Paheksuminen aiheuttaa vastareaktion: “OK, taidan olla sitten paska ihminen kun mulla on taas matka varattuna – ja kun kerran olen niin huono, niin varaanpa samantien seuraavatkin halpalennot”. Ja jos kotikonnuilta muualle kaipaavaa kehotetaan tyydyttämään vaihtelunhaluaan tutustumalla oman kaupungin patsasvalikoimaan tai naapurilähiön pitsalistaan, tulee siitä vain sellainen olo, ettei oikein ole ymmärretty, mitä matkustaminen oikeastaan ihmiselle antaa. Mitä, jos myönnettäisiin, että matkustaminen on mielettömän hienoa – ja sen vuoksi sitä kannattaa harrastaa antaumuksella. Ei sen aina tarvitse olla epäekologista!

En toki tarkoita mitään halpalentoja, joilla hypähdetään viikonlopuksi suurkaupunkiin shoppailemaan. Lentäminen on aina epäekologinen valinta. Toisaalta Suomen sijainti on oikeasti matkailijan kannalta melkein Helvetistä seuraava. Mutta niin ovat kyllä liian lyhyet lomatkin. Tuollaiset viikonloppupyrähdykset katkaisevat toki arjen, mutta vihaiseksi niistäkin vaan tule, kun paluulento odottaa jo heti kun on saanut matkalaukun avattua. Sellainen ei ole mitään antaumuksellista matkustamista, eivätkä sitä taida olla viikon kestävät pakettimatkatkaan.

Entä, jos ihmiset innostuisivat matkustamisesta ihan tosissaan ja tekisivät siitä ajoittain elämäntavan? Tällöin voisi reissata hitaasti vaikkapa junalla maisemia katsellen, näkisi suurkaupunkien lisäksi pienempiäkin paikkoja ja voisi etsiä itsestään entisaikojen kulkurimielen. Sisseimmät kokeilisivat ehkä kuinka kauas pääsevät polkupyörällä. Matkustaminen ei enää olisi omasta elämästä irrallinen pako arjesta, jonka aikana on päästävä nopeasti lomakohteeseen ja käytettävä perillä niin paljon rahaa että loma tuntuu lomalta. Rennossa reissaamisessa lentäminen saattaisi jopa tuntua tylsältä tavalta mennä paikasta toiseen: mieli ei ehdi orientoitua siirtymään, kun jo ollaan perillä odottamassa matkalaukkuja. Omat parhaimmat matkani ovat olleet juuri tällaisia pitkäkestoisia reissuja. Silloin ei ole tietoakaan lomastressistä, koska yhdessä kaupungissa ei ole pakko yrittää nähdä kaikkea, ja yhden päivän kaatosade ei pilaa koko matkaa, onhan edessä vielä monta muuta päivää. On aikaa ajatella. Enkä tunne näistä matkoistani huonoa omaatuntoa. Olen kulkenut junilla ja busseilla, jotka tosin tuottavat päästöjä – mutta busseilla kulkisin kotikaupungissakin.

Se ongelma tässä tietenkin on, että ihmisillä on yleensä vain rajattu määrä lomaviikkoja. Silti parin viikon pakettimatkan sijaan voisi joskus kokeilla kulkurielämää. Ja ehkä työelämän joustot voisivat tulevaisuudessa tarkoittaa sitäkin, että etätyötä voisi tehdä mahdollisuuksien mukaan enemmän, vaikka sitten kulkurina reissun päällä. Ja onhan jo nyt ollut merkkejä siitä, että moni ottaa ylityökorvaukset mieluummin vapaa-aikana kuin rahana. Ehkä tulevaisuudessa ihmiset voisivat muutaman lyhyen matkan sijaan tehdä vuodessa yhden pitemmän, johon ei tarvittaisikaan lentokonetta.

