Tämän ajattelutavan lähtökohtana on siis idea siitä, että talouskasvun tavoittelu vie yhteiskunnassamme kohtuuttomasti tilaa tärkeämmiltä asioilta kuten ympäristöongelmien ratkaisulta ja sosiaaliselta hyvinvoinnilta. Talouskasvu näyttäytyy yhtäältä pakkona ja yhteiskuntarauhan säilyttämisen edellytyksenä, toisaalta kulttuurissamme tuntuu vallitsevan suoranainen kasvufetissi. Ajattelen, että jos tälle pakolle saataisiin vaihtoehtoja, ongelmallisiin kehityskulkuihin olisi helpompi puuttua.

Samalla esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunta ja biodiversiteetin säilyttäminen saattavat hyvinkin kääntää talouden laskuun. Mikäli näin tapahtuu, haluan, että yhteiskuntamme osaa luovia tilanteessa pehmeästi ilman työttömyyden, köyhyyden ja valtion velan räjähdysmäistä kasvua. Ylipäänsä: mikäli tällaista B-suunnitelmaa ei ole, rakenteellisten ongelmien ratkaisemiseksi tarvittavat askeleet saattavat näyttäytyä liian suurina, eikä niitä uskalleta ottaa.

Miten muutamat degrowth keskustelun kansainväliset nimet hahmottavat keskustelun ydinkysymyksen? Tykkään Jeroen van den Berghin provokaatiosta, jonka mukaan pääasia olisi, että valtiot vain relaisivat kasvun suhteen. BKT:n heilahduksille suuntaan tai toiseen ei kannattaisi pahemmin korvaansa lotkauttaa, ainakaan politiikan puolella. Taloudessa BKT voisi toimia yhtenä mittarina muiden (tärkeämpien) rinnalla. Myös ranskalaisen  décroissance-liikkeen johtava aivo, Serge Latouche, on määritellyt degrowthin ennen kaikkea vapauttavaksi termiksi.

Mistä sitten pitäisi vapautua? Joachim Spangenberg erottelee kasvuilmiön kolme erilaista puolta: ensinnäkin kehitystä suuntaavan kasvupuheen, toiseksi kasvua ajavan politiikan ja vasta kolmanneksi itse talouskasvun seurauksineen. On tärkeää ymmärtää, mikä ilmiön puoli mihinkin ongelmaan vaikuttaa, jolloin myös toimenpiteet voidaan kohdistaa oikein. Esimerkiksi kasvua ajavan politiikan seuraukset saattavat olla päinvastaisia itse kasvun seurannaisvaikutusten kanssa

Lopulta ekologisen taloustieteen keskeinen hahmo Joan Martínez-Alier kumppaneineen ovat kiteyttäneet viisaasti sen, minkälaiset käsitteet ovat hyödyllisiä. Degrowthin ja kestävän kehityksen kaltaisten käsitteiden laatua pitäisi arvioida sen perusteella, missä määrin ne pystyvät saamaan aikaan muutosta itse määrittelemäänsä suuntaan – oli kyse sitten poliittisen tilan raivaamisesta tai kasvuvapaan yhteiskunnan luomisesta. Olisi kohtuutonta odottaa, että vasta siivilleen pyrähtäneellä liikkeellä olisi valmis vaihtoehtosuunnitelma takataskussaan. Vähintäänkin vapauttavia ajatuksia on kuitenkin luvassa 24. syyskuuta, kun Peter Victor, Tim Jackson ja Serge Latouche nousevat Vanhan ylioppilastalon lavalle. Tervetuloa silloin!

Omasta pihasta yrttejä ja salaattitarpeita, viljelytaitojen elvytystä keskellä kaupunkia, yhteinen juttu naapureiden kanssa. Siinä ideanippu, johon oli tartuttava. Pari viikkoa sitten Helsingin Käpylässä sijaitsevan kerrostalomme pihalla ähistiin lapion varressa, taputeltiin multaa ja siroteltiin siemeniä. Alun perin ideana oli pystyttää pihalle ympäristöjärjestö Dodon puinen viljelylaari. Sellainen on tänä keväänä noussut useampaankin yhteispihaan Laaritalkoot-kampanjan myötä. Meidän pihallamme talonmies päätti kuitenkin nostaa kunnianhimon tasoa muutamalla pykälällä: Laarin taakse raivattiin raparperipenkki ja vielä reilusti yli viisi metriä leveä kasvimaa. Varjoisaan katveeseen kaivettiin kolme viinimarjapensasta ja aurinkoiselle kaistaleelle pari vattupuskaa ja muutama hedelmäpuu.

Taloyhtiömme viljelyporukassa on mukana yhdeksän perhettä, joten hieman mittavammaksi muodostunut puutarha ei rasita ketään kohtuuttomaksi. Jokaisella taloudella on pari hoitoviikkoa, ja satoa saa napsia omantunnon mukaan. Kävin tänään katsomassa viljelysten vointia, ja ainakin retiisit ja herneet puskivat jo voimalla pintaan. Naapurin Sannan lapset olivat maalanneet mansikoiden juurelle kivisiä leppäkerttuja. Kun linnut käyvät toiveikkaina koputtelemassa niitä näin alkukesästä, säästyy myöhemmän kesän mansikkasato paremmin.

