Mitä siis helsinkiläinen tekee, kun sitä alkaa ahdistaa kaupunki? En tiedä, meneekö se metsään haistelemaan puita ja kuuntelemaan hiljaisuutta, mutta se minulle tuli mieleen sopivana vaihtoehtona. ”No, eihän täällä nyt mihinkään luonnonrauhaan helposti pääse” oli ensimmäinen ajatukseni. Muutin mieleni, kun löytyi Metsähallituksen verkkopalvelu Luontoon.fi. Sieltä löytyy vaikka mitä tietoa, siitä miten helsinkiläinenkin pääsee metsään. Ja metsään meno, kuten nykyisin kaikki muukin, on tehty varsin helpoksi. Ei tarvitse olla kovin kummoinen eräihminen, että pärjää yli viikonlopun bussimatkan päässä olevalla luonnonsuojelualueella. Kartan lukeminen on suhteellisen helppoa, yksinkertainen ruoka ja pannukahvi maistuvat lyhyenkin patikkamatkan jälkeen tolkuttoman hyvältä ja suosituimpiin kohteisiin löytyy myös ihan sellaisia ”turistioppaita”.

Testasin ensimmäisenä lähiluontokohteenani Nuuksion ympäristöä. Viikonlopun aikana naurettavan lyhyen matkan päässä Helsingistä sijaitsevalta Nuuksion kansallispuistosta löytyy niin täydellistä rauhaa, etten olisi ehkä kokeilematta uskonut. Minusta ihan relevantti vaihtoehto viettää viikonloppu myös vaikka lastenkin kanssa sen sijaan, että hujauttaisi esimerkiksi lautalla Tukholmaan tai Tallinnaan. Eri asia on tietenkin, miten suuri kiinnostus on kasvattaa lapsia ymmärtämään luontoa, jos siitä on itsekin jo kasvanut ulos. Samoin soisi useampien järjestävän viikonlopun ylittävää tekemistä ystäviensä kanssa muutoin kuin sillä edellytyksellä, että jollakulla on pakko olla auto tai että netistä sai halvat lennot.

Lopuksi muutama huomautus. Huomattavan harvaan asutun maamme luonnosta on suojeltu vain noin yhdeksän prosenttia (Ympäristöministeriö 2010), josta merkittävä osa tietenkin aivan muualla kuin eteläisimmässä Suomessa. Kun sitä luontoa kerran on suojeltu, sitä pitäisi myös osata mennä katsomaan – se on siellä myös ihmisen iloksi. Valitettavasti ainakin heti luonnonsuojelualueiden välittömässä ympäristössä yhteisillä ulkoilualueilla, jotka siis myös ovat kauniin luonnon keskellä, luontoon meneminen näyttää kuitenkin tarkoittavan myös käsittämättömien roskamäärien roudaamista edestakaisin. Vieraat kuskaavat mitä omituisinta rojua luontoon ja jättävät sen sinne. Ihan ok on tietenkin laittaa se tarjottuihin roska-astioihin, mutta sekin aiheuttaa liikennettä ja tuhlaa niitä varoja, joita voitaisiin käyttää itse luonnonsuojelutyöhön.

Jos ja toivottavasti kun sinne metsään sitten menee, saa kokea rauhaa, kauneutta ja rentoutusta parhaimmillaan. Kuitenkin pitää muistaa, että sinne ei mennä repimään, tallomaan, meluamaan ja roskaamaan. Jos metsään jaksaa kantaa täyden mäyräkoiran, ei luulisi olevan kummoinen homma kantaa se sieltä tyhjänä pois. Luonto ei ole kaukana helsinkiläisestäkään, se pitää vaan löytää siitä takapihalta ja oppia kunnioittamaan sitä.

Lähteet

Metsähallitus (2010). Luontoon.fi -verkkopalvelu.

Ympäristöministeriö (2010). Suojeluohjelmat ja -alueet.

Tänä kesänä minulle tarjoutui pari oivallista käytännön esimerkkiä, joita voin tutkailla ihan ajankäytön, hintojen ja muiden ominaisuuksien suhteen. Oletuksena tässä tietenkin on, että lentäminen ja yksityisautoilu ovat matkustamiseni ilkeimmät hiilidioksidipäästöpahikset. Kesäkuun alussa kävin Comrie-nimisessä kylässä Skotlannissa. Kylä sijaitsee parisen tuntia Edinburghista länteen, eikä järkeviä julkisia liikennevälineitä kuulemma juurikaan ole tarjolla. Juhannuksena köröttelin parisen tuntia autolla Uudestakaupungista Kiikoisiin  ja matkaa kertyi noin 130 kilometriä suuntaansa. Tarkalleen ottaen tein menomatkani juhannuspäivänä, joka hankaloittanee vaihtoehtojen löytämistä. Jos en siis olisi halunnut lentää Skotlantiin ja ajaa autolla Kiikoisiin, miten matka olisikaan taittunut?

