Silti joskus tuntuu turhauttavalta, kun loputtomasti saa lukea esimerkiksi mediasta yritysten törttöilystä ympäristöasioissa, kuluttajien loputtomasta tavarahimosta jo valmiiksi ylitäydessä maailmassa ja niin edelleen ja niin edelleen. Tuntuu, että johan tässä on yritetty kaikkea, mitä jos annettaisiin vaan olla, kun ei tästä mitään kuitenkaan tule. Samalla tässäkin blogissa on tuskailtu sen kanssa, löytyvätkö muutoksen avaimet yksilöistä, politiikasta, aktivismista tai jostakin ihan muualta.

Aloitin opetusta ja oppimista seuraavana osallistujana maisteriohjelman ensimmäisen vuoden oppilaiden kanssa kurssin, jossa käsitellään maailman muuttumista (muuttamista), innovaatioita, politiikkaa, yksilön ja yhteisön toimintaa. Ensimmäinen kuuden tunnin sessio muistutti minua siitä, miten ennakkoluuloton ajattelu ja erilaisen osaamisen tuominen yhteen voi oikeasti luoda jotakin uutta ja parempaa. Ja mikä tärkeintä, antaa intoa ympäristötyöhön silloinkin, kun tuntuu, että kaikki on jo kokeiltu. Vertailukohtana käytän OECD:n ekoinnovaatiokonferenssia, johon taas osallistuin tällä viikolla.

Ekoinnovaatiokonferenssissa kahden päivän ajan viidenkymmenen ikävuoden paikkeilla huitelevat setäihmiset esittelivät vähän tutkimusta, politiikkaa ja joskus käytäntöäkin sivuavia näkemyksiä siitä, kuinka ekoinnovaatiot ovat tie rikkaampaan ja puhtaampaan, ”vihreän kasvun maailmaan”. Minusta tuntui kuin olisin pudonnut ajassa kymmenen vuotta taaksepäin. Nämä jutut oli jo kuultu ja pääasiassa puhujatkin sen tiesivät. Joukkoon onneksi mahtui muutama optimisti tai rajoja rikkova ajattelija (yleensä nuorempi), jotka valitettavasti kuitenkin joutuivat jatkuvasti vastailemaan kriitikoiden taloudellisiin ulottuvuuksiin viittaaviin kiperiin kysymyksiin. Kyse oli liikeidean lyhyen aikavälin menestyksestä – tuleeko voittoa ja miten nopeasti?

Oppilaita kurssilla sen sijaan eivät tällaiset kyyniset setäsyndroomat vaivanneet. Kun heitä pyydettiin vartissa kehittämään idea positiiviseen muutokseen tähtäävästä toimintamallista, niitä esiteltiin ennakkoluulottomasti ja välillä naurunkin kannustamana. Jokaisesta kurssitehtävästä ei varmasti tule elinkelpoista liikeideaa eivätkä ne välttämättä elä muutenkaan esittelyään pidemmälle. Veikkaan silti, että maailman (talouden) tilasta huolehtiville ekobuumissa eläville päätöksentekijöille tekisi välillä yhtä hyvää kuin minulle, pyöriä vähän muissakin piireissä ja avata mielensä.

Vaikka kenenkään ajatukset eivät ole lähtökohtaisesti parempia kuin toisten, sitä tulee huomaamattaan jäykistyttyä omiin ajatus- ja toimintamalleihinsa. Esimerkkinä vaikkapa ikuinen debatti siitä, muuttuko maailma kuluttajien vai politiikan toiminnalla. Mitä jos unohdettaisiin välillä nämä ja ajateltaisiin vain, mitä pitää tapahtua, jotta meillä olisi vaikka vettä juotavaksi ja metsää vielä viidenkymmenen vuoden päästäkin? Sitten voitaisiin vakavasti ja tuorein ajatuksin miettiä kuka tekee ja mitä.

Minuakin on tainnut vaivata viimeaikoina setäsyndrooma (vai olisiko sitten tätisyndrooma). Kun tarpeeksi pohtii ja pyörittelee ympäristöongelmia päässään tai usein varsin samoissa piireissä ja lähinnä omasta näkökulmastaan, saattaa vähän kyynistyä ja unohtaa miksi koko hommaan olikaan ryhtynyt. Kuten joku viisas on kuitenkin sanonut, että jos ei uskoisi jotain toivoa olevan, ei kai tässä mitään kannattaisi yrittääkään. Koitetaan pitää mielessä ja yrittää vaan kovemmin, välillä se on myös huippuhauskaa.

Päivän ajatus on loistava, mutta samalla kansantalouden ja luonnonvarojen riittämättömyyden kanssa painiskelevat ihmiset ovat usein radikaalisti eri mieltä siitä, onko yksittäisen ihmisen kulutusvalinnoilla merkitystä kokonaiskulutuksen suitsimisessa. Kyse on siis siitä pitäisikö esimerkiksi jollakin poliittisella päätöksenteolla pyrkiä vaikuttamaan kulutukseen tietyillä tavoin.

Minusta molemmat keinot ovat oikein oivia. Ymmärrän, että kaikilla ei ole syystä tai toisesta halua tai mahdollisuuksia pyrkiä kuluttamaan kestävämmin tai vähemmän, joten ohjauskeinoja tarvittaisiin. Toisaalta, monet kestäviä kulutusvalintoja tekevät ovat oikein onnellisia tekemistään valinnoista, ja kokevat lisäksi tekevänsä tärkeää työtä. Ainakin minä koen ja olen oikein onnellinen, vaikka tajuan, että maailman materiaalivirroista katsottuna olen valintoineni lähinnä kärpäsenkakka universumissa.

Toinen hauska kampanja oman kulutuksen kyseenalaistamiseksi on niin kutsuttu Sadan tavaran haaste, josta tässäkin blogissa on kirjoitettu vähän kriittiseenkin sävyyn. Haluan nyt jatkaa ajatusta pidemmälle ja laajemmalle. Keskustelimme eräänä päivänä töissä degrowthista, luonnonvaroista, yksilön kulutuksesta ja vaikka mistä muista aihealueeseen sopivista kysymyksistä.

