Olen ollut puoli vuotta äitiyslomalla tutkimustöiden jälkeen, ja välillä tuntuu, että aivot sulavat vauvan kanssa höpötellessä ja kotitöitä puuhatessa. Toisaalta huomaan ottaneeni vaivihkaa haltuun suuriakin asiakokonaisuuksia liittyen esimerkiksi vauvan asialliseen pukemiseen, syöttämiseen ja nukuttamiseen. Koska en ehtinyt perehtyä asioihin hyvissä ajoin etukäteen, olen joutunut oppimaan monia asioita kantapään kautta. Kestovaippailu on tästä hyvä esimerkki.

Nyt lähes viiden kuukauden intensiivisen kenttätyön jälkeen koen kuitenkin olevani riittävän oppinut esittääkseni yleisen teorian kestovaippojen sukupolvista. (Lukijaa pyydetään huomioimaan, että teoria perustuu ainoastaan osallistuvan havannoinnin keinoin suoritettuun empiiriseen tapaustutkimukseen ja subjektiiviseen arvioon – ei siis yleistietoa kummempaan historialliseen perehtyneisyyteen.)

Alussa olivat harsot. Kun lapsemme putkahti maailmaan, oma mielikuvani kestovaipoista oli yhtä puuvillaharsoa. Harsot ovat halpoja ja kuivuvat nopeasti, mutta kun ne kastuvat, ne tulevat heti todella epämiellyttävän tuntuisiksi. Lisäksi ne muuttuvat pesukertojen myötä koviksi, karheiksi ja rumiksi. Myös vanhemman näkökulmasta harsojen käyttömukavuus ei ole parhaasta päästä, sillä niiden taittelu on oma operaationsa. Ja hieman epäonnistuneiden taitosten asettelu vauvan päälle ei ole helppoa – ainakaan nakkisormisena ja keskellä yötä.

Harsojen päälle tarvitaan myös kosteutta pitävä kuori, joka tarkoittaa kaikkein perinteisimmässä versiossa villahousuja. Parhaimmillaan villahousut ovat vauvan päällä pehmeät ja hengittävät, mutta esimerkiksi Ruskovillan laadukkaat villahousut tulisi pestä käsin. Kun meidän vauva tuotti sinappisatsia parhaimmillaan kymmenenkin kertaa päivässä, villahousut olivat enemmän narulla kuin vauvan jaloissa.

Kenttätutkimusteni perusteella olenkin tullut siihen tulokseen, että harsot ja villahousut ovat viime vuosisadan kestovaippateknologiaa. Niistä hieman kehittyneempiä versiota kutsun toisen sukupolven kestovaipoiksi. Näissä toisen sukupolven kestovaipoissa on muotoon ommellut ja toisinaan esimerkiksi tarra- tai nepparikiinnityksellä varustellut imut, jotka ovat tyypillisesti puuvillaa tai bambua. Imujen päälle pitää laittaa vielä kosteuskuori, joka tavallisesti kiinnitetään tarroilla.

Toisen sukupolven kestovaippojen käyttö on astetta helpompaa kuin ensimmäisen sukupolven harsojen. Niiden ongelmana on kuitenkin edelleen materiaali. Ellei imujen päällä ole kunnollista kuivaliinaa, vaippa tuntuu kastumisen jälkeen yhtä märältä kuin harso. Kuivaliinoja myydään myös esimerkiksi riisipaperisina. Ne kestävät joitakin pesuja jopa pesukoneessa. Me käytimme niitä useaamman rullan, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna riisipaperiliinojen merkitys vauvan kuivana pitämiselle taisi olla enemmän henkistä laatua. Polyesteriliinoja voi taas suositella.

Kestovaippojen kolmatta sukupolvea edustavat kuitenkin tasku- ja all-in-one-vaipat, joista parhaissa on runsaasti säätövaraa ja pintakuiva osa ihoa vasten ommeltuna. Tällä hetkellä omat kestovaippasuosikkini ovat juuri tällaisia taskuvaippoja, joihin sujautetaan sisään mikrokuituimu. Nämä vaipat kuivuvat melko nopeasti, niiden käyttö sujuu kätevästi, ja vauvan iho pysyy niissä kuivana.

