En ollut aiemmin joutunut vastaavaan tilanteeseen, joten aloin heti aprikoida ääneen miehelleni, että meidän ehkä kannattaisi mennä jonnekin evakkoon jo maanantain vastaiseksi yöksi. Näin välttäisimme koko sotkun. Mieheni oli kuitenkin reipas ja totesi, että voimme aivan hyvin herätä ennen seitsemää tekemään aamutoimet ja sitten vaikka vielä jatkaa uniamme. Suihkussa voisimme käydä sunnuntai-iltana. Itse en lämmennyt aikaiselle herätykselle, vaan aloin miettiä muita keinoja selvitä vedettömästä päivästä.

En toki ole veden suhteen aivan uusavuton. Tulen oikein hyvin toimeen miehen sukulaisten sähköttömällä kesämökillä, jossa juomavesi haetaan kaivosta ja peseytyminen hoidetaan järvessä tai kaksi kertaa viikossa lämmitettävässä saunassa. Samaisella mökillä olen oppinut, että lämpötilan laskiessa voi patterin vääntämisen sijaan pukea lisää vaatekerroksia – tätä käytäntöähän suositellaan lievemmässä muodossa myös kaupunkiasujille energian säästämiseksi.

Jostain syystä arjen keskelle sattunut vedetön ja lämmötön päivä tuntui kuitenkin ajatuksena paljon vaivalloisemmalta, vaikka tutut sähkölaitteet leivänpaahtimesta lähtien olivatkin edelleen käden ulottuvilla. Lomalla sitä voikin vähän seikkailla ja koetella rajojaan, arkena pieni häiriö voi saada pasmat aivan sekaisin. Paljonko vettä tarvitaan yhden ihmisen aamutoimiin hampaiden ja kasvojen pesuineen? Entä kuinka usein kättenpesulle on tarvetta päivän aikana? Millainen vesimäärä siihen kuuluu? Lopulta otimme lähes kaikki asunnostamme löytyneet saavit ja pullot vedensäilöntäkäyttöön.

Tuntuu hurjalta huomata, miten hutera käsitys minulla on päivittäisestä vedenkäytöstäni. En osaisi arvioida sitä edelleenkään. Vedetöntä päivää varten varaamamme säiliöt osoittautuivat aivan ylimitoitetuiksi, mikä johtui tietenkin siitä, että käytimme vettä liioitellunkin säästeliäästi ja vahtasimme jokaista pisaraa. Yllättävän vähällä pärjää, jos on pakko. Villapaidoille ja vilteille taas tuli käyttöä aivan arvattavasti!

Näin jälkeenpäin voisin runoilla siitä, miten  kunnioittavasti olemme kokemuksemme jälkeen suhtautuneet toimivaan vesijohtoverkostoon ja kuinka siitä lähtien olemme kiinnittäneet erityistä huomiota vedensäästöön. Näin ei kuitenkaan ole – arki palasi takaisin entisiin uomiinsa sillä hetkellä kun hanat alkoivat taas toimia.

En usko myöskään, että monilta paikkakunnilta sähköt katkaisseet joulunajan myrskyt saisivat kansassa aikaan energiansäästötrendiä, vaikka moni olisikin katkon aikana todennut, että kynttilän valossakin on mahdollista elää. Saavutetuista eduista ei usein haluta luopua, ja juokseva vesi sekä toimiva lämmitys kuuluvat näihin mitä suuremmissa määrin. Ja vaikka luopumiseen olisi halua, voi se joskus osoittautua ongelmalliseksi, kuten Annika Kettusen taannoinen kokeilu osoitti.

Jotain vaikutusta vedettömällä päivällä sentään oli minun ja mieheni pullamössökaupunkilaistalouteen: itsetuntomme arjen ongelmanratkaisussa nousi yhden pykälän ylöspäin. Tuskin maltan odottaa ensi kesän villapaidanlämpöisiä mökkivierailuja!

Ostamme aina halvinta mahdollista; jauhelihaa, kanasuikaleita, juhlapäivinä metvurstipaketin tai kinkkua. Kurkkua, tomaatteja ja banaaneja syömme myös.

Köyhyys on valtavan surullinen asia, ja näiden lauseiden lukeminen kasvatti surun tunnetta entisestään. Jauhelihaa, kanaa, tomaatteja – nuohan ovat valtavan kalliita ruokia! Eikö kukaan ole kertonut vähien varojensa kanssa sinnittelevälle siivoojaparalle, miten helppoa jauheliha on korvata tummalla soijarouheella, joka on edullista ja kaiken lisäksi säilyy kuivatuotteena kaapissa pitkään? Kuka neuvoisi köyhää käyttämään vähät killinkinsä tehokkaammin?

