Kuitenkin lainamenot ovat yksi suurimmista kulueristä vaatimattomassa budjetissamme. Itse asiassa korot nielaisevat tänä vuonna niin paljon rahaa, että minä saan tehdä pari kuukautta töitä pelkästään niiden ansaitsemiseksi. Olisi hienoa tietää, että ne tuhatlappuset menisivät johonkin tolkulliseen – vaikkapa nyt etelän pienyrittäjille tarkoitettuihin mikrolainoihin tai uusiutuvan energian investointeihin.

On ollut hauska seurata, miten luomu ja Reilu kauppa ovat soluttautuneet ruokakauppojen hyllyille käytännössä koko Suomen pituudelta. Myös esimerkiksi paperituotteissa, energiavalinnoissa ja kodinkoneissa on yleisesti tarjolla ympäristölle ystävällisempiä vaihtoehtoja. Miksi pankkisektori raahaa perässä?

Älkää käsittäkö väärin. Olen kyllä tietoinen pankkien kestävän kehityksen rahastoista. Olen myös tietoinen Naisten Pankista ja muista hienoista aloitteista, joilla luodaan siltoja etelän ja pohjoisen ihmisten välillä. Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä pitää tietysti mainita Suomessakin toimiva Merkur-pankki, jonne yksityishenkilöt voivat avata säästötilin. Merkurin lainat on kuitenkin tarkoitettu yleishyödyllisiin hankkeisiin. Sellainen meidän asuntomme ei oikein taida olla.

Kaipaisin nyt siis sellaista pankkia, joka ottaisi kestävän kehityksen yhdeksi pääasialliseksi toimintaansa ohjaavaksi tekijäksi. Se voisi esimerkiksi sitoutua rahoittamaan vain uusiutuvan energian hankkeita ja seurata investointiensa hiilijalanjälkeä. Ulkomaille suuntautuvissa sijoituksissa sillä olisi tiukat kriteerit, ja erilaiset finanssimaailman kepulikonstit olisi siivottu sen toiminnoista.

Vaihtoehtoisesti pankki voisi toimia hyvin paikallisesti, jolloin rahoitettavien hankkeiden vaikutukset olisi helpompi selvittää. Ja mikäli koko pankkia ei olisi mahdollista muuttaa kestävää kehitystä aktiivisesti ajavaksi, voisi tarjolla olla eettisyyttä korostavia asiakasprofiileja, joiden kohdalla niin tilille pantujen rahojen sijoittamiseen kuin perittyjen korkojen käyttöön kiinnitettäisiin erityistä huomiota.

Minä ryhtyisin oitis tuollaisen aktivistipankin asiakkaaksi ja keskittäisin myös vakuutukseni ja luottokorttini sinne.  Ehkä pankki tarjoaisi minulle myös palvelun, jolla voisin seurata omien rahavirtojeni ilmastovaikutusta, kuten Climat Bonus -tutkimuksessa on ideoitu. Ennen kaikkea toivoisin, että pankkini olisi oman alansa asiantunteva edelläkävijä, yhteiskunnallinen keskustelija ja sparraaja – vähän kuin Body Shop oli aikoinaan kosmetiikkapuolella. Sen toiminta olisi omiaan vihertämään ja monipuolistamaan alaa. Kuten New Economics Foundation tuoreessa raportissaan toteaa: myös rahoitusalalla on siirryttävä monokulttuurista kohti monimuotoisuutta.

Pienin askelin parempaan

”Olen saanut vanhemmiltani ja isovanhemmiltani ympäristön huomioon ottavan kasvatuksen. Kuitenkin muutos alkoi näkyä omassa käyttäytymisessäni vasta, kun ympäriltä tulevat paineet muuttuivat merkityksettömiksi”, kertoo Jussi Helsingistä. ”Nyt olen 45-vuotias ja otan ympäristöasiat hyvinkin tarkkaan huomioon esimerkiksi syömisessä ja liikkumisessa.” Jussin kohdalla näkemykset ympäristön ja luonnon merkityksestä alkoivat muuttua konkreettisiksi valinnoiksi vasta lähes 40-vuotiaana. ”Mielestäni emme voi kehitysen pyörää pysäyttää, mutta omalla toiminnalla ja pienellä propagandalla voi vaikuttaa”, hän kommentoi.

Vähällä – vapaaehtoisesti

”Jo kauan sitten pysähdyimme pohtimaan elämänarvojamme ja viisi vuotta sitten hyppäsimme pois oravanpyörästä. Tämä tarkoitti kohdallamme, että poikasten lennettyä pesästä luovuimme isosta omakotitalosta Kuopiossa ja muutimme pieneen rivitaloasuntoon Olostunturiin”, kirjoittavat Helena ja Lauri Muoniosta. ”Täällä olemme karsineet elämäämme päivä päivältä yksinkertaisemmaksi ja samalla onnellisemmaksi. Yksinkertainen elämä on ympäristöystävällistä!” Helena ja Lauri ovat ottaneet  tavoitteeksi, ettei heidän tarpeidensa vuoksi tarvitsisi enää viedä tulevien sukupolvien elintilaa. Suunta on kohti omavaraisuutta. He ovat laatineet pitkän listan askelmerkeistä, joissa kehoitetaan muun muassa ottamaan ennen eläneiltä selvää peseytymisestä ilman juoksevaa vettä, pohditaan mahdollisuuksia asua viileämmässä ja kannustetaan laskemaan faktat ympäristösäästöistä. ”Matkaoppaina olisimme mieluusti jo muillekin!”, Helena ja Lauri toteavat.

