Ennen kuvittelin, että muoti on vähän niin kuin luonnonvoima, joka muhii kaduilla ja klubeilla, ja versoaa kuin itsestään parhaakseen katsomaansa suuntaan. Mutta muutossa osui silmiin vanha sisustuslehti, joka valotti muotivärien syntyä. Ehei, värit eivät suinkaan kumpua alakulttuureista trendinnuuskijoiden kautta kauppoihin, vaan värit päättää ihan järjestö: Intercolor eli IC – International Commission for Color. Suomessakin on oma porukkansa, ICfin.

Jäsenmaat tekevät järjestölle ehdotuksia tulevista väritrendeistä, ja kaksi kertaa vuodessa kokoonnutaan nuijimaan päätöksiä. Väriennusteet lyödään lukkoon noin 1,5-2 vuotta ennen kutakin sesonkia, jotta valmistajille jäisi aikaa värjäillä lankoja ja kankaita.

Eli jos haluat tietää ensi kesän muotivärit, älä turhaan odota kevään naistenlehtiä, vaan käy katsomassa netissä värikartat –ja olet aikaasi edellä! Jos haluat olla toden teolla suunnannäyttäjä, tässä vinkki: myös kesän 2010 värikartta on jo ilmestynyt. Talven 2010-2011 värejä luotaava kokous pidettiin joulukuun alussa Berliinissä ja kauden väriennuste ilmestyy huhtikuussa.

IC:n mukaan maailman tapahtumat heijastuvat väreihin, jotka viestivät kulttuurista, taloudesta ja maailmantilanteesta. Tosiaan: vanha sisustuslehteni on vuodelta 2003, jonka värit päätettiin kaksi vuotta aiemmin, juuri WTC-iskujen jälkeen. Niinpä paleteiksi valittiin muun muassa “Uusi kasvu”, jonka hauraan vaaleat sävyt kuvaavat sitä, miten synkän kauden jälkeen alkaa uusi nousu. “Olemassaolon kulmakivet” taas nojaa turvallisiin ja klassisiin sävyihin. “Nauti nyt, huomisestahan ei tiedä!” –väriryhmä taas vie ikävät ajatukset arjesta unelmiin ja satuihin. Kuulostaako tämä kenenkään muun mielestä aavistuksen perverssiltä touhulta?

Myös luonnonsuojelu näkyy muotiväreissä. Viime kesän kuuma valinta oli Organic Food –paletti, jonka “hitaasti kypsyneet, maanläheiset sävyt muodostavat aina harmonisia yhdistelmiä”. Ensi kesänä taas pukeudutaan Primeval tones –karttaan, jota “sävyttää pohdinta maailman alun väreistä ja niihin vaikuttaneesta kehityksestä: miljoonien vuosien hitaasta kehityksestä nykypäivän lyhytnäköisyyteen. Kuinka paljon ihmisten toimet ovat vaikuttaneet värien muutoksiin? Mikä on luonnollisen ja keinotekoisen välinen ero?”

Voit ympäristötietoisena kuluttajana valita myös Contract-paletin, joka “symbolisoi toivoa, vakaata lupausta suojella luontoa. Eri sävyiset vihreät esiintyvät rehellisesti luonnon- ja keinomateriaaleissa toisiaan loukkaamatta. Virtuaalinen ja todellinen maailma ovat vuorovaikutuksessa.”

Hetkinen – eikös muodin tehtävä ole saada näyttämään vanhat vaatteet ja pyyhkeet epämuodikkailta, jolloin ihmiset ostavat uusia vaatteita ja pyyhkeitä, vaikka eivät niitä käytännöllisesti ajatellen tarvitsisikaan? Ja eikös se ollut vähän niinkuin ristiriidassa luonnonsuojelun kanssa?

Joulukuun Berliinin kokouksessa olisi ollut mielenkiintoista leijailla kärpäsenä katossa: mitenköhän globaali talouskriisi aiotaan pukea talven 2011 värikartassa niin houkutteleviksi sävyiksi, että ihmiset innostuvat shoppaamalla kääntämään talouden uuteen nousuun.

Rautakaupassa pyysin ympäristömerkittyä maalia.
- Tämä toinen olisi halvempaa, myyjä neuvoi.
- Mutta onko sillä joutsenmerkkiä tai EU-kukkaa, tivasin.
- Kyllä tämä kuuluu luokkaan M1.