Vaikka markkinoilla yhä liikkuu jos minkälaista vaippatarvetta, en enää itse viitsisi käyttää muita kuin parhaan teknologian kestovaippoja. Hyvät vaipat ovat kirppareillakin helposti vähän kalliimpia, mutta aikaa ja hermoja säästyy huonoompiin verrattuna. Ja kertavaippoihin verrattunahan kaikki kestovaipat tulevat halvaksi.

Lisäksi kestovaippailu on selvä ympäristöteko: Jos lapsi käyttää koko 30 kuukauden vaippakauden ajan kertakäyttövaippoja, tuloksena on jopa puolitoista tonnia jätettä. Pelkästään pääkaupunkiseudulla vaippajätettä syntyy 5200 tonnia vuodessa. Kestovaippailua harrastvat voivatkin mielestäni palkita itsensä mukavilla ja aidosti toimivilla vaipoilla.

Manchesterin yliopiston tutkija David Evans on kuitenkin varoittanut, ettei kotoilu ja innostus tuoreisiin raaka-aineisiin välttämättä johda ympäristön kannalta parempaan lopputulokseen. Perheiden ruokakäytäntöjä tutkiessaan Evans nimittäin havaitsi, miten haastavaa on hankkia tuoreita raaka-aineita juuri oikeita määriä siten, ettei niitä päädy jätteeksi. Kun arjen kiireessäkin pyritään syömään mahdollisimman monipuolisesti, tuoretuotteiden ja itse kotiruokien pilaantumista on vaikea välttää.

Kun ruokaketjun kestävyyden parantamista on tutkittu, ruokajätteen vähentäminen on tunnistettu yhdeksi keskeisimmistä tekijöistä. Ruuan haaskaamisessa kotitaloudet ovat yksi ketjun heikoimmista lenkeistä. MTT:n mukaan suomalainen heittää syömäkelpoista ruokaa roskiin 20 – 30 kiloa vuodessa eli noin viisi prosenttia ostamastaan ruuasta. Eniten pois heitetään juuri vihanneksia ja kotiruokaa, kun taas muun muassa valmisruokia ja säilykkeitä menee jätteeksi sangen vähän.

Mitä sitten tulisi tehdä? Jos tarkastellaan puhtaasti ruuan ekotehokkuutta, parjattu valmisruoka voi pärjätä ihan mukavasti suhteessa kotiruokaan. Samoin hyvillä säilöntäaineilla ja -menetelmillä voidaan pidentää ruuan elinkaarta ja siten käyttömahdollisuuksia huomattavastikin. Lisäaineilla terästettyä ruokaa ei siis voi automaattisesti luokitella ainakaan ympäristön kannalta huonoksi, vaikka se olisin tuoretuotteita vähemmän ”luonnollista”.

Manchesterin yliopiston tutkimus suosittaa ruokajätteen vähentämiseksi kulttuurista muutosta, jossa tulisi sosiaalisesti hyväksytyksi syödä useampana päivänä viikossa samaa ruokaa. Samoin tutkija David Evans ehdottaa paremmin säilyvien raaka-aineiden käytön lisäämistä sekä puolivalmisteiden hyödyntämistä osana ruuanlaittoa. Minusta listaan pitäisi lisätä, että kestävyyden nimissä monilta säilöntäaineilta pitäisi poistaa lisäaineiden saama yleinen mörköleima. Ruuan turhaa käsittelyä ja kemikalisoitumista voi kritisoida, mutta säilyvyyden kohtuullisessa parantamisessa on myös vinhaa perää.

Itse olen ollut puuttumisen suhteen melko varovainen. Olen ajatellut, että lähi-ihmisten tehtävänä on ennen kaikkea välittää toisistaan. Suvaitsevainen asenne on tarpeen varsinkin perheissä, jotka usein koostuvat melko erilaisista mutta vahvoin sitein toisiinsa solmituista yksilöistä. Kun perhettä – tai naapureita tai työkavereita – ei voi helposti vaihtaa, ihmisten olisi hyvä tehdä yhteiselosta  mahdollisimman siedettävää. Tätä tavoitetta moralisointi ei erityisesti edistä.

