Monia kuitenkin näyttää pelkkä ehdotuskin ärsyttävän. Myös joulukuun Image-lehdessä ilmestyi kirjailija Joonas Konstigin viiden sivun mittainen lihansyönnin puolustuspuhe nimellä Lihan ilot. Artikkeli on provosoivuudessaan ihan vetävää luettavaa. Konstigin mukaan kasvissyönti on vaarallista harhaoppia, jota ei kyseenalaisteta. Kirjoittaja on itsekin entinen kasvissyöjä ja ilmoittaa nyt vastustavansa vegetarismia ”eettisistä syistä”.

Hän lähtee liikkeelle esihistoriasta: joidenkin antropologien mukaan lihansyönti on ihmislajin menestyksen taustalla, sillä se sai aivot kasvamaan. Kehityshistorian näkökulmasta vegetarismi on taantumuksellista, Konstig kirjoittaa. Esihistoria ei kuitenkaan kerro, miten meidän pitäisi toimia tänään. Nyt voimme käyttää isoja ja kehittyneitä aivojamme esimerkiksi eettisemmän ja ekologisemman ruokavalion kehittämiseen.

Konstig liittyy hc-karppaajien joukkoon yrittäessään niitata käsityksen eläinrasvan epäterveellisyydestä. Perustelut eivät kuitenkaan kuulosta kovin tieteellisiltä. Kolesteroliteoriaahan ei suinkaan ole haudattu, vaikka karppaajat pitävätkin omasta käsityksestään kovaa meteliä. Konstig jättää myös kokonaan käsittelemättä sen seikan, että punaisen lihan syöminen lisää suolistosyöpiin sairastumisen riskiä. Suomen syöpäjärjestöt suosittelevat rajoittamaan punaisen lihan kulutuksen 300 grammaan viikossa. Keskivertosuomalainen syö punaista lihaa reilusti enemmän, noin 1,5 kiloa viikossa.

Yksi kirjoittajan erikoisimmista väitteistä on, että kasvissyöjät haluavat mahduttaa maailmaan enemmän ihmisiä. Eiköhän kyse ole ennemmin siitä, että maapallon kantokyky saataisiin paremmalle tolalle nykyisellä väestömäärällä.
Eläinten kärsimykset tehotuotannon rattaissa Konstig kyllä tunnustaa, mutta hänen mielestään eläinten asiaa ajetaan parhaiten tukemalla eettistä lihantuotantoa: luomua, riistaa ja poroa.

Silloin kyllä lihankulutusta pitäisi myös reilusti vähentää. Luomua ja riistaa tuskin riittää kaikille puoltatoista kiloa viikossa, ainakaan jos esimerkiksi sianlihan luomutuotannon edellytykset muuttuvat sellaisiksi, että eläimet pystyvät oikeasti elelemään lajinmukaista elämää.

Konstig ihmettelee oman tehotuotantokommenttinsakin kanssa ristiriitaisesti, miksi ruuasta on tullut politiikkaa ja miksi siihen nykypäivänä yhdistyy häpeä. Ehkä siksi, että ruokaan todella liittyy nykyisen äärimmilleen tehostetun tuotannon aikana muitakin kysymyksiä kuin täyttääkö se vatsan ja onko se hyvää. Se muodostaa muun muassa huomattavan osan yksityisen kulutuksen ympäristövaikutuksista.

Konstigin maailman lihantuotanto kuulostaa nykymeininkiin verrattuna utopialta – joka kuitenkin saavutettaisiin jotenkin kummallisesti itsestään, kunhan kasvissyöjät vain  luopuisivat surullisesta harhaopistaan. Konstigin ainoa pitävältä kuulostava argumentti on, että liha on tehokasta ravintoa. Niinhän se on, mutta sen tuotannon eettiset ja ekologiset ongelmat ovat niin suuria, että ne puoltavat vahvasti vähintäänkin lihansyönnin reipasta vähentämistä.