Maapallon kannalta olisi toivottavaa, että matkustamisen luonne muuttuisi. Ehkä se on tavallaan jopa toivottavampaa kuin että matkustaminen loppuisi kokonaan. Kun ihmiset kokevat itse konkreettisesti, miten maailmasta voi löytää omalta tuntuvan paikan yhtä hyvin kotiportailta kuin toiselta mantereeltakin, saattaa lisääntyä halu pitää huolta maailmasta myös globaalisti. Kaukaiset ympäristökatastrofit eivät ole enää “joidenkin muiden ongelmia”, joista ei tarvitse välittää, kunhan omassa kylässä pysyy tasapaino. Matkustamalla maapallo kummasti pienenee ja oma kylä saattaakin jatkua silmänkantamattomiin.

En ole syönyt lihaa enää vuosikausiin, ja alkuhankaluuksien jälkeen sen sai menemään jästipäidenkin tietoisuuteen. Nyt kun lapsi on kuvioissa, on minulta muutaman kerran kysytty, annanko kuitenkin lapselle liharuokaa. Kysymys on jotenkin niin hämmentävä, etten aluksi edes tajunnut, miten sairas se on. Minun kasvissyöntiini kun ovat syynä paitsi kulinaristiset ja terveydellisetkin, myös erittäin vahvasti eettiset syyt, mikä kysyjilläkin yleensä on ollut tiedossa.

Käydäänkö muidenkin elämänarvojen suhteen samanlainen keskustelu? En usko, että ateistiperhe joutuu vastaamaan kysymykseen, kasvatetaanko lapsi kuitenkin uskovaiseksi. Tai että porvari-isän oletetaan pistävän lapsensa pioneereihin tai vastaavasti vasemmistolaismamman odottavan kieli pitkällä, koska lapsi kasvaa riittävän isoksi voidakseen liittyä kokoomusnuoriin. Miksiköhän sitten kasvissyöjävanhemman oletetaan syöttävän lapselleen sellaista ruokaa, mitä ei itsekään suostuisi syömään? Onhan kyse kuitenkin myös siitä, millaista ravintoa pitää paitsi moraalisesti oikeana, myös hyvinvoinnin kannalta oikeana.

Ärsyynnyin siitä ajatuksesta, että kasvissyöjän oletettaisiin itsekin pitävän liharuokaa normina ja ensisijaisena vaihtoehtona, ja kasvissyöntiä jonakin poikkeuksena, jonka hörhö voi halutessaan valita. Ei kasvissyönti ole sen enempää lapsen ohjailemista kuin lihaa sisältävä “ruoka” – ja oikeastaan vähemmän, koska tällöin lapsi näkee muitakin vaihtoehtoja kuin sen yleisen, ja voi aidommin tehdä itse omat valintansa sitten isompana. Ja minkälaisen ihmisen mallin tarjoaa lapselleen sellainen äiti tai isä, joka ei edes itse seiso ajatustensa takana?

No, toivottavasti ainakin joidenkin asiaa tiedustelleiden kohdalla kyse on ollut vain harmittomasta jutustelusta ilman sen kummempaa miettimistä. Koska toinen vaihtoehto on huolestuttavampi, se jossa elämänarvoilla ei nähdä olevan väliä, mikäli ne poikkeavat valtavirrasta. Ja mitä enemmän maailmassa sellaista ajattelutapaa esiintyy, sitä tärkeämpää on, että vanhemmat näyttävät omalla esimerkillään lapsille, että normeista voi poiketa ja omilla aivoilla on hyvä ajatella.

Kun muutin ensimmäiseen opiskelukaupunkiini Turkuun (ensimmäiseen, jos ei lasketa kahta vuotta kansanopistoissa maaseudulla) sijaitsi kämppä vilkasliikenteisen, yksisuuntaisen tien varrella. Asunnonnäytössä en tajunnut kiinnittää tähän seikkaan huomiota ja vuokrasopimus tuli kirjoitettua ilman autoasian pohtimista. Ensimmäisenä yönä uudessa kodissa unen läpi kantautuikin liikenteen humu, kuten sen jälkeen kaikkina muinakin öinä. Mikäli halusin tuulettaa en pystynyt keskittymään yhtään mihinkään. Autojen meteli hermostutti ja häiritsi. Ihmettelin, miten kukaan voi asua sellaisessa paikassa.