Tomaatit ja kurkut kallistuvat talvea kohti mennessä, ja vitamiinitarpeet kannattaakin täyttää niillä tuorevihanneksilla, jotka kulloinkin ovat sesonkituotteina – nyt syksyllä vaikkapa kaalilla. Banaaneilla ja muilla tuontihedelmillä herkuttelua edullisempaa on kerätä kesällä pakastin täyteen kotimaisia marjoja ja napostella niitä talven mittaan. Omenoita on monella nyt syksyllä puutarhassaan liikaakin, ja esimerkiksi aviomiehelleni hänen työkaverinsa lahjoitti niitä ison säkillisen. Omenat säilyvät talveen vaikkapa kuivaamalla tai hilloamalla.

Huippuedullista kotimaista ruokaa ovat juurekset, joista ehdoton suosikkini on kauniinvärinen ja maukas punajuuri. Proteiineja edulliseen kasvisruokaan saadaan soijarouheen lisäksi erilaisista pavuista, jotka tulevat edullisiksi säilykkeinäkin, mutta jotka kuivatuotteina ovat suorastaan superhalpaa sapuskaa.

Olen aina ihmetellyt valitusta siitä, miten kasviksia syötäisiin kyllä enemmän, jos ne olisivat edullisempia. Vihannesosastoltahan löytyy tuotteita ihan joka hintaluokasta! Toki toivoisin, että eläinystävällistä ruokavaliota tuettaisiin hinnoissakin, mutta ei näilläkään hinnoilla köyhän kannata mielestäni kävellä suoraan lihatiskille.

Ongelmana taitaa olla se, ettei vähillä varoilla sinnittelevillä, arjen uuvuttamilla ihmisillä ole voimia kyseenalaistaa ruokatottumuksiaan, saati sitten opetella aivan uudenlaisia kokkaustapoja. Ehkä ympäristöjärjestöt voisivat tuottaa edullisen kasvisruuan iloista kertovan reseptilehtisen, jota jaettaisiin sosiaaliapua tarjoavissa pisteissä? Taloudellisen tilanteen tiukentuessa tällaiselle olisi taatusti kysyntää.

Toisaalta on ikävää profiloida kasvisruoka köyhien ruuaksi, mutta ekologisista ja eettisistä näkökulmista katsottuna lihan tulisikin olla vain harvoin saatavissa olevaa, kallista luksusta. Kasvisruokaan tottunut ei tuota “ylellisyyttä” kaipaa edes juhlapäivinä, niin monta herkullista kasvisreseptiä odottaa vielä kokeilua kaapissa ja netin uumenissa!

P.S. Hyviä kasvisreseptejä löytyy esim. uudesta ruokasivusto Mindosta!

Kalansyönti tuntuu mielestäni kivalta ja helpolta luultavasti lähinnä sen vuoksi, että kala ei ole pörröinen eikä kovin söpö. Olen lapsena ollut isäni mukana virvelöimässä ja puuha on ollut rauhallista ja kivalla tavalla jännittävää. Kalastamiseen ei liity samanlaista veristä dramatiikkaa kuin vaikkapa metsästykseen, eikä kalankasvatuskaan kuulosta ollenkaan niin järkyttävältä puuhalta kuin vaikkapa possujen tehotuotanto.

Possun ja kalan välillä on myös se olennainen ero, että teurastettavan sian huuto elää jopa sananlaskuissamme, kun taas kalat ovat kuivalla maalla hiljaisia. Suomen eläinsuojeluyhdistysten liitto SEY:n lehden parin vuoden takaisessa numerossa kirjoitettiin osuvasti:

“Varmaankin ajattelisimme kaloista toisin, jos troolista kuuluisi jokaisella nostolla hirveä kirkuminen.” (Helena Telkänranta, Eläinten ystävä 3/2009)

Lehden koko kala-aiheinen numero on silmiäavaava. Sen olin tiennyt, että kalat tuntevat kipua, mutta lehden mukaan on tutkittu, että ne myös stressantuvat viljelylaitosten epäluonnollisissa oloissa. Kun kalaa halutaan myydä mahdollisimman tuoreena, sitä ei heti pyynnin jälkeen tainnuteta vaan annetaan sen kokea tuskallisen hidan tukehtumiskuolema veneen pohjalla. Myös “catch & release” -kalastus on vahingollista, sillä kertaalleen pyydetty ja takaisin veteen päästetty kala on järkytyksestä niin pökerryksissä, että todennäköisesti tulee saman tien petokalan ahmaisemaksi.

Helppoa ja kivaa tämä kalansyönti… Samaisessa tapahtumassa, josta sain tämän mieltäni kuohuttaneen lehden (Helsingin Maailma kylässä -tapahtuma), käteeni tyrkättiin onneksi myös toinen pikkuinen lehdykkä. WWF:n “Meren herkkuja” -kalaoppaassa on selkeästi listattuna lajeittain, mitä kaloja tulisi välttää ja mitä suosia ympäristöhaittojen minimoinniksi ja jotta kalakannat pysyisivät elinvoimaisina. Opas löytyy myös netistä.