Rakennemuutoksen aika

”Onhan se jo nähty, että pienin askelin ja suostuttelemalla ei saavuteta tavoitteita.  Ympäristö ei jaksa odottaa”, kuittaa kotiäiti Paula Lempäälästä. ”Täytyisi säätää lakeja, tuntuvia veroja mutta myös veroetuja.” Paula toivoisi, että esimerkiksi joukkoliikenne tehtäisiin huomattavasti halvemmaksi vaihtoehdoksi kuin oman auton käyttö. Ympäristörikkomuksista pitäisi saada kunnon sakot.  Ja kouluissa tulisi tarjoilla vain lähiruokaa. Ympäristö säästyisi myös, jos kierrätysvelvoitteita olisi enemmän: ”Muovinkeräys voisi olla ympäri Suomen pakollista, samoin lumpunkeräys. Myös biojätteen keräys tulisi tehdä pakolliseksi niin omakotitaloihin kuin kaikenkokoisiin taloyhtiöihin.”

Johtavatko pienet purot suuriin virtoihin?

Yhä useampi tutkija uskaltaa sanoa, ettei ympäristön tilaa uhkaavista haasteista selvitä ilman merkittäviä muutoksia elämäntavoissa. Jos suurikin määrä ihmisiä tekee vain pienen parannuksen, tarkoittaa se ympäristön kannalta lopulta vain pientä muutosta kokonaiskuormituksessa. Myös Århusin yliopiston tutkija John Thogersen ja WWF:n Tom Crompton ovat hätkäyttäneet väittämällä, ettei positiivisilla ympäristökampanjoilla välttämättä saada jalkaa ihmisten oven väliin: jos ihmiset suostutellaan vaihtamaan energiansäästölamppuihin kertomalla, että ne tulevat pitkällä aikavälillä halvemmaksi, tämä ei välttämättä muuta ihmisten toimintaa yleensä aiempaa ympäristömyönteisemmäksi.

Ympäristön puolesta toimiminen voidaan jakaa neljään erilaiseen tyyppiin: henkilökohtaisen käytöksen muutokseen esimerkiksi kulutuspäätöksissä, ympäristön nimissä tehtävien politiikkatoimien hyväksymiseen sekä aktiiviseen tai passiiviseen kansalaistoimintaan. Erityisesti henkilökohtaiset käyttäytymisen muutokset ovat usein olleet kiinnostuksen kohteena niissä tutkimuksissa, joissa on tarkasteltu ympäristöystävällisen toiminnan ”leviämistä” esimerkiksi yksinkertaisesta monimutkaisempaan tai ympäristön kannalta vähemmän merkityksellisestä merkittävään. Tutkimuksista saadut tulokset ovat kuitenkin kiistanalaisia: siinä missä joidenkin mukaan tällaista leviämistä tapahtuu, joidenkin mukaan ihmiset nimenomaan käyttävät esimerkiksi jotakin helppoa ympäristötekoaan selityksenä sille, miksi he eivät tee muuta hankalampaa.

Thogersenin ja Cromptonin mukaan ei olekaan syytä tuudittautua siihen ajatukseen, että pienet ja helpot askeleet lopulta johtaisivat suureen muutokseen edes asenneilmapiirissä. Jos pieniä ympäristötekoja kaikesta huolimatta mainostetaan, niiden merkitystä pitäisi kirjoittajien mukaan perustella vain ympäristösyillä. Muuten mahdollista leviämisvaikutusta on ainakin turha odottaa. Erityisen tärkeää olisi pohtia sitä, miten ympäristöystävällinen käyttäytyminen saadaan tihkumaan politiikan piiriin. Tässä kysymyksessä Thogersen ja Crompton arvelevat, että erityisesti henkilöt, jotka ovat omaksuneet hankaliksi tai kalliiksikin osoittautuneita käyttäytymismalleja ympäristöperustein, ovat valmiimpia tukemaan hallituksen toimia kyseisellä alalla.

Annukka Berg

Artikkeli on julkaistu aiemmin Luonnonsuojelijassa (6/2009)

Kokouksen parasta antia ovat olleet kansalaisjärjestöjen kokoukset, tempaukset ja mielenosoitukset. Olen ollut vaikuttunut ihmisten sitoutuneisuudesta, viisaudesta ja mielikuvituksesta, liikkeen voimasta. Toisaalta palaan nyt kotiin jopa vähemmän voimaantuneena kuin mitä Kööpenhaminaan tulin.

Ilmastosopimusta sorvaa valtava koneisto, joka ei hevillä avaudu aktivistituristille. Olen yrittänyt tehdä osani, mutta se osa on ollut vaatimaton. Tuntuu, että kaikki on jo sanottu. Eikä sillä todennäköisesti ole lisäarvoa, että juuri minä toistaisin sataan kertaan sanottua. Jos olisin Barack Obama, Tarja Halonen tai edes Suomen pääneuvottelija Sirkka Haunia, tilanne olisi tietysti toinen. Nyt pystyn korkeintaan sysäämään liikkeelle pienen aallon, joka lipaisee kerran kiveä.

Mitä aktivistituristi tekee ilmastokokouksessa? Hän kiirehtii tapahtumiin mutta lukee niissä sähköpostejaan tai kirjoittaa tällaisia blogijuttuja. Hän hamstraa materiaalia mutta hylkää sen muutaman päivän kuluttua helpottuneena, kun laukku ei enää mahdu kiinni. Hän tapaa vanhoja tuttuja, päivittelee rekisteröitymisjonoja ja vaihtaa huhuja neuvottelutilanteesta.