Oma linjanvetoni onkin ollut se, että olen puhunut kestämättömistä kulutustavoista lähinnä yleisellä ja yhteiskunnallisella tasolla. Tällöin olen voinut esittää tiukkojakin vaatimuksia. Kulutusongelma on kuitenkin pohjimmiltaan poliittinen, ja siksi siihen pitää vaikuttaa yhteiskunnan rakenteisiin ja kannustimiin puuttumalla.

Samalla on selvää, että läheisen ihmisen tarkkanäköinen huomautus osuu ja uppoaa verrattoman paljon paremmin kuin ympäripyöreä filosofointi. Myös tutkimusten perusteella tiedetään, että esimerkiksi lapset vievät ympäristöviestiä kouluista koteihin. Samoin ihmisten arjen kanssa suoraan tekemisissä olevien portinvartijoiden kuten kauppiaiden ja huoltomiesten  on osoitettu olevan avaintekijöitä kulutustottumuksiin vaikuttamisessa.

Jos siis uskotaan, että esimerkiksi ilmastonmuutos on niin vakava tulevaisuuden uhka, kuin tiede meille kertoo, eikö jokaisen velvollisuus olisi katsoa, että ainakin oma lähipiiri käyttäytyy asiallisesti? Emmekö me ole sen verran velkaa ainakin pienille lähi-ihmisillemme, heidän lapsilleen ja lastenlapsilleen? Maistuuko puuttumatta jättämisessä enemmän pelkuruus kuin rakkaus?

Voidaan hyvin väittää, ettei pieni nalkutus sähkönkulutuksesta tai lentomatkailusta voi aiheuttaa kovin syviä traumoja kenellekään. Lisäksi eri perheissä ja piireissä siedetään eri tavoin muiden asioihin puuttumista: toisilla se on suorastaan osa kulttuuria, kun taas toiset lakaisevat isommatkin möröt siististi maton alle.

Onneksi eri ääripäiden välissä on myös kolmas tie, joka on tunnetusti tehokas mutta ei vaadi sen suurempaa suun pieksentää. Kyse on esimerkillä vaikuttamisesta. On yritettävä ensin itse ja oltava avoimesti oma itsensä yrityksineen ja erehdyksineen. Kuten lapsia joskus kasvattaneet hyvin tietävät, käsky ”älä tee niin kuin minä teen – tee niin kuin minä sanon” ei ole koskaan oikein toiminut. Sen vastakohta voi hyvin toimiakin.

Kirjoitus on julkaistu myös Leo Straniuksen blogissa.

Muutamien viikkojen sisällä odottamamme esikoinen on aiheuttanut tavaravyöryn matalaan majaamme. Äitiyspakkausta ja muutamaa pikkuhankintaa lukuun ottamatta olemme saaneet kaiken käytettynä. Ystävien lapsilta pieneksi jääneiden vaatteiden nyssäköitä alkoi kuitenkin kertyä kaappeihin jo keväällä, ja kun muut tarpeet, amme, hoitotaso, vaunut ja sänky seurasivat perästä, tavarakammoinen siippani melkein pillastui. Miksei hankintoja voi tehdä vasta sitten, kun niitä todella tarvitaan?

Armas siippa on monessa suhteessa oikeassa: uuden ihmisen tulo laittaa mielikuvituksen helposti laukkaamaan, ja kerrostaloasunnon kaapit on äkkiä täytetty söpöillä paituleilla ja töppösillä. Toisaalta nimenomaan käytettyjen kamojen ja ylijäämien suosiminen tarkoittaa minusta sitä, että tavaraa on aina vähän tulossa ja menossa – tai siinä välissä pestävien, parsittavien ja tuunattavien korissa. Sivuvirroissa surffailija ei pysty optimoimaan omia hankintojaan niin hyvin kuin uutuuksien shoppailija.

Tavaramäärän minimointi ei välttämättä ole myöskään parasta aika- tai rahapolitiikkaa. Miksi ryysiä kiireessä joka asian perässä, jos voi vähän varautua? Onko edullisin tai peräti ilmainen  vaihtoehto tarjolla silloinkin, kun tavara tarvitaan nyt tai viimeistään huomenna?

