttuurikeitaaseen pääsee hyvinkin vikkelästi, kun nopeat Allegro-junat ryhtyvät liikennöimään Helsingin ja Pietarin väliä. Matka keskustasta keskustaan kestää kolme ja puoli tuntia.

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Luonnonsuojelijassa 5/2010.

”Teini-ikäisen päähän ei meinaa mahtua muuta kuin poikia, musiikkia ja vaatteita”, tuskailee Päivi, 47-vuotias äiti Helsingistä. Lapsena jälkikasvua oli kyllä viety mökille ja luontoon. Hyttyset ja viluiset telttayöt eivät ehkä auttaneet asiaa, Päivi arvelee.

Koulua ja päiväkotia teinitytön äiti kiittelee: on kierrätetty, siivottu ympäristöä ja tutustuttu metsän antimiin. Juuri tällaiseen kasvatukseen monet uskovat: lapset on vietävä luontoon tekemään ja kokemaan itse.

Kokemuksia ilman teoriaa

Luonnonsuojeluliitto ja Luonto-Liitto ovat perusopetuksen uudistusta käsittelevälle työryhmälle jättämässään kannanotossa esittäneet, että suurempi osa opetuksesta tulisi siirtää ulos luontoon. Taina, 56, Kaarinasta kannattaa ajatusta. Onhan oravien tarkkailu luonnossa peruskouluikäisestä huomattavasti kiinnostavampaa, kuin otusten tiirailu oppikirjan sivuilta. Luonnon kokeminen sellaisenaan ilman ennalta tuputettuja teoreettisia selvityksiä on Tainan mielestä tärkeää. Lasten pitäisi antaa kysyä ensin itse, hän tuumaa.

Kouluissa voisi tehdä enemmän oppiainerajat ylittäviä opintokokonaisuuksia,
kuten liikunta- ja biologian tuntien yhdistämistä, ehdottaa Annika, 36, Vantaalta. Lähimetsässä voitaisiin opetella suunnistusta, rasteilla taas olisi biologiaan liittyviä
tehtäviä.

Pelkkä koulujen panostus ei kuitenkaan riitä. Vanhempien on otettava aktiivinen rooli ja toteutettava arjen ympäristötekoja. ”Päiväkotien ja koulujen ympäristökasvatus menee hukkaan, jos esimerkiksi jätteiden kierrätystä tehdään vain koulussa eikä kotona”, Annika huomauttaa.

Lapsuuden muistot kantavat

Luontokerhon ohjaajana toimivan porilaisen Päivin, 39, mielestä luontoon tutustuminen on hyvä aloittaa mahdollisimman nuoresta. ”4‒5-vuotiailla on vielä aito kiinnostus kaikkea elävää kohtaan ja siinä vaiheessa koetut luontokokemukset jäävät usein pysyvästi mieleen.”

Parhaimmillaan lapsuuden kokemuksista kasvaa pohja, joka kannustaa vaalimaan luontoa loppuelämän. Näin kävi espoolaiselle Helenalle, 53, joka muistelee parhaita paloja lapsuudestaan: ”Majat veljien kanssa ruusupuskien alla, kokemukset leireillä Kattilajärvellä ja kesälomat kummitädin luona Saimaan rannalla.”

Teini-ikäisten lasten vanhemmat voinevat lohduttautua sillä, että lapsuuden muistot kantavat. Sateisistakin telttakesistä on saattanut syttyä kipinä luontoon, vaikka ihastukset ja musiikki vievät toisinaan huomion.

Osallistuminen ja vastuu opettavat arvostusta

Vantaan Korson betoninen keskusta ei tuo heti ensimmäiseksi mieleen passelia paikkaa ympäristökasvatukselle. Siihen se sopii kuitenkin erinomaisesti. Korson keskustaa suunnitellaan viihtyisämmäksi, ja mielipiteitä alueen kehittämiseksi on kysytty myös lapsilta ja nuorilta.