Sitten tapahtui jotain. Totuin siihen, että autot tunkivat tajuntaan joka päivä ja yö. Opin sulkemaan liikenteen humun pois tajunnasta. Uskoin, että autot eivät vaikuttaneet ajatuksiini ja olemiseeni. Osasin olla tyytyväinen jopa siitä, että suomalaisessa kaupungissa liikenteen ja saasteiden määrä on verrattain vähäinen maailman mittakaavassa. Kuitenkin aina rauhallisemmassa ympäristössä tuntui kodikkaammalta: korvat, ajatukset ja koko keho rentoutui, kun liikenteen melun sijaan kuului vaikka veden solinaa tai tuulen suhinaa. Seuraavien asuntojen suhteen tärkeä kriteeri oli, etteivät ikkunat saaneet missään tapauksessa olla kadun puolella eikä vieressä saanut olla kolmekaistaista helvetinväylää.

Uusimman asunnon suhteen kriteeristä luovuttiin, koska kämppä oli saatava äkkiä ja olin ravannut jo ties kuinka monessa asunnonnäytössä vauvamahani kanssa. Ajattelin, että eihän se Turunkaan kämppä nyt aivan mahdoton ollut, ja siinä se autotie oli vielä lähempänä ikkunoita… Asunto täytti niin monta muuta, tärkeämmältä tuntuvaa kriteeriä. Ja asuuhan moni muukin vilkasliikenteisen tien varrella, eikä se heitä häiritse ollenkaan. Ja lähellä keskustaahan on kaikkialla paljon liikennettä. Joten niin sitä vaan päädyin nukuttamaan vastasyntynyttä vauvaa liikenteen humussa.

Vasta nyt, kun vauva kuunteli vaunuissaan lintujen kevätsirkutusta, myönsin itselleni, mitä oli tapahtunut. Olin luonut lapselle äänitodellisuuden, jota itse asiassa pidän epäinhimillisenä. Olin ollut välillä jopa tyytyväinen siitä, että saatoin työntää vaunuja kaupungilla eikä lapsi välittänyt, vaikka korvan juuressa jyrisi neljän ruuhka tai jokin yht’äkkinen kova auton ääni lävisti tajunnan. Helpottihan se elämääni sillä hetkellä. Mutta kun lapsi sai kuunnella luonnon omia ääniä, tajusin miten luonnoton tilanne kotipuolessa vallitsee.

Mitä, jos vähän myöhemmin lapsi ahdistuu kesämökilla metsän hiljaisuudesta ja kaipaa rantakoivujen suhinaan vesiskootterien kotoista pärinää? Mitä jos hänen kriteerinsä uuden kodin hankinnassa ovatkin päinvastaiset kuin minulla – jos hän haluaa sen kolmikaistaisen kadun tunteakseen olonsa kotoisaksi? Entä, jos hän tottuukin pois luonnon äänistä, hiljaisuudesta ja rauhallisuudesta? Ajatus tuntuu absurdilta, mutta samalla tavallahan ihmiset ovat jo tottuneet siihen, että yölläkin on oltava valoisaa (katuvaloja, mainosvaloja, aina päällä olevia pihavaloja). En halua itse olla osasyyllinen, jos lapsen maailmankuvan keskeisiä elementtejä ovat asfaltti, pakokaasut ja moottoriajoneuvojen katkeamaton ääni, ja vastaavasti luontoäänet tuntuvat eksoottisilta. Huomaan, ettei minunkaan tarvinnut kauan elää niistä erossa, kun ne melkein jo siltä tuntuivat.