Vaikka olen itse ollut viljelyhankkeessa eräänlaisen koordinaattorin roolissa, olen myös ollut yksi tumpeloimmista viherpeukaloista.Talkoissakin jouduin kysymään koko ajan muilta, miten syvä kuoppa pitää laittaa, miten tiheään kannattaa istuttaa, ja mitä kasvia olisi hyvä laittaa minkäkin viereen. Ajattelen kuitenkin, että vain kokeilemalla oppii. Yhdessä tehdessä näkee, miten itseä kokeneemmat asian hoitavat, ja miten työ kantaa myös hedelmää. Ja kun pihalla pyörii lapsia, taidot ja kokemukset leviävät samalla nuoremmallekin polvelle. Sitä paitsi: onhan se aika luksusta pyörähtää omalla pihamaalla  napsimassa vähän basilikaa leivän päälle tai kypsän mansikan suoraan suuhun.

Dodon tuore kaupunkiviljely-sivusto: http://kaupunkiviljely.fi/

Valokuvat: Suvi Korhonen

Samalla olen huomannut, että kasvukeskustelun tulokulmat ja kriittisistä huomioista tehdyt päätelmät ovat hieman erilaisia. Tämä on ymmärrettävää, sillä kasvumania tuntuu puskeneen yhteiskunnan joka kolkkaan – vaihtelevin seurauksin. Minua itseäni hiertää eniten ympäristöhuoli. Esimerkiksi omalla alallani kulutustutkimuksessa on paljon esimerkkejä siitä, miten kulutusmäärien kasvu syö jatkuvasti ekotehokkuuden saralla saavutettuja parannuksia: henkilöautoliikenne ja kotitalouksien sähkölaitteet ovat tästä vain muutamia esimerkkejä.

Ilmiö on huomattu myös taloustieteessä: Jevonsin paradoksin mukaan jonkin resurssin käytön tehostuminen johtaa keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä tämän resurssin käytön lisääntymiseen, eikä niinkään vähentymiseen. Samalla palvelu- ja immateriaalitalouteen liitetyt toiveet ovat toistaiseksi osoittautuneet ylimitoitetuiksi. Tim Jacksonin mukaan suhteellista irtikytkentää talouden ja ympäristövaikutusten välillä on kyllä tapahtunut, ja esimerkiksi yhden dollarin tuottamiseen tarvittavan energian määrä on laskenut kolmanneksella viimeksi kuluneen kolmen vuosikymmenen aikana. Toimeliaisuuden määrän lisääntyminen on kuitenkin syönyt ekotehokkuusedut, ja vuoden 1990 jälkeen maapallon energiankäyttöön liittyvät päästöt ovat lisääntyneet 40 prosenttia.

Olen huomannut, että en ole huoleni kanssa yksin. Itse asiassa vaikuttaa siltä, että kriittinen suhtautuminen ”ikuiseen kasvuun” on nykyisin hyvin yleistä. Luulen kuitenkin, että jos kasvua ryhdyttäisiin purkamaan heti huomenna, monelle tulisi hätä käteen. Ajatus työpaikkojen ja hyvinvointipalvelujen kasvukytköksestä on todennäköisesti vielä yleisempi kuin tuo aiemmin mainitsemani kasvukritiikki. Lisäksi käsitys kasvun siunauksellisuudesta tuntuu olevan erityisen iskostunut monien avainasemassa olevien toimijoiden ajattelutapaan.

Kaikesta huolimatta on hämmentävää, kuten Tim Jackson toteaa, ettei tässä lukemattomien tutkimusten ja selvitysten maailmassa ole kehitetty juuri minkäänlaisia makrotaloudellisia malleja, joissa olisi katsottu, miten talouden perustekijät kuten työllisyys ja investoinnit kehittyvät, jos pääoman kerryttämistä hidastettaisiinkin hallitusti. Sitä ei vain tiedetä. Virkistävän poikkeuksen muodostavat Peter Victorin Kanadalle laatimat skenaariot, joissa muun muassa työttömyyden ja köyhyyden puolittaminen onnistuvat samalla, kun talouden kasvu jäähdytetään 25 vuoden kuluessa. Keskeisiä keinoja ovat investointien siirto yksityisistä julkisiin hyödykkeisiin sekä palkkatyöhön käytettyjen tuntien vähentäminen ja tasaisempi jakaminen. Victor kuitenkin toteaa, ettei onnistuminen ole varmaa: jos muutos tapahtuu hallitsemattomasti, seurauksena on romahdus.

Minusta Victorin pioneerityötä pitäisi jatkaa Suomessa. Maallemme tarvittaisiin oma degrowth-skenaario, jos käykin ilmi, ettei jatkuva kasvu ole enää syystä tai toisesta mahdollista – tai haluttavaa. Tähän työhön tarvitaan kipeästi taloustieteilijöitä. Lisäksi tarvitaan rohkeita polittisia toimijoita, lukuisten alojen tutkijoita sekä  kansalaisia, jotka ovat valmiita kehittelemään vaihtoehtoisia malleja myös ruohonjuuritasolta käsin. Tarvitsemme laajaa yhteiskunnallista keskustelua: epäpyhiä alliansseja ennemmin kuin oikeassa olijoita.  Talousjärjestelmä ei ole vielä valmis. Mutta olisi korkea aika sille, että talouden välinearvojen sijaan saisimme poliittista tilaa keskittyä niihin asioihin, joilla on aidosti väliä. Uskon, että näin taloustieteen oppi-isä John Stuart Millkin haluaisi meidän toimivan.