Konstig antaa myös ymmärtää, että kasvissyöjien ainoa vaihtoehto lihalle on soija, jota hän pitää syötäväksi kelpaamattomana kasvina. Kirjoittaja sivuuttaa käytännössä kokonaan lihantuotannon polttavimman ongelman – ilmastopäästöt. Pahinta on naudanliha. Yksi kilo naudanlihaa merkitsee 15 kiloa ilmastopäästöjä.

Siispä hyvää lihatonta tammikuuta. Itse en syö lihaa, mutta lupaan yrittää vähentää lempiherkkuni juuston kulutusta reilusti. Se kun on melkein naudanlihan veroinen ilmastosyöppö.

Suurin osa suomalaisista ostaa halpaa bulkkiruokaa marketeista ja viis veisaa niin ruuan mausta kuin tehotuotannon haitoista. Hinta ratkaisee. Toisaalta ainakin pääkaupunkiseudulla jyllää luksusluomubuumi. Kluuvin kauppa on Maatilatorin kolmas liike Helsingissä, ja pienempiä puoteja putkahtelee ympäri kaupunkia.

Kunnianhimoinen kokkailu ja ruokahifistely ovat myös melko yleisiä harrastuksia hyvin toimeentulevien kaupunkilaisten keskuudessa. Niihin kannustavat television lukuisat kokkauskilpailuohjelmat.

Näyttää vähän siltä, että Suomi jakautuu ruuankin suhteen kahtia. Perussuomalainen ostaa sieltä, mistä halvalla saa ja hipsterisuomalainen sieltä, mistä kalleimmalla saa.

Ihmisten syyllistäminen puolivalmisteiden ja einesten käytöstä ei välttämättä edistä kestävää kulutusta. Brittitutkimuksen mukaan paine käyttää tuoreita raaka-aineita ruuanlaitossa johtaa helposti ruuan hävikin kasvamiseen, kun aika ei arjessa riitäkään kokkaamiseen alusta asti.

Mahtaako eksklusiivisten luomuputiikkien lisääntyminen edistää mitenkään luonnonmukaisemman ruuantuotannon yleistymistä? Vahvistavatko ne pikemminkin tavallisten kansalaisten ajatusta siitä, että luomu on liian kallista ja hienoa omaan ostoskoriin?

Tärkeintä olisi, että luksusajatus häviäisi luomun yhteydestä. Se edellyttää ainakin sitä, että marketeissa luomun ja tavanomaisesti tuotetun ruuan hintaero pienenee.

Hinnan perusteella on helppo valita, mutta kumpi on eettisempi kukkapuketti?

Suomessa myytävistä Reilun kaupan ruusuista suurin osa tuotetaan Keniassa. Kukat tuodaan ensin lentorahtina Hollantiin, josta ne kuljetetaan Suomeen rekoilla.

Suomessa kukkatuotannon ympäristövaikutuksia ei ole tutkittu, mutta englantilaisessa Cranfieldin yliopistossa on vuonna 2007 vertailtu kenialaisen Reilun kaupan ruusun ja Hollannissa kasvatetun ruusun ilmastopäästöjä.

Tulokset yllättävät. Lentokuljetuksesta huolimatta Reilun kaupan kukkien päästöt olivat peräti kuusi kertaa pienemmät kuin hollantilaisten kukkien. Ero Suomessa tuotettuihin ruusuihin on todennäköisesti vielä suurempi, sillä meillä kasvihuoneissa tarvitaan enemmän keinotekoista lämpöä ja valoa kuin Hollannissa.

Kauppapuutarhaliiton toiminnanjohtaja Jyrki Jalkasen mukaan Suomen kaikista kasvihuoneista kolmasosa lämpiää bioenergialla.

– Hakkeen suosio kasvaa koko ajan, koska sen avulla löytyvät edullisimmat ratkaisut, Jalkanen mainitsee.