Sadan tavaran haasteen ideana on siis pyrkiä minimalistiseen elämäntapaan. Kuten kriittiset äänet ovatkin huomanneet, haasteen puutteena on se, että se jättää ulkopuolelleen kysymykset pois joutavien tavaroiden kohtalosta sekä uuden hankkimisesta. Tähän työkaverini tarjosi hauskan idean: Mitä jos kaikki joutuisivatkin elämään koko elämänsä kaiken sen roinan kanssa, jonka tulevat hankkineeksi?

Olisi siis jonkinlainen laki tai vastaava siitä, että mistään ei saa luopua, ellei sille keksi järkevää jatkosijoituspaikkaa tai vastaavaa. Tässä kohtaa voidaan järkevästi unohtaa esimerkiksi biojätteet, joista huolehtimiseen pitää olla hyvät yhteiset järjestelmät. Ajatuksen taustalla on tietenkin se, että jos asiaa oikein ryhtyy miettimään, törmää välttämättä kysymyksiin, kuten montako ruokapöytää hyvään elämään lopulta oikein tarvitaan? Esimerkiksi juuri kotien uudistamisvimma meillä täällä hyvinvointivaltioissa on käsittämätön. Minulta on pariinkin otteeseen muuttaessani kysytty kysymyksiä, kuten ”Mistä aiot ostaa uuteen kotiisi kalusteet?” Johon minä päätäni raapien olen mutissut jotain sellaista kuten ”No mulla on kyllä ihan hyvä kirjahylly ja oikeestaan kaikki muutkin…” Kysyjien mielestä elämässäni oli kuitenkin selkeä paikka uusille kalusteille. Jos tunnistat itsesi kysymyksestä, tervetuloa edelleen kyläilemään niiden vanhojen rojujen joukkoon!

Tietenkään kaikkia ihmisiä ei voi pakottaa pitämään kaikkia tavaroitaan, vaikkapa sen 75 vuotta. Tämä ideointi ihan siis ajatusleikkinä. Kuinka paljon olet hävittänyt tavaraa, joka olisi aivan käyttökelpoista tai vähintään helposti korjattavissa, jonka lopullisesta kohtalosta et tiedä mitään? Miksiköhän vaikka joskus merkittävästikin pienempien tavaravirtojen ja tietenkin vaikkapa bruttokansantuotteella mitattuna köyhempien maiden ihmiset pärjäävät paljon vähemmällä? Mitä jos seuraavan kerran ruokapöydän vaihtoa miettiessä tuumaisikin hetken vaikka vanhan tuunausmahdollisuuksia? Mitä jos sen huonekalukaupan myyjä tyrkyttämisen sijaan kyselisikin aktiivisesti vanhan tilaa ja kohtaloa? Mitä jos et saisikaan kasvottomasti tunkea vanhoja vaatteitasi muovikassissa kierrätyslaatikkoon vaan sinun pitäisi jotenkin ja jollekulle perustella, miksi niistä pitää päästä eroon ja sinun pitäisi itse hoitaa ”loppusijoitus”?

Jollakin tällaisella yhteisellä toimintamallilla meillä olisi paitsi systeemitason ratkaisu, myös vaikutus yksilön toimintaan. Väitän, ettei kenenkään niin kutsuttuihin rikkaisiin kuuluvan hyvinvointi siitä todellakaan kärsisi. Köyhimmät eivät ainakaan, koska he ovat nyt jo pakotettuja toimimaan näin. Ehkäpä hyvinvointi jopa jakautuisi tasaisemmin? Meidän maailman muutaman prosentin rikkaimman ei kuitenkaan koskaan tarvitse vakavissaan kysyä itseltänne ostopäätöstemme syitä ja seurauksia.

Kiitos tämän kirjoituksen enemmän tai vähemmän villeistä ideoista kuuluu pääasiassa työtoverilleni Tiinalle.

Samanmoisen aiheen ympäriltä kirjoitti täällä Kulutus.fi:ssä viime viikolla myös Outi Lundahl aiheella ” Stressaavat tavarat”

Siksi en ehkä ymmärrä, miksi kadut ja ilmeisesti myös televisio, ovat täynnä vatsajugurttimainoksia, ihmiset ostavat vitamiinivettä ja monet karttavat perunaa, tuota ah niin monikäyttöistä, ekologista ja peräti hyvääkin ainesta. Ensimmäinen herätys tuli kesäkuussa ruokatyöpajassa, jossa olin mukana ravitsemustyöryhmässä pohtimassa, kuinka saada ihmiset syömään terveellisemmin tai vähintään kertoa ostettavan tuotteen terveellisyydestä. Tuota ennen minulle ei ollut juolahtanut mieleenkään, että joku ei käsittäisi tuoreiden ja kasvukausien mukaisesti kasvaneiden kasvisten terveellisyyttä. Limsapullon kyljessä vitamiinit ja muut on listattu, mutta eipä ole lantun kyljessä!

Toinen herätys tuli pari viikkoa sitten metrossa. Istuin keskellä perhepäivähoitoporukkaa, johon kuului kaksi hoitajaa ja kuudesta kahdeksaan lasta. Lounasaika alkoi lähestyä ja toinen hoitotädeistä tiedusteli lapsilta, josko olisi jo nälkä ja mentäisiinkö syömään kalkkunalasagnea. Pieni tyttö tokaisi ”Tomaattia ja kurkkua!”, johon hoitotäti ihmeissään vastasi ”Tomaattia ja kurkkua! Eikö lainkaan oikeaa ruokaa?” Seuraavan kolmen minuutin aikana sitä ”totuutta”, että tomaatti ja kurkku eivät ole oikeaa ruokaa ja pieni tyttö on vähän hassu, kun haluaa vain niitä syödä, jaksettiin vatvoa vielä pari-kolme kertaa. En tiedä olinko kiukkuisempi yksittäisille ihmisille, joiden käytös iskostaa lasten mieleen tuleviksi vuosiksi sen, ettei tomaatti ja kurkku satokautenakaan ole oikeaa ruokaa.  Tehokasvatetusta kalkkunasta, valkoisista jauhoista valmistettu ja todennäköisesti lisäaineilla kuorrutettu kalkkunalasagne sen sijaan on? Vai olinko tympääntynyt johonkin kasvottomaan systeemiin, joka tekee yksinkertaisista asioista kohtuuttoman monimutkaisia ja vääristää tai yksipuolistaa liian monien ruokavaliota?