Esimerkki on kuitenkin kiinnostava ehkä siksi, että se ei ole yksittäistapaus. Pyörän selässä minusta tuntuu välillä vähän samalta kuin joskus nuorena tyttönä baarissa: että kuka tahansa voi tulla milloin tahansa sanomaan mitä tahansa, ja että kaikki pitäisi vain ottaa viileän rauhallisesti vastaan. Varsinkin tänä talvena jo valmiiksi vaillinaiset pyörätieverkostot ovat menneet monin paikoin surkeaan kuntoon, eikä aamulla tankoon tarttuessaan tiedä, mitä päivän aikana joutuu kohtaamaan. Silti autot tööttäilevät auratulla sivutiellä, vaikka vieressä kulkevalla pyörätiellä on 15 senttiä lunta. Silloin tekee mieli näyttää kansainvälisiä käsimerkkejä.

Pyöräilijät ovat Helsingin kaupunkiliikenteessä edelleen epäsopiva luokka,  sillä he saattavat olla yhtä nopeita kuin autot mutta haavoittuvat yhtä helposti kuin jalankulkijat. On tärkeää, että nämä molemmat seikat otetaan huomioon, kun pyöräilijöille suunnitellaan kulkureittejä. Esimerkiksi monilla vilkkaillakin reiteillä toteutetut kevyen liikenteen yhteisväylät eivät  vastaa tarkoitusta.  Jos matkaa pitää taitaa pyörää jatkuvasti taluttaen, pyöräilystä ei tule sen mahdollisuuksien mukaista nopeaa ja joustavaa kaupunkiliikkumisen välinettä. Toisaalta Helsingin Hämeentien mallin mukainen bussien ja pyörien yhteiselo johtaa usein käytännössä liikenteen vaarantamiseen. Pyörille tarvitaan omat kaistat, jotka on mieluiten erotettu omalla värillään autotien reunasta.

Oma lukunsa on sitten vielä talvipyöräily. Esimerkiksi Helsingissä on turha vedota suomalaiseen ilmastoon, sillä pohjoisempana oleva Oulu pesee Helsingin pyöräilyn määrässä. Hyvillä varusteilla kylmyys ei useinkaan laita stoppia matkalle, kunhan vain ajoreitti on muuten kunnossa. Liian monta hangen ja jään läpi talutettua matkaa johtavat kuitenkin siihen, että pyörä vaihtuu kuukausilippuun – tai omaan autoon. On voitava luottaa siihen, että perille pääsee turvallisesti ja kohtuullisessa ajassa.

Itse asiassa Suomessa voitaisiin ottaa oppia Kolumbiasta, jossa Bogotán entinen kaupunginjohtaja Enrique Peñalosa on näyttänyt, miten köyhiä voimaannutetaan raivaamalla heille kunnollisia kävelyalueita. Peñalosa on  korostanut, että esimerkiksi liikennetilan jakaminen on hyvin poliittinen kysymys. Mitä jos Helsingissäkin olisi tänä talvena kipattu osa lumesta autoteille, jolloin kevyelle liikenteelle olisi jäänyt vähän enemmän tilaa? Miltä se olisi näyttänyt ja tuntunut? Ja mitä me haluamme kertoa kaupunkimme arvoista tässä järjestelyssä, jossa autoille raivataan kuusi kaistaa, mutta pyörät ja kävelijät pannaan pujottelemaan hankien väliin toisiaan sadatellen?

Kuitenkin lainamenot ovat yksi suurimmista kulueristä vaatimattomassa budjetissamme. Itse asiassa korot nielaisevat tänä vuonna niin paljon rahaa, että minä saan tehdä pari kuukautta töitä pelkästään niiden ansaitsemiseksi. Olisi hienoa tietää, että ne tuhatlappuset menisivät johonkin tolkulliseen – vaikkapa nyt etelän pienyrittäjille tarkoitettuihin mikrolainoihin tai uusiutuvan energian investointeihin.

On ollut hauska seurata, miten luomu ja Reilu kauppa ovat soluttautuneet ruokakauppojen hyllyille käytännössä koko Suomen pituudelta. Myös esimerkiksi paperituotteissa, energiavalinnoissa ja kodinkoneissa on yleisesti tarjolla ympäristölle ystävällisempiä vaihtoehtoja. Miksi pankkisektori raahaa perässä?

Älkää käsittäkö väärin. Olen kyllä tietoinen pankkien kestävän kehityksen rahastoista. Olen myös tietoinen Naisten Pankista ja muista hienoista aloitteista, joilla luodaan siltoja etelän ja pohjoisen ihmisten välillä. Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä pitää tietysti mainita Suomessakin toimiva Merkur-pankki, jonne yksityishenkilöt voivat avata säästötilin. Merkurin lainat on kuitenkin tarkoitettu yleishyödyllisiin hankkeisiin. Sellainen meidän asuntomme ei oikein taida olla.