Päätän aloittaa helpommasta: Uusikaupunki-Kiikoinen. Koska Uudestakaupungista ei ole kulkenut junaa vajaaseen pariinkymmeneen vuoteen, surffailen Matkahuollon sivuille bussiyhteyksien toivossa. Kappas, matkahaku ilmoittaa, että Uudestakaupungista pääsee kätevästi bussilla Kiikoisten Tervahautaan kerran päivässä – maanantaista perjantaihin. Lähtö on 5.30 aamulla ja matka-aika reilut kolme tuntia parilla vaihdolla höystettynä. Mutta viikonloppuisin toivotonta joka tapauksessa. Juhannuspäivänä Porista kuitenkin pääsee pariinkin kertaan Kiikoisiin. Mitäpä, jos siis reissaisin Poriin ja odottelisin siellä kärsivällisesti? Matkahuollon palvelu ei tässä auta, ei pääse bussilla Uudestakaupungista Poriin laisinkaan juhannuspäivänä. Helsingistä sen sijaan olisin päässyt hurauttamaan parillakin eri vaihtoehdolla, joista toinen vielä kätevästi ajaa Kiikoisten ABC:lle, jonka sijainnin kartalla sentään suurinpiirtein tiedän. Aiemmin mainittu Tervahauta taas on minulle täysin outo paikka, mutta reittipalvelu ilmoittaa, että siitä minulla olisi viitisen kilometriä talsimista itse juhlapaikalle. Ei paha, ellei ota huomioon paria ukkosmyrskyä, jotka tuona päivänä läntistä Suomea riepottelivat. Voitaneen todeta, etten kertakaikkiaan pääse juhannuspäivänä ilman yksityisautolla ajamista kulkemaan sitä matkaa, jonka haluaisin.

Entäs sitten Helsinki-Comrie? Koska meitä oli matkassa suurempi joukko, täytimme yhden kokonaisen tilausbussin Edinburghista Comrieen, joten sitä väliä ei tarvitse tässä huolehtia. Mistä pitäisi aloittaa? Iso-Britannia sattuu olemaan saari, joten tietyt matkustustavat jäävät väkisinkin pois laskuista. Googlaan siis ”laivalla Isoon-Britanniaan”. Hakusanat olisi voinut valita fiksumminkin, mutta tuloksena saan kuitenkin Wikitravelin sivun, joka kertoo, että Isoon-Britanniaan pääsee kyllä laivalla esimerkiksi Ruotsista. Pariisista ja Brysselistä pääseen myös kanaalin alittavalla junalla Lontooseen, josta taas pääsisi junalla Edinburghiin. Mikäköhän näistä nyt olisi kätevin lentolakkoilijalle? Jospa siis menisin vaikkapa Brysselistä Lontooseen? Edestakaisen lipun hinnaksi näyttää tulevan vajaasta 50 eurosta vajaaseen 200 euroon riippuen valitsemastani ajasta ja lipputyypistä, ja tämä siis yhden lipputyypin sisällä, luulisin, että kyseessä on jonkinlainen ”kolmas luokka” kakkosluokan jälkeen, mutten ole lainkaan varma. Matka-aika parisen tuntia, jonka lisäksi viitisen tuntia junalla Lontoosta Edinburghiin, meno-paluulippujen hinnat sadan punnan kieppeillä. Mutta miten ihmeessä pääsisin ensin Brysseliin? Laiva-juna-bussivenkoiluilla Ruotsin kautta Tanskaan ja siitä turvallisesti mantereella junalla tai bussilla? Mitäpä jos tähän käyttäisi vaikka InterRail-lippua? Vaikuttaa hankalalta selvittää, siirryn siis pelkkään laivavaihtoehtoon.

Laivamatkustus muutoin kuin risteilymielessä ei ole ollut kovin in enää muutamaan vuosikymmeneen, joten tulee hieman hölmö olo googlatessa ”boat sweden-great britain” kun en muutakaan keksi. Yllätyksekseni tuloksena tulee muun muassa ohjesivusto siitä, kuinka Ison-Britannian ja Ruotsin väliä voi matkata ilman lentokonetta. En siis ole ensimmäinen joka tätä miettii! Klikkaan kuitenkin sivustolle, jonka nimi lupailee suoraa lauttayhteyttä. Hmm, ei kohteita haluamassani maassa, palaan edelliselle sivulle. Laivayhteyttä etsiessäni huomaan, että mainitsemaani kanaalin alittavaan junaan voi ostaa kätevästi lipun myös Tukholmasta saakka hinnalla, joka sivuston mukaan vaihtelee kuten lentolippujen hinnat. Puhutaan kuitenkin ainakin parista-kolmestasadasta eurosta.  Matka-aikana parisen päivää. Tämän lisäksi tietenkin Helsingistä Tukholmaan. Samainen sivusto kertoo ihailtavan yksinkertaisesti, että lauttamatka Tukholmasta Lontooseen kestää kolme päivää, josta osa itseasiassa on junamatkustusta. Nopeasti vilkaistuna hinta lähentelee vähintään 300 euroa.

