Kuvituskuva

Vaihtoehto sadan tavaran haasteelle?

Eilen vietettiin taas Älä osta mitään -päivää. Päivän ideana on miettiä omaa kulutusta, erityisesti ylenmääräistä sellaista. Itseisarvo ei ole se, että kaikki lopettaisivat ostamisen yhdeksi päiväksi.

Päivän ajatus on loistava, mutta samalla kansantalouden ja luonnonvarojen riittämättömyyden kanssa painiskelevat ihmiset ovat usein radikaalisti eri mieltä siitä, onko yksittäisen ihmisen kulutusvalinnoilla merkitystä kokonaiskulutuksen suitsimisessa. Kyse on siis siitä pitäisikö esimerkiksi jollakin poliittisella päätöksenteolla pyrkiä vaikuttamaan kulutukseen tietyillä tavoin.

Minusta molemmat keinot ovat oikein oivia. Ymmärrän, että kaikilla ei ole syystä tai toisesta halua tai mahdollisuuksia pyrkiä kuluttamaan kestävämmin tai vähemmän, joten ohjauskeinoja tarvittaisiin. Toisaalta, monet kestäviä kulutusvalintoja tekevät ovat oikein onnellisia tekemistään valinnoista, ja kokevat lisäksi tekevänsä tärkeää työtä. Ainakin minä koen ja olen oikein onnellinen, vaikka tajuan, että maailman materiaalivirroista katsottuna olen valintoineni lähinnä kärpäsenkakka universumissa.

Toinen hauska kampanja oman kulutuksen kyseenalaistamiseksi on niin kutsuttu Sadan tavaran haaste, josta tässäkin blogissa on kirjoitettu vähän kriittiseenkin sävyyn. Haluan nyt jatkaa ajatusta pidemmälle ja laajemmalle. Keskustelimme eräänä päivänä töissä degrowthista, luonnonvaroista, yksilön kulutuksesta ja vaikka mistä muista aihealueeseen sopivista kysymyksistä.

Sadan tavaran haasteen ideana on siis pyrkiä minimalistiseen elämäntapaan. Kuten kriittiset äänet ovatkin huomanneet, haasteen puutteena on se, että se jättää ulkopuolelleen kysymykset pois joutavien tavaroiden kohtalosta sekä uuden hankkimisesta. Tähän työkaverini tarjosi hauskan idean: Mitä jos kaikki joutuisivatkin elämään koko elämänsä kaiken sen roinan kanssa, jonka tulevat hankkineeksi?

Olisi siis jonkinlainen laki tai vastaava siitä, että mistään ei saa luopua, ellei sille keksi järkevää jatkosijoituspaikkaa tai vastaavaa. Tässä kohtaa voidaan järkevästi unohtaa esimerkiksi biojätteet, joista huolehtimiseen pitää olla hyvät yhteiset järjestelmät. Ajatuksen taustalla on tietenkin se, että jos asiaa oikein ryhtyy miettimään, törmää välttämättä kysymyksiin, kuten montako ruokapöytää hyvään elämään lopulta oikein tarvitaan? Esimerkiksi juuri kotien uudistamisvimma meillä täällä hyvinvointivaltioissa on käsittämätön. Minulta on pariinkin otteeseen muuttaessani kysytty kysymyksiä, kuten ”Mistä aiot ostaa uuteen kotiisi kalusteet?” Johon minä päätäni raapien olen mutissut jotain sellaista kuten ”No mulla on kyllä ihan hyvä kirjahylly ja oikeestaan kaikki muutkin…” Kysyjien mielestä elämässäni oli kuitenkin selkeä paikka uusille kalusteille. Jos tunnistat itsesi kysymyksestä, tervetuloa edelleen kyläilemään niiden vanhojen rojujen joukkoon!

Tietenkään kaikkia ihmisiä ei voi pakottaa pitämään kaikkia tavaroitaan, vaikkapa sen 75 vuotta. Tämä ideointi ihan siis ajatusleikkinä. Kuinka paljon olet hävittänyt tavaraa, joka olisi aivan käyttökelpoista tai vähintään helposti korjattavissa, jonka lopullisesta kohtalosta et tiedä mitään? Miksiköhän vaikka joskus merkittävästikin pienempien tavaravirtojen ja tietenkin vaikkapa bruttokansantuotteella mitattuna köyhempien maiden ihmiset pärjäävät paljon vähemmällä? Mitä jos seuraavan kerran ruokapöydän vaihtoa miettiessä tuumaisikin hetken vaikka vanhan tuunausmahdollisuuksia? Mitä jos sen huonekalukaupan myyjä tyrkyttämisen sijaan kyselisikin aktiivisesti vanhan tilaa ja kohtaloa? Mitä jos et saisikaan kasvottomasti tunkea vanhoja vaatteitasi muovikassissa kierrätyslaatikkoon vaan sinun pitäisi jotenkin ja jollekulle perustella, miksi niistä pitää päästä eroon ja sinun pitäisi itse hoitaa ”loppusijoitus”?

Jollakin tällaisella yhteisellä toimintamallilla meillä olisi paitsi systeemitason ratkaisu, myös vaikutus yksilön toimintaan. Väitän, ettei kenenkään niin kutsuttuihin rikkaisiin kuuluvan hyvinvointi siitä todellakaan kärsisi. Köyhimmät eivät ainakaan, koska he ovat nyt jo pakotettuja toimimaan näin. Ehkäpä hyvinvointi jopa jakautuisi tasaisemmin? Meidän maailman muutaman prosentin rikkaimman ei kuitenkaan koskaan tarvitse vakavissaan kysyä itseltänne ostopäätöstemme syitä ja seurauksia.

Kiitos tämän kirjoituksen enemmän tai vähemmän villeistä ideoista kuuluu pääasiassa työtoverilleni Tiinalle.

Samanmoisen aiheen ympäriltä kirjoitti täällä Kulutus.fi:ssä viime viikolla myös Outi Lundahl aiheella ” Stressaavat tavarat”

Tagit: , , , ,

3 kommenttia

  1. Hyvä artikkeli ja asiassa kehitettävää ja käyttöönotettavaa! Mielelläni minäkin asioisin huonekaluliikkeessä vaikka ”ammattituunarin” kanssa, joka uudistaisi vanhat huonekalut neljänneksellä uusien hinnasta! Paljon on kotona vanhaa sekä ”jostain sinne päätynyttä”, vastuullisuus tavarasta sen loppuunkulumiseen asti on käynyt mielessä vaatevarastoa katsellessa… Muoti on tietty tällaisen vihollinen! :)

  2. Kiitos tästä ihanasta, hauskasti ja asiallisesti toteutetusta ajatusleikistä! Tällaisen ’kaikkea-muuta-kuin-muodikkaan’ ekolobbaajan sielussa hyrisi mukavasti monta tunnistettavaa kohtaa mainitsemissasi asioissa; kun tietoisesti jätän hankkimatta uutta, silläkin ’uhalla’, että ensin on tyhjää/kolo jonkun kiertoon lähettämäni tilalla. Tästä ja aihetta sivuavista asioista virittelen keskustelua facebookissa Ekolobbaus-sivullani. Ystävällisesti, ekoteija :)

Kommentoi

Site by Alpiini

Luontoliitto.fi
ÄOM-logo
mainoskupla.fi