Kolmannen jutun vain kuulin, enkä ollut itse läsnä. Aalto-yliopistolla järjestettiin jokin aika sitten ilmastofestivaalit. Tarjolla oli ollut ilmastoystävällistä ruokaa, ilmaiseksi. Kollegani oli nähnyt nuorten miesten joukon lähestyvän innokkaana ilmaisen ruoan kojua, kunnes joku oli todennut ”Aiii… se on kasvisruokaa.” Kaikki olivat kääntyneet pois. Liekö syynä se, ettei tarjolla ollut ”oikeaa ruokaa”?

Nämä sattumukset kertovat surullista tarinaa siitä, miten kaukana todellisuudessa olemme terveellisen ruoan ihanteesta jokapäiväisessä elämässämme. Keskivertokuluttaja, joka ei asiaa pahemmin mieti, on jatkuvasti liikojen lisäaineiden, rasvan ja suolan mahdollinen uhri. Samalla kasvisruoka on hörhöilijöiden hommaa ja salaatti vain koriste lautasen reunalla. Ja sitten aiheutuneita ongelmia korjataan vaikkapa ”funktionaalisilla elintarvikkeilla”. En tiedä, mistä kohdasta olen eniten surullinen. Siitäkö, että me emme vain tiedä vai siitä, että meitä ehkä johdetaan yhä lisää harhaan? Jos haluaa syödä hyvin, pitää sen eteen oikeasti nähdä vaivaa – pohtia asiaa ja etsiä tietoa (aloittaa voi vaikka aika yleisluontoisella infolla Kuluttajaliiton sivuilta). Ruoka ja sen tuotanto on mennyt meistä valtavan kauas ja terveellisyys on jotakin, jota nykyään sanotaan harrastukseksi. Näin lyhyessä kirjoituksessa en kerkeä kuin ihmettelemään asiaa. Miten tässä näin kävi, maailman yksinkertaisimman asian kanssa? Samalla hörpin itsekasvatetusta kurpitsasta valmistettua keittoa, jonka jokaisen ainesosan tunnen, aina suolan valmistusmaata myöten. Olenkohan sittenkin etuoikeutettu?

Kuluttajaliitto. Elintarvikkeet ja ravitsemus. http://www.kuluttajaliitto.fi/index.phtml?s=6

Konferenssista sen verran, että se sattui käsittelemään nimenomaan kestävää kehitystä ja talouskasvua. Ja kyllä, se tuntui vähän kornilta, että me reilut kaksi sataa ihmistä lentelimme lukuisilta mantereilta puhumaan tästä aiheesta ja tupruttelimme samassa jättimäiset hiilidioksidipäästöt ilmakehään. Ja tällaisia tapahtumiahan maailmassa riittää. Siitäkin me tietenkin keskustelimme virallisen ohjelman väleillä. Oma omatuntoni alkoi kolkuttaa pahemman kerran jo varatessani lentoja toukokuussa. Matkaan mahtui lisäksi paljon enemmän tai vähemmän huvittavaa oman ja muiden toiminnan pohtimista.

Monet meistä antoivat muun muassa palautetta siitä, miten konferenssin pääsalia oli aivan turhaan jäähdytetty sähköisen ilmastoinnin voimin järjettömän kylmäksi. Varsinkin kun yhdessä esityksessä nimenomaan mainittiin yhtenä esimerkkinä, kuinka vähäinenkin ilmastoinnin (Suomessa tietenkin lähinnä lämmityksen) vähentäminen säästää valtavasti energiaa. Jonkin verran myös rutisimme ruokatarjoilun lihapainotteisuudesta.

Itse kunnostauduin puolinolona oman hotellini vastaanotossa valittamalla henkilökunnan mielestä ilmeisen huvittavasta asiasta. Hotellihuoneessani oli nimittäin pari pikku kylttiä, joista toinen kehotti ripustamaan pyyhkeet tangolle, jos haluaa käyttää niitä useamman kuin yhden päivän ja tiputtamaan lattialle, jos haluaa ne vaihdettavan. Toisen kyltin sai asettaa tyynylleen, jos lakanat kelpasivat yhtä yötä pidempään. Muistaakseni näitä vedensäästökampanjoita onkin ollut jo vuosia hotelleissa ympäri maailman (tai ainakin siellä, missä minä siis olen sattunut käymään). Tässä hotellissa uudelleen käytetyistä pyyhkeistä sai myös ikäänkuin “ansaittua” puiden istutusta YK:n ympäristöohjelman kautta.

Ensimmäisenä aamuna ripustin iloisena pyyhkeeni ja asettelin kyltin tyynylleni. Hämmästyin, kun palatessani kaikki tekstiilit oli vaihdettu uusiin. Asettelin ja ripustelin seuraavana aamuna kaiken yhä huolellisemmin. Silti sama toistui taas. Kolmantena aamuna menin hotellin vastaanottoon kertomaan asiasta ja toiveestani toimia kylttien osoittamalla tavalla. Asiaa pahoiteltiin kovin ja luvattiin korjata asia. Asia korjaantui ehkä kerran loppumatkani aikana. Olin pettynyt ja mietin, että säästyyköhän noilla kampanjoilla sitten oikeastaan mitään. Samalla muistelin huvittuneena edellistä matkaani, jossa jemmasin aina aamuisin käsisaippuapalan siivoojalta, joka sinnikkäästi halusi aina vaihtaa lähes käyttämättömän saippuan joka päivä uuteen – ja sekös minua kismitti.