Keniassa ruusua viljellään eniten Naivasha-järven ympäristössä. Kukkatuotanto uhkaa tuhota koko järven, joka on rehevöitynyt ja kuivunut pahasti.

Reilun kaupan ruusut tulevat samalta seudulta. Tuotannon ehdoissa kiinnitetään huomiota järven suojeluun. Tiloilla on suljettu vedenkiertojärjestelmä ja kemikaalien käyttöä säädellään. Reilun kaupan puutarhat eivät sijaitse järven rannalla.

Torjunta-aineita Keniassa joudutaan joka tapauksessa käyttämään moninkertaisesti Suomeen verrattuna.

Työntekijöiden oikeuksien suhteen tavallinen afrikkalainen kukkatuotanto on hyvin ongelmallista. Reilun kaupan tiloilla työntekijöillä on oikeus vähintään Kenian lakien mukaiseen minimipalkkaan ja heitä kannustetaan järjestäytymään. Työntekijät saavat vähintään kolmen viikon palkallisen vuosiloman ja naiset kahdeksan viikon äitiysloman. Myös työturvallisuuteen panostetaan.

Kukista maksetaan kymmenen prosentin suuruista Reilun kaupan lisää, joka käytetään tilan kaikkia työntekijöitä hyödyttäviin hankkeisiin, esimerkiksi työntekijöiden lasten koulutusstipendeihin.

Suomessa kukkapuutarhat työllistävät suoraan noin 1 000 ihmistä. Alan palkkataso on matala, mutta viranomaisten mukaan työolot ja työsuhdeasiat ovat kunnossa.

Kumpi siis pitäisi valita? Ilmastonmuutoksesta huolestunut valinnee Reilun kaupan ruusut. Suomalaista suosiva yrittää pelastaa kuihtuvaa ruusutuotantoamme ostamalla kukkasensa kotimaisina.

Juttu on julkaistu alunperin Ammattiliitto Pron jäsenlehdessä.

Tällaisia journalistisen jutun muotoon puettuja mainoksia kutsutaan advertoriaaleiksi. Kuten yleensäkin, tämänkin advertoriaalin ensimmäisen sivun yläreunassa luki laihalla tekstityypillä  Ilmoitus, mutta se oli jäänyt minulta huomaamatta.

Miten mainosjuttu oli onnistunut hämäämään minua? Sen tekstityypit ja taitossa käytetyt värit eivät olleet ihan samanlaisia kuin lehden varsinaisissa jutuissa, mutta hyvin samantyyppisiä ne olivat.

Ärsytti. Haluaisin tietää, milloin luen mainosta ja milloin tavallista juttua. Ja minä olen sentään  ammatiltani toimittaja. Uskoisin erottavani mainoksen, jos sen halutaan erottuvan.

Lähetin joukolle naistenlehtien päätoimittajia kyselyn advertoriaaleista. Kysyin, myydäänkö niitä heidän lehtiinsä ja kokevatko he niitä mitenkään ongelmallisiksi.

Sain vastaukset viideltä päätoimittajalta. Kaikki kertoivat julkaisevansa advertoriaaleja lehdissään ja kaikki tuntuivat olevan vakuuttuneita siitä, että lukijat tunnistavat ne mainoksiksi.

Osa päätoimittajista oli sitä mieltä, että Ilmoitus tai Ilmoitusliite-teksti jutun yläkulmassa riittää erottamaan advertoriaalin journalistisista jutuista. Osa vastanneista mainitsi, että advertoriaalien on  erotuttava myös visuaalisesti muusta lehdestä.

Pelkäänpä, että päätoimittajat ovat hieman liian optimistisia lukijoidensa medialukutaidon suhteen. Kuluttajaviraston lakimies Katri Väänänen on samoilla linjoilla. Hänen mielestään advertoriaalit eivät keskimäärin erotu riittävän hyvin.

– Varmasti monille jää niistä mielikuva, että kyseessä oli normaali artikkeli, Väänänen toteaa.