Ostin kuitenkin sen ympäristömerkityn ja luin jälkikäteen, että M1-merkintä kertoo maalin vähäpäästöisyydestä sisäilmaan. Ihan kiva, mutta se ei vielä osoita maalin koko elinkaaren ympäristövaikutuksia.

Olin pettynyt myyjän toimintaan, sillä kyseinen kauppaketju on yrittänyt profiloitua ympäristövastuullisena. Sen nettisivuilla väitetään muun muassa: ”Tarjoamme asiakkaillemme ympäristöä vähemmän kuormittavia tuote- ja palveluvaihtoehtoja. Opastamme tuotteiden ja pakkausten ympäristöominaisuuksien vertailussa ja niiden oikeassa käytössä sekä käytön jälkeisessä hävittämisessä.”

Myös huonekaluliikkeissä tuli kierrettyä, vaikka melkein kaikki kalusteet löysinkin onneksi käytettynä. Ärsytin myyjiä kyselemällä puun alkuperästä ja lajista. Sain muun muassa tällaisia kiusaantuneita vastauksia:

- Koivua tulee paljon Venäjältä, mutta en tiedä mistä tämä on. (Koivua hakataan Venäjällä myös laittomasti.)
- Se on kovapuuta. (Satun tietämään, että kovapuu ei ole mikään puulaji, vaan hämäävä nimitys monille trooppisille puulajeille.)
- Se on ulkomailta. (Aika valaisevaa!)

Vähän vastaavaa tapahtui kerran lihatiskillä, kun ystäväni tiedusteli luomulihaa.
- Tänään meillä ei ole just sillä nimellä, lihamestari arveli.

Mainoksissa on helppo käyttää ympäristöväittämiä: copywriter lohkaisee muutaman lauseen ja se on siinä. Oikea ympäristövastuullisuus vaatii paljon enemmän työtä, osaamista ja viimeisenä lenkkinä henkilökunnan kouluttamista. Mutta mielestäni kyseleminen kannattaa aina – vaikka ei olisi edes aikeissa ostaa.

Ja joskus sitä ostaa kaikesta huolimatta. Uuden kotini edellinen asukas oli valinnut lattiaan merbau-parketin, joka tulee aina trooppisista luonnonmetsistä. Asunnonmyyjälle se on valtti, joka kertoo tietynlaisesta statuksesta. Minun mielestäni lattia on lähinnä irvokas ja hävettävä – vähän kuin tiikerintalja tai gorillan kädestä valmistettu tuhkakuppi Made in Sademetsä –pelissä. Mutta eipä sitä lattiaa ole järkevää repiä poiskaan, kun se kerran siinä nyt on.

Ikävä kyllä, päinvastoin. Ruokapaikan ovi oli sepposen selällään kadulle, jonne mahdollinen lämmityskin karkasi. Koska kyse oli ns. etnisestä paikasta, pohdimme työkavereiden kanssa kulttuurieroja. Hesarissa oli viime viikolla juttu Romanian ostospäihtymyksestä. Bukarestiin laajentaneen R-kioskin paikallisjohtaja kertoi tärkeän vinkin: kioskin oven pitää olla kutsuvasti auki. Jos ovi on kiinni, ihmiset eivät uskalla tulla sisään ja myynti putoaa 40 prosenttia.

Muistelimme, että kylmähän se on kalvanut muissakin lähikatujen etnisissä lounaspaikoissa. Tuntui vieraalta suomalaisille, että elohopean painuessa kympin alle tuuletetaan koko päivä.

Kunnes sitten astuimme kadulle. Se on täynnä pieniä liikkeitä, joista jokaisen (paitsi yhden) ovi oli auki kadulle. Vähintäänkin ulko-ovi, joissakin paikoissa myös tuuletuskaapin ovi. Käännyimme kulman ympäri, toisella kadulla sama juttu.

Havainto yllätti. Eivät kai ne ovet ennen ole olleet auki kaiken aikaa? Ja mitä järkeä siinä on? Kaipa me kuluttajat osaamme halutessamme kävellä sisään liikkeeseen, vaikka ulko-ovi ei repsottaisikaan apposen avoimena. Kunhan ei lukossa ole.

Pieni yksityiskohtahan tämä on hullun energiankulutuksen maailmassa. Mutta lämmön laskeminen harakoille tuntuu silti oudon turhalta, kun koko maata yritetään valjastaa yhteisiin ilmastotalkoisiin. Ja ostamisen psykologia on kummallista.