Palautteellani tuskin oli juuri mitään merkitystä siihen nähden, että lensin edestakaisin yhteensä 22 tuntia päästäkseni tuohon hotelliin rutisemaan pyykinpesuasioista. Jotenkin puolustelen kuitenkin itseäni sillä, että kyse on periaatteesta. Mutta voinko minä lainkaan puhua ekologisista periaatteista, jos kerran suostun lentämäänkin? Päätin muistaakseni joskus viime vuonna, etten enää koskaan lennä muutoin kuin työn takia. Päätös on pitänyt, mutta silti mietityttää jatkuvasti onko minun työni ja opintoni tosiaan niin tärkeitä, että voin puolustaa lentämistä itselleni sillä – ja samalla kirjoitella esimerkiksi tähän blogiin.

Miten ekologinen siis pitää itse olla voidakseen uskottavasti puhua ekologisista valinnoista? Pohdin tätä lähes päivittäin. Mikään vastaus ei kuitenkaan tunnu täysin kattavalta. Olisiko sitten helpompaa vain kertaheitolla luopua vaikka minun tapauksessani juuri lentämisestä lopullisesti, kun kerran niin monesta muustakin asiasta olen valmis luopumaan tavallisessa arjessakin?

Entäpä jos päättäisin lähteä yksityiseen energiakapinaan ja irtisanoutua mielestäni vastuuttomista energiantuotantomuodoista? Kieltäytyisin kaikista tavaroista ja palveluista, joiden tuottamiseen on käytetty ydinvoimaa, hiilivoimaa, ja vastaavia energiamuotoja, jotka itse koen vastuuttomiksi. Kyllä muuttuisi elämäni hankalaksi, jos asiaa oikein ryhtyy miettimään.

Tavarat eivät nimittäin ole vain viimeisen valmistusprosessinsa lopputuloksia, vaan globaalin talouden myötä yhä monimutkaisempien hankintaketjujen ja valmistusvaiheiden tulemia. Edes maailman vastuullisimmiksi palkitut teknologiafirmat eivät nykyisellään kykene seuraamaan tuotteidensa kaikkia ainesosia alkulähteille saakka. Suomalaisella luomuviljelijällä on jo huomattavasti helpompaa. Edes ekologisimmatkaan meistä eivät vain valitettavasti pärjää pelkillä luomukasviksilla.

Jos haluaa asua jossakin, ei vaikkapa ydinvoimattoman asunnon hommaaminen varmasti onnistu ellei sitä ratkaise itse rakentamalla ja vielä joistakin aivan erityisistä rakennustarpeista. Entä rakentamiseen käytetyt työkalut? Pukeutuakin pitäisi, mutta vaateteollisuuden vastuuttomuus tuntuu ulottuvan aivan joka alueelle ja vihreämmät ja sosiaalisesti vastuullisemmat valinnat ovat jo nyt kiven takana. Entä ekologinen liikennevälineeni polkupyörä, mitäköhän kaikkia luurankoja senkin valmistusketjussa piileskelee. Saatikka verrattain vähäpäästöisessä ratikassa? Ja mitä kaikkea muuta? Vain katsaus ympärille ja tilanteen toivottomuus näyttäytyy kaikessa monimuotoisuudessaan. Nykyisellään kuluttajan on käytännössä mahdotonta vaikuttaa valinnoillaan ympäristöönsä kaikissa toivomissaan asioissa.

Millaisessa tulevaisuudessa tällaiset valinnat olisivat mahdollisia? Ei tule ihan heti mieleen. Ehkä siis kannattaa yrittää vaikuttaa siihen mihin pystyy, omiin suoriin energiakäyttövalintoihin. Utopioilla on kuitenkin kiva leikkiä, eivätkä ne välttämättä ole vain utopiaa: Onhan meillä jo tuotteita, joiden tuotantoketjut tunnetaan ja vastuullisuuteen halutaan panostaa. Kiitos ponnisteluista usein pienille sinnikkäille idealistisille yrittäjille. Kuulin juuri paidoista, joiden tuotannon energian käyttö voidaan jäljittää tuuli- ja aurinkovoimaan ja päästöt laskea verrattuna ”tavalliseen” t-paitaan ja tämä oli tietoinen valinta tuottajan ja myyjän puolelta. Esimerkkejä on lukuisia muitakin, mutta aina ne tuntuvat jäävän marginaaliin. Minä ainakin haluaisin ihan tavallisiinkin tuotteisiin luomumerkin ja reilun kaupan tunnuksen lisäksi varsin mielellään tarran, joka ilmoittaisi ”tuotettu ilman saastuttavia ja kestämättömiä energiamuotoja luonnon monimuotoisuuden säilyttävistä raaka-aineista oikeudenmukaisissa työoloissa”. Tietenkin minun kanssani eri mieltä olevat arvostaisivat tietenkin yhtä lailla ylpeydellä tuotteen kylkeen liimattua ”ydinvoimalla tehty”-tarraa. Miten unelmoimani tulevaisuus voisi toteutua?

Olen lueskellut jo jonkin aikaa Alan Weismanin Maailma ilman meitä -nimistä kirjaa, joka käsittelee sitä, mitä maailmassa tapahtuisi, jos ihminen yhtäkkiä katoaisi. Kirjan lukeminen on osoittautunut varsin hankalaksi, koska se on niin valtavan kiinnostava, että vähän väliä se innostaa ottamaan aiheistaan enemmän selvää. Toistaiseksi häkellyttävimpiin tietoihin törmäsin etsiessäni Internetistä tietoa Tyynenmeren jätepyörteestä.

En tiedä tarpeeksi erilaisista tavoista käsitellä jätettä sen jälkeen, kun itse olen sen kotonani lajitellut ja pihalle kantanut, että voisin ottaa kantaa erilaisten tapojen hyötyihin  ja haittoihin. Yhdestä asiasta olen kuitenkin aivan varma: Kaikki tuo maailman jätevuorissa ja meren jätepyörteissä oleva roska ei millään voi olla välttämätöntä hyvinvoinnin kannalta. Lisäksi suuressa osassa maailmaa jätteiden käsittely ei ole lähelläkään sitä vaatimatontakaan tasoa, jolla Suomi on. Tuoreessa muistissani on edelleen, kuinka Thaimaassa asuessani pienessä kylässämme savusi aina silloin tällöin jollakin pihalla muovirovio, koska minkäänlaista muuta systeemiä jätteen käsittelyyn ei ollut. Ellei vaihtoehtona pidä sitä, että osa kotitalouksista heitti roskansa pusseissa kylän takana sijaitsevaan metsään tai hautasi ne maahan. Sitten vain toivottiin, että ne sieltä katoaisivat johonkin. Lasten mukaan metsä oli kirottu ja sinne mennessä tuon kirouksen luonne näyttäytyi paremmin kuin hyvin. Hajonneita, tahmaisia paristoja keräilimme kylän teiden varsilta ja minäkin toin niitä rinkassani Suomeen kierrätettäväksi vaikka tiesin, etteivät kylän jäteongelmat sillä ratkea.

