Suurin osa meistä asuu taloyhtiössä. Asuintalojen energiankulutus on tulossa syyniin, joten nyt on hyvä aika olla etujoukoissa liikkeellä.

Aiemmin on säädelty uusien talojen rakentamista, mutta EU:n uudistuva energiatehokkuusdirektiivi tulee kiinnittämään huomiota myös talojen remontoimiseen.

Energiansäästömahdollisuuksia on jatkossa mietittävä ainakin isoissa korjauksissa, kuten ikkuna-, ja ulkoseinäremonteissa.

Jos kuulut taloyhtiön hallitukseen, otapa energia-asiat puheeksi. Jos taloonne on tulossa isoja remontteja, vaadi selvittämään energiansäästön mahdollisuudet samassa rytäkässä.

Mikään ei estä myöskään vuokralaista tekemästä aloitteita taloyhtiönsä hallitukselle.

Hyvä tapa aloittaa taloyhtiön energiatalkoot on valita asukkaiden keskuudesta energiavastaava, joka neuvoo muita säästömahdollisuuksissa. Esimerkiksi lämpimän veden säästämisestä voi kerätä ja jakaa vinkkejä.

Ehkä kannattaa myös herättää keskustelua isommista ratkaisuista. Kuinka moni oikeasti käyttää taloyhtiön viileäkellaria? Olisiko samasta tilasta enemmän iloa muussa, vähemmän energiaa kuluttavassa käytössä.

Lähde: Europa-lehden artikkeli

“Sen takiahan me tehdään töitä, että välillä voitaisiin vähän nauttia”, kannusti myyjä.
Niinpä! Ostin saappaat ja tuntui hyvältä saada ne kauniissa paperikassissa.

Käytin saappaita kaksi kertaa ja hylkäsin ne työhuoneen nurkkaan. Menin ostamaan rakkolaastaria.

Aloin pohtia kuluttamisen mielihyvää. Jostain syystä palkitsemme ja lohdutamme itseämme ostamalla tuotteita, vaikka meillä on jo kaikkea.

Uuden tavaran haltuun saaminen tuntuu hyvältä, mutta ehkä vielä nautinnollisempia ovat itse ostamistapahtumaa edeltävät hetket. Katselu, valikointi, tuotteiden tunnusteleminen. Jotkut kengät hylkään heti: ei, nuo eivät ole ollenkaan minun tyyliäni. Jonkin toisen parin otan käteen, nämä voisivat sopia minulle.

Tutkija Turo-Kimmo Lehtosen mukaan ihmiset kuluttaessaan määrittelevät sekä yksilöllisyyttään että yhteenkuuluvuuttaan muiden ihmisten kanssa. Halutut tavarat ovat esityksiä niistä ihmisistä ja elämäntavoista, joihin samaistumme.

Mielihyvä taas syntyy Lehtosen mukaan pitkälti rajoista, joita asetamme kulutuksellemme. Kun on ensin kieltäytynyt, on myöhemmin nautinnollisempaa sallia itselleen jokin uusi tavara.

Lehtosen jälkeen luin Antti Nylénin poleemisen esseen Helsingin Sanomista. Hän kirjoitti, että kulutuskulttuurissamme tavaraa ei enää erota jätteestä. “Jossakin on oltava valtava kuoppa, josta tavaraa louhitaan, ja vieressä kasa, johon sitä pinotaan.”

Nylén on tietysti oikeassa. Ahdistuin. En silti tiedä, jätänkö seuraavan palkintotavaran ostamatta hänen kirjoituksensa vuoksi.

Jostain syystä on helppo ahdistua yleisesti, mutta ohittaa se vaihe, jossa aletaan miettiä, mitä ahdistus merkitsee oman toiminnan kannalta.

Mikä on tämän kirjoituksen pointti? Se, että kuluttamisen tuottama mielihyvä kannattaa ottaa huomioon kulutuskritiikissä. Se vaikuttaa hyvin monien ihmisten toimintaan eikä siitä päästä eroon sen paremmin syyllistämisellä kuin valistuksellakaan.