Kaipaisin nyt siis sellaista pankkia, joka ottaisi kestävän kehityksen yhdeksi pääasialliseksi toimintaansa ohjaavaksi tekijäksi. Se voisi esimerkiksi sitoutua rahoittamaan vain uusiutuvan energian hankkeita ja seurata investointiensa hiilijalanjälkeä. Ulkomaille suuntautuvissa sijoituksissa sillä olisi tiukat kriteerit, ja erilaiset finanssimaailman kepulikonstit olisi siivottu sen toiminnoista.

Vaihtoehtoisesti pankki voisi toimia hyvin paikallisesti, jolloin rahoitettavien hankkeiden vaikutukset olisi helpompi selvittää. Ja mikäli koko pankkia ei olisi mahdollista muuttaa kestävää kehitystä aktiivisesti ajavaksi, voisi tarjolla olla eettisyyttä korostavia asiakasprofiileja, joiden kohdalla niin tilille pantujen rahojen sijoittamiseen kuin perittyjen korkojen käyttöön kiinnitettäisiin erityistä huomiota.

Minä ryhtyisin oitis tuollaisen aktivistipankin asiakkaaksi ja keskittäisin myös vakuutukseni ja luottokorttini sinne.  Ehkä pankki tarjoaisi minulle myös palvelun, jolla voisin seurata omien rahavirtojeni ilmastovaikutusta, kuten Climat Bonus -tutkimuksessa on ideoitu. Ennen kaikkea toivoisin, että pankkini olisi oman alansa asiantunteva edelläkävijä, yhteiskunnallinen keskustelija ja sparraaja – vähän kuin Body Shop oli aikoinaan kosmetiikkapuolella. Sen toiminta olisi omiaan vihertämään ja monipuolistamaan alaa. Kuten New Economics Foundation tuoreessa raportissaan toteaa: myös rahoitusalalla on siirryttävä monokulttuurista kohti monimuotoisuutta.

Pienin askelin parempaan

”Olen saanut vanhemmiltani ja isovanhemmiltani ympäristön huomioon ottavan kasvatuksen. Kuitenkin muutos alkoi näkyä omassa käyttäytymisessäni vasta, kun ympäriltä tulevat paineet muuttuivat merkityksettömiksi”, kertoo Jussi Helsingistä. ”Nyt olen 45-vuotias ja otan ympäristöasiat hyvinkin tarkkaan huomioon esimerkiksi syömisessä ja liikkumisessa.” Jussin kohdalla näkemykset ympäristön ja luonnon merkityksestä alkoivat muuttua konkreettisiksi valinnoiksi vasta lähes 40-vuotiaana. ”Mielestäni emme voi kehitysen pyörää pysäyttää, mutta omalla toiminnalla ja pienellä propagandalla voi vaikuttaa”, hän kommentoi.

Vähällä – vapaaehtoisesti

”Jo kauan sitten pysähdyimme pohtimaan elämänarvojamme ja viisi vuotta sitten hyppäsimme pois oravanpyörästä. Tämä tarkoitti kohdallamme, että poikasten lennettyä pesästä luovuimme isosta omakotitalosta Kuopiossa ja muutimme pieneen rivitaloasuntoon Olostunturiin”, kirjoittavat Helena ja Lauri Muoniosta. ”Täällä olemme karsineet elämäämme päivä päivältä yksinkertaisemmaksi ja samalla onnellisemmaksi. Yksinkertainen elämä on ympäristöystävällistä!” Helena ja Lauri ovat ottaneet  tavoitteeksi, ettei heidän tarpeidensa vuoksi tarvitsisi enää viedä tulevien sukupolvien elintilaa. Suunta on kohti omavaraisuutta. He ovat laatineet pitkän listan askelmerkeistä, joissa kehoitetaan muun muassa ottamaan ennen eläneiltä selvää peseytymisestä ilman juoksevaa vettä, pohditaan mahdollisuuksia asua viileämmässä ja kannustetaan laskemaan faktat ympäristösäästöistä. ”Matkaoppaina olisimme mieluusti jo muillekin!”, Helena ja Lauri toteavat.

Rakennemuutoksen aika

”Onhan se jo nähty, että pienin askelin ja suostuttelemalla ei saavuteta tavoitteita.  Ympäristö ei jaksa odottaa”, kuittaa kotiäiti Paula Lempäälästä. ”Täytyisi säätää lakeja, tuntuvia veroja mutta myös veroetuja.” Paula toivoisi, että esimerkiksi joukkoliikenne tehtäisiin huomattavasti halvemmaksi vaihtoehdoksi kuin oman auton käyttö. Ympäristörikkomuksista pitäisi saada kunnon sakot.  Ja kouluissa tulisi tarjoilla vain lähiruokaa. Ympäristö säästyisi myös, jos kierrätysvelvoitteita olisi enemmän: ”Muovinkeräys voisi olla ympäri Suomen pakollista, samoin lumpunkeräys. Myös biojätteen keräys tulisi tehdä pakolliseksi niin omakotitaloihin kuin kaikenkokoisiin taloyhtiöihin.”