Jos on lapsesta asti tottunut johonkin, vaikka hyvin epäluonnolliseen tai jopa häiritsevään elementtiin, sen kanssa osaa paremmin elää. Osaa, kun on pakko oppia. Toki se saattaa tarkoittaa sitä, ettei joku autotie opiskelukämpän ikkunan alla vie yöunia, mutta hyöty saattaa sittenkin olla lyhytaikainen. Se tarkoittaa myös sitä, ettei ehkä näe tarpeelliseksi pyrkiä rakentamaan toisenlaista todellisuutta – esimerkiksi autotonta keskustaa tai autotonta elämäntapaa. Kaupungit rakennetaan jatkossakin autojen ehdoilla. Ja ehkä jonain päivänä on ihan normaalia kävellä kadulla hengityssuojain kasvoilla.

En halua omalta osaltani olla luomassa sellaista tulevaisuutta, jossa melu on itsestäänselvyys ja jopa luonteva osa elinympäristöä. Vaikka ihmiset siihen tottuisivatkin, ei se ole hyväksi. Se, millaisessa ympäristössä oma lapseni kasvaa, on vain yksi tekijä siinä, millaiseen todellisuuteen hän tottuu, mutta en vähättelisi sen tekijän merkitystä. Näin ollen seuraavan asunnon kriteeriksi tulee taas meluvapaa vyöhyke, ja sen kaistaleen etsiminen alkakoon vaikka välittömästi.

Sinänsä jotkut naistenpäivän houkutukset ovat ihan kivoja, kuten se, että uimahallissa voi uida tunnelmavalaistuksessa tai että kirpputorilta saa kaksi vaatetta yhden hinnalla. Mutta silti on valitettavaa, että päivän sisältö on muuttunut. Monen mielestä on hauskaa, että naisia huomioidaan (niin, yhtenä päivänä…), mutta harmittomilta ja mukavilta vaikuttavat huomionosoitukset ovat pois tärkeämmiltä asioilta. Työpaikalla annetaan ruusu, eikä esimerkiksi palkankorotusta. Sitten (alipalkattu) työntekijä voi työpäivän jälkeen hyödyntää yhden päivän ajan alennusmyyntejä kosmetiikassa, kahvilatuotteissa ja vaatteissa, ja saada hyvän mielen, kun häntä tällä lailla kerran vuodessa muistetaan ja liehitellään. Lopputulos on, että yhteiskunta ja maailma eivät muutu. Ainoastaan raha liikkuu ja kauppa käy. Loppujen lopuksi vain kaupalliset tahot hyötyvät.

Tällä lailla saadaankin vaiennettua mahdollinen tyytymätön nurina. Ei porukka ehdi barrikaadeille, kun on juostava kaupoissa. Kun niin monta erilaista tarvetta ja mielitekoa saa tyydytettyä, unohtuu, että jotain piti systeemissä muuttaakin. Naistenpäivä on hyvä esimerkki tuotteistetusta merkkipäivästä, mutta vaikkapa ystävänpäivän rihkamaan verrattuna turhauttavampi juuri siksi, että krääsän alla olisi yhteiskunnallisempikin sanoma, joka nyt on lähes unohdettu.

Viime vuonna naistenpäivänä olin Barcelonassa, jossa äänekäs mielenosoitus eteni pitkin Ramblan turistikatua. Kielimuurin vuoksi jäi epäselväksi, mitä mielenosoittajat vaativat, mutta tuskin ainakaan ruusuja ja suklaata. En tiedä, näkyykö kansainvälinen naistenpäivä Kataloniassa miten muuten (takuulla siellä on omat hömppänsä myös), mutta mielenosoitus oli jotain, minkä voisimme lainata tänne meillekin. Oma visioni naistenpäivästä olisikin Reclaim the Street -tapahtuman kaltainen karnevaali, jossa otettaisiin jokin yhteiskunnan osa-alue haltuun ja pyrittäisiin konkreettisesti muuttamaan asioita. Maailmanparannus on nimittäin parempaa itsensä ja muiden hemmottelua kuin shoppailu. Tämän vuoden naistenpäivän toivotukseni onkin: Vähemmän shoppailua, enemmän meteliä oikeista asioista!