Ei shoppailu tietenkään ole ainoa meitä liikuttava asia. Suomalaisen työn liiton teettämän tutkimuksen mukaan suomalaiset toivovat jouluksi ennen muuta hellyyttä ja rakkautta. Parhaita asioita ei voi ostaa edes markkinataloudessa.

Ennen kaipasin vaeltamaan Himalajalle tai vähintään Romanian Karpaateille. Äskettäin selasin Metsähallituksen luontoon.fi-sivustoa ja yllätyin. Suomen Lapissa on todellisia erämaa-alueita, joiden läpi ei kulje edes retkeilypolkuja, teistä puhumattakaan. Maisemat näyttivät kuvissa huikaisevilta.

Unelmoin kaupunkilomasta romanttisessa Ljubljanassa. Sitten menin Savonlinnaan. Se on mahtava kesäkaupunki, jossa voi  parhaimmillaan bongata sekä oopperajuhlille saapuneita julkkiksia että norpan. Ainakin pari vuotta sitten nuori norppa hengaili heinäkuussa aivan Olavinlinnan kupeessa.

Yksi viime kesän hienoimpia kokemuksia oli matka reittiveneellä Espoolle kuuluvalle Rövargrundetin saarelle. Ulkosaariston karua luontoa pääsi ihastelemaan muutamalla eurolla.
Ihan lähiympäristössäkin voi kokea ihmeellisiä elämyksiä. Helsingin keskustassa voi nähdä huuhkajan ja kerrostalon takapihalla ihmetellä, miten rastas kiskoo matoa maasta.

Toki Himalajalla patikoiminen on upeaa ja Ljubljana on kaunis kaupunki. Ehkä kotimaan ja erityisesti arkiympäristön ihmeellisyyttä ei kuitenkaan jaksa aina muistaa. Jos lähialueen ihmeistä osaisi nauttia enemmän, kaukomatkailua voisi ainakin hiukkasen vähentää.

Hyvä ekofashionista. Tässä muutama vinkki, miten selvitä ristiriitatilanteesta.

Hylkää pintamuoti. Miksi näyttää samalta kuin kaikki muut? Aloita sen sijaan vajoamalla lempinojatuoliisi huippumuotia esittelevän lehden kanssa. Huippumuodin hyvä puoli on sen tolkuton kalleus. Sinulla ei kuitenkaan ole varaa hankkia sitä.

Eikä catwalkeilla esiteltäviä asuja ole oikeasti edes tarkoitettu käytettäväksi, niin epäkäytännöllisiä ne ovat. Mutta juuri siksi kiinnostavia.

Huippumuoti lähenee parhaimmillaan taidetta ja on mahtava inspiraation lähde. Catwalk-kuvista voi keksiä aivan uuden tavan käyttää huivia tai epätavallisen väriyhdistelmän, joka rokkaa.

Seuraavaksi: tarkista vaatevarastosi. Kokeile yhdistellä vanhoja vaatteitasi uudella tavalla. Tuunaa vanha kolttu lisäämällä helmaan perintöpitsi tai paina vanhaan t-paitaan trendikäs printti.

Voit myös suunnata kirpputorille, Fidalle tai UFFille. Ne ovat täynnä vaatteita ja asusteita.

Muoti kierrättää jatkuvasti menneiden vuosikymmenien tyylejä. Miksi ostaa uutta jäljitelmää, kun aidosti vanhojakin vaatteita on saatavilla? Erityisesti 60- ja 70-luvun vaatteita löytyy yhä. Menneiden vuosikymmenien vaatteet ovat sitä paitsi usein laadukkaampia kuin nykyiset. Vintage-muotia löytyy kirppisten lisäksi nettihuutokaupoista.