Oppaan mukaan hyvä peukalosääntö on suosia kotimaista kalaa ja pienikokoisia lajeja. Listoja lueskellessa aloin kuitenkin miettiä, mitkähän ovat terveysviranomaisten suositukset näiden kotimaisten kalojen kanssa – aika moni “suosi”-listan kaloista taitaa Suomessa olla elohopean ja muiden myrkkyjen vuoksi vältettävien listalla. Ei siis edelleenkään kivaa ja helppoa. Eläköön kokonaisvaltainen kasvissyönti!

Lavalta löytyi kotiini mm. söpö lipasto ja jakkara. Hyvää tavaraa olisi ollut enemmänkin, mutta koska lava seisoi ulkona, menivät vähänkin herkät materiaalit nopeasti pilalle sateessa. En ollut ainoa, joka lavaa kävi penkomassa – eräänä iltana kuulin, kuinka ohi kulkenut nuoripari innostui puhumaan “aarteista”, joita tuollaisilta lavoilta saattaa löytää.

Roskalava auttaa asukkaita pääsemään helpolla tavalla jätteistään eroon. Toisaalta tavaran sinne dumppaaminen on liiankin helppoa. Taloyhtiömme käytäviin kyllä kiinnitettiin ohjelappuja, joissa kerrottiin, millaista tavaraa lavalle saa viedä. Ongelmajätteet ja kodinelektroniikka eivät kuulu jätelavalle vaan omaan kierrätyspisteeseensä. Ilmeisesti viesti olisi pitänyt muotoilla vielä selkeämmin, sillä joku oli kiellosta huolimatta tuonut lavalle vanhan jääkaappinsa.

Minun olisi tehnyt mieli laatia roskalavan viereen kyltti, jossa esittelisin lyhyesti muita mainioita tapoja omasta tavarasta eroon pääsemiseen – sellaisia, joiden avulla tavarat tai niiden materiaalit päätyvät kaatopaikan sijaan hyötykäyttöön. Kierrätyskeskus on mahdottoman helppo sellainen, lisäksi monet hyväntekeväisyyskirpputorit ottavat maksutta vastaan hyväkuntoista tavaraa. Kaikki lavalle päätynyt tavara ei nimittäin ollut lainkaan “roskaa”, eli rikki mennyttä tai käyttökevotonta kamaa. Nykyään roskaksi taitaa kelvata mikä tahansa esine, jota omistaja ei vain jostain syystä enää jaksa katsella silmissään!

Hämmentävin lavalöytöni oli tiukasti solmulla suljettu pehmeä jätesäkki. Tietysti kiinnostuin ottamaan selvää siitä, mitä se sisältää! Taisteltuani solmun auki vedin säkistä ulos kolme kaunista ja hyväkuntoista villakangastakkia. Mitä ne tekevät jätelavalla, kun Uffin keräyspisteeseen kiikutettuna niistä voisi olla iloa ja hyötyä vielä monelle käyttäjälle?

Harmistuneena ongin takit ylös ja päätin itse viedä ne vaatekeräykseen. Mutta mitä – niiden kauluksiin ja kyynerpäihin oli leikattu saksilla siistit viillot. Takeista luopunut käyttäjä on näin varmistanut, ettei kukaan pääse hyötymään hänen jämistään. Sääliksi kävi kauniita takkeja!

Omien jätteiden sabotointi hyödyntämiskelvottomiksi näyttää mielestäni pöyristyttävältä toiminnalta. Toisaalta tuo halveksimani leikkely on ehkä saanut alkunsa siitä asenteesta, että takkien omistajan mielestä toisten hylkäämän rojun penkominen näyttää hämärältä hommalta. Kunpa voisimme ymmärtää toisiamme paremmin – minä roskansa pyhittävää takkirouvaa ja hän minua, joka toivoisin, ettei eräänä päivänä olisi enää olemassa roskaa vaan ainoastaan monenlaisia kierrätettäviä ja hyödynnettäviä materiaaleja!

Lue pääkaupunkiseudun hyvistä dyykkauslavoista ja jätä omat vinkkisi muille: Roskalava HKI Facebookissa

Lyhytvartiset talvikenkäni puhdistin hellästi ja ihmettelin jälleen sitä, kuinka ne näyttävät lähes kymmenen vuoden käytön jälkeen edelleen kuin uusilta. Ainoastaan nauhat olen joutunut kerran vaihtamaan, muuten popot ovat pysyneet iskussa, kunnes tänä talvena huomasin, ettei sileäksi kuluneilla pohjilla meinaa pysyä pystyssä liukkaalla kelillä. Ensi syksynä aion viedä kengät suurtarille je kysyä, onko pohjille mahdollista tehdä jotain.