Vaikka olenkin hienoisesti lannistunut, en palaa Kööpenhaminasta tyhjin käsin. Olen nimittäin tullut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että ilmastosopimuksen osaksi pitää liittää sitoumus fossiilisten varantojen hyödyntämättä jättämisestä. George Monbiot nosti asian esiin kansalaisjärjestöjen Klimaforumilla. Jos nyt oikein ymmärsin, vain 60 prosenttia tavanomaisista fossiilisen polttoaineen reserveistä voidaan hyödyntää, ellei haluta, että ilmastonmuutos karkaa käsistä.

Climate Action Networkin strategiapalaverissa pohdittiin myös, että G20-maita voisi vaatia luopumaan fossiilisille polttoaineille myöntämistään tukiaisista. Vaikka toisin voisi juhlapuheista luulla, nekin yltävät yhä 50 miljardiin dollariin vuodessa. Näin siis ainakin opin ja ymmärsin. Kaikenlaiset ristiinpuhumiset, heikosti toimivat äänentoistolaitteet ja suhruiset esitykset kun ovat olennainen osa ilmastokokouksen kokemusta.

Jos on lueskellut vähänkään kulutustutkimusta, Flamingo on kiinnostava ilmiö. Kysehän on käytännössä yhteen isoon tienriesteykseen pykätystä viihdekompleksista, jossa voi nokkaansa ulos laittamatta käydä vaikkapa hohto-minigolfissa, bilettämässä, kasinolla - ja kauppakeskus Jumbossa shoppailemassa. Elämyksenä se muistuttaa lähinnä ruotsinlaivaa, mutta tilat ovat tietysti suuremmat ja tarjonta kattavampaa kuin tutuilla Itämeren seilaajilla.

Itsensä vakavasti ottaville kulttuurintutkijoille kokemusta ei voi kuitenkaan suositella. Ostarityyppisiin tiloihin on nimittäin rätkäisty yhtä jos toista ”etnistä” ravintolaa: on sisilialaista, kreikkalaista ja meksikolaista – ja kaikissa tietysti kunnon kulissit. Myös aikuisille sunnattu Spa & Wellness -kylpylä yhdistelee iloisesti Lähi-idän hammam-tunnelmaa kaikkialla meditoiviin buddhapatsaisiin. Mutta mitäpä tuosta. Sillä onhan se mukavaa kellutella hämärässä mineraalialtaassa ja kuunnella veden alta kuuluvaa musiikkia. Ja välillä voi istahtaa saunoissa, joissa on erilaisia tuoksuja ja muutamissa jopa värivalot ja klassista musiikkia.

Lämpimissä liemissä lilluessani ajattelin, että Flamingo-viikonloppu on minulle luksusta. Jokin ajatuksessa ei kuitenkaan täsmää. Maailman enemmistön näkökulmasta katsottunahan ihan tavallisen suomalaisen elämäntapa on toki luksuksen täyttämää. Toisaalta: Vaikka esimerkiksi Spa & Wellness mainostaa itseään ”ainutlaatuisen ylelliseksi”, Flamingo on tarkoitettu tavissuomalaisille. Hintataso ei ole erityisen halpa – muttei kalliskaan. Ja melkein kaikesta saa joko bonusta tai plussaa.

Mitä luksus tarkemmin ottaen on? Kai Ilmosen mukaan luksus tuottaa esteettistä ja aistimellista mielihyvää; se on mukavaa. Tämä täsmää Flamingoon mitä parhaiten. Toisaalta luksukseen liittyy se, että se on harvinaislaatuista ja arvokasta mutta kuitenkin yleisesti haluttua. Tämä täsmää Flamingoon vain osittain, sillä esimerkiksi yhteen kylpyläkäyntiin tai 3D-leffaan kaikilla suomalaisilla on käytännössä varaa. Ja paikallekin pääsee helposti julkisilla.

Voisiko kyse olla siis ”demokraattisesta luksuksesta”? Kyseisellä termillä Jukka Gronow on kuvannut sitä, miten Neuvostoliiton keskiluokka päästettiin osalliseksi tietyistä ylellisyystuotteista kuten kaviaarista, samppanjasta, suklaasta ja konjakista. Näistä elintasoa ilmentävistä tuotteista tehtiin tarkoituksella edullisia, jotta keskiluokalla olisi niihin varaa.

Monet tutkijat korostavat kuitenkin, että luksuksen tunnusmerkki on nimenomaan se, että se on tavalla tai toisella vain hyvin rajallisen joukon käytössä. Mitään ”demokraattista luksusta” ei siis voi olla olemassa. Oli asia niin tai näin, kolmas luksuksen määre, hienostuneisuus, jäänee Flamingon osalta myös täyttämättä. Se olisi vaatinut ehkä vähän harmonisempaa kokonaisuutta erilaisissa elämysratkaisuissa. Muutenkin kokemukseen hiipii helposti sarjatuotannon sivumaku. Luksuksen sijaan Flamingo jäänee siis – korkeintaan – jonkinlaiseksi bulkkiylellisyydeksi.

Oma luksuksen tunne oli kuitenkin aito. Mutta kulissien lumon sijaan kyse oli ehkä harvinaisesta rauhan kokemuksesta, kiireettömyydestä ja tärkeän ihmisen seurasta; ylellisyydestä, joka olisi voinut yhtä hyvin tulla kotona jalkoja pyykkisoikossa liottamalla.