Nauti siis hyvällä omallatunnolla huippumuodista. Yksi miinuspuoli siinä tosin on: olemattoman laihat naismallit. Minulle on vielä arvoitus, millaiseen estetiikan tajuun nälkiintyneet naispolot vetoavat.

P.S. Kirjoittajan huono päivä kirkastuu, kun hän selailee Me Naisten muotiliitettä vuodelta 1970.

Monet myös toteuttavat unelmansa. Varjopuoli on usein tuntien ruuhkassa istuminen, kun julkisten reitit eivät harvaan asuttuun onnelaan asti ulotu.

On epätodennäköistä, että nämä Nurmijärvi-ihmiset muuttaisivat takaisin pienempään asuntoon, vaikka heille kuinka syytäisi tietoa autoilun ja lämmityksen ilmastopäästöistä. Sen sijaan tiiviistä kaupunkiasumisesta pitäisi tehdä houkuttelevampaa.

Miten kerrostaloasumisesta sitten saataisiin tehtyä onnellisen arjen tyyssija? Itse toivoisin kovasti omaan taloomme kerhohuonetta, jossa voisi entisöidä ja huoltaa huonekaluja. Runsaat taloyhtiön varastotilat vähentäisivät lisätilan tarvetta asunnossa.

Miksi ihmeessä kerrostalojen sisäpihat on luovutettu asfaltille ja autoille? Millaisia vihreitä keitaita ne voisivatkaan olla grillauspaikkoineen ja pihakeinuineen. Yhteisistä marjapensaista voitaisiin syksyllä kerätä marjat talkoilla, samalla kun kukkasipulit nostettaisiin talvehtimaan.

Viime aikoina julkisuudessa on puhuttu paljon yhteisöllisyyden tarpeesta. Yhteisöllisyyttä on vaikea saada aikaa, jos kaikki pysyttelevät tiukasti omissa neliöissään. Yhteinen tila mahdollistaa kanssakäymisen.

Ekotehokkaita palveluja koskevassa tutkimuksessa kerrotaan mainio esimerkki siitä, mitä yhteinen tila voi kerrostalossa tarkoittaa. Wieniläisen kerrostalon pesutuvan yhteydessä on mukava taukotila, jossa lapset voivat leikkiä ja aikuiset istua kahvikupposen ääressä koneen pyöriessä. Pesula mahdollistaa talon asukkaille pieniä arjen mielihyvän hetkiä. Ne voivat olla ratkaiseva syy olla hankkimatta omaa pesukonetta.

Tutkimuksessa todetaankin, että vain ani harva valitsee palvelun pelkästään sen ympäristöystävällisyyden takia. Ekopalvelu saatetaan valita, jos se myös lisää elämänlaatua. Vaaditaan siis arkisia onnen hetkiä – ja samalla ekologisempaa elämää.

Lähde:
Markku Anttosen ja Minna Halmeen artikkeli Ekotehokkaat palvelut ja arjen onnen hetket

Joulu meni ja ihmiset kehuskelivat lomien jälkeen kinkun syönnillään ihan entiseen malliin. Olin ihmeissäni. Eikö kaltoin kohdellun possun ahmimisesta tullut edes pikku hippusen huono omatunto?

Joulukinkkujen tuotannon takia tapetaan noin 300 000 sikaa. Se on aika paljon.

Kuulen jo korvissani tutun vastalauseen: jos sikoja ei syötäisi, niitä ei olisi olemassakaan ja sikaparat olisivat sukupuuton partaalla. Pelkästään Suomessa on 1,4 miljoonaa sikaa. Vaikka puolet maailman lihansyöjistä siirtyisi kasviksiin, sioilla tuskin olisi lajina hätäpäivää.

Minua riepoo myös fine dining. Lähes jokaisen gourmet-ravintolan listalla on ankan- tai hanhenmaksaa. Suurin osa linnunmaksasta on tuontitavaraa. Maksa paisutetaan luonnottoman suureksi pakkosyöttömenetelmällä, joka on Suomessa laissa kielletty. Miten kukaan itseään normaalina moraalisena olentona pitävä ihminen voi syödä eläintuotteita, jotka on tuotettu selkeästi lainvastaisin menetelmin?