Myös äänet kuuluivat kiusallisen hyvin. Kivien murskausta, raskaita ajoneuvoja, meluaidan paalutusta. Kuorma-autot pilkistelivät puiden lomasta, jos sinne päin ilkesi katsella.

Meidän mökille tulee uusi naapuri, E18-moottoritie. Se avataan liikenteelle marraskuussa. Etäisyyttä on vain pari sataa metriä. Tämä taisi siis olla viimeinen hiljainen kesä lammen rannalla.

Koko asiaa ei ole halunnut oikeastaan ajatella enää sen jälkeen, kun kaikki voitava oli tehty. Annoimme kuulemiskierroksella lausunnon ja valitimme eri oikeusasteisiin melusta ja kielteisistä ympäristövaikutuksista (tulevan valtatien tuntumasta löydettiin 47 liito-oravaesiintymää, joista 29 oli tien välittömässä läheisyydessä). Meistä tuli siis todellisia nimbyjä.

Nimby on hieman halventavakin nimitys ihmiselle, joka ei halua takapihalleen mitään ikävää (not in my back yard). Nimby ei välttämättä vastusta sinänsä asunnottomien asuntoloita ja neulanvaihtopisteitä, kunhan ne eivät tunkeudu omalle mukavuusalueelle.

Itse nimbynä vastustan moottoriteiden lisärakentamista muutenkin, mutta pakkohan se on myöntää, että tämän kyseisen tienpätkän kohdalla tuli oltua aktiivisempi kuin monien muiden. Vaikka nimbyille yleensä naureskellaan (kuten NYT-liitteen jutussa kaupunginosayhdistyksistä pari viikkoa sitten), nimbyt ovat saaneet myös paljon myönteistä aikaan. Esimerkiksi uraanikaivokset kohtasivat uljasta ja tehokasta vastarintaa Itä-Uudenmaan asukkailta.

Meidän tapauksessa valituksista ei ollut apua, vaan tien rakentaminen alkoi muutama vuosi sitten. Ensimmäisenä syksynä sienimetsässä näkyi nauhoin merkattuja puita tulevan väylän kohdalla. Oli absurdia kuvitella nelikaistainen asfalttipinta siihen, missä vain tuuli suhisi vanhoissa haavoissa. Seuraavana kesänä tilalla oli valtavan leveä aukko. Liito-oravaselvityksen mukaan kurret pystyisivät liitelemään sen yli, mutta uskalsin epäillä.

Miten tämä sitten liittyy kaventamiseen? Kun makasi laiturilla lukemassa sanomalehteä ja näki samalla tietyömaalle, niissä tuntui olevan keskinäinen ristiriita. Heinäkuussa pääuutinen taisi olla kallis bensa, myös ilmastonmuutoksesta oli uutisia melkein päivittäin. Moottoritien rakentaminen taas perustuu liikennemääräennusteisiin, jotka on laskettu vuonna 2001 ja päivitetty vuonna 2004. Niissä on käytetty silloisia liikenteen kasvuennusteita ja arvioitu liikenne vuosina 2010, 2020 ja 2030. Ja totta kai liikenteen väitetään niissä kasvavan vuosi vuodelta.

Maailma on muuttunut nopeasti – ihmiset rajoittavat jo ajamistaan polttoaineen hinnan takia. Ja kuka tietää, minkälaisiin toimenpiteisiin ilmastonmuutos vielä johtaa. Osattiinko sitä ennustaa, kun moottoritielle haettiin perusteluja? Ehkä liikenne – ja monet muut asiat – ei enää kasvakaan J-käyrän muodossa kohti vuotta 2030.

Kodinkoneketjun koko sivun mainoksesta ekologo nielaisi puoli sivua, nyt ollaan mukana kestävässä kehityksessä. Sivun toinen puoli täyttyy pölynimuri- ja laajakulmatelkkarin mainoksista. Ja itse asiassa mainos jatkuu neljän sivun verran.

Imurille on mainoksessa annettu monenlaisia ympäristömerkkejä. Vihreät pallerot kertovat, että masiina on energiatehokas (pistokkeen kuva), kierrätettyä muovimateriaalia (kierrätysnuolien kuva) ja sen äänitaso on alhainen (kaiuttimen kuva). Lisäksi imuria koristaa ympäristöjärjestön logo: yhteistyössä ilmaston hyväksi.

