Mariasta säteilee avoin kiinnostus kaikkea kohtaan, ja hän pitääkin halua oppia tärkeimpänä ammatillisena työkalunaan. Hän lainaa Anthony Burrillin slogania, joka tiivistää asenteen hyvin: ”I like it. What is it?” Epäluulo tai ennakkoasenteet eivät saa olla muutoksen tiellä.

Demos on erikoinen työpaikka. Kaikki yhdeksän työntekijää tekevät kaikenlaisia tehtäviä, saavat samaa palkkaa ja käyttävät yhtäläisesti valtaa. Työsuhde-etuna on polkupyörä. Marian mukaan hierarkkisen rakenteen puute antaa paljon. Kun tehdään yhdessä, jokainen tuntee kuuluvansa tasavertaisena joukkoon.

Ennen Demosta Maria työskenteli Unicefin ja YK:n palveluksessa, mutta suurten organisaatioiden taso tuntui sittenkin liian kaukaiselta ihmisten maailmasta. ”Muutoksen aikaansaaminen vaatii aikamoista säätöä, ja usein muutokset ovat hitaita”, Maria summaa korkean tason politiikkaa.

YK:n kaltaisten suurten yhteistyöelinten perusongelma on, kuinka saada maailma muuttumaan päätöslauselmien suuntaan. Marian näkemyksen mukaan monet muutokset tapahtuvat nimenomaan alhaalta ylöspäin eikä päinvastoin. Kun ihminen asetetaan keskiöön ja nähdään hänessä piilevä voimavara, ollaan muutoksen kynnyksellä. Koko yhteiskunnan pitäisi kehittyä kohti ihmislähtöisempää ajattelua.

Usein ainoa toiminnan este on, etteivät ihmiset hahmota sitä osaa, joka heillä on ja voisi olla muutoksen aikaansaannissa. Esimerkiksi energiantuotannon muotoutuminen riippuu hyvin paljon energian käyttäjistä. Tätä ei vain osata hahmottaa arjen keskellä. Demoksen tärkein päätavoite onkin saada ihmiset ymmärtämään oma roolinsa ja sysätä heidät toimintaan. Organisaatiotkin kaipaavat kipeästi sysäämistä ja oivallusta siitä, miten ne voivat olla mukana ratkaisemassa yhteiskunnan kiperiä ongelmia.

Muutoksen ammattilaiselta vaaditaan innostuksen ohella kärsivällisyyttä. Yhteiskunnallisiin muutoksiin ei ole olemassa suoria panos–tuotos-malleja, Maria muistuttaa. ”Maailma voi muuttua, mutta se muuttuu hitaasti. Siitä ei saa lannistua!” Muutos ja parempaan pyrkiminen ovat lopulta enemmän kuin pelkkä väline tai prosessi: ”Kaikki tämä kietoutuu siihen, mitä on mielekäs elämä. Se syntyy siitä, kun ihminen kokee olevansa osa jotain suurempaa.”

Henry Thoreau, erämaahan asumaan vetäytynyt kirjailija ja yhteiskuntakriitikko, ennakoi ekologista ajattelua jo 1800-luvun puolivälissä ennen kuin edistyksen aikakausi oli kunnolla edes päässyt vauhtiin. Yksi hänen muotoilemistaan helmistä kuluu näin:

”Hienoimmat luonteenpiirteemme ovat kuin persikan pinnan untuvaa, joka säilyy vain äärimmäisen hellävaraisesti käsiteltäessä.”

Ei siis ihme, jos oikeiden valintojen tekeminen on vaikeaa, kun arki jatkuvasti kolhii parhaita puoliamme. Hyviä piirteitä on vaalittava ja varjeltava, etteivät ne kulu arjen tuoksinnassa. Jos vaikkapa maailman meno uhkaa kyynistyttää, on silkkihansikkaat syytä ottaa esiin ja kiireesti, ettei myötätunto tai toivo pääse naarmuuntumaan.