Eettinen kuluttaminen ei mielestäni tarkoita sitä, ettei tavarasta saisi pitää. Itse asiassa rakkaus itselle tärkeiksi muodostuneisiin esineisiin jopa edistää ekoilua, sillä mitä tyytyväisempi olet omistamiisi tavaroihin, sitä epätodennäköisemmin koet halua hankkia uusia. Muut menokkaat kalpenevat elämää nähneiden superkestävien talvisaappaitteni rinnalla, ja mitä enemmän seikkailuja rakas esine on kokenut, sitä tärkeämmäksi se muodostuu.

Rakasta esinettä haluaa myös huoltaa, jotta se palvelisi käytössä entistä pidempään. Tämänaamuinen kengänhoitotuokioni muodostui jopa koomiseksi, kun saappaiden pintaa vahalla sivellessäni huomasin juttelevani kengälle: olet kyllä ollut hyvä saapas! Ihanaa ettei ensi syksynäkään tarvitse mennä kenkäkauppaan, kun tiedän, että sinä odotat minua ullakkokaapissa. Näkemiin, tapaamme jälleen puolen vuoden päästä!

Tavarakkaus on käsitteenä siinä mielessä petollinen, että sillä voi myös perustella mitä absurdeimpia hankintoja. Muotiblogeista tuttu fraasi “tämä paita oli rakkautta ensisilmäyksellä!” kuvaa ihastumista, yhtäkkistä hurmiota, joka saattaa kadota yhtä nopeasti kuin saapuikin. Mutta minkäs teet, kun kaveri väittää rakastuneensa? Makuasioista on hankala kiistellä, mutta tunneasioihin kajoaminen on varsinainen tabu. Olisikin pokkaa kerrankin laukaista kaverille, että et sinä tuota paitaa voi rakastaa, tehän olette tunteneet vasta kymmenen sekuntia!

Omaan esineeseen muodostunut tunneside on aito ja se voi hankaloittaa omien tavaroiden karsimista aika lailla. Liian pieniä (ja varsinkin omatekemiä!) vaatteita haluaa säilöä vuosi toisensa perään kaapissa, jos niihin liittyy jokin erityinen muisto. Pois antaminen on vaikeaa ja vaatii opettelua, mutta saattaa olla yllättävänkin puhdistava kokemus.

Onneksi tavararakkaus toimii karsinnassa myös toisin päin: taannoin kenkävarastoani harventaessani tiesin tasan tarkkaan, mitkä popot jäävät kaappiini vähemmän mieluisien saadessa kenkää!

Tuntuu, että julkinen ydinvoimakeskustelu on laantunut viimeisimpien lupien myöntämisen jälkeen. Olen itsekin ajautunut ajattelemaan, että ei kai tilanteelle voi mitään, ja mahtaako ydinvoima lopulta niin kamala asia ollakaan… Dokumentin katsottuani heräsin arvioimaan uudelleen niitä argumentteja, joita poliitikot käyttävät ydinvoiman puolustamiseksi.

Hiilivoimaa on vähennettävä, jotta ehkäistäisiin ilmaston lämpenemistä, ja sillä perustellaan ydinvoimaan siirtymistä. Minusta näyttää kuitenkin siltä, että ydinvoiman aiheuttamat “päästöt” eli ns. ikuisesti vaaralliseksi vaivaksemme jäävä ydinjäte on jotakin, jota ei voida edes verrata kasvihuonepäästöihin!

Hiilidioksidipäästöistä johtuva ilmaston lämpeneminen aiheuttaa maapallolle järkyttäviä seurauksia. Luonnonkatastrofit lisääntyvät, alueita muuttuu elinkelvottomiksi, pakolaisia virtaa sinne, missä vielä pystyy elämään. Ydinvoiman vaarat ovat toisenlaiset, emmekä me välttämättä ole enää näkemässä niitä.

Dokumenttia katsoessa oli erityisen järkyttävää nähdä, kuinka humoristisesti alan asiantuntijat suhtautuivat tuleville sukupolville asettamaamme vaaraan. Sanoma tulevaisuuden ihmisille oli “Good luck!” On karmivaa, että jättäessämme tuhoisan perinnön sadan tuhannen vuoden päähän saakka, suhtaudumme siihen hykerrellen: Onneksi me saimme kuluttaa, tuhlata ja viettää vastuutonta elämää, saapa nähdä miten te pärjäätte meidän jätteidemme kanssa!

Suurin haaste on sen varmistaminen, etteivät tulevien sukupolvien ihmiset pääse käsiksi ydinjätteen loppusijoituspaikkaan, Suomen kallioperään kaivettavaan hautaan. Hauta tulisi merkitä jollain tavalla, mutta mikä merkintäkieli on niin pysyvä, että se kestää sata tuhatta vuotta ja pysyy paikallaan mahdollisten jääkausienkin ajan? Miten tuleville, kenties aivan toisenlaisille ihmisille saatetaan tietoon, ettei merkitty paikka ole esimerkiksi aarrekammio?