Myös 40-tuumainen litteä TV on saanut kolme vihreää merkkiä: haittavaikutusten vähentäminen, vihreät arvot valmistusprosessissa ja vastuu planeetasta.

Kukahan merkit on antanut, ja mitä tarkoittavat vihreät arvot ja vastuu planeetasta noin konkreettisesti telkkarin kohdalla? Siitäpä ei löydykään tietoa, ainakaan kovin helposti. Ketjun sivut eivät kerro näistä ympäristöpalleroista yhtään sen enempää kuin lehtimainoskaan.

Mainonta siis haiskahtaa ikävästi viherpesulta. Ja vielä ikävämpää on se, että viherpesu puhdistaa myös kuluttajan omantunnon raikkaaksi. Jos orastavasti ilmastotietoinen ostaja epäröi uuden elektroniikan ostamista, nythän kieltäytymiseen ei ole enää tarvetta! Uusi imuri on niin paljon parempi ympäristön kannalta kuin vanha (vaikka sen valmistamiseen onkin kulunut energiaa ja raaka-aineita).

Maailman pölynimureiden energiankulutuksella ei nähdäkseni hetkauteta ilmastonmuutosta suuntaan eikä toiseen, mutta toisin on autojen suhteen. Toissapäivänä alkoi autoalan Suuri Viherpesukampanja: ”vanhan auton turvallisuus, taloudellisuus ja ympäristöystävällisyys eivät ole nykymaailman vaatimusten tasolla”.

Kampanjan sivujen mukaan ”Suomessa on 600 000 vanhaa autoa, joista tulisi jo päästä eroon. — Katalysaattorit tulivat vuonna 1992 pakollisiksi uusiin autoihin. Suomessa on kuitenkin edelleen 600 000 henkilöautoa, joissa ei ole katalysaattoria ja jotka rasittavat meitä ja ympäristöämme tupruttelemalla häkää ilmaan mielin määrin.”

Niin, uudet autothan ovat suorastaa ilmanraikastimia, niin tehokkaasti niiden päästöt puhdistetaan!

Ikävä kyllä katalysaattori ei suodata hiilidioksidia pois pakokaasuista. Sen määrä riippuu suoraan polttoaineen kulutuksesta, joka ei ole vähentynyt uusien autojen myötä. Ihmiset hankkivat yhä isompia ja varustellumpia menopelejä. Itse asiassa tämä autoalan etujärjestöjen ja vakuutusyhtiöiden Kierrätysarvoa-kampanja auttaa kuluttajia tässä pyrkimyksessä: kun vie vanhan auton kierrätykseen, saa etusetelin uuden auton ostamiseen. Eli on varaa ostaa vähän isompi.

Sivustolla autetaan kuluttajaa myös kertomalla ”Mistä saan paremman”. Listasta voi valita Alfa Romeon, Chevroletin tai vaikka Jeepin. Kaikki merkkiliikkeet ovat mukana kampanjassa. Jeep jeep.

Vanhan, pienen auton vaihtaminen uuteen ei ole automaattisesti mikään ekoteko. Autoilun vähentäminen on.

Oikeasti – haluaisin ihan hemmetisti. Ja sen lisäksi Prahaan pelaamaan salibandya, Islantiin ihmettelemään kuumia lähteitä sekä Japaniin katsomaan animaatioita.

Lentäminen on nykyään aivan liian halpaa ja houkuttelevaa. Rajoittava tekijä onkin työssäkäyvänä enemmän aika kuin raha. Opiskelijana tuli reissattua junalla ympäri Eurooppaa. Jos piti käydä Espanjassa, ostin reililipun. Matka Sevillaan ja takaisin maksoi jo silloin lähes kymmenen kertaa enemmän kuin halvimmat lennot. Mutta aika antoi mahdollisuuden pitää kiinni periaatteista.

Lentolakkoni piti monta vuotta. Viime aikoina olen kuitenkin yhä useammin painiskellut kiusausten ja itsekurin välillä. Jos salibandyjoukkue lähtee Prahaan turnaukseen, jäänkö todella pois kisakoneesta, koska en halua lentää? Jos lomaseura ei ole innostunut kotimaan matkailusta, lomailenko yksin?