Ekoilu on asennekysymys

”Ympäristöystävällisyyden ykkössääntö on ostaa vähemmän. Se tulee halvaksi”, toteaa helsinkiläinen Niklas. ”Ja toinen nyrkkisääntö on se, että ekologinen ruoka voi perustua kotimaisille juureksille, kuivatuille tuontipavuille ja -herneille, mikä on superhalpaa”, jatkaa Tuuli. ”Eikä ekomerkitty sähkö ole juurikaan tavanomaista kalliimpaa”, lisää Marja. ”Ei ekoilu ole todellakaan rahasta vaan asenteesta kiinni”, vahvistaa Jenni. ” Köyhät tuskin ympäristöongelmien merkittävimpiä ratkaisijoita ovatkaan, kun rikkaammat voivat tuhlata rahansa suuriin asuntoihin, turhiin härveleihin sekä ennen muuta maailmalla lentelyyn.”

Vaihtopiiri pystyyn
”Meidän taloudessa vannotaan lainailun nimiin, ja se nyt ainakin on halpaa”, kertoo Maaria. Maaria lainailee kavereille retkeilyvarusteita, siskon kanssa vaatteita, vanhemmilta opaskirjoja ja tarvittaessa myös tavaroita. ”Lapsiperheessä säästää mielipuolisesti rahaa, kun kierrättää vaatteita ja tarvikkeita sukulaisten ja ystävien kesken. Edelleenkään en ole ostanut kuin enintään viisi vaatetta lapselle, ja lapsi täyttää pian kaksi vuotta”, hehkuttaa Marja. ” Käytettyjä tietokoneita saa halvalla, ja käytettynä myydään myös laadukkaita yrityskoneita, joissa voi joskus olla alkuperäinen takuukin voimassa”, vinkkaa Simo.

Junailu maksaa

Tamperelainen Tuulikki ei ole yhtä vakuuttunut siitä, että ympäristöystävälliset valinnat auttaisivat myös kukkaroa: ”Kuljen päivittäin junalla töihin pääkaupunkiseudulle. Nautin autottomuuden tuomasta huolettomuudesta. Kuukausittainen junalippuni maksaa kuitenkin 500 euroa”, Tuulikki kirjoittaa. ”On kornia, että halvimmat tekemäni matkat ovat olleet lennot Lontooseen: 0,99 euroa yhteen suuntaan.” Veroineenkin lennon hinta on sama kuin junailu Tampereen ja Helsingin välillä.

Ekoluksuksen kahdet kasvot

Ekoluksus saattaa paitsi ihastuttaa myös vihastuttaa: Noinko ne rikkaat ostavat itselleen vielä hyvän omatunnonkin? Ekoluksuksessa on ilmiönä kuitenkin sellainen hyvä puoli, että yhteiskunnassa on yleistä tavoitella eliitin elämäntapaa: ekoluksus tekee ympäristöystävällisyydestä hienoa ja haluttavaa. Näin se saattaa panna liikekannalle myös ne suuret keskiluokat, jotka lopulta määräävät maamme kulutusvirtojen suunnan.

Vintage-mekot ja pienpanimo-oluet ovat kulutuksen marginaalia. Mutta jos luomua alkaa olla puolet tai neljäsosakin ruokavaliosta, alkaa se jo näkyä kulutuksen ympäristövaikutuksissa. Hinta ei useinkaan kannusta luomuun, ja myös energiatehokkaiden ratkaisujen kohdalla alkuinvestoinnit kirpaisevat kukkarossa. Energiansäästössä etuna on kuitenkin se, että pidemmän päälle se yleensä maksaa itsensä takaisin. Myös terveyttä ja ympäristön hyvinvointia edistävän ruokavalion osalta  on selvitetty, että se tulee lopulta tavanomaista halvemmaksi – ainakin Ruotsissa.

Ruotsin kansanterveyslaitoksen tekemän selvityksen mukaan ravitsemuksen kannalta turhiin elintarvikkeisiin kuluu nimittäin jopa 40 prosenttia ruokakuluista. Suurin säästö, jopa 140 – 830 euroa vuodessa, tuleekin siitä, että ostetaan puolet vähemmän ruokaturhakkeita. Viihdesyömistä ja lihaa korvataan viljalla ja palkokasveilla sekä hedelmillä, vihanneksilla ja juureksilla sesongin mukaan. Osa kertyneestä säästöstä voidaan sijoittaa myös luomuun.

Kun asuminen, liikkuminen ja ruoka aiheuttavat noin kolme neljäsosaa yksityisen kulutuksen ilmastovaikutuksista, kotona ja ruokapöydässä taloudellisuus ja ympäristöystävällisyys näyttäisivät lopulta lyövän kättä. Liikkuminen on kuitenkin edelleen ongelma – varsinkin jos tarve liikkua on kova, halpalentoyhtiöt pysyvät taivaalla ja auto on joka tapauksessa maksettu. Kuten kotkalainen Markus asian summasi: ”Julkisin päätöksin pitäisi ohjailla kuluttajia kohti oikeampia ostovalintoja.”

Annukka Berg

Artikkeli on julkaistu aiemmin Luonnonsuojelijassa (5/2009)

… lähteä lentäen hyvässä seurassa, esimerkiksi perheen kanssa kunnolliselle lomalle tropiikkiin – vaikkapa Thaimaahan.