Voidaanko vaarasta viestiä niin, että tulevat sukupolvet ottavat viestimme todesta? Tähänkin mennessä ihmislajin uteliaisuus on vienyt voiton, kun jotakin kiinnostavaa on löydetty. Norjalainen riimukivi, jossa lukee, ettei kiveä saa siirtää, ei ole enää tämän päivän ihmisen silmissä kovinkaan uskottava varoitusmerkki – eikä sen synnystä ole kymmentäkään tuhatta vuotta.

Joidenkin mielestä ydinjätehauta pitäisi vain unohtaa. Sen pinta naamioitaisiin samanlaiseksi metsämaisemaksi, kuin mitä paikalla oli ennen haudan rakennusta. Paikalle ei jätettäisi mitään, mikä saattaisi herättää tulevien sukupolvien kiinnostuksen ja uteliaisuuden. Tämä tuntuu vielä vastuuttomammalta vaihtoehdolta. Vahinko sattuu paljon todennäköisemmin, jos suuren vaaran olemassaolosta ei edes yritetä viestiä. Ja mitä jos meidän sukupolvemme laskelmat ovat menneet pieleen ja hautaa pitäisi päästä korjailemaan? Merkitsemätöntä ja naamioitua suuaukkoa on silloin enää mahdotonta löytää Lapin maastosta.

Emme voi ennustaa ihmispopulaation kohtaloa edes sadan vuoden päähän, saati sitten sadan tuhannen vuoden päähän. Onko silloin ihmisillä vielä käytössä teknologiaa, jolla säteilyä voidaan mitata? Ja vaikka olisikin, ymmärrettäisiinkö mittareita tuoda kammioon ennen vahingon tapahtumista, säteilyhän ei näy, haise tai tunnu. Osaavatko haudan tulevaisuudessa löytävät ihmiset lukea nykyisiä kirjainmerkkejämme? Ovatko ihmislajin geenit rapautuneet niin, että olemme taantuneet neandertalilaisten tasolle? Saattaisiko jollekulle tulla tarve räjäyttää pala kalliota pois juuri kriittisestä paikasta?

Dokumentissa haastatelluilta asiantuntijoilta kysyttiin, luottavatko he tulevaisuuden ihmisiin -siihen, että he ymmärtävät pysyä poissa Onkalosta ja muistavat välittää tietoa ydinjätteen vaaroista aina tuleville sukupolville, vaikkeivät enää itsekään tietäisi, mikä jätteessä on niin vaarallista. Osa haastatelluista väitti luottavansa. Osa, kuten Säteilyturvakeskuksen johtava asiantuntija kiemurtelivat ja osa sanoi suoraan, ettei luottamukseen ole perusteita.

Mielestäni tiedonsiirto sadan tuhannen vuoden päähän vaikuttaa yhtä luotettavalta kuin rikkinäinen puhelin-leikki tuhannen eri kansalaisuutta ja kieliryhmää edustavan ihmisen kanssa. Millä todennäköisyydellä viesti säilyy muuttumattomana ja ymmärrettävänä niin, että ketjun viimeinen lenkki osaa ja haluaa noudattaa sitä? Onko viesti vielä silloin uskottava?

Yksi haastatelluista asiantuntijoista sanoi suoraan, ettei ydinvoima ole pysyvä ratkaisu. Uraania, kuten öljyäkään ei riitä loputtomiin. Kun energiavirrat ehtyvät, alkaa jälleen verinen taistelu resursseista. Mitäpä jos hypättäisiin saman tien ajassa eteenpäin ja alettaisiin jo nyt kehittää kestäviä ja uusiutuvia energiamuotoja?

Suinkaan kaikki tavara ei ole omaani. Olen ajautunut tuttavapiirini kamakuriiriksi: jos joku ystävistäni on heittämässä pois jotakin, jolle mielestäni joku voisi vielä löytää käyttöä, en malta olla laittamatta näppejäni asiaan. Otan tavaran vastaan ja lupaan etsiä sille uuden kodin.

Usein se onnistuukin. Myyn kamaa kirpputorilla, tuunaan uudeksi ja vien kirjoja kirjaston vaihtolaatikkoon. Järjestän kaikille avoimia vaatteidenvaihtoiltoja. Netcycler-tavaranvaihtopalvelu internetissä on ollut aivan kullanarvoinen apu, sillä tavaraa ei tarvitse roudailla minnekään, ennen kuin uusi omistaja on varmistunut. Sitä kautta olen saanut kierrättämistäni tavaroista myös vastineeksi paljon itselleni hyödyllistä kamaa, kuten keittiövälineet ensiasuntooni.

Helpointa olisi tietenkin, jos jokainen oppisi kierrättämään itse tavaransa asianmukaisesti. Miksi sitten otan muiden rojuja huolekseni? Koska en kestä nähdä hyvän tavaran joutuvan kaatopaikalle! Kierrättämiseen on myös syntynyt intohimo. Tuntuu hyvältä nähdä, että se kannattaa: tavara saa uuden elämän jonkun toisen omistuksessa.