Kokonaan oma kysymyksensä on vielä se, että kotiin kertyvä roina ei ole usein suomalaisen ympäristösynneistä suurimpia.  Karkeasti ottaen kolme neljäsosaa kulutuksen ympäristövaikutuksista ja luonnonvarojen kulutuksesta syntyy asumisesta, liikkumisesta ja ruuasta. Keskivertosuomalaisen luonnonvarojen kulutuksesta vain noin seitsemän prosenttia muodostuu kodin tavaroiden kuten vaatteiden, laitteiden ja huonekalujen valmistuksesta.

Tavaroiden hamstraamisen suurin ympäristökuorma saattaakin muodostua siitä, että kotiin ”tarvitaan” runsaasti ylimääräisiä lämmitettäviä neliöitä. Samoin kierrättämisen ympäristöilosanoma voi murentua, jos jokaista nuttua kuskataan yksityisautolla useita kilometrejä. Nämä sudenkuopat voi kuitenkin välttää, kun kamoja kierrätetään vilkkaasti lähipiirissä turhia ajokilometrejä vältellen. Kirppisten ohella hyvä voidaan laittaa kiertoon netin myyntipalstoilla tai sosiaalisen median avulla.

Omasta puolestani voin todeta, että varsinkin sosiaalinen media on osoittanut voimansa perhe-elämään valmistautumisessa. Mitä ei Facebookissa tiedetä, sitä ei tarvitse tietää. Voi jopa olla, että joudun myöhemmin vetämään takaisin väitteeni siitä, että sivuvirroissa surffailu vaatii suurempaa kamamäärän sietoa kuin täsmäostelu. Saattaa nimittäin olla, että tietty tavara löytyy nykyään jopa helpommin Facebookista kuin marketin hyllyltä.

Toinen muun muassa Demos Helsingin taannoisessa selvityksessä esiin noussut seikka on, että tietyt portinvartijat ovat keskeisessä roolissa kulutustapojen muuttamisessa. Kun portinvartijat, esimerkiksi isännöitsijät, opettajat ja kauppiaat, ottavat asiakseen toimia, sillä on konkreettisia ja myös viestinnällisiä seurauksia yhteiskunnassa laajemminkin. Valitettavasti yksi tärkeä ja isossa elämänmurroksessa avainroolia näyttelevä taho puuttuu ympäristöasioiden portinvartijoiden porukasta. Kyse on neuvoloista.

Odotamme perheenlisäystä elokuussa. Meidät on jo imetty mukaan ystäväpiirin kierrätysrinkiin, ja olemme saaneet sivistystä kantoliinoista, erilaisista kestovaipoista ja sormiruokailusta. Vauvapiireissä erilainen ekoilu – tai ehkä pikemminkin ”luonnonmukaisuuteen” pyrkiminen – tuntuu olevan suorastaan valtavirtaa. Voin hyvin kuvitella, että monissa urbaanivanhempien porukoissa joutuu selittelemään, jos perheessä ei syödä itse tehtyä luomuruokaa, tueta pitkää imetystä ja pueta lasta Ruskovillaan.

Neuvolan kautta kuitenkin välitetään edelleen runsaasti myös kaupallista materiaalia. Ensimmäisellä neuvolakerralla tarjolla on muun muassa Helistimen DVD ja Vau.fi:n kirjanen vauvan odotuksesta ja syntymästä. DVD:n viesti koostuu takakannen mukaan ”faktatiedosta, asiantuntijoiden neuvoista ja vinkeistä sekä muiden vanhempien kokemuksista”. Tämä pitää tavallaan paikkansa. Toisaalta DVD:llä myös näytetään, miten Aktian pankkineuvoja halailee tulevia vanhempia, ja miten perhe somistaa lastenkammaria Tikkurilan vitivalkoisissa haalareissa.

Muutamasta kömpelöstä kaupallisesta viestistä viis. Mutta tuleville vanhemmille suunnattuihin materiaaleihin kyllä mahtuisi tietoa siitäkin, minkälaisilla valinnoilla lapsiperheen arjen ympäristökuormaa ja ympäristöterveydellisiä riskejä voi ihan oikeasti vähentää vauva-aikana ja sen jälkeen. Missä määrin lapsen kohtaamasta kemikaalikoktailista kannattaa hermostua? Minkälainen jätevuori  kertakäyttövaipoista syntyy? Onko tasapainoisen kasvun ehto omakotitalo Nurmijärvellä?