… hypätä autoon ja ajaa katsomaan vanhaa äitiä muutaman kilometrin päähän, vaikka julkisillakin pääsisi.

… nauttia juustoja, salaattia ja lasillinen viileää valkoviiniä säteilylämmittimen lämmössä, vaikka muuten olisi liian kylmä terassilla istumiseen.”

Kampanjasivuilla piirretään myös kuva Suomesta, ”hyvinvointitehtaasta”, jonka moottorina on energiaa käyttävä teollisuus. Hämmästyttävän amatöörimäisiltä sivuilta on vaikea saada tolkkua siitä, mistä kampanjassa oikeastaan on kyse. Onneksi Hesarin tekemä juttu selkiyttää asiaa.  Siinä kerrotaan kampanjan yrittävän ”vauhdittaa ratkaisuja kuudennesta ydinvoimalasta siihen suuntaan, että rakentamislupa annettaisiin kaikille kolmelle hakijalle eli Fennovoimalle, Fortumille ja Teollisuuden Voimalle.” Kampanjan puuhamies, Metallityöväen liiton viestintäpäällikkö Matti Putkonen tuo esiin toisen pääviestin: “Kampanjan päätarkoitus on sähkön hinnan alentaminen.”

Hankkeelle on löydetty yhteisiä vihollisia, joita vastaan kamppaillaan: “Punasinivihreät aatteet ovat realisoitumassa yhteiskunnallisissa päätöksissä niin, että teollisuus ahdistetaan pois maasta ja  teollisuudesta tehdään saastuttava pahantekijä. Tämä tapahtuu niin sanotun ilmastonmuutosagendan alla”, Helsingin Sanomat siteeraa Metallityöväen liiton lähettämää kutsua. Kyse on siis hallituksesta ja Kööpenhaminan ilmastokokouksesta, jotka ilmeisesti uhkaavat  paitsi metalliteollisuustyöväestön työpaikkoja myös elämäntapaa:  ”metalliteollisuudessa työntekijöiden mitta alkaa täyttyä”, Hesari siteeraa julkistustilausuuden kutsua.

Teknologiateollisuuden rooli kampanjassa jää vähän avoimeksi, sillä – toisin kuin Metallityöväenliiton sivuilta – Teknologiateollisuuden sivuilta ei löydy 30.9.2009 päivättyä tiedotetta Energia ja hyvinvointi -kampanjasta. Keskiviikon tiedotustilaisuudessa Teknologiateollisuus myös sanoutui irti kampanjan kärjestä ”Nyt riittää teollisuuden kyykyttäminen!”. Teknologiateollisuuden edustajat eivät nimittäin haluaisi lietsoa vastakkainasetteluja ja haukkua hallitusta: ”kyykyttämisen” sijaan puhuttaisiin mielummin vaikka ”kehittämisestä”.

Hyvä niin. Tämän viikon uutissadossa teollisuuden kyykyttäminen ei nimittäin paista aivan päällimmäisenä. Uutisoitu on muun muassa, että kauppa- ja teollisuusministeri Pekkarinen kannattaa ehdotusta siitä, että paljon sähköä käyttävä teollisuus vapautetaan tuulivoiman syöttötariffista aiheutuvista rasitteista. Samoin hallitus on kertonut suunnittelevansa energiaveron kevennyksiä paljon energiaa paljon käyttävälle teollisuudelle kuten metsäteollisuudelle.

Millaisessa mielentilassa Metallityöväenliiton porukat oikein ovat, kun tuommoiseen vyörytykseen ovat lähteneet? Ja oliko nyt Teknologiateollisuuden Martti Kätkältä hyvä idea mennä kelkkaan mukaan? Onko Energia ja hyvinvointi -kampanjan viesti todellakin sellainen, että myös Teknologiateollisuus ry:n suuri jäsenyritys, ympäristöimagostaan huolta pitävä Nokia, olisi sen valmis allekirjoittamaan?

Nyt maallikosta näyttää nimittäin siltä, että Energia ja hyvinviointi -kampanjan kaltaiseen viestintäihmeeseen ovat viime aikoina yltäneet lähinnä Turkistuottajat, joiden hiljattainen mainoskampaja keskittyi  pelottelemaan  suomalaisia hirviömäisillä eläinaktivisteilla: ”Turkisten vastustajat sanovat usein toimivansa eläinten oikeuksien ja hyvinvoinnin puolesta. Se ei ole totta. Tosiasiassa heillä on vain yksi päämäärä: turkistuotannon lopettaminen. Ja se on vasta ensimmäinen askel tiellä kohti lopullista tavoitetta. Seuraavaksi he tahtovat kieltää sinulta maidon, lihan, villasukat, nahkakengät… Sanalla sanoen kaikkien tuotantoeläinten pidon ja eläinperäiset tuotteet.”  Animalia on vastannut kampanjaan omilla sivuillaan.

Jos on lukenut vähänkään viestintää, tietää, että vastapuolen mustamaalaaminen tulkitaan usein merkiksi omasta heikkoudesta. Turkistuottajien kampanja sahaa alan omaa oksaa. Energia ja hyvinvointi -kampanja taas on parasta, mitä suomalaiselle ydinvoimakriittiselle liikkeelle on tapahtunut tämän syksyn aikana.

Jos puhutaan asumisen vihertämisestä, rakennuskannan korjaamisessa on suuremmat mahdollisuudet kuin uusien ekotalojen rakentamisessa. Puhe ekotaloista on muutenkin helposti höttöistä.