Vaihtoehtoja on varmasti paljon muitakin, mutta kyllästyn surffailemaan kolmatta tuntia matkasivustoilla, koska en oikeasti ole nyt menossa minnekään. Hinnatkin näyttävät aika suolaisilta tolkuttoman halpojen lentotarjousten maailmassa. Lopputuloksena voin kuitenkin todeta, että olen mitä ilmeisimmin tämän helpon lentomatkustusmahdollisuuden uhri ja jos lentää ei halua,  laiskan ja pihin kannattaa matkustaa vain paikkoihin, joihin on helppo löytää muunlaisia yhteyksiä. Joku kokeneempi auto- ja lentokieltäytyjä suoriutuisi hommasta varmasti myös paremmin. Äimistelen yli päivän mittaisia matka-aikoja, vaikka mikäpä kiire sitä tosissaan on – voisihan vaikka töitä tehdä matkankin aikana. Kyse ei lienekään siitä, että muut matkustustavat olisivat todella hankalia, vaan lentämiseen on vain täällä totuttu. Miksi ihmeessä istuskellä päivätolkulla junassa tai laivassa, kun muutaman tunnin lennollakin selviää? Onko tämä nyt sitä hetikaikkimullenyt-ajattelua parhaimmillaan? En ole edes mikään maailmanrauhan tai muun vastaavan kannalta tärkeä henkilö, mutta silti ajattelen automaattisesti, että matkustuksen pitää olla mahdollisimman nopeaa, jottei arvokasta aikaani mene hukkaan. Jos ”en osta mitään”-vuosikin onnistui, onnistuisi kai se ”en lennä tai yksityisautoile mihinkään”-vuosikin? Polkupyöräähän voi Suomessa joissakin kaukojunissa kuljettaa yhdeksän tai kymmenen euron hintaan, tai taittopyörää ilman lisämaksua. Pitkän matkan busseihin pyörän saa mukaan ilmoittamalla siitä etukäteen ja mahdollinen maksu riippuu bussiyrityksestä. Jospa hommaa kokeilisi vaikka ensi kesänä ja jutun toimiessa laajentaisi sitä sitten vuoteen? Tuttaville ainakin saisi aikaan hilpeän mielen, kun kurvaisi polkupyörällä valmistujaisiin ja maalaishäihin säästä piittaamatta. Hankalaksi yksityisauto- ja lentokieltäytymisen tekisi matkustamista vaativa työ: Kuvittelepa pomon ilmettä, kun ilmoitat, että lähdet banaanilaivalla Etelä-Amerikkaan seminaariin, ja viet ratikalla tai fillarin tarikalla tärkeän yritysvieraan lounaalle!

Viimeisten viikkojen aikana olen istunut kestävän kehityksen seminaareissa, tenttinyt filosofiaa ja maailmanpolitiikkaa, sekä kaupan päälle päässyt mukaan tekemään vuoden mittaista ilmastoprojektia mitä jännittävimmässä ryhmässä nuoria ja osaavia ihmisiä, sekä tietenkin tehnyt päivätyötäni. Kaikki nämä asiat kiinnostavat minua mielettömästi siksi, että niihin liittyy mahdollisuus täyttää päiväni minulle tärkeiden arvokysymysten pohtimisella ja ratkomisella. Jos etiikka eli moraalifilosofia tässä yksinkertaistetaan arvokysymysten pähkäilemiseksi, moni muukin ympäristöihminen varmaan löytää itsestään pienen moraalifilosofin.

Kun näille kysymyksille oikein antautuu, saa elämäänsä valtavasti antoisaa merkitystä. Ja samalla tolkuttoman ahdistuksen. Sitä esimerkiksi haluaisi aina ajatella, että kaikki, jotka ympäristöasioista ja muista arvokysymyksistä tekevät päätöksiä mitä erilaisimmissa organisaatioissa ja yhteisöissä, ajattelisivat niitä edes hitusen arvojen kannalta. Ajattelutapa on oravanpyörä, koska se johtaa loputtomiin itseään kampittaviin kysymyksiin siitä, että meillä kaikillahan on erilaisia arvoja, ympäristökysymyksissä on muitakin ulottuvuuksia ja niin edelleen. Toisaalta naiivisti voi vielä ajatella, että kaikkihan haluavat tehdä työtä, jonka kokevat tärkeäksi omien arvojensa pohjalta. No taas sama kysymys, kovin erilaiset asiat ovat meille tärkeitä ja arvokkaita.