Oma osuus yhden lentomatkan päästöistä tuntuu merkityksettömältä, vaikka samalla tiedän, ettei niin pitäisi ajatella. Junamatkailijana oli murheellista katsoa Lapissa eteläsuomalaisia, jotka lensivät parvittain pohjoiseen lumen perässä – ja samalla sulattivat lumia entisestään. Montakohan konetta enemmän lentää Lappiin nyt kuin kaksikymmentä vuotta sitten?

Kysyntä kasvaa, samalla kun jokainen voi ajatella, että lentäisi se kone ilman minuakin. Lentojen kasvihuonekaasupäästöt ovat kasvaneet nopeammin kuin minkään muun alan päästöt: ne ovat lähes kaksinkertaistuneet vuodesta 1990. Se uhkaa syödä ne saavutukset, joita päästökauppa on muilla aloilla tuonut.

Lennot tulevat EU:ssa mukaan päästökauppaan vuonna 2011. Lentolippuun tulee lisää hintaa arviolta parista eurosta muutamaan kymppiin. Se tuskin riittää suitsimaan meitä kurittomia kuluttajia. Viisas EU, leikkaa päästökiintiöitä jatkossa rajusti, koska useimmilla meistä ei ole riittävästi itsekuria vastustaa halpojen lentojen kiusausta.

Mikä siis avuksi urheiluhankinnoissa? Treenivaatteita löytää vain harvoin käytettynä, eivätkä kainaloista kellastuneet tekniset paidat tai linttaan juostut sämpylät välttämättä houkuttele. Blackspot-merkkiset reilut tossut taas ovat varmasti ihan kivat niin sanotut vapaa-ajan kengät, mutta lenkille en niillä lähtisi.

Mutu-tuntuman mukaan kotimaiset merkit saattaisivat olla parempia kuin jättimäiset kansainväliset brändit. Eli mieluummin Karhun kuin Niken tossua, Haltin kuin Stadiumin tuulitakkia?

Finnwatchin tutkimuksen mukaan ei sittenkään. Hikipajat pinnalla –raportti paljastaa, että kotimaiset merkit ovat eettisyydestä paljon pahemmin pihalla kuin kansainväliset kilpailijansa. Haltin, Erätukun, Karhun ja Exelin tuotteet valmistetaan pääosin Aasiassa, mutta yhteiskuntavastuuta ei valvota. Yritykset eivät kuulu mihinkään tehtaiden oloja valvojaan järjestelmään eivätkä ne paljasta alihankkijatehtaiden yhteystietoja, toisin kuin esimerkiksi Nike, Puma, Adidas ja Reebok.

Suomessa toimivista urheiluketjuista parhaiten pärjäsivät Top-Sport ja ruotsalainen Stadium, jotka ilmoittivat tarkastavansa tehtaat itse. Muilla ketjuilla ei ollut lainkaan toimintaohjeistoja, vaan ne luottavat niihin brändiyrityksiin, joiden merkkejä ne myyvät. Tähän ryhmään kuuluu ikävä kyllä myös partiolaisten omistamat Partiokaupat, joista suurin on Partioaitta. Partiolaisetkaan eivät yllättäen ole asettaneet hankinnoille ehtoja sosiaalisten vaikutusten ja ympäristövaikutusten perusteella. Partiokauppojen myynti ei ole mitään joulukalenterikauppaa, vaan yli 25 miljoonaa euroa vuodessa.

Tavaratalot ja marketit pärjäsivät selvityksessä yllättävän hyvin. Ne ovat liittyneet tehtaiden oloja valvovaan BSCI-aloitteeseen. Kaupan keskusliikkeiden välille on ilmeisesti muodostunut myönteinen kilpailutilanne yhteiskuntavastuusta, raportissa arvellaan.

Pitäisikö huonosti yhteiskuntavastuunsa hoitaneita yrityksiä sitten boikotoida lenkkarihyllyllä? Finnwatchin mukaan ei sitäkään. Boikotoiminen vain hankaloittaisi työntekijöiden tilannetta tehtailla. Neuvot huolestuneille kuluttajille ovat niitä tuttuja: osta vain vähän mutta laadukasta. Ja muista ostoksilla ollessasi kysellä valmistusolosuhteista, tai jätä palautetta vaikka nettisivujen kautta. Yritys nimittäin laskee yhden kyselijän kertovan siitä, että paljon suurempi joukko asiakkaita on huolissaan samasta asiasta.