Esimerkiksi Lumon lukion valokuvauskurssilaiset kuvasivat vuonna 2009 keskustan kohteita, joissa oli heidän mielestään parannettavaa. Kuvankäsittelyohjelman avulla nuoret kohensivat näkymää mieleisekseen ja muodostivat ennen ja jälkeen -kuvapareja. Kuvat toimitettiin kaupunkisuunnittelukeskukseen asiasta vastaavien virkamiesten nähtäville.

Juuri tällaista osallistavaa ja koulumaailman ulkopuolelle avautuvaa ympäristökasvatusta suosittelee Sanna Koskinen tammikuussa hyväksytyssä väitöskirjassaan Lapset ja nuoret ympäristökansalaisina. Osallistuminen ja vastuun ottaminen opettavat parhaiten arvostamaan haavoittuvaa ympäristöä.

Osallistuva ympäristökasvatus on tietoisuutta lisäävä vastavoima alati kaupallistuvassa elinympäristössä. Worldwatch-instituutin julkaisemassa Maailman tila 2010 -kirjassa varoitetaan, että kaupallisuus uhkaa korvata luovat leikit leluilla, jotka passivoivat lasta. Leikkiminen edistää demokraattisille yhteisöille välttämättömiä ominaisuuksia, kuten uteliaisuutta, järkeilyä, empatiaa, solidaarisuutta, yhteistyötä ja omanarvontunnetta ‒ tunnetta siitä, että yksilöllä on merkitystä.

Hyviä käytännön vinkkejä päiväkoti-ikäisten ympäristökasvatukseen saa Kiuru ja koppakuoriainen -oppaasta. Opas on ladattavissa netistä: www.4v.fi/julkaisut

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Luonnonsuojelijassa 4/2010.

Ekoarjen sankaruus ei ole aina helppoa. Luonnonsuojelijan panelistit kertovat, etteivät he uskalla kaikissa tilanteissa puhua näkemyksistään, jotta kanssaihmiset eivät suuttuisi. Toisaalta ekoilu herättää myös myönteisiä reaktioita.

Toisinaan sitä huomaa provosoineensa tahattomasti. Näin on käynyt esimerkiksi Hannalle, 33, Mikkelistä.

”Jotkut ihmiset alkavat minut kohdatessaan puolustella lihansyöntiään tai yksityisautoiluaan, vaikka en ole sanonut asiasta mitään. Ymmärrän, että nuo reaktiot liittyvät jotenkin ihmisten sisäisiin prosesseihin. Välillä tuntuu kuitenkin kohtuuttomalta, että toinen ihminen luulee tietävänsä kaikki ajatukseni vain sen perusteella, että en syö lihaa tai puolustan jotain luontokohdetta.”

Moni panelisteistamme kertookin tunnustelevansa tarkkaan, milloin ekoasioista uskaltaa puhua.

Erityisesti pienellä paikkakunnalla saa olla kieli keskellä suuta, sillä samanhenkisiä ihmisiä voi olla vaikea löytää edes lähipiiristä.

Naantalilaisen Hannan, 32, läheisiin ei kuulu muita ekoihmisiä kuin hänen oma puolisonsa. Tämä vaikeuttaa arjen kommunikaatiota. Esimerkiksi remonttivinkit tulisivat tarpeeseen, mutta voiko niihin luottaa, jos neuvojen antaja ei välitä ympäristönäkökulmasta?

”Pitäisikö yrittää muuttaa muita senkin vuoksi, ettei vahingossa itse muutu?” pohtii Hanna.

Vastareaktioita ja uusia näkökulmia

Julistaminen, tuputtaminen ja toisten ihmisten elämäntapojen kritisointi on unohdettava, jos haluaa välttää ilmiriitoja. Osa panelisteistamme on päättänyt kertoa mielipiteistään vain pyydettäessä. Sittenkin reaktiona voi olla suuttumus ja nimittely. Viherpiipertäjäksi haukkuminen on keino vähätellä huumorin varjolla.