Itse olen aivan tolkuttoman huono moraalifilosofi, koska analyyttisyyteni katoaa sen sileän tien, kun minun pitäisi puolueettomasti keskustella ympäristöasioista ja niihin liittyvistä arvoista. Kysymykseen pitäisi pystyä tarttumaan jotenkin neutraalimmin, pohtien asian kaikkia puolia, ihmistä, yhteiskuntaa ja sitä rataa. Sotkematta omia arvoja arvojen miettimiseen. Mutta joskus maailma vain näyttää niin kertakaikkisen pahalta paikalta. Täällä ei ihan tosissaan mene kovin hyvin: biodiversiteetti menee menojaan, luonnontilaisista metsistä monet voivat enää vain unelmoida, ihmisoikeudet ovat aivan kuralla ja kaiken lisäksi kiire ja uraputken tavoittelu saavat meidät jo unohtamaan perheemme ja ystävämmekin. Yritäpä siinä sitten olla puolueeton, kun kerran on lähtenyt näitä juttuja pohtimaan.

Onkohan ihan järkevää sanoa niinkään, että onneksi meillä varmasti löytyy ihmisiä, jotka sivuuttavat kaikki arvopohdinnat täysin ja keskittyvät vain olennaiseen. Mitä se olennainen sitten on? Moraalifilosofin ahdistus ei todellakaan jakaudu tasaisesti meidän joidenkin tuntiessa tuskaa jo uuden kännykän oston yhteydessä (olisikohan se vanha kestänyt vielä pari vuotta?) tai lempiartistin uuden albumin hankinnan innossa (olisihan tämän voinut ladata mp3:kin, mutta onhan tämä materiaalinen levy, peräti vinyyli sentään jotain…) ja toisten sitten vaan porskuttaessa tuhlailun markkinoilla suurimpana huolenaan, onko tämä nyt varmasti hienompi / isompi / prameampi / kalliimpi kuin naapurilla.

Sitä tulee itsekin tehtyä niin kovin paljon väärää ja huonoa. Omatunto senkun kolkuttaa kolkuttamistaan. Ja sitten alkaa taas itseä hymyilyttää – onhan sentään jotain mihin uskoa. Ei se ole mikään itsestäänselvyys. Kyllä sen eteen kelpaa tehdä töitä, vaikka se joskus vähän raskaalta tuntuisikin. On sitä hölmömpienkin juttujen takia päätä hakattu seinään. Jos meitä sitten on tarpeeksi paljon, niin ehkä meillä jonain päivänä on vähän puhtaampi luonto?

Pystyin pysymään erossa suuremman mittaluokan hamstraamisesta jopa useita kuukausia muutettuani Vaasasta Helsinkiin. Vaasassa reittieni varrella oli liikaa mahdollisuuksia ”ihan vain vilkaista”.  Samoin Vaasan tiedekirjasto järjesti liian usein poistomyyntejä, jotka eivät välttämättä vastanneet päivänpolttavaa kurssikirjatarvetta, mutta tarjosivat kiehtovan matkan esimerkiksi viime vuosikymmenien poliittiseen kirjallisuuteen. Vuoden verran onnistuin myös asumaan antikvariaatin yläkerrassa. Sen jälkeen olen miettinyt asuinpaikkani tarkemmin.

Viime kesänä päädyin jo ostamaan metrin verran lisää leveyttä kirjahyllyyni, vain tajutakseni, ettei silloisessa tai nykyisessä asunnossa kerta kaikkiaan ole tilaa massiiviselle hyllylleni. Päätin muuttaa tilanteen ja lopettaa kirjojen kanssa pelleilyn hetkeksi – mitä nyt ihan vähän silloin tällöin saisi vilkuilla yliopistolla muitakin kuin pakollisia kirjoja. Tämän kevään tullen repsahdin. Viattomina kiertelimme eräänä sunnuntaiaamuna isoa kirpputoria, kun kuin salama kirkkaalta taivaalta se iski minuun. ”Yhteiskuntatiede ja poliittinen teoria” vuodelta 1976. Siinä se unohdettu kirja makasi aivan yksinään myyntipöydän edessä, surkeana kylmällä lattialla. Pitihän se nyt pelastaa? Kansien perusteella sen tarina oli alkanut Laitilan kunnan pääkirjastosta, jossa se oli jossakin vaiheessa jo joutunut varastoonkin ja lopulta päätynyt poistomyyntiin ilmeisen epäsuosionsa takia.

”No jos ihan tämän yhden eikä sitten enää tänä keväänä muita.” Kuinkas kävikään, totta kai osuin taas yhteen kirjastoon juuri silloin kun uutta poistomyyntiä laitettiin kasaan. Kymmenen minuutin kuluttua soittelin jo iloisesti eräälle tuttavalleni: ”Hei, ostin sullekin yhden kirjan, mistä varmaan tykkäisit! Jos et halua, voin pitää sen itse.” Mitä ihmettä tekisin kirjalla goottilaisesta arkkitehtuurista?