Kuluttajansuojalaissa todetaan, että kuluttajan pitää pystyä tunnistamaan mainonta ja ymmärtämään sen kaupallinen tarkoitus.

Kuluttajavirasto on kerran antanut yritykselle huomautuksen advertoriaalista. Kyseessä oli Helsingin Sanomien välissä ilmestynyt erillinen mainoslehti, joka markkinoi kultaa sijoitustuotteena. Lehti oli tehty journalistiseen muotoon ja näytti faktatiedolta, mutta sen kannen ylälaidassa oli pienellä teksti Ilmoitus. Kuluttajaviraston mukaan tämä ei riittänyt mainoksen tunnistamiseen.

Väänäsen mukaan on aina tapauskohtaista, erottuuko advertoriaali riittävästi.

– Kuluttajan pitäisi ymmärtää ensisilmäyksellä, että kyse on mainoksesta.

Väänäsen mukaan advertoriaalien hämäävyys on yleinen ongelma, mutta Kuluttajavirastolla ei riitä resursseja paneutua siihen. Kuluttajat eivät myöskään valita aiheesta virastolle.

Ehkä mainonnan erottumisen pohtiminen tuntuu suomalaisista vanhanaikaiselta. Niin monessa muodossa mainontaa nykyään esiintyy, tapahtumasponsoroinnista tv-sarjan tuotesijoitteluun. Minä haluaisin silti tietää, milloin edessäni on mainos, vanhanaikaista tai ei.

Turkistarhoilla lillii 1,2 miljoonan ihmisen tuotoksia vastaava määrä ulostetta ja virtsaa. Yhdeksällä tarhalla kymmenestä ei ole vesitiivistä alustaa. Turkistuotanto aiheuttaakin 430 tonnin typpi- ja 45 tonnin fosforipäästöt joka vuosi.

Kukapa ihminen turkkia oikeasti tarvitsee. Toppatakki ajaa saman asian. Ihmiset hankkivat turkiksia niiden symboliarvon takia. Turkistakki tai lasisilmin tuijottava puuhka kertovat taloudellisesta menestyksestä – mutta onneksi yhä enemmän menneen maailman kulutustottumuksista.

Muutin äskettäin ja yritin ennen muuttopäivää käydä kaapit läpi kriittisellä silmällä. Turkiksia ei sentään löytynyt, mutta monia muita turhia kapistuksia kyllä.

Eniten turhakkeita piili meikkipussissa. En meikkaa kovinkaan paljon. Arkeen riittää meikkivoide, puuteri ja ripsari. Illanviettoon mennessäni lisään arsenaaliin huulikiillon ja rajauskynän.

Jostain syystä kauneuskaapista löytyi kuitenkin kymmenkunta huulipunaa, kaksi nestemäistä eye-lineria (joita en osaa käyttää), erilaisia pohjustusvoiteita, ripsentaivutin (en tarvitse), ainakin viisi luomiväriä ja muutama glitterpuuteri.
Olin ällistynyt. Miksi olin hankkinut nämä tuotteet?

Yritin muistella. Olin ehkä palkinnut itseni raskaasta työviikosta ostamalla jotain pientä. Keksin toisenkin selityksen. Olin halunnut olla toisenlainen. Aina huoliteltu, tyylikäs ja tehokas. Nainen, joka arkiaamunakin ehtii sutia luomiinsa väriä.

Eihän se niin mene. Tiesin melkein jo kassalle marssiessani, että aamu-unisuuteni ei tällä ostoksella häviä.

Samasta syystä vaatekaapista löytyi turhia rytkyjä. En ollut muuttunut tyylikkääksi hipsteriksi ostamalla omituisen mallisen puseron.

Keittiötä tonkiessani olin tyytyväinen. Ei sähköisiä munanleikkureita eikä maidonvaahdottimia. Päiväunelmissani ei ilmeisesti seikkaile oman elämänsä huippukokki.