Miksi suomalaiset suhtautuvat eläinten kärsimyksiin näin välinpitämättömästi käytännön valinnoissaan? Harva kuitenkaan allekirjoittaisi väitettä, että eläimiä saa kohdella ihan miten tahansa ihmisen edun nimissä.

Osin kyse on siitä, että eläinten hyväksikäyttö on piilotettu. Toimittajatuttavani teki juttua lehmän viimeisestä matkasta. Hän ei saanut teurastamolta lupaa seurata itse tappotapahtumaa. Eräs kuvausluvan saanut valokuvaaja ei saanut erinomaisia kuviaan kaupaksi mihinkään suuren yleisön lehteen. Niitä pidettiin liian raflaavina.

Tämä on yhteiskunnallinen ongelma. Eikö meillä ole oikeus tietää, millainen koneisto meitä ruokkii?

Silloinkin, kun tietoa on saatavilla, moni kääntää päänsä pois. Vaihtoehto, eläintuotteiden käytön vähentäminen, tuntuu liian haastavalta.

Toinen syy tuotantoeläinten kärsimysten ohittamiseen lienee se, miten ihmiset jakavat eläimiä hierarkioihin. Lemmikit herättävät enemmän empatiaa kuin vieraammat tuotantoeläimet. Pörröiset, pehmeät otukset saavat säälimme helpommin kuin nokikkaat, kylmäsilmäiset kanat.

Mitä yksittäinen ihminen voi tehdä? Ainakin näyttää esimerkkiä ja tilaisuuden tullen kertoa omien valintojen syistä tuttaville ja työkavereille.

Suosittelen myös pientä performanssia: Soita gourmet-ravintolaan ja kerro, että olet varaamassa pöytää. Ensin haluat kuitenkin tietää, onko ravintolan linnunmaksa valmistettu pakkosyöttämällä. Kun luurin toisessa päässä änkytetään jotain epämääräistä, ilmoita ettet voi syödä paikassa, joka suosii lainvastaista eläinten kidutusta. Kannattaa vielä lisätä, ettet voi suositella paikkaa myöskään ystävillesi.

Tehotuotanto.net -kampanja

Näin luulin, kunnes ryhdyimme laatimaan lahjalistaa – tietysti viime tingassa.

Muistin taas, että lahjat ovat vihoviimeinen riesa! On uuvuttavaa miettiä, mitä lahjoittaa ihmisille, joiden arvoista, mieltymyksistä tai harrastuksista ei tiedä mitään. Silti lahjat pitää vastavuoroisuuden nimissä hankkia.

Kun tapasin erään ystäväni, tajusin, että pääsen vielä helpolla. Ystävä kertoi antavansa paketit myös lastensa hoitajille ja opettajille. Aloin harkita liittymistä joulunvihaajien ryhmään.

Koko lahjailmiö on mennyt kummalliseksi. Lahjoihin pitäisi kai liittyä ilo siitä, että saa ilahduttaa toista. Pahimmillaan annamme lahjoja ihmisille, joita emme erityisemmin haluaisi lahjoa ja jotka eivät meiltä lahjoja kaipaa. Miten paljon päiväkodin täti mahtaa iloita viidestätoista suklaarasiasta tai tuoksukynttilästä?

Hulluuden huipennus ovat liikelahjat. Jos sukulaisille on vaikeaa hankkia sopivaa lahjaa, miten tietää, mitä yhteistyökumppanit tai asiakkaat tarvitsisivat? Työkaverini kertoi, että liikelahjoille on omat messunsa. Siis kokonaiset messut turhuuden turhuuden takia.

Onneksi yritysmaailmaan on ilmaantunut järkeä. Oma työpaikkani lähetti tänä vuonna sähköisiä joulukortteja ja lahjoitti joululahjarahat hyväntekeväisyyteen. Moni yritys teki ilmeisesti samoin.