Yhä useampi kuluttaa yhä enemmän yli tarvitsemansa tason, yhä useammat toivovat voivansa tehdä näin ja yhä harvemmat miettivät hetkeäkään, mitä tavaralle tapahtuu, kun siihen on kyllästynyt tai se on hajonnut huonon laatunsa takia. Lisääntyvään materiaaliseen kulutukseen myös kannustetaan mitä oudoimmilla Älä ruoki lamaa -kampanjoilla. Villasukan parsiminen on synti ja vesi pitää ostaa maustettuna pulloissa, koska vesipullon täyttäminen kraanasta tavallisella vedellä on junttia eikä trendikäs talviurheilija missään tapauksessa voi laskea mäkeä samoissa vermeissä tai samalla lumilaudalla yhtä talvea pidempään. Lomaparatiisit näyttäytyvät turistille aivan erilaisina kuin ne usein mm. juuri jäteongelmiensa takia ovat. Poissa silmistä eli poissa mielestä saa hölmön länsimaisen uskomaan eksoottisen paratiisin olemassaoloon.

Kirjoittaessani tätä tekstiä olen matkaillut Venäjällä vajaan viikon verran. Olen tähän mennessä juonut yksinäni lukemattomia pullollisia pullotettua vettä, koska kraanavesi on oikeasti juomakelvotonta. Ihmiset, jotka asuvat maissa, joissa vesijohtovesi on juomakelpoista, saavat siis nauttia todelllisesta luksuksesta, mutta ostavat vetensä mieluummin pulloissa. Esimerkiksi tässä kohden voi miettiä, onko pienimmilläkin valinnoilla sittenkin merkitystä.

Suuret ratkaisut ovat jätteidenkin kohdalla tietenkin suurempien päättäjien ja teollisuuden käsissä, mutta yksittäisen kuluttajan ja yksittäistenkin ostopäätösten roolia ei vain voi väheksyä. Maailmassa ei tuotettaisi niin montaa muovista leikkiautoa, jos jo valmiiksi lelukasojen keskellä elävä rikkaiden maiden lapsi saa aina uuden niin halutessaan. Niin monta hyllyllistä erilaisia pullotettuja juomavesiä ei kaupoissamme olisi, jos osaisimme arvostaa kraanoistamme tulevaa puhdasta juomakelpoista vettä (jolla muuten pesemme myös itsemme ja huuhtelemme vessamme). Ja niin montaa rutattua muovipulloa tai leikkiautoa ei kaatopaikallekaan päätyisi.

Lähteet:

CO2-raportti (2010). Jätteiden kierrätys ei toimi Suomessa. http://www.co2-raportti.fi/index.php?page=ilmastouutisia&news_id=2145 (julkaistu 4.4.2010, luettu 6.1.2011).

Weisman, Alan (2009). Maailma ilman meitä. Jyväskylä: Atena Kustannus Oy.

Joulumainontaa alkaa pikkuhiljaa ilmestyä kaikkialle, missä nyt oikeastaan voi mainostaa. Ihmiset ryhtyvät stressaamaan joululomamatkailusta ja siitä, miten kaikki pikkujoulut saa mahdutettua kalenteriin. Hulluin ei onneksi ole vielä alkanut – joululahjojen pakko-ostaminen. Ja kaikista hirveintä on aivan viimeisinä päivinä ennen joulua, kun monikymmenmetriset ihmisjonot hikoilevat ylitsepursuilevine ostoskärryineen ja kiljuvine, turhautuneine lapsineen (ja puolisoineen) hypermarkettien kassoilla. Ja kun sitä ruokaa sitten ostetaan vuoden tarpeiksi paria päivää varten, sitä myös syödään sen mukaisesti. Olen kuullut juttuja, joissa ihmiset ovat syöneet itsensä niin ähkyyn, että ovat joutuneet sairaalaan potemaan jouluiloaan. Kuulostaako kivalta?

Ensinnäkin lahjat. Lahjojen antaminen ja saaminen on toki kivaa. Kun siihen liittyy ajatusta ja oikeaa antamisen iloa. Mitään iloa ei sen sijaan liity siihen, että lapsi-, ystävä-, tuttava- ynnä muulle katraalle pitää väkipakolla etsiä jotakin, mielellään pakettiin käärittävää tavaraa, vaikkei tuntisi kyseisiä ihmisiä lainkaan, olisi halua antaa eikä mitään ideaa lahjan luonteesta. Vastapuolella ei ole yhtään helpompaa, kun paketin avaamisesta tulee nolo tilanne saajan vaikkapa inhotessa kyseisenlaista lasitaidetta tai omistaessa jo vastaavan tai kun kertakaikkiaan kyse on vaan täysin tarpeettomasta tavarasta, joka tungetaan kaapin perälle. Jos minulta kysytään, mitä haluan lahjaksi, vastaan yleensä ”en tarvitse mitään” tai ”pieni lahjakortti rautakauppaan olisi näppärä, kun olen juuri remontoimassa asuntoani” tai vastaavaa. Tottakai ymmärrän jossain määrin lahjat, joilla vain halutaan hemmotella saajaa, mutta sekään ei aina mene ihan putkeen. Itse sain kerran suhteellisen kalliin korun, jollainen minulla jo oli, sekin lahja. Tilanteesta tuli kaikkea muuta kuin iloinen molemmille osapuolille, varsinkin kun olin juuri tuolloin erikseen pyytänyt, ettei nyt mitään lahjoja tai jos on ihan pakko, niin vaikka joku lahjakortti johonkin elämykseen.