Yksilöinä voimme vaalia omaa persikan untuvaamme monin tavoin, mutta miksi jäädä siihen? Toisten untuva on yhtä lailla vaarassa kuin omamme. Miten voisimme hellävaraisesti varjella myös toistemme hyviä ominaisuuksia?

Kaikeksi onneksi omat parhaat piirteemme ovat tavallisesti parhaaksi myös toisille. Pitämällä huolta esimerkiksi rohkaisevuuden kaltaisista piirteistä hellimme toistemme untuvaa. Luovakin kannattaa olla. Kenties mielikuvaharjoitus auttaa: muuttuisikohan käytökseni, jos kuvittelen kanssakulkijoiden ylle silkinpehmeän nukkakerroksen?

Liian ankara itselleen ei tarvitse olla, sillä joskus olosuhteet ovat vankasti hyvien päätösten vastaiset. Siksi on syytä pysähtyä pohtimaan myös yhteiskunnan roolia. Millaiset rakenteet vaalisivat ihmisten parhaita ominaisuuksia? Ehkei ainakaan kilpailua suosiva talous tai omaan napaan katseet kääntävä mainonta.

Hyvät piirteet, oikeat valinnat, hyvä elämä – ne ovat jo meissä. Riittää, ettei anna niiden litistyä!

Suoraan vaikuttamisen vaikeus

Ensimmäiseksi on oivallettava, että ongelmiin voi vaikuttaa menemättä niiden juurille. Jos globaalit ongelmat tuntuvat saavuttamattoman kaukaisilta, kannattaa katsoa ympärilleen. Useimmat meistä elävät lukuisten muiden ihmisten ympäröimänä. Heihin voi ulottua ja vaikuttaa.

Kannattaa kuitenkin harkita kahdesti, ennen kuin ryhtyy ympäristösaarnaajaksi. Psykologian valossa puuha ei nimittäin kannata, ainakaan kaikkien vastaan tulevien kohdalla. Jos ihminen kohtaa omien uskomustensa vastaisia väitteitä, hän on kykenemätön käsittelemään niitä aivojen sillä osalla, joka vastaa järkeilystä. Sen sijaan omaa kantaa edustavien väitteiden perustelu järkeillen ei tuota ongelmia.¹ Suora puhe ei siis aina ole vaikutustavoista tehokkain, vaan voi viedä umpikujaan.

Se kiertää sittenkin

Toinen psykologinen havainto on rohkaisevampi: ihmisten auttamishalu näyttäisi olevan kytköksissä mielialaan. Klassisessa puhelinkoppitutkimuksessa tarkkailtiin satunnaisia puhelinkopin käyttäjiä. Osalle oli koppiin jätetty kolikko ”löydettäväksi”, ja osa joutui normaalin tapaan maksamaan puhelunsa itse. Kun koehenkilö poistui kopista, näyttelijä pudotti paperipinon kadulle tämän nenän edessä. Tulos: Vain alle prosentti kolikottomaan puhelinkoppiin menneistä jäi auttamaan paperien poimimisessa. Sen sijaan lähes 90% kolikon löytäneistä auttoi.²

Hyvä siis todella kiertää! Hyvää mieltä ja auttamishalua voi levittää pienilläkin teoilla ja eleillä ympärilleen, josta se parhaimmillaan leviää kauas. Tuore tutkimus valaisee, miten pienistä asioista voikaan olla kyse: pehmeillä tuoleilla ennen neuvottelua istutetut ihmiset olivat kovilla tuoleilla istuneita selvästi halukkaampia suostumaan kompromissiin.³

Kiertotie voikin siis olla suorin tie muutoksiin: järjellämme on rajansa, mutta hyväntahtoisuus tulee harvoin torjutuksi. Kuten kolikko ja puhelinkoppi osoittavat, ystävällisyys ei edellytä edes suoraa vuorovaikutusta. Hyvää mieltä voi istuttaa kuin siemeniä omaan elinympäristöönsä.