Oikeastaan perinteinen valokuvaus filmille tuntuu ainoalta oikealta tavalta ikuistaa elämää. Jo eletyt hetket saa elää tavallaan uudestaan, kun hakee valokuvausliikkeestä kehitetyt kuvat ja alkaa selata niitä. Joskus ne menneet tapahtumat saa jopa aivan uusina: Kuvan taustalle onkin lentänyt lintuparvi tai satunnaisesti valittu valotus on luonut suorastaan mystisen tunnelman.

Joskus yllätykset eivät olekaan niin hauskoja. Puoli filmirullaa on valotettu väärin tai mennyt jopa aivan pimeäksi. Hienossa potretissa on kaikilla muikeat ilmeet tai taidekuvaksi tarkoitetun otoksen johonkin kulmaan on ilmestynyt ylimääräinen lenkkitossu. Jos valokuvat menevät pilalle tuntuu melkein kuin muistokin pyyhkiytyisi pois.

Ja siksi niitä kuvia tuleekin räpsittyä varmuuden vuoksi enemmän. Eri valotusajoilla, eri rajauksilla ja vielä pari varmuuskappaletta, että varmasti ainakin yhdessä on onnistunut tarkennus. Kaikki kehitetään, myös ne epäonnistuneet. Ne sitten jäävät pyörimään nurkkiin tai laatikon pohjalle – tai päätyvät pyörimään kaatopaikoille. Ikävä kyllä valokuvaus on ehkä epäekologisin tapa tallentaa muistoja, sen verran kemikaaleja kuvien kehittämiseen tarvitaan.

Kaikki perustelut kuulostavat siltä, että pitäisi hankkia se digikamera (Niin niin, vihdoin). Vaikka nykyinen kamera toimiikin moitteettomasti. Vaikka en haluaisi ostella koko ajan uusia laitteita. Ja vaikka filmikameralla kuvaamisesta saakin tyylipisteitä – kuten sulkakynällä kirjoittamisesta. Onneksi sentään digikuvistakin saa teetettyä paperiversiot (niistä onnistuneista otoksista) – sillä olkoon kuinka paljon kemikaaleja vaan, mutta muistot tuntuvat konkreettisimmilta vain, kun niitä saa selailla ja lähmiä niihin omat sormenjälkensä.

Luultavasti käykin niin, että minulla on jossain vaiheessa kaksi kameraa, enkä oikein osaa päättää, kummalla kuvaisin. Pahimmassa tapauksessa kuvia kertyy vielä entistäkin suurempi määrä, kun ei mitään raaski deletoida ja niin moni pitää kehittää (vaihtoehto olisi tietysti katsoa kuvia tietokoneelta, mutta se nyt vielä puuttuisi, että minun elämäni ja muistoni siirtyisivät jonnekin koneelle…) Parhaassa tapauksessa kameroiden välille löytyy tasapaino. Filmikameralla voisi kuvata taidekuvia ja muotokuvia, joita voi säätää, valottaa ja valita tarkennusalueita kaikessa rauhassa. Digikameralla voisi tallentaa nopeasti ohikiitäviä hetkiä, räpsiä tilannekuvia ja kaikenlaista sarjatuotantoa. Ja eiköhän jossain vaiheessa digikamerakin ole niin vanhanaikainen, että jo alkaa tyylipisteitä irrota senkin käyttämisestä.

Ennen minäkin luulin, että asia on päinvastoin, ja tuolloin päivät kestovaippoja käyttävä lapseni sai yöksi kertakäyttövaipan. Kunnes eräänä aamuna löysin lapseni iholta turkoosinvalkeaa mönjää, jota vaippa oli päästänyt läpi. Kemikaalin haju tuntui nenässä koko päivän. Sen jälkeen lapseni on käyttänyt ainoastaan kestovaippoja. En jaksa nousta monta kertaa yössä vaipanvaihtoon, jonka jälkeen pitäisi nukuttaa vaipan vaihdossa virkistynyttä vauvaa uudestaan. Enkä voisi nukkua levollisin mielin, jos samalla miettisin, tuleeko kemikaalia taas vaipasta vauvan iholle.