Näistä kaikista kysymyksistä kyllä löytää näkemyksiä netistä, mutta kattavaa ja puolueetonta  tietoa saa  helposti hakea. Uskaltaisin väittää, että ympäristöasiat kiinnostavat oman sukupolveni vanhempia siinä missä terveyskysymyksetkin. Lisäksi pallo jää lapsille perinnöksi. Siten vanhempien ympäristövastuullisuus tänään vähentää niitä ongelmia, joiden parissa lasten sukupolvi joutuu aikanaan kamppailemaan.

Kun juuri järjestelin vaatekaappiani, tajusin, että siellä on pahanlainen vääristymä. Kirjavia hellemekkoja ja nirunarupaitoja on vaikka muille jakaa. Talvet kuljen samoissa palttoissa, nenään asti huiveihin kääriytyneenä. Mistä vääristymä johtuu?

Kun mietin asiaa, niin ensimmäinen syy taitaa olla raadollisesti raha. Kunnolliset talvi- ja sadevarusteet maksavat. Kirppikset pullistelevat naisten kesähepeniä, mutta vaikkapa aikuisten  Gore-Tex-varusteita on vaikeampi löytää. Pitää nähdä vaivaa ja hikoilla sovituskopeissa. Ostoksesta on syytä olla varma. Ja varsinkin monet tekniset vaatteet näyttävät edelleen toivottoman tylsiltä.

Väitän, että toinen painava tekijä liittyy kuitenkin tulevaisuutta koskeviin mielikuviin. Kuljen talven läpi hokien itselleni, että ensi viikolla lauhtuu. Kesähelteistä hekumointi taas alkaa jo hyvissä ajoin  keväällä. Kirjavat kirpparilöydöt liittyvät auringon odotukseen, vaikka hellepäivät ovatkin Helsingissä raadollisen harvassa.

Kaupungin kuumana päivänä näkee kuitenkin huomattavan vähän ihmisiä, jotka olisivat pukeutuneet ilmeisen epätarkoituksenmukaisesti kyseiseen säähän. Kylmänä pakkaspäivänä taas on helppo erottaa turistit Aleksanterinkadulla, sillä he ovat – ironista kyllä – lähes ainoita, joilla on kunnolliset varusteet.

Olen omasta puolestani päättänyt, että itsehuijaus Suomen ilmastosta saa riittää. Vaikka mitä uskottelisin, talven lumimassat eivät tule taas sulamaan ilman keväisiä vesikelejä. Suunnittelijoilta toivoisinkin urbaaneja ulkovarusteita, joilla voisi pyöräillä töihin ja asioida kaupungilla, ilman että näyttää eräretkeltä tai laskettelurinteestä repäistyltä.  Seuraavana hankintalistallani ovat kaupunkilkelpoiset kumisaappaat.

Viime aikoina ympäristöystävällisistä tuotteista, rakennuksista ja autoista on haluttu tehdä entistä enemmän tavallisen näköisiä. Hamppukauhtanoiden vaihtumista ekodesign-mekkoihin on juhlittu naistenlehtien sivuilla. Epäilemättä muutos on mahdollistanut ympäristötietoisen kuluttamisen valtavirtaistumisen. Mutta jos ympäristöystävällisyys ei näy päälle, menetetäänkö samalla jotakin? Onko estetiikalla väliä ekologian kannalta?

Itse aloin pohtia tätä kysymystä, kun katsoin viime marraskuussa arkkitehtitaustaisen toimittajan, Pasi Toiviaisen, dokumentin ekotaloista ja vihreästä arkkitehtuurista. Dokumentissa Toiviainen kiertää ympäri Eurooppaa erilaisia ekotaloja katsastamassa. Ruudussa vilahtelee kirjava joukko rakennuksia korkealle kurottavista lasitorneista maisemaan piiloutuviin ruohokattoihin. Dokumentin  sanomaksi muodostuu perinteisen ekoarkkitehtuurin puolustus.