Mutta miten ratkaista lahjaongelma yksityiselämässä?

Kehitysmaahan lahjoitettava vuohi tai lehmä on kiva idea, mutta en halua antaa hyväntekeväisyyslahjaa ihmiselle, jonka en usko sitä arvostavan tai edes ymmärtävän. Yhteistä aikaa vaikka leffassa käynnin merkeissä ei tee mieli lahjoittaa, jos halua tuttavuuden syventämiseen ei aidosti ole. Askartelu tai leipominen olisi hyvä idea, jos osaisi askarrella tai ehtisi leipoa.

– Ratkaisen ongelman rahalla ja ostan jonkin turhakkeen. Se on helpointa, tunnusti työkaveri.

– Jos et minuutissa keksi mitä hankkia, älä hanki mitään, tokaisi toinen työtoveri.

Hänestä etikettisäännöt ovat turhia.

– Oletko varma, että sukulaisesi pitää sinusta vähemmän, jos et osta hänelle lahjaa?

Se oli hyvä kysymys. Ehkäpä kerään rohkeuteni ja jätän lahjan ostamatta. Sen sijaan autan vaikka tiskaamisessa jouluvierailulla. Kenties saamme samalla sovittua, että kumpikin jättää paketit hankkimatta seuraavana vuonna.

– Onko sulla matkoja tiedossa? hän kysyi. Itse hän kertoi olevansa menossa New Yorkiin.

Tajusin, että lomamatkojen selostaminen kuuluu tuttavapiirissäni peruskuulumisten vaihtoon. Jos matkalle ei olla lähdössä, siltä ollaan juuri tulossa. Eikä kyseessä ole mikään lähialuematkailu tai slow travel. Kiireiset työssäkäyvät suhauttavat Kuubaan tai kaupunkilomalle Cadiziin tietenkin lentokoneella.

En tiennyt mitä vastaisin. Ilmastosyistä olen päättänyt tehdä enää yhden lentämistä vaativan lomamatkan elämässäni. Yksi Kuuban matka tuottaa lähes seitsemän kertaa niin paljon ilmastopäästöjä kuin keskivertointialainen saa aikaan vuodessa.

Biletunnelmissa tuntui kuitenkin puisevalta alkaa selittää, että “kun on tää ilmastomuutos ja lentäminen on hirveän vahingollista”.

Aloin pohtia, miksi matkustelu on meille korkeakoulutetuille kolmekymppisille niin tärkeää. Matkustelevat tuttavani tietävät kyllä, mistä ilmastonmuutoksessa on kyse. He kierrättävät huolellisesti jätteensä, vähentävät lihansyöntiä ja saattavat jopa luopua autostaan. Miksi kaukomatkailusta ei olla valmiita luopumaan?

Olemmeko vain itsekkäitä ja nautinnonhaluisia? Aavistelemmeko, että pian lomalentelystä tulee liian kallista, kenties jopa kiellettyä, ja käsillä ovat viimeiset hetket päästä kauas pois?

Maailmalta löytyy kieltämättä kiinnostavia kolkkia. Rakastan itsekin matkustelua, enkä ole ollenkaan varma, pystynkö pysymään päätöksessäni.

Yksi syy ihmisten matkusteluintoon voi olla työn ja vapaa-ajan rajan hämärtyminen. Loma ei tunnu kunnon lomalta, jos työasiat eivät jää vähintään tuhannen kilometrin päähän.

Kysyin asiasta myöhemmin eräältä ystävältäni. Hänellä oli teoria: kyse on sosiaalisesta statuksesta. Kouluttautuneelle keskiluokalle on tärkeää osoittaa, että muut maat ja kulttuurit kiinnostavat. Ajatellaan, että matkustelu avartaa.

– Miten ne siellä New Yorkissa avartuvat? Menisivät edes Teksasiin, ystäväni tokaisi.