(Sitä paitsi olin väärässä pelätessäni, ettei kestovaippa toimi yöllä. Kyllä se toimii.)

En voi olla ainoa vanhempi, joka on tuollaiseen ilmiöön törmännyt kertakäyttövaippojen kanssa. Mutta mitä ihmiset sitten ajattelevat asiasta? Muuttaako se heidän kulutustottumuksiaan? Päätellen kertakäyttövaippojen suuresta menekistä, eivät vaippojen kemikaalit ilmeisesti äitejä ja isiä huolestuta.

En voi uskoa, että kyseessä olisi välinpitämättömyys – suurin osa (lähes kaikki) varmasti välittävät lastensa hyvinvoinnista ja terveydestä. Todennäköisempi selitys lienee luja luottamus siihen, että tuotteita valvotaan, testataan ja tutkitaan riittävästi – ja että niistä annetaan luotettavaa tietoa. Eli vaikka lapsen iholta löytyvä kemikaali inhottaisi, sen vaarattomuuteen uskotaan – halutaan uskoa. Eihän nyt vauvatuotteessa VOI olla mitään vaarallista, eihän…?

Mutta entä, jos vastaavaa tapahtuisi aikuisille suunnatun tuotteen kohdalla? Minni Niemelä kirjoittaa kirjassaan Kantoliina ja kestovaippa, että kertakäyttövaipoissa käytetään edelleen yhdisteitä, jotka on aikoja sitten kielletty tamponeissa, koska ne on liitetty myrkytysoireisiin. Tuntuu käsittämättömältä, että tällaista ainetta voidaan käyttää lasten vaipoissa – lasten iho kun on ohuempi ja herkempi kuin aikuisten, ja kemikaalien mahdolliset haittavaikutukset ehtivät todennäköisemmin tulla heissä esiin. Ja vaikka mitään todisteita kemikaalien vaaroista ei olisikaan, niin kuka aikuinen käyttäisi vapaaehtoisesti tuotetta, joka päästäisi limakalvoalueelle pahanhajuista moskaa?

Lapsille hankitaan kyllä vakuutukset jo ennen syntymää ja mietitään parhaita mahdollisia harrastuksia, parhaita mahdollisia asuinalueita, parhaita mahdollisia kouluja. Eikö turhien kemikaalien välttäminen sopisi samaan pakettiin? Jos hyvin käy, saa samalla itselle paremmat yöunet.

70-luvun vauvanvaatteet ovat kuluneita, ruskean-vihreän-sinapinkeltaisia, ja niistä ollaan valmiita maksamaan sievoisia summia vaikkapa huutonetissä. Itse nyt tietenkään en raaski aarteitani myydä, koska on mukava ajatella, että vaatteet siirtyvät sukupolvelta toiselle ja oma lapsi käyttää samaa froteepotkupukua, jossa olen itsekin vauvamotoriikkaa harjoittanut. Ja 70-luvun vauvanvaatteet on lähes kaikki tarkoitettu vauvoille, ei pikku supermiehille ja prinsessoille.

Suurimman osan vauvanvaatteista hankin kirpputorilta. Sieltä voi poimia pikkurahalla mukaansa juuri omaa silmää ja arvomaailmaa miellyttävät vaatekappaleet. Vauvojenkin muoti uudistuu vuosittain, ja kirpputorilla on tarjolla useampaa vuosikertaa. Valikoima on siis laajempi kuin kaupoissa, ja tällöin on helpompi valita sukupuolineutraaleja vaatteita. Nimittäin vaatekaupoissa on pääasiassa kahdenlaisia vaatteita, eli vauvan voi pukea joko tytöksi tai pojaksi. Ja kauppojen käsitys siitä, millaisia tytöt tai pojat ovat, on kovin stereotyyppinen.