Toisekseen ruoka. Ajatus jouluruoan tuoksusta ja yhdessä tekemisestä pitäisi kai olla houkuttelevaa ja jotakin jota innoissaan odotetaan. Sen sijaan ylensyödään, turhaudutaan kaupoissa, stressataan sopivan kinkun varaamisesta kauppiaalta. Ja suklaatahan pitää olla. Mielellään niin paljon, että sitä riittää vielä pitkälle tammikuuhun. Ainakin kaupat usein näyttävät varautuvan tähän, kun loppuja suklaakonvehtivuoria myydään joulun jälkeen alennuksessa pois. Kasvissyöjää tuttavat tietenkin säälivät jo ajoissa, koska ”eihän sillä rassukalla ole mitään syötävää jouluna”. Kertaakaan en ole nälästä kärsinyt eikä kaiketi ole rikollista myös vaikka vaivihkaa kokata vähän jotain muuta kuin sitä kiveen kirjoitettua joulumenyytä?

Vaikken ole henkisesti tai materiaalisesti lainkaan jouluihmisiä, luulisin, että kulttuurihistoriallisesti joulun tarkoituksena on ollut hiljentyä ja viettää rauhassa aikaa läheisten kanssa. Tällainen viikkotolkulla etukäteen alkava ”stressaa itsesi hermoromahduksen partaalle joulunpyhiin mennessä” -kampanja ei millään tunnu sopivan tuohon samaan kuvaan. Tällaisessa ympäristössä tuntuu lähinnä haastavalta saada aikaan mukava joulu sitten oikealla h-hetkellä. Monen viikon päästä.

Olen pohtinut vegaaniutta jo pitkään ja yritinkin sitä jo teini-iässä, joskin se kokeilu kaatui kouluruokalan haluttomuuteen tehdä yhdelle lapselle erikseen ruokaa. Samoin tuolloin ravitsemusterapeutti väitti kivenkovaa, että kyseessä on vain jokin ohimenevä päähänpisto ja tätä menoa saan osteoporoosin ja kaikki muut mahdolliset puutostaudit, pahoitan äidin ja ruokalantätien mielen. Nyt palasin pohtimaan uudelleen, mihin oikeastaan tarvitsin joitakin harvoja käyttämiäni maitotuotteita, munia ja silloin tällöin kalaa, joita olin käyttänyt pääasiassa kasviksista koostuvan ruokavalioni lisänä. No sitten alkoi tuo mainittu parin viikon selvittely. Tuloksena: En mihinkään.

Olen tietenkin siinä onnellisessa asemassa, että täällä Helsingissä ja lukuisissa muissa hiukankin isommissa kaupungeissa (nykyisin jo pienemmissäkin) on tarjolla vaihtoehtoisia ruokatuotteita tarjoavia kauppoja tavanomaisten jättiketjujen lisäksi, joista niistäkin muuten löytää nykyisin usein jo vaikka mitä. Ja ravintoloistakin silloin tällöin vegaaniruokaa. Tietenkin tajusin, että kodin ulkopuolelta vegaanisen aterian metsästäminen voi olla hankalaa, joten kotikokkailusta on syytä pitää. Sekään ei onneksi ole ongelma, koska ruoanlaitto on mitä hauskinta puuhaa – jälkeenpäin hoidettavaa tiskaamista lukuunottamatta. Totutteluun meni muutama päivä ja sitten koko homma sujui kuin luonnostaan. Tottakai taustalla oli kymmenisen vuotta ”tavallisen kasvissyöjän” elämää, joka varmasti helpotti paljon. Kotona leivottu leipä ja idättämisharrastus tulivat nyt takaisin elämääni. Samalla tiesin yhä tarkemmin, mitä syön ja miltä turhanpäiväisiltä lisäaineilta vältyn. Olo oli kevyt, virtaa riitti ja juoksuaskel kulki.

Sitten tuli syksy ja kiire ja kodin ulkopuolella syötävät ateriat. En ollut ehkä aiemmin ajatellutkaan, miten monessa paikassa kasvisruoka tehdään oletusarvoisesti maitotuotteiden kanssa, koska ”eihän se muuten maistu miltään”. Niinkö se sitten on? Ei, ei se ole niin, mutta en halua kiusata kysymyksellä muutenkin stressaantunutta lounasravintolan kassahenkilöä. Vai pitäisikö? Itse olen toistaiseksi luovuttanut ja suostun satunnaisesti syömään ”tavallista kasvisruokaa” kodin ulkopuolella, jos vegaanista ei ole tarjolla. Olen todennut, että nälkäinen minä on yhtä kuin kiukkuinen ja yhteistyökyvytön minä, joten parempi vain tyytyä siihen mitä saa. Harkitsen vakaasti omiin eväisiin siirtymistä.

Onnistumisten ja pettymysten jälkeen jäljellä on kaksi merkittävää ongelmaa:

1) Mitä tehdä, kun kodin ulkopuolella ei ole tarjolla vegaanista ruokaa?

2) Kuinka tehdä täydellinen vegaaninen lettutaikina?

Molemmat ovat minulle tärkeitä, vaikka toinen lienee huomattavasti pienempi. Minä kuitenkin satun pitämään ruoasta, minä suorastaan rakastan hyvää ruokaa – muun muassa lettuja isoäidin tekemän mansikkahillon kera. Nyt ehkä jopa enemmän kuin ennen. Vegaaniksi haluavan tie saattaa olla pitkä ja kivinen, mutta sitäkin antoisampi ja varmasti yksi helpoimmista askelista terveyteen ja hyvinvointiin.