”Ekorakentaminen on jokseenkin yhtä kirkas käsite kuin ekoauto. Kannattaisi puhua täsmällisesti siitä, mitä tarkoittaa”, toteaa kaupunkitutkija Kaarin. Tällaisia täsmällisempiä ilmauksia voisivat olla esimerkiksi ”rakennus, jota käytettäessä ei kulu fossiilisia polttoaineita” tai ”talo, josta pääsee ostoksille, töihin ja kouluun julkisilla liikennevälineillä tai kävellen” tai ”uudisrakennus, jonka rakennusmateriaalien hiilijalanjälki on x % pienempi kuin keskimääräisen vastaavan rakennuksen”.

Vanhassa vara parempi

”Olen nähnyt, että paljon energiaa kuluttavaa ökyrakentamista viherpestään korostamalla esimerkiksi joidenkin yksityiskohtien kuten vaikkapa kattomateriaalien ekologisuutta. Löysät puheet ekorakentamista voivat olla osa ideologiaa, jolla yhä kestämättömämmäksi muuttuvaa kulutusyhteiskuntaa yritetään suojata”, pohtii ympäristöpolitiikan tutkija Ilmo. ”Vanhaa rakennuskantaa kannattaisi kunnostaa käyttäen vanhoja hyviä keinoja kuten myrkyttömiä punamulta- ja öljymaaleja, joiden käytöstä voi lukea vaikkapa Panu Kailan Talotohtori-kirjasta.”

Joutsenia remonttitarpeisiin

Myös markkinointikoordinaattori Antti on perehtynyt remontoinnin ekologisiin näkökohtiin. ”Ensin kannattaa tietysti  pohtia, tarvitseeko remontoida.” Jos remonttiin ryhtyy, Antti suosittelee ympäristömerkittyjä tuotteita: ”Joutsenmerkki takaa, että tuote on ympäristön kannalta parhaiden joukossa.” Joutsenmerkittynä löytyy muun muassa keittiökalusteita, liimaa, rakennuslevyjä ja lämpöpumppuja. Myös esimerkiksi FSC-sertifioituja puutuotteita ja A-luokan kodinkoneita voi suositella. ”Sinänsä remontointi on tietysti pikkuasia, kun rakennusten elinkaaren isot valinnat tehdään rakentamisen ja peruskorjauksen yhteydessä.”

Ilmasto kiittää ekoremontoijaa

Rakennusten lämmitys tuottaa lähes kolmanneksen Suomen kasvihuonekaasupäästöistä. Kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC on arvioinut, että päästöjen karsiminen olisi kustannustehokkainta nimenomaan rakennussektorilla. Uusia rakennuksia on Suomen rakennuskannasta vain yhdestä kahteen prosenttia, kun taas lähes neljään prosenttiin vanhoista rakennuksista tehdään vuosittain peruskorjaus. Eniten ilmastohyötyjä saataisiinkin irti siitä, jos olemassa olevan rakennuskannan ekotehokkuutta parannettaisiin remonttien yhteydessä. Esimerkiksi VTT:n laskelmien mukaan vanhojen rakennusten energiatehokkuutta voidaan monin paikoin tehostaa puolella ja ylikin.

Tällä hetkellä pientalojen energiakorjauksia tuetaan pääasiassa kotitalousvähennyksellä, jonka enimmäismäärä on nostettu 3000 euroon: esimerkiksi lämmitysjärjestelmän vaihdosta koituneet työkustannukset voi vähentää tuloverotuksessa. Pienituloiset voivat taas saada tarveharkintaista energia-avustusta, jota voi nyt käyttää paitsi uusiutuvien energialähteiden käyttöönottoon myös erilaisiin energiatehokkuutta lisääviin toimenpiteisiin. Energia-avustusta ei voi käyttää työvoiman palkkaamiseen vaan esimerkiksi lisäeristeiden hankkimiseen. Avustuksen suuruus on neljännes hyväksytyistä kustannuksista.

Myös kerros- ja rivitaloasunnoille myönnetään energia-avustuksia. Avustuksia voi saada esimerkiksi rakennuksen eristeiden lisäämiseen, ikkunoiden ja parvekeovien parantamiseen sekä ilmanvaihto- ja lämmitysjärjestelmien ekotehostamiseen. Avustusten saamisen ehtona on kuitenkin yleensä energiakatselmuksen teko. Itse energiaketselmuksenkin teettämiseen voi tosin saada avustusta.

Varsinkin vanhemmilla polvilla maaseutuelämän idealisointi tuntuu olevan yleistä. Vain maalla voi syntyä sellainen syvä luontosuhde, joka mahdollistaa oikean tiedon ympäristön tilasta ja ymmärryksen sopivista toimista sen suojelemiseksi. Itse en pitäisi maalla asumista hyvän luontosuhteen ehtona. Vaikka maaseudulla pöpelikköä riittääkin enemmän kuin kaupungissa, siellä on myös pitkät perinteet luonnon valjastamisesta ihmisen tarpeiden tyydyttäjäksi.