Itse käsitin argumentin seuraavasti: Vaikka lasitorneihinkin saadaan fiksuja energiajärjestelmiä ja parempaa lämpötaloutta esimerkiksi nanokalvojen avulla, niissä joudutaan helposti turvautumaan koneistettuun lämmitykseen ja jäähdytykseen. Esimerkiksi sähkökatkon sattuessa tällaiset rakennukset ovat haavoittuvia. Jos ja kun ilmastonmuutos tuo tulevaisuudessa lisää ääreviä sääilmiöitä ja levottomuutta, varaava puulämmitys, paksut seinät ja auringonvaloa passiivisesti hyödyntävät rakenteet voivat osoittautua kestävämmiksi vaihtoehdoksi. Muihin tavararyhmiin sovellettuna kyse voisi olla tavaran jämäkkyydestä, joustavuudesta ja monikäyttöisyydestä.

Dokumentti panee paljon painoa kuitenkin myös puhtaasti esteettiselle argumentille: arkkitehtuuri on oma kielensä ja merkitysjärjestelmänsä, joka on aina heijastanut myös aikansa arvoja. Sama pätee tietysti myös muihin tavaroihin. Esimerkiksi Bruno Latourin ja kumppaneiden toimijaverkkoteoriassa esineillä on keskeinen rooli merkitysten välittäjinä. Materiaalista ympäristöä luomalla ihminen luokin itselleen myös voimakkaan viestiympäristön, joka jatkuvasti muistuttaa toisista asioista ja vaikenee toisista.

Jos me haluamme luoda ympäristöystävällisempää ja inhimillisempää yhteiskuntaa, pitäisikö sen siis näkyä entistä vahvemmin kaikessa, mitä valmistetaan? Valtiollisesti säädelty esteettinen koodisto haiskahtaisi taiteelliselta sensuurilta. Pystyn silti kuvittelemaan esteettistä kulttuuria, joka viestisi ympäristön ja luonnonvarojen kunnioituksesta. Kyse voisi olla tavaroista ja taloista, jotka sekä näyttäisivät että tuntuisivat siltä, että ne on luotu kestämään. Ne sallisivat pienet kolhut ja pysyisivät silti kauniina. Ne kunnioittaisivat vanhaa ja auttaisivat toimimaan luonnonvarojen kannalta säästeliäästi.

Voi myös olla, että ekologisuutta kommunikoivat ihmiskäden luomukset olisivat vaatimattomampia omasta olemisestaan. Ehkä niissä olisi enemmän materiaalin tuntua, joka muistuttaisi niiden juurista luonnossa. Ehkä ne omalla olemisellaan myös kertoisivat, että tällä pallolla on kaikenlaista muutakin hienoa, ötököitä, laulupuita ja pyöreitä kiviä, ja että sitä muuta tulee vaalia inhimillisen pöyhkeyden kustannuksella.

Annukka Berg

Kun Cancúnissa saatiin viime viikolla aikaan vain laiha ilmastosopu, ja tuoreen tutkimuksen mukaan joka kymmenes laji on Suomessa uhanalainen, olisiko 100 tavarassa pitäytyminen sellainen lupaus, joka ympäristön ystävän kannattaisi uutena vuotena antaa? Tai pitäisikö joulusiivouksessa ottaa esimerkkiä ainakin Saiturista, joka on luvannut laittaa kiertoon 100 tavaraa?

Ympäristön näkökulmasta pääpointit ovat minusta seuraavat: 100 tavaran haaste ja sen sukulaiset ovat osoitus yhteiskunnassa kytevästä kaipuusta kohtuullisuuteen ja yksinkertaisuuteen. Sellaisen kulttuurin luominen tukee varmasti ympäristöviisaita valintoja. Kun pääsee keveän elämän makuun, hamstraaminen ei tunnu enää niin hyvältä.

Toisaalta: kun kotitalouksien ympäristöjälkeä on tarkasteltu, asumisen, liikkumisen ja ruuan on todettu muodostavan jopa kolme neljäsosaa kulutuksen ympäristövaikutuksista. Ruokailutottumukset ja energiankäyttö merkitsevät siis paljon enemmän kuin se, onko kaapissa muutama ylimääräinen riepu tai roina.