Kaikki eivät kritiikistä kuitenkaan hätkähdä. Helsinkiläinen Leo, 35, kertoo valinnoistaan omien sanojensa mukaan vähän turhankin innokkaasti. Vastareaktoita tulee, mutta myös erinomaisen hyviä keskusteluja ja uusia näkökulmia. ”Gandhia mukaillen meidän kaikkien tulee olla myös itse se muutos, jonka toivomme maailmassa näkevämme.”

Maine ekoihmisenä voi kasvattaa myös uskottavuutta.

”Moni kohtelee minua ihan oikeasti sankarina ja tulee kysymään neuvoja ja vinkkejä,” iloitsee Päivi, 47, Helsingistä.

Parhaimmillaan oma esimerkki houkuttaa seuraajia. Vantaalainen Annika, 36, on onnistunut vaikuttamaan ystäviensä arkeen. ”Olen mainostanut kompostoinnin kätevyyttä juuri omakotitalonsa valmiiksi saaneille ja ylistänyt työmatkapyöräilyn nopeutta kiireiselle.”

Portinvartijat ja vapaamatkustajat

Jos suomalaisten mielipiteitä tarkastelee asennetutkimusten perusteella, on kummallista miten paljon vastareaktiota vihreät elämäntapavalinnat aiheuttavat. Ilmastonmuutosta koskevissa tutkimuksissa lähes kaikki suomalaiset ovat huolissaan maapallon lämpenemisestä, ja suurin osa on myös valmis muuttamaan omaa käyttäytymistään. Myönteiset asenteet eivät kuitenkaan tarkoita todellista muutosta käyttäytymisessä.

Usein käytetty selitys asenteiden ja käyttäytymisen väliselle ristiriidalle on niin sanottu vapaamatkustajaongelma: jokainen haluaa asua puhtaassa ympäristössä, mutta henkilökohtaisia uhrauksia vältetään. Näin ollen omien päästöjen vähentämiselle ei löydy motivaatiota, kun muu maailma näyttää jatkavan samaan malliin.

Mielipiteillä on merkitystä

Tässä tilanteessa hätiin voi juosta vertaistukea tarjoava kanssakuluttaja: portinvartija.

Demos Helsingin tutkijoiden mukaan portinvartija voi olla aivan tavallinen kuluttaja, joka nousee omien verkostojensa mielipidevaikuttajaksi. Esimerkiksi sosiaalisten medioiden ja blogien välityksellä kerrotuilla mielipiteillä on aikaisempaa suurempi merkitys.

Vapaamatkustajista huolimatta ihmiset eivät jakaudu selkeästi niihin, jotka valitsevat aina ekologisin perustein ja niihin, jotka eivät yhtään välitä. Kyselyjen mukaan kierrättäminen on erittäin suosittu ekoteko. Autosta tai lentomatkailusta luopuminen on tiukemmassa. Ainainen kiire ja työpaineet eivät helpota elämänmuutoksia vihreämpään suuntaan. Ehkäpä yksi syy lähimmäisten äkkivääriin reaktioihin ekovalinnoista puhuttaessa on omantunnon pistos ja ansassa olemisen tunne?

Artikkeli on julkaistu aiemmin Luonnonsuojelijassa 3/2010

”Mikä onkaan mukavampaa kuin kuuma suihku talvi-iltana, anioniaktiivista natriumlauryylieetterisulfaattia, bentsoehappoja ja natriumstearaattia sekä dietanoliamidia että vaahtoaisi…”, aloittaa Pasi, 35, Tampereelta ja lista sen kuin jatkuu.

Oudot kemian termit eivät kuitenkaan paljasta, onko aine vaarallinen ihmiselle tai luonnolle.

”Siitä ei ole tutkimusta eikä tietämystä vielä tarpeeksi”, Pasi huomauttaa.

Naantalilainen Hanna, 32, on törmännyt kryptisiin ainesosaluetteloihin: ”Vaatii melkoista asiantuntemusta tulkita niitä ‒ mitä ns. tavalliset tuotteet ovat syöneet? Ovatko ne oikeasti niin pahoja, kuin annetaan ymmärtää?”