Suru kuluttaa

Hyvää mieltä levittävä tekee palveluksen ihmisten ohella myös maapallolle. Surulliset ihmiset käyttävät tyytyväisiä ihmisiä enemmän rahaa kulutukseen (ja syövät epäterveellisemmin), sanovat vuosituhannen alun tutkimukset.4 Hyväntuuliset ihmiset käyttäytyvät kuluttajina oivallisesti, sillä heidän ei tarvitse paikata pahaa oloaan kulutuksella.

Vaikuttaminen ei siis ole mahdotonta eikä edes vaikeaa, kunhan tietää mistä aloittaa. Koska lähelle yltää parhaiten, kannattaa maailman muuttajan alkaa hymystä, kiitoksesta ja kehaisusta. Etenkin surullisen ihmisen nähdessäsi: käy kimppuun!

Lähteet:

1) Järkeilystä ja sen rajoista kertoi Tuija Matikka artikkelissaan ”Me ollaan tärkeämpiä kuin he” (Tiede 3/2010). Alkuperäinen Drew Westenin ja kumppaneiden tutkimusartikkeli löytyy täältä.

2) Puhelinkoppitutkimus:

Isen, A., & Levin, P.  The  effect  of  feeling good on  helping:  Cookies  and  kindness.  Journal of Personality  and  Social Psychology,  1972,  21.

3) Tutkimus fyysisen pinnan vaikutuksista päätöksiin julkaistiin Science-lehden numerossa 25 June 2010.  Uutinen tutkimuksesta.

4) Tutkimuksia surullisuuden ja kulutuksen yhteydestä mm. täällä ja täällä.

Monet vanhemman polven ihmiset vaalivat säästeliästä elämäntapaa hartaudella, ja on helppoa ymmärtää miksi. Jos joutuisit kantamaan kaiken käyttämäsi veden hartiavoimin reippaan kävelymatkan päästä lähteeltä, ei sinun tekisi mieli tuhlata roiskutteluun. Jos taas kaikki hankinnat edellyttäisivät kymmenien kilometrien taivalta ilman moottorivoimaa, miettisit tarkkaan, mitä ilmankin pärjäät. Vettä, materiaaleja tai energiaa ei yksinkertaisesti ole kannattanut tuhlata, sillä niiden hupenemisen lisäksi resurssien kerääminen on vaatinut huomattavia ponnisteluja.

Sanotaan, että tilaisuus tekee varkaan. Meistä se on tehnyt tuhlareita. On vaikea suitsia omaa veden tai energian kulutustaan, kun kaikki mitä kuluttaminen vaatii, on hana vääntö tai katkaisijan napsautus. Kaupoissa käydään huvittelemassa, ja ostoksia saa suoraan kotiovelle vastineeksi näppäimistön naputtelusta. Kulutuksesta on riisuttu pois kaikki sen vaatima välitön vaivannäkö, ja jäljelle on jäänyt helppous ja hauskuus.

Kulutuksen suitsiminen nykypäivänä voi siis vaatia yhtä suurta kurinalaisuutta kuin linjojensa säilyttäminen herkkuja pursuavassa maailmassa. Itsekurin avuksi voi kuitenkin kehittää niksejä, jotka helpottavat kulutuskiusauksen vastustamista. Kulutusta voi hankaloittaa palauttamalla alkajaisiksi mieleen seuraavat seikat:

1. Oikeasti kuluttaminen vaatii vaivannäköä. Ei ole kyse siitä, etteikö kuluttaminen nykyään vaatisi ponnisteluja: joku jossain päin maailmaa vain näkee vaivan puolestamme. Riippuu kulutustavoistani, kuinka paljon ja miten kuormitan ihmisiä lähellä ja kaukana. Mikä onkaan ponnistelun arvoista?
2. Kulutus kuluttaa. Kliseekin sanoo, että elämme rajallisessa maailmassa. Vaikka energia ja materia kiertävät, ihmisen luomat kierrot eivät ole täydellisiä. Kulutus aiheuttaa nimensä mukaisesti monien resurssien väliaikaista, paikallista tai peruuttamatonta hupenemista. Kun kulutan, todella kulutan maailmaa. Mikä olisikaan sopiva synonyymi kuluttamiselle? Näivettäminen?
3. Omani on kuin onkin pois muilta. Kulutuksen vaatimat resurssit ovat väistämättä poissa muusta käytöstä. Olisiko ostamani ruusun kasteluvesi ollut parempi käyttää maniokin kasteluun? Kuinka suuren palasen metsää vaadin kaadettavaksi paperinkulutuksellani? Luopumalla jostain ylimääräisestä jätän luonnon ja muiden ihmisten käyttöön enemmän.
4. Kulutus jättää jälkiä – paljon ja monenlaisia. Resurssien hupenemisen ohella kulutuksen edellyttämä tuotanto aiheuttaa lukuisia sivuvaikutuksia ympäristömyrkyistä elinympäristöjen pirstoutumiseen. Yksityiskohtaista tietoa vaikutuksista on runsaasti saatavilla kirjallisuudesta ja Internetistä. Niihin perehtyminen hillitsee tehokkaasti kulutushaluja. Seuraavan kerran ostaessasi tai kuluttaessasi jotakin koeta kuvitella tuotannon mahdollisia sivuvaikutuksia. Miltä ne näyttäisivät ja tuntuisivat lähiympäristössäsi?

Jo tämän tapaisten ajatusten voimalla voi omaa kulutustaan hillitä, mutta mikään ei estä kehittelemästä myös konkreettisia esteitä kuluttamiselle. Ehkäpä henkilökohtainen hinnannosto toimisi: laittaisinko jokaisesta suklaapatukasta vastaavan määrän rahaa hyvään tarkoitukseen?

Päätin nuukuusviikon kunniaksi karsia jotain ylimääräistä arjestani, ja päädyin yhteen yleisimmistä kertakäyttötavaroista: paperiin. Tietokoneaikakauden lapsena ja herkkänenäisenä ihmisenä arvioin pehmeän paperin vastaavan suurinta osaa paperinkulutuksestani. Niinpä ainakin viikon ajan pannassa ovat nenäliinat, talouspaperi sekä wc-paperi.

Paperin paino

Motivaatiota paperista pihistelyyn löytyy tilastoja selaamalla. Suomessa kulutetaan keskimäärin 350 kiloa paperia henkeä kohden vuodessa. Tästä pehmopaperin osuus on noin 25 kiloa. Paperikilon tuottamiseen taas tarvitaan noin 98 kiloa luonnonresursseja, huomattava määrä energiaa ja paljon puhdasta vettä. YLEn esittämän mainion Mitä kulutus maksaa? -dokumentin mukaan joka päivä jätteisiin tai pönttöön päätyy 270 000 puun verran paperia. Joka päivä.

Muutaman puun ohella voin suojella biodiversiteettiä, hillitä ilmastonmuutosta ja säästää pennosia, kun mietin kahdesti paperinkulutustani.

Kuin ennen vanhaan

Tuntuu juhlalliselta niistää ensimmäisen kerran kankaiseen nenäliinaan. Valitsen paketista vihreän värisen. Pyörittelen suurta liinaa hetken käsissäni – mistä nurkasta tohtisi aloittaa? Niistäessä olo on arasteleva, mutta nostalginen. On suorastaan ylellistä niistää pehmeään kankaaseen! Liinaa taskuun taitellessani huomaan sen tuntuvan siellä paljon miellyttävämmältä kuin puoliksi käytetty paperinenäliina. Suuren liinan laskokset kätkevät sitkeän kosteuden turvallisesti uumeniinsa.