Ehkä asenteet kaukomatkailua kohtaan muuttuvat pikku hiljaa. Huomasin, että Helsingin Sanomien Gambia-matkailujuttu kirvoitti verkkoon paheksuvia kommentteja ilmaston pilaamisesta.

Uudet käsitteet saattavat myös auttaa. Ajatushautomo Demoksen Aleksi Neuvonen totesi lehdessä, että kuluttajia kannattaisi innostaa vähentämään hiilipäästöjään samaan tapaan kuin Pohjois-Karjala-projektilla kannustettiin ihmisiä syömään terveellisemmin.

Nyt tiedän, mitä vastaan jatkossa matkasuunnitelmiani uteleville kavereille. Sanon, että olen hiilidieetillä.

Keksin halulleni loistavat perustelut. Valaisimet edustavat kestävää suunnittelua. Niiden ostaminen olisi kunnianosoitus ajalle, jolloin suunniteltiin huolella, mutta luovasti ja tehtiin laadukasta tavaraa. Uusiotuotetut valaisimet olisivat kuitenkin vintage-versioita järkevämpi hankinta, sillä ne ovat turvallisempia ja ekotehokkaampia.

Ongelma oli vain hinta: haluamani valaisimet olisivat maksaneet kuukausipalkkani verran. Minulla ei kerta kaikkiaan ollut niihin varaa. Tulin valtavan kiukkuiseksi. Huomasin ajattelevani, että tilanne on epäreilu. Minulla on oikeus sienilamppuihini! Ne tekisivät kodistani eheän kokonaisuuden ja todistaisivat valveutuneesta “vanhassa vara parempi” -ajattelustani.

Kesti jonkin aikaa ennen kuin mieleeni juolahti, että ajatteluenergiaa kannattaisi ehkä käyttää johonkin tähdellisempään.

Tilitin typeryyttäni ystävälleni ja pohdin, miten moni sisustuslehtien lukija uppoaa samanlaiseen haluamisen suohon. Kiiltävillä sivuilla esitellään koteja, joiden sisustusratkaisut ovat tavis-suomalaisen palkkapussin ulottumattomissa. Ystäväni huomautti, että lehdillä on hyvätkin puolensa. Jos ihmisille kelpaisi vain kallis ja laadukas tavara Ikea-bulkin sijaan, materiaalivirrat pienenisivät huomattavasti.

Hän oli oikeassa, mutta kolikolla on toinenkin puoli. Kestävyydellä, laadulla ja ekologisuudella voi perustella kuluttamista, joka nielee niin paljon rahaa, ettei mikään palkka riitä. Yhden halun toteuttamisen jälkeen iskee seuraava ekohoukutus.

Annan välillä itseni uskoa, että maailma pelastuu kuluttamalla. Valitsen kahvilassa reilun kaupan espresson, maksan Delhin lennosta hiiliverot ja ostan kävelykengät nuorelta suomalaiselta suunnittelijalta.

Mutta eihän se riitä. Naistenlehdissä ihastellaan muovista vuodeksi luopuvan John Websterin uhrauksia Katastrofin aineksia -dokumentissa. Lehdissä ei kuitenkaan koskaan sanota, että meidän kaikkien on tingittävä halujemme toteuttamisesta. Muuten maapallo ei kestä kulutustamme. Myös ekokriteerit täyttävien tavaroiden valmistus tuottaa päästöjä ja kuluttaa energiaa ja muita tuotantopanoksia.

Onko halujen oravanpyörässä sitä paitsi niin mahdottoman mukavaa ravata?

Ehkäpä minun kannattaisi suhtautua haluihin samaan tapaan kuin elämäntaitolehdessä neuvottiin suhtautumaan negatiivisiin tunteisiin. Kun seuraavan kerran hoksaan haluavani uutta tavaraa, otan halun kämmenelleni, katson sitä avoimin silmin, kääntelen ja tutkailen. Jos halun hohde siitä himmenee, viskaan sen matkoihinsa.