Kuvituskuva

Akateeminen nomadi esittää Kunnon Kuluttajaa

Viime aikoina pelkkä kuluttamiseen liittyvien asioiden ajattelukin on aiheuttanut minussa äkillisiä ahdistusoireita. Se, että niin monet tarpeelliset asiat (kuten vaikka näillä keleillä kiihkeästi tarvitsemani aurinkovoide) maksavat, on kamalaa. Pakko käyttää rahaa melkein päivittäin saa minut piiloutumaan kotiin peiton alle. Luottokortti taas… leikkaisin koko läpyskän rituaalisesti kahtia, ellei mm. ruoanhankintani olisi ajoittain täysin riippuvainen luottotilistä. Osta nyt – itke rahattomuuttasi huomenna. Että se siitä naistenlehtien ja hömppäsarjojen suosittelemasta shoppailuterapiasta.

Elelen tällä hetkellä luoton varassa, sillä olen saamassa kuuden kuukauden tuloni mukavasti takautuvasti ehkä jo ennen ensi kuuta. Typerän ylpeänä ja varsin aikaansaamattomana yksilönä en ole hankkiutunut edes sosiaalitoimen asiakkaaksi rahavirtoja odotellessani. No, takaisinhan ne kuitenkin pitäisi maksaa. Kunnon kuluttajahan makselee toki mieluummin markkinahintaista korkoa pankille, kuin siirtelee tuottamattomasti edestakaisin yhteiskunnan varoja. Olen havainnut olevani jopa siinä määrin Kunnon Kuluttaja, että minua hävettää sanoa ruokakaupan kassalla nuo maagiset sanat: ”Maksan luoton puolelta.” Oletan leimautuvani automaattisesti yli varojeni eläväksi b-luokan kansalaiseksi. Erityisen noloa tämä on ollut niinä harvoina kertoina, kun olen lausunut tuon maagisen lauseen ostaessani olutta baarissa. Julistan siis luottoa käyttämällä olevani paha ihminen, joka holtittomasti tuhlaa päihdyttäviin aineisiin, vaikka ei ole edes itse niitä ansainnut. Apua, kumma kun kuuma kivi ei samantien putoa päähäni kesäisellä kaljaterassilla!

Kuluttamatta jättäminen tietenkin olisi oiva vaihtoehto näihin omatunto-ongelmiin. Joka päivä on pakko syödä, mutta ruokansa voi ekohippi dyykata roskiksesta. Vaikka tämä hienostoprinsessahippi häpeääkin roskisten tonkimista, eikä normaalioloissakaan erota syömäkelpoista ruokaa vanhentuneesta. Vaatteisiin on pakko näillä leveysasteilla pukeutua, mutta ei niitä tarvitse uusia ostaa, vaikka edelliset ovatkin 12 kilon laihtumisen jälkeen käyneet hiukan epäsopiviksi. Mitään ei tarvitse ostaa, kaiken voi tehdä itse. Mitäpä siitä, että silmälasien päälle maalarinteipillä liimatut pikkuveljen vanhojen aurinkolasien linssit vähän noloilta näyttävätkin. Laskuista olen jo ison osan jättänyt maksamatta. Sekin sitten nolostuttaa, kun perintätoimisto lähettää karhukirjeitä, joihin vastaan soittamalla ja selittelemällä: ”Ihan oikeasti, mulla on kohta varaa maksaa ne erääntyneetkin…”

Mikä ihme tämän irrationaalisen häpeän sitten aiheuttaa? Tuskinpa kassatyöntekijöillä on aikaa ja mielenkiintoa tuomita mielessään joka ikistä luotolla maksavaa. Toisia asiakkaita ei voi vähempää kiinnostaa mistä rahani tulevat, kunhan etenen nopeasti pois tukkimasta kassajonoa. Realistisesti ajatellen kenenkään ei voi myös olettaa omistavan koko elämäänsä sille, että keksii kaiken maailman hankinnoille ilmaisia vaihtoehtoja. Vai mitä sanotte omaehtoisesta siitepölysiedätyshoidosta puistossa allergialääkkeiden sijaan? Kyse täytyy olla siitä, että sisäinen Kunnon Kuluttajani on joko A) kotoisin jostain 1950-luvulta, tai B) kettutyttöanarkistihippihörhömaailmanpelastaja.

Nykyisinä pätkätöiden ja freelancer-keikkojen luvattuina aikoina ei ole mitenkään tavatonta olla välillä lyhyitä aikoja tuloja vailla. Vaikka maailmankuvamme kuluttajaideaali onkin jonkinlainen ikireipas, kaikkea hintavertaileva asunto- ja eläkesäästäjä, ei sellaiseen ole mikään pakko pyrkiä. Voi ihan reilusti olla pätkätuloinen, kädestä suuhun elävä luuseri. Samanlaisia ne muutkin sukupolveni edustajat ovat. Ja maailmanparantaminen sitten? Yltiöpäisen idealismin edellyttämään täysin omavaraiseen elämäntapaan voisin toki pyrkiä. Satun olen vain olemaan tällainen kaupunkilaisjärjettömyydellä varustettu epäkäytännöllinen akateemikko, jolla ei edes roskiksen kansi kädessä pysy, kirveestä puhumattakaan.

Olen jo aikaa sitten tullut siihen tulokseen, että työnjako on joskus muinoin keksitty siksi, että jotkut meistä ovat parempia vaikkapa kirjoittamaan ja luomaan teorioita kuin metsästäjäkeräilemään ruokansa ja viljelemään itse vaatteensa. Täytyy siis vain todeta, etten jaksa pyrkiä olemaan Kunnon Kansalainen sen paremmin Kulutushelvetissä kuin Ekotopiassakaan. Sen sijaan voin tarjota pari hyvää ideaa vaikka sarjakuvaa varten, jos sellaiselle tällaisella nykyajan kaupunkinomadilla käyttöä olisi…

Elena Koivu

Tagit: , ,

Kommentoi

Site by Alpiini

Luontoliitto.fi
ÄOM-logo
mainoskupla.fi