Perinteenäni on ollut piipahtaa Tampereella aina keväisin Suuressa Filosofiatapahtumassa, joka nykyisin kantaa nimeä ”Kriittisessä tilassa”.  Tuo lauantai koittaa taas pian ja pelkään jo etukäteen tapahtumaan liittyvää kirjamyyntiä. Viime vuoden kirjat nimittäin ovat pääosin edelleen lukematta.

No onko tämä tolkuton haaliminen tehnyt minusta sitten todella tietäväisen ja viisaan? Ei todellakaan. Usein pääsen edellistä kirjaa vain yhden kolmasosan eteenpäin, kun minulla onkin jo uusi rakkaus. Siinä ei paljon kerkeä oppia. Opiskelu myös haittaa tätä oppimista, koska kurssivaatimusten kirjoja ei yleensä saa itse päättää. Onneksi olen päätynyt lukemaan alaa, joka pääasiassa kaikkine ulottuvuuksineen kiinnostaa minua siviilissäkin. Kun olen joskus eläkkeellä, luen kaikki kirjani uudelleen tai edes sen ensimmäisenkin kerran. Silloin ehkä ahneudestani on iloa.

Vai puolustaako? Onko keskustelusta sittenkin unohtunut jotakin? Eri tahojen kannanotot, joissa pyritään tuomaan esiin jokaisen yksilön vaikutusmahdollisuudet painetaan maan alle jos jonkinlaisista syistä. Moni ei halua sentilläkään osallistua ilmastonmuutoksen torjumiseen, toiset vain eivät usko yksilön tai näin pienen kansan vaikutusmahdollisuuksiin. Mitäpä me täällä syytämään rahaa johonkin ylikansalliseen salaliittoon! Tässä kohtaa tulee vastaan toinen unohtunut asia. Kyse on siitä, ettei kyse ole pelkästään ilmastonmuutoksesta. Jokaikinen toimi, investointi ja henkilökohtainen kulutusvalinta vaikuttavat myös lukemattomiin muihin seikkoihin. Jos tässä halutaan miettiä nimenomaan yksityistä ihmistä, jokainen turha roina käyttää tuhottoman määrän ehkä uusiutumattomia luonnonvaroja, polkee ihmisoikeuksia, vahingoittaa mahdollisesti aivan viattomia eläimiä ja lopulta, jossakin vaiheessa tuo ne jätevuoret omalle takapihallemme. Hiilijalanjäljen kasvattamisen lisäksi ostamme kaupasta sademetsän tuhoa, lapsen lyömistä, nälkää ja sairautta, pelkoa käsilaukuksi päätyvän ja elävältä nyljetyn turkiseläimen silmissä, ja lopulta ongelman siitä, mihin tämän kaiken haluamme dumpata kun kyllästymme. Ilmastonmuutosta pohtiessa on hyvä muistaa, että lopulta se on kuitenkin yksi osanen sitä kokonaisuutta, jossa omia valintoja tai vaikka kansallista teollisuuspolitiikkaa voi pohtia.

Syyskuussa 2009 Helsingissä järjestettiin kansalaiskuuleminen siitä, mitä ihmiset haluavat ja toivovat Kööpenhaminan ilmastokokoukselta. Sata tavallista ihmistä, jotka oli valittu mahdollisimman hyvin edustamaan Suomen kansaa, ja joille tarjottiin monipuolista tietoa ilmastonmuutoksen syistä ja seurauksista, keskustelivat päivän ajan ilmastokokouksen teemoista. Kööpenhaminan kokous tuli ja meni. Tässä kuulemishankkeessa ympäri maailmaa tavalliset kansalaiset kuitenkin osoittivat laaja-alaista ajattelua: Esimerkiksi Suomen panelistien itse kehittämät ehdotukset kattoivat toimintaa aina yksittäisen kansalaisen kulutusvalintojen tasolta kansainvälisiin teknologiainvestointeihin. Näissä ideoinneissa näkyy vähintään se, ettei ilmastokysymys ole irrallinen muusta kestävän kehityksen ajattelusta, vaan merkittävä osa sitä. Ihminen, jolle annetaan luotettavaa tietoa maailman menosta, osaa kyllä pohtia asemaansa vastuullisena ihmisenä – osana ympäröivää luontoa.

Niin se minua kiukuttaa – näiden muiden tärkeiden asioiden unohtuminen julkisesta keskustelusta. Onhan ilmastoasioiden politisoitumisessa paljon huonojakin puolia. Kuitenkin se olisi varsin hyvä mahdollisuus pohtia myös muita luontoon ja ympäristöön liittyviä kysymyksiä, kuten vaikka ihan sitä omaa elämää ja pieniä jokapäiväisiä asioita. Ilmeisesti kuitenkin tarvitaan ensin se katastrofi ja sitten vasta ajatellaan. Sehän on vähän kuin hyllyjen tai joidenkin laitteiden kokoaminen: Ollaan ensin tietävinämme monta tuntia kunnes nöyrrytään katsomaan käyttöohjetta ja huomataan, että jutun olisi voinut hoitaa järkevästikin. Tässä vaiheessa moni on kuitenkin jo ehtinyt kyllästyä koko hyllynkokoamisprojektiin.