Johtavatko pienet purot suuriin virtoihin?

Yhä useampi tutkija uskaltaa sanoa, ettei ympäristön tilaa uhkaavista haasteista selvitä ilman merkittäviä muutoksia elämäntavoissa. Jos suurikin määrä ihmisiä tekee vain pienen parannuksen, tarkoittaa se ympäristön kannalta lopulta vain pientä muutosta kokonaiskuormituksessa. Myös Århusin yliopiston tutkija John Thogersen ja WWF:n Tom Crompton ovat hätkäyttäneet väittämällä, ettei positiivisilla ympäristökampanjoilla välttämättä saada jalkaa ihmisten oven väliin: jos ihmiset suostutellaan vaihtamaan energiansäästölamppuihin kertomalla, että ne tulevat pitkällä aikavälillä halvemmaksi, tämä ei välttämättä muuta ihmisten toimintaa yleensä aiempaa ympäristömyönteisemmäksi.

Ympäristön puolesta toimiminen voidaan jakaa neljään erilaiseen tyyppiin: henkilökohtaisen käytöksen muutokseen esimerkiksi kulutuspäätöksissä, ympäristön nimissä tehtävien politiikkatoimien hyväksymiseen sekä aktiiviseen tai passiiviseen kansalaistoimintaan. Erityisesti henkilökohtaiset käyttäytymisen muutokset ovat usein olleet kiinnostuksen kohteena niissä tutkimuksissa, joissa on tarkasteltu ympäristöystävällisen toiminnan ”leviämistä” esimerkiksi yksinkertaisesta monimutkaisempaan tai ympäristön kannalta vähemmän merkityksellisestä merkittävään. Tutkimuksista saadut tulokset ovat kuitenkin kiistanalaisia: siinä missä joidenkin mukaan tällaista leviämistä tapahtuu, joidenkin mukaan ihmiset nimenomaan käyttävät esimerkiksi jotakin helppoa ympäristötekoaan selityksenä sille, miksi he eivät tee muuta hankalampaa.

Thogersenin ja Cromptonin mukaan ei olekaan syytä tuudittautua siihen ajatukseen, että pienet ja helpot askeleet lopulta johtaisivat suureen muutokseen edes asenneilmapiirissä. Jos pieniä ympäristötekoja kaikesta huolimatta mainostetaan, niiden merkitystä pitäisi kirjoittajien mukaan perustella vain ympäristösyillä. Muuten mahdollista leviämisvaikutusta on ainakin turha odottaa. Erityisen tärkeää olisi pohtia sitä, miten ympäristöystävällinen käyttäytyminen saadaan tihkumaan politiikan piiriin. Tässä kysymyksessä Thogersen ja Crompton arvelevat, että erityisesti henkilöt, jotka ovat omaksuneet hankaliksi tai kalliiksikin osoittautuneita käyttäytymismalleja ympäristöperustein, ovat valmiimpia tukemaan hallituksen toimia kyseisellä alalla.

Annukka Berg

Artikkeli on julkaistu aiemmin Luonnonsuojelijassa (6/2009)

Kokouksen parasta antia ovat olleet kansalaisjärjestöjen kokoukset, tempaukset ja mielenosoitukset. Olen ollut vaikuttunut ihmisten sitoutuneisuudesta, viisaudesta ja mielikuvituksesta, liikkeen voimasta. Toisaalta palaan nyt kotiin jopa vähemmän voimaantuneena kuin mitä Kööpenhaminaan tulin.

Ilmastosopimusta sorvaa valtava koneisto, joka ei hevillä avaudu aktivistituristille. Olen yrittänyt tehdä osani, mutta se osa on ollut vaatimaton. Tuntuu, että kaikki on jo sanottu. Eikä sillä todennäköisesti ole lisäarvoa, että juuri minä toistaisin sataan kertaan sanottua. Jos olisin Barack Obama, Tarja Halonen tai edes Suomen pääneuvottelija Sirkka Haunia, tilanne olisi tietysti toinen. Nyt pystyn korkeintaan sysäämään liikkeelle pienen aallon, joka lipaisee kerran kiveä.

Mitä aktivistituristi tekee ilmastokokouksessa? Hän kiirehtii tapahtumiin mutta lukee niissä sähköpostejaan tai kirjoittaa tällaisia blogijuttuja. Hän hamstraa materiaalia mutta hylkää sen muutaman päivän kuluttua helpottuneena, kun laukku ei enää mahdu kiinni. Hän tapaa vanhoja tuttuja, päivittelee rekisteröitymisjonoja ja vaihtaa huhuja neuvottelutilanteesta.

Vaikka olenkin hienoisesti lannistunut, en palaa Kööpenhaminasta tyhjin käsin. Olen nimittäin tullut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että ilmastosopimuksen osaksi pitää liittää sitoumus fossiilisten varantojen hyödyntämättä jättämisestä. George Monbiot nosti asian esiin kansalaisjärjestöjen Klimaforumilla. Jos nyt oikein ymmärsin, vain 60 prosenttia tavanomaisista fossiilisen polttoaineen reserveistä voidaan hyödyntää, ellei haluta, että ilmastonmuutos karkaa käsistä.