Hanna on joutunut allergian vuoksi pohtimaan valintojaan. Nyt hän miettii, mistä voisi luopua. ”Eikö shampoo olekaan pakollinen? Silmänympärysvoide ei tunnu vähentävän ryppyjä, mutta uskallanko luopua siitäkään?”

Saippualla ja dödöllä pärjää

50-vuotias Petteri Alajärveltä on shampoottoman elämän konkari. ”Minä käytän saippuaa ja usein en sitäkään, sillä tukka säilyy paremmannäköisenä, kun sitä pesee vain vedellä.”

Palasaippuan lisäksi Petteri tarvitsee deodoranttia pari kertaa viikossa. Useat panelistimme kertovatkin käyttävänsä kosmetiikkaa vain vähän.

”Hankin luomupiiristä ainoastaan kolmea luontaista ainesosaa sisältävää astianpesuainetta, joka kelpasi erinomaisesti myös shampooksi. Erilaisia kemiallisia aineita sisältävien purnukoiden määrä on tällä tyylillä vähentynyt meidän huushollissamme radikaalisti”, vinkkaa Taina, 56, Kaarinasta.

Mari, 34, Lempäälästä on siirtynyt luonnonkosmetiikkaan sitä mukaan kun vanha tuote loppuu. ”Vaatii vain vähän paneutumista itseltä, että kartoittaa itselleen uudet tuotteet ympäristöystävällisistä sarjoista.”

Helsinkiläinen Aino-Ilona, 26, on toista mieltä. ”Pienellä budjetilla kaiken tarpeellisen vaihtaminen luonnonkosmetiikkaan maksaisi liikaa. Hyvälaatuisia perustuotteita on kuitenkin voinut tilata edullisesti netistä.”

Korallikuolemia ja syöpäepäilyjä

Jokaisen kosmetiikkapurkin kyljessä kuuluu lain mukaan olla ainesosaluettelo. Harva kuitenkaan ymmärtää, mitä aineiden nimet tarkoittavat. Niinpä valmistajien on helppo mainostaa tuotteitaan viittauksilla luontoon ja kasvikunnan raaka-aineisiin, vaikka tuote sisältäisi kaikkea muuta.

Kuluttaja voi esimerkiksi kuvitella sivelevänsä iholleen hoitavaa jojoba-öljyä, kun tuote todellisuudessa sisältää enemmän maaöljystä tislattua parafiiniöljyä. Rottakokeissa on löydetty viitteitä siitä, että maaöljyjohdannaiset aiheuttavat syöpää.

Kaikki kosmetiikan ainesosat eivät hajoa luonnossa, vaan ne päätyvät vesistöihin ja ravintokiertoon. Esimerkiksi aurinkovoiteiden kemiallisia uv-suodattimia epäillään syypäiksi korallien haalistumiseen. Ruotsin luonnonsuojeluliitto tutki 12:ta eri aurinkovoidetta vuonna 2008 ja löysi niistä kaikista haitallisia aineita.

Lievästi myrkyllistä ei kielletä?

Kemikaalien maailmaan tutustuva saa valitettavan usein lukea, että ”epäillään” ja ”ei ole tutkittu tarpeeksi.” Lisäksi voi vain ihmetellä, miksei tutkitusti haitallisia aineita kielletä.

Esimerkiksi kosmetiikassa ja muussakin teollisuudessa käytetyn EDTA:n on todettu hajoavan luonnossa huonosti ja olevan lievästi myrkyllinen vesieliöille. Saksan ympäristöviranomaiset yrittivät rajoittaa aineen käyttöä jo 1990-luvun alussa. Silti sitä ei ole luokiteltu ympäristölle vaaralliseksi.

Lisätietoa:

• Rita Stiens: Totuus kosmetiikasta
• Anja Nystén: Kemikaalikimara
• Kemikaalicocktail.blogspot.com

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Luonnonsuojelijassa 2/2010