Yleinen käytäntö pukea tytöt vaaleanpunaisiin, hempeisiin ja hörhelöisiin vaatteisiin ja pojat sinisiin, tummiin ja reippaan tyylisiin jaksaa kummastuttaa minua jatkuvasti. Miksi parin kuukauden ikäisestä täytyy jo matkan päähän aavistaa sukupuoli? Monen mielestä tästä aiheesta vatkaaminen on turhaa, koska eihän vauva itse tajua, miten latautuneita värejä hänen päälleen on puettu. Mutta väitän, että sukupuolirooliin pukeminen edesauttaa sukupuoliroolin mukaista kohtelua. Onhan näitä tutkimuksia tehtykin, huomattu, kuinka eri tavoin ihmiset puhuttelevat ja kohtelevat “tytöksi” tai “pojaksi” puettua vauvaa. Ja mitä enemmän lasta kohdellaan sukupuolensa edustajana, sitä vähemmän hänet huomioidaan yksilönä.

On myös esitetty, että sukupuolitettu värimaailma vaatteissa lisää kuluttamista. Väitteessä voi hyvinkin olla perää, sillä sen sijaan, että samat vaatteet kiertäisivät serkulta toiselle, täytyykin vaatekertoja olla nyt kahdenlaisia. Esikoisen vanhat vaatteet eivät välttämättä käykään nuoremmalle sisarukselle. Vaatteiden ainoa tarkoitus ei enää olekaan piltin pitäminen lämpimänä, vaan myös vauvanvaatteiden on viestittävä jotain.

Vauvan sukupuolen lisäksi vaatteet voivat kertoa myös vanhempien arvomaailmasta. Joku ostaa merkkivaatteita jo vastasyntyneelle tai pukee vauvan sävy sävyyn vanhempien kanssa, toinen pitäytyy tiukasti lasten kuoseissa ja suosii Nalle Puhia, kun taas kolmas boikotoi Disneytä, mutta julistaa Muumeja. Goottirokkarivanhemmat voivat ostaa pääkallokuvioisen potkupuvun. Sama vaatekerta ei ehkä käykään tuttavapiirin seuraavalle vauvalle, jonka vanhemmat haluavat tuoda esiin erilaista aatemaailmaa. Kierrätyksen sijaan ostetaan uusia ja ollaan valmiit maksamaan melko paljonkin juuri oikeanlaisesta potkupuvusta, vaikka tiedossa onkin vauvan huima kasvuvauhti, jonka vuoksi vaatteen käyttöikä on yhdellä lapsella todella lyhyt.

Silti myönnän ymmärtäväni tätä trendiä. Samalla tavallahan itsekin tuon omaa näkemystäni esiin valikoidessani retro-henkisiä vaatteita, vältellessäni sukupuolittuneita värejä ja kuoseja, ja jopa suosimalla kirpputoreja vaateostoksissa. Jokainen valinta pohjaa aina johonkin arvomaailmaan, ellei valintaa tee sokkona. Eikä se paha asia olekaan, mutta se on paikallaan tiedostaa ja miettiä omien valintojen merkitystä. Lasten vaatteiden kohdalla dilemma voi olla juuri se, kierrättäisikö niitä väärän värisiä vai ostaisiko kaupasta uutena ideologisesti oikeammanlaisen. Mikä ideologia painaa eniten, mistä kohtaa aloittaisi maailmanparannuksen? Vanhempi antaa lapselle mallia sekä kulutuskäyttäytymisessä että myös muissa elämänarvoissa, joten ei ole suinkaan yhdentekevää miettiä, mitä tänään pukisi ylle – myös lapsensa ylle.

Yksi asia joka tapauksessa on varma: niitä 70-luvun potkupukuja en raaski ikinä vapauttaa kierrätykseen. Niihin liittyy niin paljon muistoja ja elämänfilosofiaa.