Climate Action Networkin strategiapalaverissa pohdittiin myös, että G20-maita voisi vaatia luopumaan fossiilisille polttoaineille myöntämistään tukiaisista. Vaikka toisin voisi juhlapuheista luulla, nekin yltävät yhä 50 miljardiin dollariin vuodessa. Näin siis ainakin opin ja ymmärsin. Kaikenlaiset ristiinpuhumiset, heikosti toimivat äänentoistolaitteet ja suhruiset esitykset kun ovat olennainen osa ilmastokokouksen kokemusta.

Jos on lueskellut vähänkään kulutustutkimusta, Flamingo on kiinnostava ilmiö. Kysehän on käytännössä yhteen isoon tienriesteykseen pykätystä viihdekompleksista, jossa voi nokkaansa ulos laittamatta käydä vaikkapa hohto-minigolfissa, bilettämässä, kasinolla - ja kauppakeskus Jumbossa shoppailemassa. Elämyksenä se muistuttaa lähinnä ruotsinlaivaa, mutta tilat ovat tietysti suuremmat ja tarjonta kattavampaa kuin tutuilla Itämeren seilaajilla.

Itsensä vakavasti ottaville kulttuurintutkijoille kokemusta ei voi kuitenkaan suositella. Ostarityyppisiin tiloihin on nimittäin rätkäisty yhtä jos toista ”etnistä” ravintolaa: on sisilialaista, kreikkalaista ja meksikolaista – ja kaikissa tietysti kunnon kulissit. Myös aikuisille sunnattu Spa & Wellness -kylpylä yhdistelee iloisesti Lähi-idän hammam-tunnelmaa kaikkialla meditoiviin buddhapatsaisiin. Mutta mitäpä tuosta. Sillä onhan se mukavaa kellutella hämärässä mineraalialtaassa ja kuunnella veden alta kuuluvaa musiikkia. Ja välillä voi istahtaa saunoissa, joissa on erilaisia tuoksuja ja muutamissa jopa värivalot ja klassista musiikkia.

Lämpimissä liemissä lilluessani ajattelin, että Flamingo-viikonloppu on minulle luksusta. Jokin ajatuksessa ei kuitenkaan täsmää. Maailman enemmistön näkökulmasta katsottunahan ihan tavallisen suomalaisen elämäntapa on toki luksuksen täyttämää. Toisaalta: Vaikka esimerkiksi Spa & Wellness mainostaa itseään ”ainutlaatuisen ylelliseksi”, Flamingo on tarkoitettu tavissuomalaisille. Hintataso ei ole erityisen halpa – muttei kalliskaan. Ja melkein kaikesta saa joko bonusta tai plussaa.

Mitä luksus tarkemmin ottaen on? Kai Ilmosen mukaan luksus tuottaa esteettistä ja aistimellista mielihyvää; se on mukavaa. Tämä täsmää Flamingoon mitä parhaiten. Toisaalta luksukseen liittyy se, että se on harvinaislaatuista ja arvokasta mutta kuitenkin yleisesti haluttua. Tämä täsmää Flamingoon vain osittain, sillä esimerkiksi yhteen kylpyläkäyntiin tai 3D-leffaan kaikilla suomalaisilla on käytännössä varaa. Ja paikallekin pääsee helposti julkisilla.

Voisiko kyse olla siis ”demokraattisesta luksuksesta”? Kyseisellä termillä Jukka Gronow on kuvannut sitä, miten Neuvostoliiton keskiluokka päästettiin osalliseksi tietyistä ylellisyystuotteista kuten kaviaarista, samppanjasta, suklaasta ja konjakista. Näistä elintasoa ilmentävistä tuotteista tehtiin tarkoituksella edullisia, jotta keskiluokalla olisi niihin varaa.

Monet tutkijat korostavat kuitenkin, että luksuksen tunnusmerkki on nimenomaan se, että se on tavalla tai toisella vain hyvin rajallisen joukon käytössä. Mitään ”demokraattista luksusta” ei siis voi olla olemassa. Oli asia niin tai näin, kolmas luksuksen määre, hienostuneisuus, jäänee Flamingon osalta myös täyttämättä. Se olisi vaatinut ehkä vähän harmonisempaa kokonaisuutta erilaisissa elämysratkaisuissa. Muutenkin kokemukseen hiipii helposti sarjatuotannon sivumaku. Luksuksen sijaan Flamingo jäänee siis – korkeintaan – jonkinlaiseksi bulkkiylellisyydeksi.

Oma luksuksen tunne oli kuitenkin aito. Mutta kulissien lumon sijaan kyse oli ehkä harvinaisesta rauhan kokemuksesta, kiireettömyydestä ja tärkeän ihmisen seurasta; ylellisyydestä, joka olisi voinut yhtä hyvin tulla kotona jalkoja pyykkisoikossa liottamalla.