“Tarvitsen tuotetta oikeasti” 709 vastausta
“Haluan piristyä tai rentoutua” 163 vastausta
“En voi vastustaa hyvää tarjousta” 99 vastausta
“Haluan palkita itseni” 87 vastausta
“Himoitsen sitä!” 63 vastausta
“Haluan uutta, jotta näyttäisin kauniimmalta tai muodikkaammalta” 55 vastausta
“Haluan yhtä hienon kuin kaverilla” 4 vastausta

Vaikka kysely ei kovin kattava ole, kertoo se jotakin siitä, mitä ihmiset omasta ostamisestaan ajattelevat tai mihin ainakin uskovat sen perustuvan. Mitä sitten todellisuudessa piilee kuluttajaksi muuttuneen ihmisen ajattelun taustalla? Suunnattomaksi kasvaneen kuluttamisen taustalla on valtava rakennelma, jonka osasia ovat ihmisen todelliset tarpeet ja markkinatalouden perusedellytykset.

Markkinat ovat se keinotekoinen rakenne, jossa ihminen toimii kuluttajana – jossa hän tarpeidensa perusteella tekee ostopäätöksensä. Tuotteiden pitää teoriassa vastata johonkin tarpeeseen, jotta kuluttaja on valmis maksamaan siitä pyydetyn hinnan. Nuo tarpeet usein jaetaan perustaviin ja johdettuihin. Ensin mainitut ovat välttämättömiä hengissä pysymiselle ja jälkimmäiset taas eivät ole. Jaottelu on yksinkertaistettu ja vastaa oikeastaan vain juuri hengissä pysymisen tarpeeseen. (Ilmonen 2007: 66, 82.) Välttämättömien tarpeiden lisäksi ihminen on lukuisien esteettisyyteen, mieltymyksiin ja lukemattomiin muihin tekijöihin rakentuva kudelma. Välttämättömän tarpeen pohtiminen ostopäätöksissä on kuitenkin hedelmällinen lähtökohta tarkastella omia ostamiseen liittyviä arvojaan. Yllä esitetyn kyselyn ensimmäistä kohtaa voi pitää johdantona ja jälkimmäisiä vaikkapa mahdollisina alalukuina.

Puhuttaessa omamme kaltaisesta yhteiskunnasta, tarjolla on tuote jokaiseen ostamisen syyhyn ja tekosyyhyn. Kun todelliset tarpeet on tyydytetty jo aikoja sitten tehdyillä keksinnöillä, täytyy uusien heränneiden tarpeiden tyydyttämiseksi keksiä yhä uusia tuotteita ja varsin usein myös mielikuvituksellisia tarpeita, jotta jokin tuote tulisi myytyä. Tällöin kuluttaja on valinnan edessä. Valintaa ohjailee usein usko aivan merkityksettömiin asioihin, kuten tietyn brändin ylemmyyteen toiseen vastaavaan nähden tai siihen, että korkeampi hinta tarkoittaa aina ja kaikkialla vääjämättä parempaa tuotetta. (Ks. Naish 2009: 161–184.) Esimerkiksi tällaisessa voi rehellisesti myöntää vain himoinneensa tuotetta, haluavansa sen ikään kuin ajanvietteenä, palkintona tai mahdollisuutena näyttää enemmän sellaiselta, joka on sosiaalisesti hyväksyttävämpi ulkoisen olemuksen perusteella.

Kansainväliseksi markkinointiguruksi kutsuttu Martin Lindstrom (2009) tarttui ostamisen syiden haasteeseen aivan uudesta näkökulmasta – hän päätti tutkia valtaisassa projektissaan, mitä ihmisten aivoissa todella tapahtuu, kun ihminen haluaa ostaa, päättää mitä ostaa ja niin edelleen. Hänen mukaansa kun ihminen on kerta kaikkiaan kykenemätön kertomaan todellisia syitä ostamiselleen. Ostopäätös alusta loppuun on niin monien tekijöiden summa, että ihmisen nimetessä syitä valinnoilleen, hän todennäköisesti vain raapaisee totuuden pintaa. Ihmisen oletetaan olevan rationaalinen ja jossain määrin ennustettava toimija. Muun muassa Lindstromin hyödyntämä aivokuvantaminen kuitenkin osoittaa, että ihmisen toimintaan vaikuttavat yllättävän paljon tunteet. Suuri osa ostopäätöksistä on kaukana tietoisesta toiminnasta, jota siis harva kuluttaja osaa totuudenmukaisesti kuvailla kysyttäessä. Tätä tietoa voivat mainosmiesten lisäksi hyödyntää kuluttajat itse – tekemällä päätöksiään ehkä hieman tietoisemmin.