Kertakäyttötavaroita pursuavassa maailmassa unohtuu herkästi, kuinka menneet polvet ovat ratkaisseet samat käytännön ongelmat. Hetken joudunkin miettimään vessapaperille korviketta. Kaupunkioloissa helpoin ratkaisu on usein pöntön ulottuvilla. Turvaudun ikivanhaan puhdistautumiskeinoon, veteen ja pyyhkeeseen. Myös tämä vaihtoehto osoittautuu käteväksi. Haastavin osuus on suihkullisen yleisövessan löytäminen hädän tullen.

Tavattoman helppoa

Viikon kokeiluni alkaa nyt olla voiton puolella. Kaksi kappaletta kangasnenäliinoja ja kaupungillakin mukana kulkenut pikkupyyhe odottavat pesuaan. Hämmästyn, miten vähän pehmeän paperin pois jättäminen on tuntunut elämässäni. Arvelin pehmopaperin olevan niin huomaamaton ja tiivis osa arkipäivää, että sen käytöltä välttyminen olisi suurikin haaste.

Olin onneksi väärässä. Vanhalla koiralla on turhaan huono maine: tapojaan voi muuttaa helposti, kun siihen vain uskaltautuu.

Vaikka pikkupyyhe jääneekin ensi viikosta lähtien kotikäyttöön, kangasnenäliinat tulevat kulkemaan taskussa vastedeskin. Voin vain todeta nuukuusviikon hengen mukaisesti, etten todellakaan ole luopunut mistään elintärkeästä.

Downshifting lähtee ristiriidan kokemisesta korkean elintason ja elämänlaadun välillä. Liiallisen rahan haalimisen ja materialismin oivalletaan käyvän kalliiksi omalle elämälle, ja yhteiskunnan syyttämisen sijaan downshiftaaja ottaa itse tilanteesta vastuun. Käytännössä hän toimii kahdella tasolla: vähentää sekä työhön käyttämänsä ajan määrää että kulutustasoaan. Jälkimmäinen mahdollistaa edellisen pienentäen samalla ekologista jalanjälkeä, ja lisääntynyt vapaa-aika vietetään rakkaiden ihmisten ja yksinkertaisten asioiden parissa. Vähempään tyytyminen onkin parempaan tyytymistä.

Hidastavassa liikkeessä

Henkilökohtaisuus, idea henkisestä hyvinvoinnista ja moniin pieniin muutoksiin painottuminen yhden dramaattisen kelkankäännön sijaan vetoaa moniin. Clive Hamiltonin tutkimus vuodelta 2003 paljastaa jopa neljänneksen briteistä ja australialaisista vähentäneen vapaaehtoisesti tulotasoaan viimeisen vuosikymmenen aikana.

Alati yleistyvä hidastaminen mielletään helposti jo liikkeeksi, mutta yhteiskunnallisena liikkeenä downshifting on outolintu. Sen keskiössä oleva yksilönvalinta tukee useimmiten pääasiassa yksilön omia ja vieläpä henkisiä päämääriä. Elämäntapavalinta on yhteiskunnallisesti kantaaottava ehkä vasta toissijaisesti, jos lainkaan. Downshiftaus on myös hyvin heikosti organisoitunut, ja poliittisesti hiljaista. Toisaalta englanninkielisessä maailmassa aiheen ympärille on rakentunut nettiyhteisöjä, keskustelu on vilkasta, ja kansainvälistä downshifting-viikkoa vietetään huhtikuussa. Yksilö- ja kulutussuuntautuneessa ilmapiirissä myös ajattelu elämäntapavalintojen yhteiskunnallisesta kantaaottavuudesta on selvästi yleistynyt.

Termitystä, arvotusta & jyrsintää

Vakiintuneen suomenkielisen termin puutteessa kuulee puhuttavan muun muassa hitailusta, leppoistamisesta tai perinteisemmin oravanpyörästä hyppäämisestä. Tarkan nimityksen löytäminen lienee kuitenkin toissijaista, ja onpa elämänrytmin hidastamisen ahtamista yhden termin sisään kritisoitukin. Ilmiön liikkeistäminen väkisin ei sekään ole automaattisesti eduksi. Liikkeitä luonnehtii muutos ja trendinomaisuus, elämäntapaa pysyvyys.