Jäätelökone tosin on seissyt viimeiset kahdeksan vuotta kaapin peränurkassa, mutta siitä en kyennyt luopumaan. Koneeseen liittyy nostalgisia muistoja opiskeluajoilta. Vekotin surisi kommuunin keittiössä, ja me paransimme maailmaa ja odottelimme herkun valmistumista. Jäätelömasiina saa armon seuraavaan muuttoon saakka.

Valtaosa meillä myytävistä vaatteista tehdään halpatuotantona Aasiassa vaatemerkkien alihankkijoiden tehtaissa. Finnwatchin äskettäin julkaiseman kyselytutkimuksen mukaan suomalaiset vaateyritykset ovat surkeassa jamassa omien vaatebrändiensä vastuullisuusvalvonnassa. Vaatteiden teettäminen erityisen riskialttiissa maissa on jopa lisääntynyt edellisen, kolme vuotta aiemmin toteutetun tutkimuksen jälkeen.

Suomalaisyritykset teettävät vaatteita maissa, joissa jopa puolet alan tehtaista maksaa työntekijöilleen alle minimipalkkatason. Se merkitsee työtä todellisella nälkäpalkalla, sillä laillisetkaan minimipalkat eivät monissa maissa riitä elämiseen. Pahin tilanne on selvityksen mukaan Bangladeshissa, josta Suomeenkin tuodaan vaatteita. Siellä alan minimipalkka pitäisi kolminkertaistaa, jotta sillä tulisi edes jotenkuten toimeen.

Myös suuret kansainväliset brändit teettävät vaatteensa halpatyömaissa. Kuluttajien, kansalaisjärjestöjen ja kansainvälisen ay-liikkeen painostuksen ansiosta osa niistä on satsannut vastuullisuusvalvontaansa enemmän kuin alan suomalaiset yritykset.

Silti brändiyritysten toiminta kismittää minua melkein eniten. Niiden tuotteissa kuluttajat maksavat valtavasti nimenomaan brändistä, joka on pääasiassa ahkeralla markkinoinnilla ja mainonnalla luotua mielikuvaa. Ei mitään konkreettista. Tuotteen laadun kanssa brändillä ei usein näytä olevan mitään tekemistä. Kuluttaja pulittaa mielikuvasta yritykselle valtavasti voittoa, mutta vaatteen ompelijan palkkapussia brändi ei lihota joko lainkaan tai surkean vähän.

Loogiselta tuntuva ratkaisu olisi ostaa vain kotimaassa tehtyjä ja reilun kaupan vaatteita sekä penkoa kirpputoreja. Itse olen valitettavan heikko luonne ja pidän kovasti pukeutumisesta. Sitä paitsi Finnwatchin selvityksessä korostetaan, että nälkäpalkalla raatavat ompelijat eivät ostoboikotteja toivo. Se tarkoittaisi viimeisenkin tulonlähteen ehtymistä.

Selvityksen lukemisesta tuli toivoton olo. Jos ostan, tuen riistoa. Jos en osta, vien viimeisenkin leivän ompelijan suusta. Pirautin selvityksen tekijä Outi Moilalalle. Olisiko hänellä mitään neuvoa?

Ei ainakaan kannata ostaa todella halpaa ja huonolaatuista, Moilala neuvoi. Parin euron paidasta ei taatusti jää ompelijalle juuri mitään eikä ympäristökään kiitä. Lisäksi hän kehotti kyselemään vaatteen alkuperästä ja tuotanto-olosuhteista myyjältä tai yrityksen nettisivujen kautta.

Ei paljon, mutta sentään jotain toiminnan mahdollisuuksia siis on olemassa. Täytyy vain jaksaa olla hankala asiakas.

Suurin osa meistä asuu taloyhtiössä. Asuintalojen energiankulutus on tulossa syyniin, joten nyt on hyvä aika olla etujoukoissa liikkeellä.

Aiemmin on säädelty uusien talojen rakentamista, mutta EU:n uudistuva energiatehokkuusdirektiivi tulee kiinnittämään huomiota myös talojen remontoimiseen.