Jos tavaran vähentämislinjalla haluaa kuitenkin jatkaa, KotiMIPS-tutkimus nostaa erityisen merkittäväksi tavararyhmäksi sähkö- ja elektroniikkalaitteet. Kun niiden valmistukseen ja käyttöön tarvittavat luonnonvarat lasketaan yhteen, määrä vastaa lähes puolta keskivertokotitalouden tavaroiden luonnonvarojen kulutuksesta. Esimerkiksi vaatteiden ja kenkien osuus luonnonvarojen kulutuksesta on vain muutaman prosentin luokkaa.

Jos palataan 100 tavaran haasteeseen, intuitiivisesti eniten minua epäilyyttää siinä kuitenkin päivittämismanian riski. Tarkoitan siis sitä, että kun tavaroiden määrä on rajattu, mahdollisesti kasvavat halut kanavoidaan vaatimalla tavaroilta yhä enemmän. Vanhat kömpelöt kamat ja karvalakkimallit eivät enää kelpaa: heitetään kotitalouden vintage-elektroniikka ulos ja hankitaan tilalle uusia, enististä integroidumpia ja teknisempiä iVekottimia. Tällainen voi tehdä omasta elämästä keveää, mutta ympäristö ei nyt välttämättä hihku riemusta. Jos halujen määrä ei vähene, tavaramäärän rajoittaminen ei välttämättä laske ympäristökuormitusta.

Ympäristöviisaiden parannusten tekeminen on silti erittäin kannatettavaa – joko uutena vuonna tai muutoin. Jos haluaa tehdä helpon mutta vaikuttavan teon, ekosähköön vaihtaminen on tavallisesti vaivatonta ja edullista. Mutta ehkä se joulusiivouskin kannattaa tehdä. Nimittäin jos roinaa on paljon, tarvitaan lämmitettyjä neliöitä niiden varastointiin. Ja kuten Pikku Myy on todennut: “Omistaminen merkitsee vain huolia ja matkalaukkuja, joita joutuu raahaamaan mukanaan.”

Pientalorakentamisenkin kehityksessä on kuiten yksi huolestuttava piirre, joka pisti silmään viime kesänä Kuopion asuntomessuilla: sikäli kun kaikkiin taloihin ei todennäköisesti ollut muuttamassa mitään suurperheitä, asunnot olivat aika massiivisen kokoisia. Esimerkiksi yksi messujen energiatehokkuuden kruununjalokivistä, Passiivikivitalo Pekkarinen, sisälsi myös meidän olohuoneen kokoisen walk-in-vaatehuoneen sekä valtavan alakertatilan perheen moottoriurheilu-harrastukselle.Vaikka messualue suorastaan pursui lämpöpumppuja ja aurinkoenergiaratkaisuja, jäi kokonaisuudesta ympäristön näkökulmasta ristiriitainen olo.

Tästä näkökulmasta on selvää, että energian kulutusta neliötä kohden mittaavat energialuokat ovat torso mittari asumisen ilmasto- saati ympäristövaikutuksia ajatellen. Jos asumisen energiankulutusta halutaan mitata, paljon aidomman kuvan antaisi asukasta kohden jyvitetty energiankulutus. Tämä voisi toki vaihdella yhden asunnon kohdalla huomattavastikin, jos saman katon alla punkkaisi yhteen aikaa neljä ja myöhemmin kaksi henkeä. ”Asumisjalanjälki”-tyyppisen ajattelun edistäminen  ehkäisi kuitenkin mahdollista viherpesua, joka asuntojen energialuokkiin saattaa liittyä.

Tällaista ajattelua kannattaisi myös arkkitehtuurin professori Markku Hedman, joka on ollut mukana Tampereen teknillisen yliopiston arkkitehtuurin laitoksen ja Osuuskunta Suomen Asuntomessujen yhteisessä Minimikoti-projektissa. Projektissa luotiin villejä visioita muun muassa keskelle ostoskeskusta tai parkkipaikkaa sijoitettavista minikodeista. Hedman esitteli hankkeen saldoa pari viikkoa sitten pidetyssä Megapolis-tapahtumassa.