Mitä siis helsinkiläinen tekee, kun sitä alkaa ahdistaa kaupunki? En tiedä, meneekö se metsään haistelemaan puita ja kuuntelemaan hiljaisuutta, mutta se minulle tuli mieleen sopivana vaihtoehtona. ”No, eihän täällä nyt mihinkään luonnonrauhaan helposti pääse” oli ensimmäinen ajatukseni. Muutin mieleni, kun löytyi Metsähallituksen verkkopalvelu Luontoon.fi. Sieltä löytyy vaikka mitä tietoa, siitä miten helsinkiläinenkin pääsee metsään. Ja metsään meno, kuten nykyisin kaikki muukin, on tehty varsin helpoksi. Ei tarvitse olla kovin kummoinen eräihminen, että pärjää yli viikonlopun bussimatkan päässä olevalla luonnonsuojelualueella. Kartan lukeminen on suhteellisen helppoa, yksinkertainen ruoka ja pannukahvi maistuvat lyhyenkin patikkamatkan jälkeen tolkuttoman hyvältä ja suosituimpiin kohteisiin löytyy myös ihan sellaisia ”turistioppaita”.

Testasin ensimmäisenä lähiluontokohteenani Nuuksion ympäristöä. Viikonlopun aikana naurettavan lyhyen matkan päässä Helsingistä sijaitsevalta Nuuksion kansallispuistosta löytyy niin täydellistä rauhaa, etten olisi ehkä kokeilematta uskonut. Minusta ihan relevantti vaihtoehto viettää viikonloppu myös vaikka lastenkin kanssa sen sijaan, että hujauttaisi esimerkiksi lautalla Tukholmaan tai Tallinnaan. Eri asia on tietenkin, miten suuri kiinnostus on kasvattaa lapsia ymmärtämään luontoa, jos siitä on itsekin jo kasvanut ulos. Samoin soisi useampien järjestävän viikonlopun ylittävää tekemistä ystäviensä kanssa muutoin kuin sillä edellytyksellä, että jollakulla on pakko olla auto tai että netistä sai halvat lennot.

Lopuksi muutama huomautus. Huomattavan harvaan asutun maamme luonnosta on suojeltu vain noin yhdeksän prosenttia (Ympäristöministeriö 2010), josta merkittävä osa tietenkin aivan muualla kuin eteläisimmässä Suomessa. Kun sitä luontoa kerran on suojeltu, sitä pitäisi myös osata mennä katsomaan – se on siellä myös ihmisen iloksi. Valitettavasti ainakin heti luonnonsuojelualueiden välittömässä ympäristössä yhteisillä ulkoilualueilla, jotka siis myös ovat kauniin luonnon keskellä, luontoon meneminen näyttää kuitenkin tarkoittavan myös käsittämättömien roskamäärien roudaamista edestakaisin. Vieraat kuskaavat mitä omituisinta rojua luontoon ja jättävät sen sinne. Ihan ok on tietenkin laittaa se tarjottuihin roska-astioihin, mutta sekin aiheuttaa liikennettä ja tuhlaa niitä varoja, joita voitaisiin käyttää itse luonnonsuojelutyöhön.

Jos ja toivottavasti kun sinne metsään sitten menee, saa kokea rauhaa, kauneutta ja rentoutusta parhaimmillaan. Kuitenkin pitää muistaa, että sinne ei mennä repimään, tallomaan, meluamaan ja roskaamaan. Jos metsään jaksaa kantaa täyden mäyräkoiran, ei luulisi olevan kummoinen homma kantaa se sieltä tyhjänä pois. Luonto ei ole kaukana helsinkiläisestäkään, se pitää vaan löytää siitä takapihalta ja oppia kunnioittamaan sitä.

Lähteet

Metsähallitus (2010). Luontoon.fi -verkkopalvelu.

Ympäristöministeriö (2010). Suojeluohjelmat ja -alueet.

Tänä kesänä minulle tarjoutui pari oivallista käytännön esimerkkiä, joita voin tutkailla ihan ajankäytön, hintojen ja muiden ominaisuuksien suhteen. Oletuksena tässä tietenkin on, että lentäminen ja yksityisautoilu ovat matkustamiseni ilkeimmät hiilidioksidipäästöpahikset. Kesäkuun alussa kävin Comrie-nimisessä kylässä Skotlannissa. Kylä sijaitsee parisen tuntia Edinburghista länteen, eikä järkeviä julkisia liikennevälineitä kuulemma juurikaan ole tarjolla. Juhannuksena köröttelin parisen tuntia autolla Uudestakaupungista Kiikoisiin  ja matkaa kertyi noin 130 kilometriä suuntaansa. Tarkalleen ottaen tein menomatkani juhannuspäivänä, joka hankaloittanee vaihtoehtojen löytämistä. Jos en siis olisi halunnut lentää Skotlantiin ja ajaa autolla Kiikoisiin, miten matka olisikaan taittunut?

Päätän aloittaa helpommasta: Uusikaupunki-Kiikoinen. Koska Uudestakaupungista ei ole kulkenut junaa vajaaseen pariinkymmeneen vuoteen, surffailen Matkahuollon sivuille bussiyhteyksien toivossa. Kappas, matkahaku ilmoittaa, että Uudestakaupungista pääsee kätevästi bussilla Kiikoisten Tervahautaan kerran päivässä – maanantaista perjantaihin. Lähtö on 5.30 aamulla ja matka-aika reilut kolme tuntia parilla vaihdolla höystettynä. Mutta viikonloppuisin toivotonta joka tapauksessa. Juhannuspäivänä Porista kuitenkin pääsee pariinkin kertaan Kiikoisiin. Mitäpä, jos siis reissaisin Poriin ja odottelisin siellä kärsivällisesti? Matkahuollon palvelu ei tässä auta, ei pääse bussilla Uudestakaupungista Poriin laisinkaan juhannuspäivänä. Helsingistä sen sijaan olisin päässyt hurauttamaan parillakin eri vaihtoehdolla, joista toinen vielä kätevästi ajaa Kiikoisten ABC:lle, jonka sijainnin kartalla sentään suurinpiirtein tiedän. Aiemmin mainittu Tervahauta taas on minulle täysin outo paikka, mutta reittipalvelu ilmoittaa, että siitä minulla olisi viitisen kilometriä talsimista itse juhlapaikalle. Ei paha, ellei ota huomioon paria ukkosmyrskyä, jotka tuona päivänä läntistä Suomea riepottelivat. Voitaneen todeta, etten kertakaikkiaan pääse juhannuspäivänä ilman yksityisautolla ajamista kulkemaan sitä matkaa, jonka haluaisin.