Energiansäästömahdollisuuksia on jatkossa mietittävä ainakin isoissa korjauksissa, kuten ikkuna-, ja ulkoseinäremonteissa.

Jos kuulut taloyhtiön hallitukseen, otapa energia-asiat puheeksi. Jos taloonne on tulossa isoja remontteja, vaadi selvittämään energiansäästön mahdollisuudet samassa rytäkässä.

Mikään ei estä myöskään vuokralaista tekemästä aloitteita taloyhtiönsä hallitukselle.

Hyvä tapa aloittaa taloyhtiön energiatalkoot on valita asukkaiden keskuudesta energiavastaava, joka neuvoo muita säästömahdollisuuksissa. Esimerkiksi lämpimän veden säästämisestä voi kerätä ja jakaa vinkkejä.

Ehkä kannattaa myös herättää keskustelua isommista ratkaisuista. Kuinka moni oikeasti käyttää taloyhtiön viileäkellaria? Olisiko samasta tilasta enemmän iloa muussa, vähemmän energiaa kuluttavassa käytössä.

Lähde: Europa-lehden artikkeli

“Sen takiahan me tehdään töitä, että välillä voitaisiin vähän nauttia”, kannusti myyjä.
Niinpä! Ostin saappaat ja tuntui hyvältä saada ne kauniissa paperikassissa.

Käytin saappaita kaksi kertaa ja hylkäsin ne työhuoneen nurkkaan. Menin ostamaan rakkolaastaria.

Aloin pohtia kuluttamisen mielihyvää. Jostain syystä palkitsemme ja lohdutamme itseämme ostamalla tuotteita, vaikka meillä on jo kaikkea.

Uuden tavaran haltuun saaminen tuntuu hyvältä, mutta ehkä vielä nautinnollisempia ovat itse ostamistapahtumaa edeltävät hetket. Katselu, valikointi, tuotteiden tunnusteleminen. Jotkut kengät hylkään heti: ei, nuo eivät ole ollenkaan minun tyyliäni. Jonkin toisen parin otan käteen, nämä voisivat sopia minulle.

Tutkija Turo-Kimmo Lehtosen mukaan ihmiset kuluttaessaan määrittelevät sekä yksilöllisyyttään että yhteenkuuluvuuttaan muiden ihmisten kanssa. Halutut tavarat ovat esityksiä niistä ihmisistä ja elämäntavoista, joihin samaistumme.

Mielihyvä taas syntyy Lehtosen mukaan pitkälti rajoista, joita asetamme kulutuksellemme. Kun on ensin kieltäytynyt, on myöhemmin nautinnollisempaa sallia itselleen jokin uusi tavara.

Lehtosen jälkeen luin Antti Nylénin poleemisen esseen Helsingin Sanomista. Hän kirjoitti, että kulutuskulttuurissamme tavaraa ei enää erota jätteestä. “Jossakin on oltava valtava kuoppa, josta tavaraa louhitaan, ja vieressä kasa, johon sitä pinotaan.”

Nylén on tietysti oikeassa. Ahdistuin. En silti tiedä, jätänkö seuraavan palkintotavaran ostamatta hänen kirjoituksensa vuoksi.

Jostain syystä on helppo ahdistua yleisesti, mutta ohittaa se vaihe, jossa aletaan miettiä, mitä ahdistus merkitsee oman toiminnan kannalta.

Mikä on tämän kirjoituksen pointti? Se, että kuluttamisen tuottama mielihyvä kannattaa ottaa huomioon kulutuskritiikissä. Se vaikuttaa hyvin monien ihmisten toimintaan eikä siitä päästä eroon sen paremmin syyllistämisellä kuin valistuksellakaan.

Ei shoppailu tietenkään ole ainoa meitä liikuttava asia. Suomalaisen työn liiton teettämän tutkimuksen mukaan suomalaiset toivovat jouluksi ennen muuta hellyyttä ja rakkautta. Parhaita asioita ei voi ostaa edes markkinataloudessa.