Liikunnan pitäisi olla reipasta, raikasta ja iloista – myös valmistusketjun alkupäässä. Ehkä urheiluhullu maailma alkaa joskus suhtautua likaiseen peliin tehtailla yhtä vakavasti kuin likaiseen peliin urheilijoiden aineenvaihdunnassa. Pekingin olympialaisia ainakin yritetään painostaa siihen suuntaan.

Pääsin viikonloppuna vihdoin luonnonjäille, ensimmäistä kertaa tänä talvena. Sain perjantaina jäsenpalveluna tekstiviestin Suomen Retkiluistelijoilta: lauantaina olisi tarjolla leppoisa retki Vanhankaupunginlahdella.

Aamuvirkkujen ryhmä oli lähtenyt liikkeelle jo yhdeksältä nauttimaan sinisestä hetkestä ja heräävän kaupungin valoista. Me aamu-uniset kokoonnuimme utuisessa rannassa kaksi tuntia myöhemmin. Sillä aikaa kun retkenvetäjät arvioivat jään kestävyyttä ja suunnittelivat reittiä, minulla oli aikaa hehkuttaa mielessäni. Tuntui hienolta ja nykyaikana harvinaiselta, että ryhmä toisilleen enemmän tai vähemmän vieraita ihmisiä kokoontui nauttimaan yksinkertaisista asioista: luonnosta, liikkumisen ilosta, vaivattomasta liukumisesta peilikirkkaalla jäällä ja kosteasta ulkoilmasta kasvoilla.

Olimme Helsingin maantieteellisessä keskipisteessä. Lännessä pilkotti uudenkarhea Arabianranta, lahden pohjukassa Viikki, vastarannalla Herttoniemi. Itäväylä ja metrosilta hukkuivat sumuun. Ajattelin kaupunkia ja sen satojatuhansia ihmisiä, erilaisia tapoja viettää lauantaita harmaassa kaupungissa, alennusmyyntiaikana. Tämä oli ehdottomasti yksi parhaista. Olimme keskellä kaupunkia, mutta samalla täysin toisessa maailmassa.

Seitsensenttinen jää kantoi juuri ja juuri, jään pinnalla oli paksu vesikerros. Pitkä letkamme kiemurteli rantoja pitkin säntilisesti ohjaajan perässä ja turvaväleistä pidettiin tarkasti huolta. Tuntui ihmeelliseltä, että lahdella ylipäänsä oli jäätä, sillä en muistanut montaakaan pakkaspäivää. Ajatukset kävivät väistämättä myös ilmastonmuutoksessa. Retkiluistelun on ajateltu syrjättävän eteläisessä Suomessa hiihtoa sitä mukaa kun lumi vähenee. Vaan riittääköhän sillekään pitkään olosuhteita?

Retkiluistelijoille on kertynyt paljon hiljaista tietoa jääolosuhteiden vaihtelusta pidemmälläkin aikavälillä. En tiedä johtuuko siitä, että retkien järjestämisessä otetaan liikenteen ympäristöhaitat vakavasti. Lähes kaikille retkille pääsee joko julkisilla tai kimppabussilla. Retkitietojen yhteydessä ilmoitetaan sopiva juna tai bussi, lähtöaika ja jopa lähtölaituri. Tälle urbaanille luistelulle pääsin metrolla suoraan kotoa – ilmastoystävällistä lähiliikuntaa parhaimmillaan.

Parin tunnin lenkin jälkeen jäimme syömään laiturille eväitä, koska kotona ne eivät kuitenkaan maistuisi samalta. Sitten palasin vastahakoisesti siihen kaupungin toiseen todellisuuteen.

P.S. Jäät ovat aina ja erityisesti nyt erittäin vaarallisia kokemattomille liikkujille. En siis kehota omatoimisiin seikkailuihin. Suomen Retkiluistelijoiden retkillä luistellaan aina kokeneiden ja koulutettujen vetäjien johdolla turvasääntöjä noudattaen. Kaikilla osallistujilla on pakollinen turvavarustus: naskalit, pilli, jääsauva, heittoköysi, täydellinen vaihtovaatekerta vesitiiviisti pakattuna lantiovyöllä varustettuun reppuun, joka kelluttaa luistelijaa jos jää sattuisi pettämään.