Entäs sitten Helsinki-Comrie? Koska meitä oli matkassa suurempi joukko, täytimme yhden kokonaisen tilausbussin Edinburghista Comrieen, joten sitä väliä ei tarvitse tässä huolehtia. Mistä pitäisi aloittaa? Iso-Britannia sattuu olemaan saari, joten tietyt matkustustavat jäävät väkisinkin pois laskuista. Googlaan siis ”laivalla Isoon-Britanniaan”. Hakusanat olisi voinut valita fiksumminkin, mutta tuloksena saan kuitenkin Wikitravelin sivun, joka kertoo, että Isoon-Britanniaan pääsee kyllä laivalla esimerkiksi Ruotsista. Pariisista ja Brysselistä pääseen myös kanaalin alittavalla junalla Lontooseen, josta taas pääsisi junalla Edinburghiin. Mikäköhän näistä nyt olisi kätevin lentolakkoilijalle? Jospa siis menisin vaikkapa Brysselistä Lontooseen? Edestakaisen lipun hinnaksi näyttää tulevan vajaasta 50 eurosta vajaaseen 200 euroon riippuen valitsemastani ajasta ja lipputyypistä, ja tämä siis yhden lipputyypin sisällä, luulisin, että kyseessä on jonkinlainen ”kolmas luokka” kakkosluokan jälkeen, mutten ole lainkaan varma. Matka-aika parisen tuntia, jonka lisäksi viitisen tuntia junalla Lontoosta Edinburghiin, meno-paluulippujen hinnat sadan punnan kieppeillä. Mutta miten ihmeessä pääsisin ensin Brysseliin? Laiva-juna-bussivenkoiluilla Ruotsin kautta Tanskaan ja siitä turvallisesti mantereella junalla tai bussilla? Mitäpä jos tähän käyttäisi vaikka InterRail-lippua? Vaikuttaa hankalalta selvittää, siirryn siis pelkkään laivavaihtoehtoon.

Laivamatkustus muutoin kuin risteilymielessä ei ole ollut kovin in enää muutamaan vuosikymmeneen, joten tulee hieman hölmö olo googlatessa ”boat sweden-great britain” kun en muutakaan keksi. Yllätyksekseni tuloksena tulee muun muassa ohjesivusto siitä, kuinka Ison-Britannian ja Ruotsin väliä voi matkata ilman lentokonetta. En siis ole ensimmäinen joka tätä miettii! Klikkaan kuitenkin sivustolle, jonka nimi lupailee suoraa lauttayhteyttä. Hmm, ei kohteita haluamassani maassa, palaan edelliselle sivulle. Laivayhteyttä etsiessäni huomaan, että mainitsemaani kanaalin alittavaan junaan voi ostaa kätevästi lipun myös Tukholmasta saakka hinnalla, joka sivuston mukaan vaihtelee kuten lentolippujen hinnat. Puhutaan kuitenkin ainakin parista-kolmestasadasta eurosta.  Matka-aikana parisen päivää. Tämän lisäksi tietenkin Helsingistä Tukholmaan. Samainen sivusto kertoo ihailtavan yksinkertaisesti, että lauttamatka Tukholmasta Lontooseen kestää kolme päivää, josta osa itseasiassa on junamatkustusta. Nopeasti vilkaistuna hinta lähentelee vähintään 300 euroa.

Vaihtoehtoja on varmasti paljon muitakin, mutta kyllästyn surffailemaan kolmatta tuntia matkasivustoilla, koska en oikeasti ole nyt menossa minnekään. Hinnatkin näyttävät aika suolaisilta tolkuttoman halpojen lentotarjousten maailmassa. Lopputuloksena voin kuitenkin todeta, että olen mitä ilmeisimmin tämän helpon lentomatkustusmahdollisuuden uhri ja jos lentää ei halua,  laiskan ja pihin kannattaa matkustaa vain paikkoihin, joihin on helppo löytää muunlaisia yhteyksiä. Joku kokeneempi auto- ja lentokieltäytyjä suoriutuisi hommasta varmasti myös paremmin. Äimistelen yli päivän mittaisia matka-aikoja, vaikka mikäpä kiire sitä tosissaan on – voisihan vaikka töitä tehdä matkankin aikana. Kyse ei lienekään siitä, että muut matkustustavat olisivat todella hankalia, vaan lentämiseen on vain täällä totuttu. Miksi ihmeessä istuskellä päivätolkulla junassa tai laivassa, kun muutaman tunnin lennollakin selviää? Onko tämä nyt sitä hetikaikkimullenyt-ajattelua parhaimmillaan? En ole edes mikään maailmanrauhan tai muun vastaavan kannalta tärkeä henkilö, mutta silti ajattelen automaattisesti, että matkustuksen pitää olla mahdollisimman nopeaa, jottei arvokasta aikaani mene hukkaan. Jos ”en osta mitään”-vuosikin onnistui, onnistuisi kai se ”en lennä tai yksityisautoile mihinkään”-vuosikin? Polkupyöräähän voi Suomessa joissakin kaukojunissa kuljettaa yhdeksän tai kymmenen euron hintaan, tai taittopyörää ilman lisämaksua. Pitkän matkan busseihin pyörän saa mukaan ilmoittamalla siitä etukäteen ja mahdollinen maksu riippuu bussiyrityksestä. Jospa hommaa kokeilisi vaikka ensi kesänä ja jutun toimiessa laajentaisi sitä sitten vuoteen? Tuttaville ainakin saisi aikaan hilpeän mielen, kun kurvaisi polkupyörällä valmistujaisiin ja maalaishäihin säästä piittaamatta. Hankalaksi yksityisauto- ja lentokieltäytymisen tekisi matkustamista vaativa työ: Kuvittelepa pomon ilmettä, kun ilmoitat, että lähdet banaanilaivalla Etelä-Amerikkaan seminaariin, ja viet ratikalla tai fillarin tarikalla tärkeän yritysvieraan lounaalle!