Ennen kaipasin vaeltamaan Himalajalle tai vähintään Romanian Karpaateille. Äskettäin selasin Metsähallituksen luontoon.fi-sivustoa ja yllätyin. Suomen Lapissa on todellisia erämaa-alueita, joiden läpi ei kulje edes retkeilypolkuja, teistä puhumattakaan. Maisemat näyttivät kuvissa huikaisevilta.

Unelmoin kaupunkilomasta romanttisessa Ljubljanassa. Sitten menin Savonlinnaan. Se on mahtava kesäkaupunki, jossa voi  parhaimmillaan bongata sekä oopperajuhlille saapuneita julkkiksia että norpan. Ainakin pari vuotta sitten nuori norppa hengaili heinäkuussa aivan Olavinlinnan kupeessa.

Yksi viime kesän hienoimpia kokemuksia oli matka reittiveneellä Espoolle kuuluvalle Rövargrundetin saarelle. Ulkosaariston karua luontoa pääsi ihastelemaan muutamalla eurolla.
Ihan lähiympäristössäkin voi kokea ihmeellisiä elämyksiä. Helsingin keskustassa voi nähdä huuhkajan ja kerrostalon takapihalla ihmetellä, miten rastas kiskoo matoa maasta.

Toki Himalajalla patikoiminen on upeaa ja Ljubljana on kaunis kaupunki. Ehkä kotimaan ja erityisesti arkiympäristön ihmeellisyyttä ei kuitenkaan jaksa aina muistaa. Jos lähialueen ihmeistä osaisi nauttia enemmän, kaukomatkailua voisi ainakin hiukkasen vähentää.

Hyvä ekofashionista. Tässä muutama vinkki, miten selvitä ristiriitatilanteesta.

Hylkää pintamuoti. Miksi näyttää samalta kuin kaikki muut? Aloita sen sijaan vajoamalla lempinojatuoliisi huippumuotia esittelevän lehden kanssa. Huippumuodin hyvä puoli on sen tolkuton kalleus. Sinulla ei kuitenkaan ole varaa hankkia sitä.

Eikä catwalkeilla esiteltäviä asuja ole oikeasti edes tarkoitettu käytettäväksi, niin epäkäytännöllisiä ne ovat. Mutta juuri siksi kiinnostavia.

Huippumuoti lähenee parhaimmillaan taidetta ja on mahtava inspiraation lähde. Catwalk-kuvista voi keksiä aivan uuden tavan käyttää huivia tai epätavallisen väriyhdistelmän, joka rokkaa.

Seuraavaksi: tarkista vaatevarastosi. Kokeile yhdistellä vanhoja vaatteitasi uudella tavalla. Tuunaa vanha kolttu lisäämällä helmaan perintöpitsi tai paina vanhaan t-paitaan trendikäs printti.

Voit myös suunnata kirpputorille, Fidalle tai UFFille. Ne ovat täynnä vaatteita ja asusteita.

Muoti kierrättää jatkuvasti menneiden vuosikymmenien tyylejä. Miksi ostaa uutta jäljitelmää, kun aidosti vanhojakin vaatteita on saatavilla? Erityisesti 60- ja 70-luvun vaatteita löytyy yhä. Menneiden vuosikymmenien vaatteet ovat sitä paitsi usein laadukkaampia kuin nykyiset. Vintage-muotia löytyy kirppisten lisäksi nettihuutokaupoista.

Nauti siis hyvällä omallatunnolla huippumuodista. Yksi miinuspuoli siinä tosin on: olemattoman laihat naismallit. Minulle on vielä arvoitus, millaiseen estetiikan tajuun nälkiintyneet naispolot vetoavat.

P.S. Kirjoittajan huono päivä kirkastuu, kun hän selailee Me Naisten muotiliitettä vuodelta 1970.