Olen toki monesti esitellyt tuttavilleni niitä keinoja, joilla hankkiudun turhasta kamasta eroon, taka-ajatuksena houkutella heitä itse etsimään jämilleen loppusijoituspaikkaa. Mutta ymmärrän hyvin, ettei moni jaksa tai pysty käyttämään aikaa tähän joskus vaivalloiseenkin prosessiin. Esimerkiksi kirpparimyyntiin menee aikaa ja vaivaa, eikä pöytää viitsi varata ellei kamaa ole kertynyt paljoa. Netcycler on siihen verrattuna helppo, sillä siellä vaihdetaan yksittäisiä tavaroita ja ilmaiseksikin voi lahjoittaa.

Tuntuu ristiriitaiselta, että tavaran hankintaan ollaan kyllä valmiita käyttämään tuntikausia – kun ei niitä täydellisiä hippakorkkareita meinaa löytyä sitten millään! – mutta hävityksen pitäisi sujua yhdellä roskalaatikon kannen heilautuksella. Toisaalta mitä huolellisempi on ostostensa valinnassa, sitä epätodennäköisemmin eräänä päivänä syttyy halu hankkiutua niistä eroon. Kunpa ihmiset muistaisivat tämän, varsinkin alennusmyyntien aikaan!

Dokkari kertoo, kuinka lamppukysymys synnytti idean “suunnitellusta vanhenemisesta” eli tuotteen käyttöiän tarkoituksellisesta rajoittamisesta. Lampuista alettiin suunnitella tahallaan vähemmän kestäviä, jotta ne ennen pitkää lakkaisivat palamasta ja kuluttajan olisi ostettava uusi. Sama tapahtui myöhemmin nailonsukkahousuille: ensin hehkutettiin uutta mullistavaa keksintöä, kaiken kestävää sukkaa. Pian kuitenkin tajuttiin, ettei meininki vetele – sukan täytyy mennä rikki, jotta kuluttaja saadaan ostamaan uusia sukkia!

Tänä päivänä nailonsukkikset ovat melkeinpä kertakäyttökamaa. On aika hurjaa tajuta, että jo vuosikymmenten ajan ollaan tiedetty, kuinka rikkoutumaton sukka valmistetaan, mutta on teollisuuden etu, ettei niitä tehdä. Tuotteita ei siis suinkaan suunnitella asiakkaiden ehdoilla tai “kysynnän mukaan”, vaan homma taitaa mennä niin päin, että mainonta ja tarjonta luovat kysynnän. Kuluttaja ei tajua vaatia sellaista, minkä olemassaolosta ei tiedä – kuten rikkoutumattomat sukkikset tai ikuisesti palava lamppu – ja toisaalta jos mainokset eivät esittelisi meille jatkuvasti mitä oudoimpia uusia tuotteita, vanhat kelpaisivat aivan hyvin.

Tässäpä vastaus siihen, miksi nykyään elektroniset laitteet hajoavat juuri takuuajan päätyttyä eikä korjausmahdollisuutta ole. Tuottajat haluavat, että ostamme uutta mieluummin kuin korjaamme vanhaa, saati sitten että pärjäisimme yhden ja saman laitteen kanssa koko elämämme. Dokkari esittelee myös tulostimen, jonka sisään on asennettu siru, joka lopettaa tulostimen toiminnan siinä vaiheessa, kun tietty määrä tulostuksia tulee täyteen. Kun neuvokas kuluttaja sai nollattua tulostuslaskurin, tulostin toimi jälleen kuin enkeli!

Hehkulamppuhuijauksen katsottuani jäin miettimään, millainen maailma olisi, jos tuotannossa ajateltaisiinkin kuluttajan ja ympäristön etua rahanahneiden tuottajien sijaan. Elektroniikkajätettä ei tarvitsisi rahdata tonneittain kehitysmaihin piiloon länsimaisen kuluttajan silmiltä. Luonnonvaroja ei tuhlattaisi turhien tuotteiden valmistukseen vaan niistä valmistettaisiin kunnioittavalla asenteella tavaroita, jotka palvelevat todellista käyttöä. Kuulostaa ideaalitilanteelta.

Dokkarin antama kauhukuva oli kuitenkin se, että työpaikat häviäisivät, jos kulutuksen rattaiden pyörintä hidastuisi. Itse en voi olla miettimättä, mitä kaikkea upeaa “yli jäävällä” työvoimalla voitaisiin saada aikaan. Entä jos teollisuudelta pois jäävä väki käytettäisiin vaikkapa istuttamaan puita aavikoituville alueille, opettamaan lukutaitoa kehitysmaiden ihmisille ja hoitamaan sairaita tautien runtelemilla alueilla? Suomen vanhainkoditkin varmasti ottaisivat mielellään ylimääräisiä käsipareja avukseen. Ai niin, mutta nämä hommathan eivät tuota välitöntä voittoa ja nousevia käyriä, ainoastaan hyvinvointia joka on tietenkin toissijainen asia…

Lue myös mainio blogaus aiheesta Uusi Musta -blogissa!