Muutamana viime jouluna sopimuksesta on pidetty kiinni – ja kaikki ovat olleet tyytyväisiä. Lahjojen sijasta tuodaan jouluruokaa yhteiseen pöytään. Jouluillallisesta on muodostunut kohokohta, jonka valmisteluun käytetään lahjojen hankkimisesta säästynyttä aikaa, ehkä myös rahaa. Järjestely onnistuu hyvin, koska suvussa ei ole pieniä lapsia.

Ankeaa? En sanoisi. Tunnelma on lämmin ja leppoisa ilman lahjojakin. Aikuiset ovat lähinnä helpottuneita välttyessään koko lahjarumbalta.

Ehkä lapsetkaan eivät kaipaa kasapäin paketteja. Nyt jo aikuinen ystäväni kertoi, että hänen vanhempansa pelkäsivät ainoan lapsensa pilallehemmottelua niin paljon, että rajoittivat joululahjojen määrän kolmeen. Siis koko suku sai antaa lapselle yhteensä kolme lahjaa. Vuoro ymmärtääkseni kiersi isovanhemmilta ja enoilta toisille.

Ystäväni serkut ovat kertoneet myöhemmin, että he avasivat omia lahjaröykkiöitään salaa vaatekaapissa ja säälivät serkkupoloaan. Kolmen paketin ressukka ei itse muista lainkaan, että olisi saanut jotenkin niukasti joululahjoja. Joulut olivat onnellisia – ja lahjat toivottuja.

Mutta sitten tuli ilmastonmuutos. Mietin öljykriisiä tänään, koska kansanedustaja Christina Gestrinin esitys hehkulamppujen myymisen kieltämisestä otettiin keskiviikkona käsittelyyn eduskunnassa. Gestrinin mukaan energiansäästölamppuihin siirtyminen kotitalouksissa vähentäisi 200 000 tonnia hiilidioksidipäästöjä ja säästäisi 80-100 miljoonaa euroa vuodessa. Australiassa on jo tehty päätös, että hehkulampuista luovutaan kolmen vuoden siirtymäajalla.

Ensimmäinen ajatus oli että wau, voiko tuollainen esitys todella saada kannatusta tässä vapaan markkinatalouden maailmassa. Nyt ne alkavat vihdoin ottaa ilmastonmuutoksen vakavissaan! Seuraava ajatus oli että wau ja hui, mitä kaikkea muuta tämän jälkeen voidaan kieltää energiansäästöperusteilla. Katumaasturit, miniristeilyt, lomalennot? Tai mitä voidaan tehdä pakolliseksi: luomuviljely ja reilun kaupan tuotanto?

Pohdin myös sitä, että olisikohan hehkulamppukielto ensimmäinen kuluttajia koskeva kielto sitten öljykriisin, joka johtuisi nimenomaan energiansäästöstä. Onhan ympäristölle vaarallisia aineita ja tuotteita kielletty jo pitkään lähtien DDT:stä, PCB:stä ja freoneista. Öljykriisin aikana oli Suomessa rangaistuksen uhalla kielletty muun muassa autotallien ja yksityisten uima-altaiden lämmittäminen, moottoriteiden valaiseminen, näyteikkunoiden valaiseminen liikkeen ollessa suljettuna sekä asuntojen lämmittäminen yli 20 asteen. Yhtään rangaistusta ei tosin annettu.

Hehkulamppuasiasta keskustellaan nyt esimerkiksi Hesarin foorumilla, puolesta ja vastaan. Lamppujen paremmuudesta ollaan eri mieltä. Mutta tietysti myös kieltäminen itsessään kiivastuttaa. Se synnyttää muistoja lapsuuden ”vahvajohtajaisesta Kekkoslovakiasta, jossa asiat olivat selkeästi oikein tai väärin”. Myös kieltämisen tehoa epäillään (koska hehkulamppujen hallussapitoa ja maahantuontia ei esityksessä ole mukana, niitä ryhdytään trokaamaan naapurimaista).

Ei tässä tosiaan taida olla kyse vain hehkulampuista. Tässä on toivottavasti kyse siitä, kuinka tehokkaita keinoja ollaan valmiita hyväksymään ilmastonmuutoksen pakon edessä. Siitä, että kuluttajan pyhää valinnanvapautta ollaan rajoittamassa, vaikka tuote ei ole samalla tavalla vaarallinen ympäristölle kuin ympäristömyrkyt. En tiedä, onko hehkulamppujen pannaan julistaminen juuri se kiireellisin asia, mutta periaatteellisesti Gestrinin aloite on tärkeä.