2000-luvun maaseudulla ei myöskään asuta missään piilopirteissä ja ajeta hevosvankkuireilla. Suomen maakuntien päästöseurannassa on itse asiassa havaittu, että harvaan asutun Lapin asukkaat aiheuttavat eniten kasvihuonekaasupäästöjä henkeä kohden, kun taas tiiviimmin asuvat uusmaalaiset aiheuttavat niitä vähiten. Päästöseuranta kattaa kuluttajien sähkönkulutuksen, lämmityksen ja tieliikenteen, ja merkittävin ero eri maakuntien päästöjen välillä aiheutuu tieliikenteestä. Eräässä norjalaistutkimuksessa todettiin taas, että urbaanit rakenteet pienentävät ekologista jalanjälkeä monilla tavoin: tiivis asuminen vähentää liikkumisen ja energian tarvetta mutta leikkaa samalla myös muuta asumiseen liittyvää kulutusta.

Jos palataan luontosuhteeseen, niin näkisin, että myös kaupungissa asuminen voi auttaa ymmärtämään tiettyjen ympäristöongelmien perimmäisiä syitä: kulutuksen virrat, autojen ja tavaroiden määrät ja jätekasat hahmottuvat kaupungeissa kaikessa karuudessaan. Voisiko olla jopa niinkin, että tällainen ”kaupunkisuhde” auttaisi arvostamaan vaarassa olevaa ympäristöä ja tukisi myös ymmärrystä ongelmien mahdollisista ratkaisukeinoista?

Ympäristöjärjestö Dodo on todennut, että ympäristöongelmat ratkaistaan kaupungeissa, ja jokavuotiset Megapolis-tapahtumat ovat urbaanin ympäristöajattelun ylistys. Dodon idean taustalla on huomio siitä, että suuri osa maapallon väestöstä asuu kaupungeissa, ja siksi myös ympäristöajattelun on rantauduttava sinne. Suomalaisten tärkeimmistä kulutusvirroista ainakin liikenteen mutta myös asumisen ekotehostamisen suurimmat potentiaalit ovat todennäköisesti kasvukeskuksissa. Ruokaan liittyvät ympäristö- ja eettiset ongelmat pitäisi taas ratkaista pääosin maaseudulla toteutettavin toimin.

Arvostan kovasti monia ystäviäni, jotka ovat muuttaneet maalle rauhan ja omaehtoisemman elämän perään. Itse tekeminen vaatii kuitenkin aikaa: jos haluaisin pyörittää suhteellisen omavaraista tilaa, en voisi edistää väitöskirjaani ja osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan tämän hetken tahdilla. Kaupungeissa on ympäristön kannalta nimittäin myös toinen tärkeä ulottuvuus: varsinkin pääkaupungeissa tehdään koko maata koskevia päätöksiä, laaditaan analyyseja ja järjestetään keskustelutilaisuuksia. Jos tähän pyöritykseen haluaa osallistua, on Suomessa hyvä asua Helsingissä. Joudun siis jatkossakin tyytymään Alepasta ja Asokasta ostettuun ruokaan. Enkä mene mustikkaan – välttämättä edes mummona.

Samalla tapahtuma on ollut hyvä tilaisuus seurata, miten hankalaa niinkin arkinen asia kuin kannettavan tietokoneen korjaaminen voi olla. Alku meni vielä lupaavasti. Yliopistolla on fantastinen kannettavien tukipiste, josta sain diagnoosin jumiutuneen koneeni ongelmasta. Puolitoistavuotiaan kannettavani kiintolevy oli hajonnut. Tukipiste neuvoi ottamaan yhteyttä myyjään tai valmistajaan, sillä kahden vuoden sisällä ilmenevien ongelmien pitäisi vielä kuulua valmistajan virhevastuuseen. Pienen nettihaun jälkeen selvisi, että kuluttajariitalautakunta on tosiaan ollut samoilla linjoilla.

Kun soitin kannettavani valmistajalle Fujitsu Siemensille, sieltä kerrottiin, että koneessa on vain yhden vuoden takuu, eikä siitä jousteta. Kun yritin tuoda esiin kuluttajasuojalain mukaista virhevastuuta, asiakaspalvelusta todettiin vain, että koneeni Esprimo on “yrityskannettava”, samoin kuin esimerkiksi LifeBook.

Esprimoja ja LifeBookeja on kuitenkin myyty ihan tavallisista kaupoista tavallisille ihmisille, kuten minulle. Ei kai kuluttajansuojalakia voi kiertää määrittelemällä tuote muuksi, kuin mitä se on? Minusta hommassa oli sumutuksen makua. Kuluttajavirastolla uhkailuni ei kuitenkaan saanut asiakaspalvelua hievahtamaan linjasta, joka oli kuulemma tullut yhtiön ylemmältä johdolta.

Jos olisin ollut riittävän periaatteellinen, olisin jatkanut vänkäämistä ja vienyt koneen valtuutetulle korjaajalle kaupungin laidalle. Toisaalta: uudet kovalevyt maksavat vain viitisenkymppiä, eikä niiden asentaminen ole välttämättä vaikeaa. Piskuinen ongelma kovalevyn kelkan kanssa sotki kuitenkin suunnitelmat, ja jouduin lopulta kääntymään tietokonehuollon puoleen.

Tietokonehuoltoakin piti tosin etsiä kissojen ja koirien kanssa. Neljän kilometrin pyörämatkalla Helsingin kantakaupungissa tuli vastaan kolme mustekasettien täyttöön erikoistunutta firmaa ja kaksi kännykkähuoltoa mutta vai yksi tietokoneisiin erikoistunut taho. Ja se oli kiinni.