Ensimmäinen haaste hidastamisessa voi olla oman oravanpyöränsä tunnistaminen: on työmyyriä, opiskelurottia ja tavara- tai kokemushamstereita. Elämäntapavalinnoissa on aina kyse arvoista. Omansa kannattaa pysähtyä pohtimaan läpi

Mimma Jäntti

Linkit:
Tiivistelmä Hamiltonin tutkimuksesta: https://www.tai.org.au/file.php?file=NL37.pdf
http://www.slowmovement.com/downshifting.php
http://en.wikipedia.org/wiki/Downshifting

Miksipä ei? Pyritäänhän rauhaankin sotimalla.

Ympäristönsuojelija ja kirjailija Paul Hawken on nimittänyt vihreää kuluttamista oksymoroniksi, ristiriidaksi itsessään. Planeetan säästäminen kuluttamalla tuntuu paradoksilta, mutta kenties se onkin nerokas pelastussuunnitelma, jonka menestyksen takaa konkreettisuus ja vallitseviin oloihin mukautuminen. Ehkä voinkin pelastaa maailman kukkarollani?

Nyt ja joka päivä

Vihreän kulutuksen kiistaton ansio on sen välittömyys. Kun kerran elämme markkinataloudessa, miksemme hyödyntäisi sen tarjoamia vaikutuskeinoja olosuhteiden muutosta odotellessa. Toinen valtti on kulutuksen arkipäiväisyys. Valitsemalla ekologisia tuotteita vihreä kuluttaja voi vaikka päivittäin viestittää markkinoille arvojaan. Vaikka ympäristöystävällisinä markkinoitujen hyödykkeiden ekologisuus olisikin lumevihreyttä, ainakin niiden ostaminen on kannanotto ja viesti markkinoille. Toivon mukaan kysynnän kasvaessa ekologisuus leviää mainonnasta myös tuotantoon.

Kasvun rajat ja epäkohdat

Kysynnän kasvulla on kuitenkin rajat. Vihreän kulutuksen valtavirtaistuminen ei liene todennäköistä pelkän vapaaehtoisuuden ja markkinavoimien ohjauksessa, sillä vaihtoehtoliikkeet saavuttavat harvoin enemmistön suosiota. Kuluttajamarkkinat eivät myöskään ole ainoat tai edes suurimmat markkinat: vihreinkään kuluttaja ei voi ostopäätöksillään vaikuttaa teollisuuskauppoihin.

Eettistä kuluttajaa voi haitata markkinavaikuttamisen epätasa-arvoisuus eli sidonnaisuus varallisuuden tasoon. Kysynnän ja tarjonnan kasvun pitäisi tosin tuoda ekologisten tuotteiden hinnat alas, mutta tavanomaisesti tuotettujen hyödykkeiden tasolle ne eivät koskaan tule pääsemään – riistämällä tuotettu on aina halvempaa.

Gandhina kauppaan

Epätasa-arvon, lumevihreyden ja kukkaron rajojen rasittaman vihreän kuluttajan valttikortti piilee markkinarakenteen joustavuudessa: vähemmän ostajia tarkoitaa vähemmän tuotantoa. Markkinoihin siis kätkeytyy valtava passiivisen vastarinnan potentiaali: mitä enemmän harjoitan oikeuttani olla ostamatta, sen voimakkaamman viestin lähetän aidosti ympäristöystävällisen eli olemattoman tuotannon puolesta.

Puolustaako vihreä kuluttaminen siis paikkaansa maailmanparantajan varustelaatikossa, vai onko se pelkkä identiteetin rakennuspalikka tai oodi valinnanvapaudelle? Paras vastaus huomioi koko varustepakin, ja laajentaa näkökulman vihreästä kuluttajuudesta vihreään kansalaisuuteen.