Ekoilu on asennekysymys

”Ympäristöystävällisyyden ykkössääntö on ostaa vähemmän. Se tulee halvaksi”, toteaa helsinkiläinen Niklas. ”Ja toinen nyrkkisääntö on se, että ekologinen ruoka voi perustua kotimaisille juureksille, kuivatuille tuontipavuille ja -herneille, mikä on superhalpaa”, jatkaa Tuuli. ”Eikä ekomerkitty sähkö ole juurikaan tavanomaista kalliimpaa”, lisää Marja. ”Ei ekoilu ole todellakaan rahasta vaan asenteesta kiinni”, vahvistaa Jenni. ” Köyhät tuskin ympäristöongelmien merkittävimpiä ratkaisijoita ovatkaan, kun rikkaammat voivat tuhlata rahansa suuriin asuntoihin, turhiin härveleihin sekä ennen muuta maailmalla lentelyyn.”

Vaihtopiiri pystyyn
”Meidän taloudessa vannotaan lainailun nimiin, ja se nyt ainakin on halpaa”, kertoo Maaria. Maaria lainailee kavereille retkeilyvarusteita, siskon kanssa vaatteita, vanhemmilta opaskirjoja ja tarvittaessa myös tavaroita. ”Lapsiperheessä säästää mielipuolisesti rahaa, kun kierrättää vaatteita ja tarvikkeita sukulaisten ja ystävien kesken. Edelleenkään en ole ostanut kuin enintään viisi vaatetta lapselle, ja lapsi täyttää pian kaksi vuotta”, hehkuttaa Marja. ” Käytettyjä tietokoneita saa halvalla, ja käytettynä myydään myös laadukkaita yrityskoneita, joissa voi joskus olla alkuperäinen takuukin voimassa”, vinkkaa Simo.

Junailu maksaa

Tamperelainen Tuulikki ei ole yhtä vakuuttunut siitä, että ympäristöystävälliset valinnat auttaisivat myös kukkaroa: ”Kuljen päivittäin junalla töihin pääkaupunkiseudulle. Nautin autottomuuden tuomasta huolettomuudesta. Kuukausittainen junalippuni maksaa kuitenkin 500 euroa”, Tuulikki kirjoittaa. ”On kornia, että halvimmat tekemäni matkat ovat olleet lennot Lontooseen: 0,99 euroa yhteen suuntaan.” Veroineenkin lennon hinta on sama kuin junailu Tampereen ja Helsingin välillä.

Ekoluksuksen kahdet kasvot

Ekoluksus saattaa paitsi ihastuttaa myös vihastuttaa: Noinko ne rikkaat ostavat itselleen vielä hyvän omatunnonkin? Ekoluksuksessa on ilmiönä kuitenkin sellainen hyvä puoli, että yhteiskunnassa on yleistä tavoitella eliitin elämäntapaa: ekoluksus tekee ympäristöystävällisyydestä hienoa ja haluttavaa. Näin se saattaa panna liikekannalle myös ne suuret keskiluokat, jotka lopulta määräävät maamme kulutusvirtojen suunnan.

Vintage-mekot ja pienpanimo-oluet ovat kulutuksen marginaalia. Mutta jos luomua alkaa olla puolet tai neljäsosakin ruokavaliosta, alkaa se jo näkyä kulutuksen ympäristövaikutuksissa. Hinta ei useinkaan kannusta luomuun, ja myös energiatehokkaiden ratkaisujen kohdalla alkuinvestoinnit kirpaisevat kukkarossa. Energiansäästössä etuna on kuitenkin se, että pidemmän päälle se yleensä maksaa itsensä takaisin. Myös terveyttä ja ympäristön hyvinvointia edistävän ruokavalion osalta  on selvitetty, että se tulee lopulta tavanomaista halvemmaksi – ainakin Ruotsissa.

Ruotsin kansanterveyslaitoksen tekemän selvityksen mukaan ravitsemuksen kannalta turhiin elintarvikkeisiin kuluu nimittäin jopa 40 prosenttia ruokakuluista. Suurin säästö, jopa 140 – 830 euroa vuodessa, tuleekin siitä, että ostetaan puolet vähemmän ruokaturhakkeita. Viihdesyömistä ja lihaa korvataan viljalla ja palkokasveilla sekä hedelmillä, vihanneksilla ja juureksilla sesongin mukaan. Osa kertyneestä säästöstä voidaan sijoittaa myös luomuun.

Kun asuminen, liikkuminen ja ruoka aiheuttavat noin kolme neljäsosaa yksityisen kulutuksen ilmastovaikutuksista, kotona ja ruokapöydässä taloudellisuus ja ympäristöystävällisyys näyttäisivät lopulta lyövän kättä. Liikkuminen on kuitenkin edelleen ongelma – varsinkin jos tarve liikkua on kova, halpalentoyhtiöt pysyvät taivaalla ja auto on joka tapauksessa maksettu. Kuten kotkalainen Markus asian summasi: ”Julkisin päätöksin pitäisi ohjailla kuluttajia kohti oikeampia ostovalintoja.”

Annukka Berg

Artikkeli on julkaistu aiemmin Luonnonsuojelijassa (5/2009)

… lähteä lentäen hyvässä seurassa, esimerkiksi perheen kanssa kunnolliselle lomalle tropiikkiin – vaikkapa Thaimaahan.

… hypätä autoon ja ajaa katsomaan vanhaa äitiä muutaman kilometrin päähän, vaikka julkisillakin pääsisi.