Vaikka asuntoja rakennettaessa ja peruskorjattaessa paalutetaankin merkittävä osa asumisen enrgiankulutuksesta, myös kulutustottumuksen vaikuttavat. Tällä viikolla vietetään taas valtakunnallista Energiansäästöviikkoa. Valojen sammuttelijoille ja patterien ruuvaajille voi tulla iloisena yllätyksenä tieto siitä, että tuoreen brittitutkimuksen mukaan tällaisen epätasaisen kulutuksen poistaminen on luultua tehokkaampaa ilmaston kannalta. Syynä on se, että vaihtelevan kulutuksen perusteella päälle menevät laitokset ovat usein keskimääräistä saatuttavampia. Eli jos neliöitä on kertynyt, eikä asunnon energialuokkakaan ole kirkkaimmasta päästä, valojen räpsyttelyllä voi ottaa ainakin ensimmäiset löysät pois.

Tämän ajattelutavan lähtökohtana on siis idea siitä, että talouskasvun tavoittelu vie yhteiskunnassamme kohtuuttomasti tilaa tärkeämmiltä asioilta kuten ympäristöongelmien ratkaisulta ja sosiaaliselta hyvinvoinnilta. Talouskasvu näyttäytyy yhtäältä pakkona ja yhteiskuntarauhan säilyttämisen edellytyksenä, toisaalta kulttuurissamme tuntuu vallitsevan suoranainen kasvufetissi. Ajattelen, että jos tälle pakolle saataisiin vaihtoehtoja, ongelmallisiin kehityskulkuihin olisi helpompi puuttua.

Samalla esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunta ja biodiversiteetin säilyttäminen saattavat hyvinkin kääntää talouden laskuun. Mikäli näin tapahtuu, haluan, että yhteiskuntamme osaa luovia tilanteessa pehmeästi ilman työttömyyden, köyhyyden ja valtion velan räjähdysmäistä kasvua. Ylipäänsä: mikäli tällaista B-suunnitelmaa ei ole, rakenteellisten ongelmien ratkaisemiseksi tarvittavat askeleet saattavat näyttäytyä liian suurina, eikä niitä uskalleta ottaa.

Miten muutamat degrowth keskustelun kansainväliset nimet hahmottavat keskustelun ydinkysymyksen? Tykkään Jeroen van den Berghin provokaatiosta, jonka mukaan pääasia olisi, että valtiot vain relaisivat kasvun suhteen. BKT:n heilahduksille suuntaan tai toiseen ei kannattaisi pahemmin korvaansa lotkauttaa, ainakaan politiikan puolella. Taloudessa BKT voisi toimia yhtenä mittarina muiden (tärkeämpien) rinnalla. Myös ranskalaisen  décroissance-liikkeen johtava aivo, Serge Latouche, on määritellyt degrowthin ennen kaikkea vapauttavaksi termiksi.

Mistä sitten pitäisi vapautua? Joachim Spangenberg erottelee kasvuilmiön kolme erilaista puolta: ensinnäkin kehitystä suuntaavan kasvupuheen, toiseksi kasvua ajavan politiikan ja vasta kolmanneksi itse talouskasvun seurauksineen. On tärkeää ymmärtää, mikä ilmiön puoli mihinkin ongelmaan vaikuttaa, jolloin myös toimenpiteet voidaan kohdistaa oikein. Esimerkiksi kasvua ajavan politiikan seuraukset saattavat olla päinvastaisia itse kasvun seurannaisvaikutusten kanssa

Lopulta ekologisen taloustieteen keskeinen hahmo Joan Martínez-Alier kumppaneineen ovat kiteyttäneet viisaasti sen, minkälaiset käsitteet ovat hyödyllisiä. Degrowthin ja kestävän kehityksen kaltaisten käsitteiden laatua pitäisi arvioida sen perusteella, missä määrin ne pystyvät saamaan aikaan muutosta itse määrittelemäänsä suuntaan – oli kyse sitten poliittisen tilan raivaamisesta tai kasvuvapaan yhteiskunnan luomisesta. Olisi kohtuutonta odottaa, että vasta siivilleen pyrähtäneellä liikkeellä olisi valmis vaihtoehtosuunnitelma takataskussaan. Vähintäänkin vapauttavia ajatuksia on kuitenkin luvassa 24. syyskuuta, kun Peter Victor, Tim Jackson ja Serge Latouche nousevat Vanhan ylioppilastalon lavalle. Tervetuloa silloin!