Toisaalta ihminen ei olisi ihminen, jos hänellä ei olisi muitakin kuin vain selviytymisen tarpeita. Ihmisen elämä on paljon muutakin kuin yhtä selviytymistaistoa – sen toivotaan olevan myös miellyttävää, esteettistä. Nykyisenlaisessa maailmassa, jossa monelle selviäminen on suhteellisen helppoa, esteettiset tarpeet nousevat yhä suurempaan asemaan, täyttäen jos jonkinlaisia välillisiä tarpeita. Juuri tässä esteettisyyteen pyrkivässä maailmassa ovat kehittyneet markkinat, joiden tarjonta ylittää tarpeet niin määrällä kuin monipuolisuudella. Maailman voi tehdä kuitenkin varsin miellyttäväksi itselleen pohtimalla esteettisyyden tarpeen rinnalla myös muita arvojaan. Myös eettisesti valitseva kuluttaja voi myöntää himoinneensa tuotetta. Se onko esteettisen halun tyydyttämiseen tarjolla eettisempää vaihtoehtoa, onkin sitten kysymys, johon vain markkinat pystyvät vastaamaan. (Esim. Naukkarinen 2008.)

Lopputuloksena on maailma, jossa jugurtin ostaminen jännittävä matka aivan uudenlaiseen terveellisyyden maailmaan, jossa tarpeeksi erilaisia jugurtteja syömällä varmaankin pystyisi tyydyttämään kaikki ravintoainetarpeensa yhdistelemällä erilaisilla lisillä kuorrutettuja tuotteita. Samassa jääkaapin hyllyllä jugurtti ilahduttaa omistajaansa kertomalla sosiaalisesta asemasta, elämänasenteesta, terveellisestä elämästä tai mistä tahansa, mihin tarkoitukseen ihminen jugurttinsa onkin valinnut tietoisesti tai tietämättään. Kaikki kuluttaminen ei ole pahasta, eikä kaikesta voi itseään rangaista jatkuvasti. Kuitenkin voi olla tervehdyttävää, että silloin tällöin on valmis rehellisesti kysymään itseltään, miksi ostaisi tuotteen, jota on jo vauhdilla kiikuttamassa kassalle. Joskus se voi myös olla valtavan huojentavaa.

Maarit Laihonen

Lähteet:

Ilmonen, Kaj (2007). Johan on markkinat. Kulutuksen sosiologista tarkastelua. Tampere: Vastapaino.

Lindstrom, Martin (2009). Buyology – Ostamisen anatomia. Helsinki: Talentum.

Naish, John (2009). Riittää jo – Irti maailmasta, jossa kaikkea on ihan liikaa. Jyväskylä: Atena.

Naukkarinen, Ossi (2008). Maailma paremmaksi – tyylillä. Teoksessa: Kaikesta jää jälki – puheenvuoroja ympäristöä säästävistä valinnoista, 251–275. Toim. Anja Portin. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Avain.

Ostamisen syyt ovat jo niin moninaisia, että ne ovat valtavan monien tutkimusalojenkin kohteena. Kuluttamista pohtivat niin kauppatieteilijät kuin sosiologitkin. Tietoa etsitään vain ymmärryksen mutta myös hyödyntämisen toivossa. Lopulta näissä tutkimuksissa joudutaan vastaamaan kysymyksiin, kuten miksi järkevä ihminen stressaa itsensä järjiltään ostoskeskusten ihmisvilinässä pakko-ostaessaan vaikkapa tolkuttomia määriä joululahjoja muille ihmisille, joilla heilläkin jo on kaikkea ja jotka vain voivat toivoa, ettei lahjaksi tupsahda tavaraa, jota kotona on jo kaapit täynnä tai mahdollisesti jotakin, jota itse ei edes halua. Tätä voi myös kuka tahansa mennä ihan itse tarkkailemaan joulun alla kauppojen lahjanpaketointipöytien ääreen. Lahjathan ovat toki mukavia, mutta ei silloin, kun alkaa enemmän näyttää siltä, että antamisen ilon sijasta lahjan antaminen on muodostunut pakoksi.

Shoppailulla ihan omia ”tarpeita” vartenkin on lukuisa joukko ikäviä sivuvaikutuksia: rahan (tolkuton) meneminen, kodin tursuileminen yli tavarapaljoudesta ja sen tuottama ahdistus siitä, mihin niin vanhat kuin uudetkin tavarat saa mahtumaan, ja vaikkapa se millaiseen kierteeseen ajanhermolla pysyminen joskus voi johtaa – yhä kiivaampaan shoppailuun. Shoppailuun liittyvät ongelmat eivät oikeastaan ole edes hauskoja, kun niistä on tullut todellinen ongelma joillekin pahasti ”koukkuun jääneille”.