… nauttia juustoja, salaattia ja lasillinen viileää valkoviiniä säteilylämmittimen lämmössä, vaikka muuten olisi liian kylmä terassilla istumiseen.”

Kampanjasivuilla piirretään myös kuva Suomesta, ”hyvinvointitehtaasta”, jonka moottorina on energiaa käyttävä teollisuus. Hämmästyttävän amatöörimäisiltä sivuilta on vaikea saada tolkkua siitä, mistä kampanjassa oikeastaan on kyse. Onneksi Hesarin tekemä juttu selkiyttää asiaa.  Siinä kerrotaan kampanjan yrittävän ”vauhdittaa ratkaisuja kuudennesta ydinvoimalasta siihen suuntaan, että rakentamislupa annettaisiin kaikille kolmelle hakijalle eli Fennovoimalle, Fortumille ja Teollisuuden Voimalle.” Kampanjan puuhamies, Metallityöväen liiton viestintäpäällikkö Matti Putkonen tuo esiin toisen pääviestin: “Kampanjan päätarkoitus on sähkön hinnan alentaminen.”

Hankkeelle on löydetty yhteisiä vihollisia, joita vastaan kamppaillaan: “Punasinivihreät aatteet ovat realisoitumassa yhteiskunnallisissa päätöksissä niin, että teollisuus ahdistetaan pois maasta ja  teollisuudesta tehdään saastuttava pahantekijä. Tämä tapahtuu niin sanotun ilmastonmuutosagendan alla”, Helsingin Sanomat siteeraa Metallityöväen liiton lähettämää kutsua. Kyse on siis hallituksesta ja Kööpenhaminan ilmastokokouksesta, jotka ilmeisesti uhkaavat  paitsi metalliteollisuustyöväestön työpaikkoja myös elämäntapaa:  ”metalliteollisuudessa työntekijöiden mitta alkaa täyttyä”, Hesari siteeraa julkistustilausuuden kutsua.

Teknologiateollisuuden rooli kampanjassa jää vähän avoimeksi, sillä – toisin kuin Metallityöväenliiton sivuilta – Teknologiateollisuuden sivuilta ei löydy 30.9.2009 päivättyä tiedotetta Energia ja hyvinvointi -kampanjasta. Keskiviikon tiedotustilaisuudessa Teknologiateollisuus myös sanoutui irti kampanjan kärjestä ”Nyt riittää teollisuuden kyykyttäminen!”. Teknologiateollisuuden edustajat eivät nimittäin haluaisi lietsoa vastakkainasetteluja ja haukkua hallitusta: ”kyykyttämisen” sijaan puhuttaisiin mielummin vaikka ”kehittämisestä”.

Hyvä niin. Tämän viikon uutissadossa teollisuuden kyykyttäminen ei nimittäin paista aivan päällimmäisenä. Uutisoitu on muun muassa, että kauppa- ja teollisuusministeri Pekkarinen kannattaa ehdotusta siitä, että paljon sähköä käyttävä teollisuus vapautetaan tuulivoiman syöttötariffista aiheutuvista rasitteista. Samoin hallitus on kertonut suunnittelevansa energiaveron kevennyksiä paljon energiaa paljon käyttävälle teollisuudelle kuten metsäteollisuudelle.

Millaisessa mielentilassa Metallityöväenliiton porukat oikein ovat, kun tuommoiseen vyörytykseen ovat lähteneet? Ja oliko nyt Teknologiateollisuuden Martti Kätkältä hyvä idea mennä kelkkaan mukaan? Onko Energia ja hyvinvointi -kampanjan viesti todellakin sellainen, että myös Teknologiateollisuus ry:n suuri jäsenyritys, ympäristöimagostaan huolta pitävä Nokia, olisi sen valmis allekirjoittamaan?

Nyt maallikosta näyttää nimittäin siltä, että Energia ja hyvinviointi -kampanjan kaltaiseen viestintäihmeeseen ovat viime aikoina yltäneet lähinnä Turkistuottajat, joiden hiljattainen mainoskampaja keskittyi  pelottelemaan  suomalaisia hirviömäisillä eläinaktivisteilla: ”Turkisten vastustajat sanovat usein toimivansa eläinten oikeuksien ja hyvinvoinnin puolesta. Se ei ole totta. Tosiasiassa heillä on vain yksi päämäärä: turkistuotannon lopettaminen. Ja se on vasta ensimmäinen askel tiellä kohti lopullista tavoitetta. Seuraavaksi he tahtovat kieltää sinulta maidon, lihan, villasukat, nahkakengät… Sanalla sanoen kaikkien tuotantoeläinten pidon ja eläinperäiset tuotteet.”  Animalia on vastannut kampanjaan omilla sivuillaan.

Jos on lukenut vähänkään viestintää, tietää, että vastapuolen mustamaalaaminen tulkitaan usein merkiksi omasta heikkoudesta. Turkistuottajien kampanja sahaa alan omaa oksaa. Energia ja hyvinvointi -kampanja taas on parasta, mitä suomalaiselle ydinvoimakriittiselle liikkeelle on tapahtunut tämän syksyn aikana.