Kun miettii omia kokemuksia, ei ihmetytä yhtään, että tietokoneita vaihdetaan teollisuusmaissa nykyään muutaman vuoden välein. Valmistajat harhauttavat kuluttajaa lyhyillä takuuajoilla, ja korjaaminen on luvattoman hankalaa. Ja kun työ ja elämä ovat bittimaailmassa, tietokoneen puuttuminen tuntuu vähän samalta, kuin jos käsi tai jalka olisi paketissa. Lääkärillä ihmiset ovat nykyään kuitenkin entistä tietoisempia omista ongelmistaan ja osaavat vaatia hyvää kohtelua. Tietotekniikan suhteen me olemme yhä kuluttaja-alamaisia, ja se näkyy valitettavasti vuosittain 20 – 50 miljoonan tonnin elektroniikkajätevuorena.

Helsinkiläinen Eekku arvioi, että pieniä muutoksia esimerkiksi kaupan valikoimiin on mahdollista saada helpostikin, ainakin sellaisissa kauppaketjuissa, joissa kauppias saa itse päättä. “Sain aikoinaan pyytämällä lähikauppani irtoleipiin paperipussit, joissa ei ole muovista ikkunaa”, Eekku kertoo. Helsinkiläinen Paula taas on vähemmän toiveikas asiakkaan vaikutusmahdollisuuksien suhteen: “Tämä on keskusliikkeiden luvattu maa”.

Sankarikauppiaan asiakkaana

Vantaalaisen Anna-Stiinan mielestä ympäristöasioiden huomioiminen riiippuu paljon kauppiaasta. “Lähikaupastani, pienestä ketjuliikkeen osasesta, löytyy erittäin kattava erikoistuotevalikoima Tartexista Ecoveriin”, hän kehuu. “Lisäksi kauppias suhtautuu sympaattisesti dyykkareihin.” Anna-Stiinan toisessa lähikaupassa taas myydään paljon viimeistä myyntipäivää lähestyviä ruokia alennetuin hinnoin. “Parempi myydä ne alennuksella kuin heittää roskiin.”

Henkilökunnasta ekoviisaita

Helsinkiläinen Antti luottaa markkinamekanismiin: “Olen valinnut lähikauppojeni joukosta sen, joka erottuu selkeästi tarjoamalla normaalia enemmän luomua Lisäksi ostan kaupasta ympäristömerkittyjä tuotteita, luomua ja reilua kauppaa.” Antti painottaa, että parempien valikoimien ohella kauppojen olisi syytä panostaa muun muassa energiatehokkuuteen, jätteiden lajitteluun, fiksuun logistiikkaan sekä pakkaamiseen. “Mutta ennen kaikkea kauppojen kannattaisi kertoa näistä toimistaan”, Antti toteaa.”Tiedottamisen ja toimintatapojen parantamisessa henkilökunnan koulutus on avaintekijä.”

Vähittäiskauppa vihertää

EU on tänä keväänä kutsunut kokoon uuden vähittäiskaupan foorumin, jonka tarkoituksena on sitouttaa yksittäiset päivittäistavaraketjut ympäristötoimintaan, jakaa vinkkejä parhaista käytännöistä sekä tiedottaa alalla tapahtuvasta edistyksestä. Ympäristöjärjestöt ovat pitäneet aloitetta hyvänä, mutta vapaaehtoisuuteen perustuvan toiminnan tehokkuus on kyseenalaistettu. “Päivittäistavarakaupalla on todella suuri vaikutus siihen, mitä Euroopassa tuotetaan ja kulutetaan”, EEB:n Doreen Fedrigo alleviivaa. “Vapaaehtoiset sopimukset eivät ole osoittautuneet tehokkaiksi keinoksi EU-tasolla.”

Suomen suuret päivittäistavaraketjut SOK, Kesko ja Tradeka sitoutuivat jo viime vuonna elinkeinoelämän kotimaiseen energiatehokkuussopimukseen. Motiva arvioi, että nämä päivittäistavaraketjut ovat tehneet pitkäjänteistä työtä energiatehokkuuden parantamiseksi. Toimien seurauksena lämpöä säästettiin vuosina 1995 – 2006 jopa 60 prosenttia suhteessa lähtötilanteeseen. Myös sähkön suhteellinen säästö oli 40 prosenttia. Suurin säästö energiassa on saatu lämmön talteenotolla. Sähkön käyttöä on puolestaan pihistetty pakaste- ja kylmähyllyjen yöverhoilla sekä valaisimien valinnalla ja ohjauksella.

Energia-asiat ovat osa pohjoismaisen Joutsenmerkin kriteereitä, jotka on kehitetty myös kaupoille. Joutsenmerkin voi saada, jos kaupassa on muun muassa laaja valikoima ympäristömerkittyjä ja luomutuotteita, ekotehokas jäähdytys, ympäristöä säästävät tavarakuljetukset ja dokumentoitu ympäristöjohtamisjärjestelmä. Ehtona on myös, että kauppojen etenkin elintarvikkeista ja pakkauksista koostuvia jätevirtoja vähennetään. Tähän mennessä Suomessa on annettu Joutsenmerkki vasta yhdeksälle kaupalle, jotka ovat kaikki Tradekaan kuuluvia Valintataloja. K-ympäristökaupat-merkki on puolestaan annettu noin 500 kaupalle. Merkkiin kuuluu pääpiirteissään samoja elementtejä kuin Joutsenmerkkiin, mutta kyse on Keskon omasta järjestelmästä.

Annukka Berg

Artikkeli on julkaistu aiemmin Luonnonsuojelijassa (3/2009)

]]> http://www.kulutus.fi/artikkelit/hyvat-kaupat/feed/ 0