Kestävää kulutustakin joudutaan ihmisille oikein opettamaan, kun dumppaamme kaatopaikoille kestämättömiä määriä rajallisia luonnonvarojamme – varsin usein aivan käyttökelpoista tavaraa. Ei monikaan mieti aiheuttamaansa tuhoa ostopäätöksen edessä kun houkutus on suuri tai sosiaalinen paine kova. Syyt joiden perusteella teemme valintamme tuntuvat olevan varsin kaukana järkevän ihmisen ajattelusta. Kun kerran on aivan selvää, että monissa paikoissa maailmassa tullaan paljon vähemmälläkin toimeen, on aika järjetöntä perustella tavarapaljouttamme kartuttavaa ostotapahtumaa useinkaan oikealla tarpeella.

Joka vuosi joulumyynnin kasvun ennusteiden lomassa on jokaisella loistava paikka miettiä omia syitään ostamiseen. Tämä pätee niin määrään kuin laatuunkin – valinnan molempiin puoliin. Jospa vähemmällä, laadukkaammalla ja kestävällä valinnalla vähemmästäkin tulisi enemmän? Jos joka tapauksessa tungemme kauppojen kassoihin sellaisia määriä rahaa, että jotkut makselevat ”jouluvelkojaan” vielä pitkälle ensi vuoteen, on todella syytä kysyä miksi.

Maarit Laihonen

Kaikki tämä on kuitenkin kovin triviaalia ja tavallista ja kerta kaikkiaan vain minusta järkevää. Sitten eräänä keväänä päätin, että ympäristön tulisi kuulua myös työn kautta elämääni. Typerää ilmastoa ajatellen, mutta lähdin Thaimaan koillisosaan maaseudulle vapaaehtoistyöhön ympäristöprojektiin. Kaksi kuukautta puhdistin toivottomana järveä, opetin englantia, lauloin lapsille ja kuuntelin lasten laulua, kuokin kuivaa kasvimaata sadon toivossa, kaivoin ylös maahan haudattuja paristoja kylän teiltä ja siirtelin koulun pihan jäteastioista muoviset maitopussit oikeaan paikkaan. Kaiken tämän tein keskimäärin kolmen muun eurooppalaisen kanssa. Kaikilla meillä vain toivo siitä, että työn tuloksena edes hiukkanen tietoa jäisi jälkeemme. Että edes yhtenä roskien keräämisen päivänä joku ei olisi taas tuikannut ties mitä roskakasaa tien varressa tuleen.

Tärkeintä kuitenkin oli nähdä paikallisten ihmisten elämää. Vielä tärkeämpää oli saada olla osa sitä tuon lyhyen ajan. Silmiinpistävin asiassa jokaisessa kodissa oli tavaroiden vähyys. Kyseessä oli tietenkin taloudellisesta pakosta johtuva asia. Mutta silti! Silloin heräsi ajatus: Mitä kaikkea minulla jo onkaan kotona odottamassa? Mitä tapahtuisi, jos en ostaisi mitään turhaa kuten vaatteita, kenkiä, keittiövälineitä, koriste-esineitä vaikkapa… hmm sanotaan vuoteen? Omituinen ajatus, niin pitkä aika.

Palasin Suomeen tämän ajatuksen kanssa. Normaaliin opiskelijaelämään. Tottakai ostin ruokaa. Meni kuukausi, kolme. Meni puoli vuotta. Meni vuosi. Kukaan ei ollut huomannut mitään. En minä eikä kukaan muu. Mutta minä olenkin länsimainen ihminen, jolla on jo kaikkea. Kyllä, minulla todella oli kaikkea, koska en joutunut pulaan ostamattomuuteni vuoksi.

Vuoden lopulla päässäni oli vain yksi ajatus: Mitä jos vetäisi toisen samanlaisen perään?

Sitä ei ole tarvittu. Tavara ahdistaa, ostaminen aiheuttaa huonon omantunnon. Syynä eivät ole pelkästään ympäristöasiat, vaan tieto siitä, miten paljon jo on. Minulla on kaunis pieni koti, kauniita vaatteita. Niitä kaikkia voi paikata, parsia, värjätä, maalata, jos tylsäksi käy. Siirtää tavarat vaikka eri järjestykseen ja ehkä tuunata jotakin – pienempi vaiva kuin vaihtaa kaikki uusiin ja hankkiutua vanhoista eroon. Mutta mikään ei ole hienompaa kuin lähteä toiselle puolelle Suomea, hypätä junaan pelkkä reppu selässä. Koska enempää ihminen ei tarvitse.

Sen minulle opetti Thaimaassa pieni köyhä kylä kaksi vuotta sitten. Siellä auringonnousussa, noin kello 5.30 aamulla, peltimukista kahvia juodessani, paljain jaloin bambupenkillä, buddhalaistemppelin kellojen soidessa, olin onnellisempi kuin koskaan. Yhden päivän ostamattomuus on tuossa mittakaavassa aika pieni asia. Tai aika suuri tehdessään ihmisen onnellisemmaksi.