Hämmennyin, kun luin Puhtaat vaatteet -kampanjan nettisivuilta, että he eivät yleensä suosittele boikotteja vaikuttamisen keinoina. Itse asiassa he kättävät boikotteja vain äärimmäisissä tapauksissa. Miksi? Löysin lisätietoa vaatetusalaa tutkineen Outi Moilalan blogista:

“Asianosaiset työntekijät (vaatetusalan tehtaissa työskentelevät ihmiset) eivät halua boikotteja, koska heidän työnsä jatkuminen on muutenkin usein epävarmaa. Poikkeuksen näyttää tekevän Burma (Myanmar), jonka maanalaisen ay-liikkeen kerrotaan kannattavan koko maan boikotointia. Heidän mukaansa kuulemma ulkomaiset yritykset vain tukevat sotilasjunttaa liiketoiminnallaan.” (Outi Moilalan blogi)

On loogista ajatella, että väärin toimiva yritys ansaitsee boikotin. Toisaalta on hirveää tietää, että tuotteiden kysynnän laskeminen tuntuu heti tuotteita valmistavien ihmisten selkänahassa. He ovat ihmisiä, kuten minäkin, ja pelkäävät työpaikkansa puolesta. Vaatetusalan työläisillä palkat ovat usein niin pienet, etteivät ne meinaa riittää elämiseen muutenkaan!

Puhtaat vaatteet -kampanja haluaa kuunnella niitä ihmisiä, joiden oloja pyrkii parantamaan ja siksi käyttää keinonaan boikottien sijaan vetoomuksia. Vetoomuksiin kerätään allekirjoituksia ja ne lähetetään vaateyrityksille. En tiedä, kuinka tehokas tämä vaikuttamistapa on, mutta ainakin liike on saanut merkittäviäkin tuloksia aikaan. Suuret yritykset muuttuvat hitaasti, mutta kun yksi ottaa askeleen eettisempään suuntaan, saattaa muille tulla paine toimia perässä!

Kiinnostuessani ympäristö- ja eettisyysasioista vuosi vuodelta enemmän olen siirtynyt monissa kulutustuotteissa suosimaan sellaisia merkkejä, jotka ovat jo lähtökohtaisesti eko-orientoituneita. Yksittäisten boikottien sijaan suuntaan pysyvästi kulustani vastuullisemmille apajille. Toisaalta tuntuu niin helpolta ja kotoisalta käyttää esimerkiksi pienten kotimaisten vaate- ja kosmetiikkafirmojen tuotteita, etten aina edes muista, että olisi tärkeää myös taistella sen puolesta, että isot “pahat” yritykset muuttaisivat toimintatapojaan.

Pikkufirmojen suosiminen ja suurten paholaisten kannustaminen muutokseen eivät onneksi suinkaan ole ristiriidassa. Odotan innolla sitä päivää, jona eettisyys- ja vastuullisuuskysymykset ovat niin itsestään selviä, ettei kaupasta tarvitse erikseen etsiä “reilua” tuotteita. Silloin epäreiluja ei enää edes päästetä markkinoille!

Pohdiskelin aihetta paljon vanhassa Greenfashion Freak -blogissani, jonka tarkoituksena oli toimia päiväkirjanani ympäristöasioihin tutustumisessa. Kesällä 2008 kirjoitin kasviksiin tuoreelti ihastuneen ihmisen tarmolla:

“Kokonaan kasvissyöjäksi ryhtyminen on vaikeaa, mutta lihansyönnin vähentäminen on vielä aika vaivaton homma. Itse otin ensimmäisen askeleeni aikanaan vaihtamalla leivänpäälliset kinkusta ja meetvurstista juustoon ja vihanneksiin. Voileivän rakentaminenkin on totuttu rituaali, jota ei ehkä tule paljoa ajatelleeksi. Kun viitsii kokeilla uutta, ei lihaleikkeleitä enää kohta kaipaa ollenkaan.”

Todellisuudessa temppu ei ollutkaan aivan näin yksinkertainen. Lokakuussa 2008 kirjoitin tekstin aiheella “Lihasta poispäin”:

“Olen taas lipsunut päätöksestäni muuttaa ruokailutottumuksiani vielä enemmän kasvissuuntaan. Kun lihan jättää pois, pitäisi tilalle ottaa muita proteiininlähteitä, kuten soijaa ja papuja, jotka ovat minulle ruuanlaittajana edelleen aivan vieraita aineksia. Ei siis riitä, että laitan tutuista paprikoista ja kesäkurpitsoista helppoja kastikkeita ja keittoja. Pitäisi tarttua kasviskeittokirjaan ja todella opetella jotakin uutta, paneutua asiaan ihan kunnolla. Laiska ruuanlaittaja, kuten minä, ei enää olekaan niin innoissaan.”

Kun tietouteni ruuan ympäristövaikutuksista lisääntyi, huomasin, ettei leivänpäällisten vaihtaminen enää tyydyttänyt omaatuntoani. Joulukuussa 2008 järkytyin, kun luin Luonnonsuojelijasta, että suomalaisten tulisi ympäristösyistä pienentää maidon- ja juustonkulutustaan puoleen. Se kuulosti mahdottomalta.

“Lopetin aikoinaan lihaleikkeleiden kulutuksen juurikin siirtymällä laittamaan voileivän päälle juustoa ja kasviksia. Tuorejuustot ovat suosikkejani, mutta kaikki muukin menee, emmentalista vuohenjuustoon. Feta on minulle suorastaan elinehto.”

Tammikuussa 2009 kasvisruokavalioon siirtymiseni junnasi ikävästi paikoillaan. Syynä oli lähinnä uusien ruokaohjeiden opettelemisen raskaus – on niin helppoa laittaa sitä, mitä on tottunut laittamaan ja ostaa kaupasta niitä aineksia, joista osaa pyöräyttää ruuan ilman suurempia kommervenkkejä.

“Kun nälkää kertyy, se on helpompi tyydyttää minisalameilla (herkkua!) kuin esimerkiksi sillä kukkakaalilla, jota saa vetää napaansa kilokaupalla tulematta kylläiseksi. Eihän sen ole tarkoituskaan riittää kasvisruokailijan ravinnoksi: pitäisi opetella valmistamaan papuja, linssejä ja muuta proteiinipitoista. Pitäisi, pitäisi…”

Päivitykseni toukokuulta 2009 kertoo, että olen kuin olenkin vaihtanut jugurtin syönnin soijajugurttiin. Maitoa ja juustoja käytän edelleen, mutta tuntuu mukavalta tietää, että maitotuotteiden kulutukseni on jo pienentynyt merkittävästi. Soijajugurttiin vaihtaminen oli helppoa, sillä puhjenneen laktoosi-intoleranssini vuoksi jouduin muutenkin luopumaan tutuimmista jugurttimerkeistäni.

Menee pitkään, ennen kuin kirjoitan seuraavan kerran omasta kasvisruokataipaleestani. Huhtikuussa 2010 kirjoitan innoissani, että olen oppinut käyttämään soijasuikaleita ruuanlaitossa. Olin vihdoin uskaltautunut ostamaan Ekolosta kummallisen näköisiä soijaproteiinipalasia ja valmistamaan niistä ruokaa pussin kyljestä käyttöohjetta tavaten. Ja se oli ollut helppoa!

Mitä näiden kahden viimeisen blogipäivityksen välissä oli tapahtunut? Mistä löysin rohkeuden uuteen ruoka-aineeseen tutustumiseen? Olin ehkä sinä aikana totuttautunut kasvisten käyttöön vähitellen, maistellut muiden tekemiä herkullisia kasvisruokia ja ottanut pienenpieniä askelia lihahyllyltä kohti vihannestiskiä. Itsetuntoni ruuanlaittajana oli kasvanut sen verran, että koin kykeneväni kokeilemaan uutta.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen syönyt lihaa enää noin kerran kuukaudessa. Sekin on useimmiten ollut kalaa, jota on tarjottu minulle kyläillessä. Uusien ruokaohjeiden opettelu on tuntunut tuoreen aviomiehen kanssa helpolta ja hauskalta, varsinkin kun ymmärsimme toivoa häälahjaksi kasvisruokakirjoja. Itse asiassa keittokirjojen tarkalla ohjeistuksella tehdyt ruuat ovat paljon herkullisempia kuin ne, joita tuolloin pari vuotta sitten puuhailin tyylillä “jauhelihat pannuun ja jotain kastiketta päälle”, kun en jaksanut paneutua uusiin resepteihin.

Olenko nyt kasvissyöjä? Voisin sanoa niin. En kuitenkaan usko, että vielä pitkään aikaan pystyn määrittelemään itseni siihen kastiin kuuluvaksi. Tuntuu, että tuntemani kasvissyöjät (saati sitten vegaanit) ovat niin paljon viisaampia ja tiedostavampia kuin minä. Ja ehdottomampia – en minä vaadi kyläreissulla kasvisruokaa enkä edes välttämättä muista mainita uudesta ruokavaliostani, niin vaivihkaa se on tullut osaksi arkeani.

Jotain hyvää on ollut siinä, että tieni kasvissyöjäksi on ollut näin pitkä. En ole nimittäin kokenut ollenkaan, että olisin joutunut luopumaan jostakin. Päinvastoin, olen vähitellen löytänyt uusia kiinnostavia ruokia ja ruuanlaittotapoja, jotka ovat syrjäyttäneet vanhat. Olen siis pikemminkin saanut paljon uutta!