Kuvituskuva

92 litraa elämää: Hammastikkuja, parsittuja sukkia ja polkupyörä

Kun elämä pitää pakata yhteen matkalaukkuun puoleksi vuodeksi silmällä pitäen myös vaihtuvia vuodenaikoja, oppii aika tehokkaasti, mitä elämässään todella tarvitsee.

On todella kummallista miettiä elämää puoli vuotta eteenpäin, varsinkin jos menee paikkaan, jossa vuodenajat vaihtuvat. Riittääkö kevyt takki urheiluun koko ajan vai pitääkö ottaa kunnon villakamppeet? Moniako housuja tai mekkoja oikeasti käytän, tuleeko kauluspaitatilanteita? Onko jotain välttämätöntä, mitä ei kohdemaasta saa? (Itse huomasin, että Sveitsissä ei ole kunnollisia hammastikkuja.)

No, tein kaiken tietenkin aivan väärin ja nyt olen ottanut opikseni. Pakkasin turhaa tavaraa ja toisaalta jätin Suomeen tavaroita, joita oikeasti olisin tarvinnut. Nyt tiedän, mitä seuraavalla kerralla pakata mukaan, mutta myös yleisemmin, mitä elämässä oikeasti tarvitsee – kun sitä kerran joutuu kantamaan omin käsin maasta toiseen, jää kummasti turhuudet pois.

Jonkinlainen sänky, keittiö tarvikkeineen ja kylpyhuone lienevät asioita, joita matkalaukkuun ei pakkailla, mutta jotka ovat huippukäytönnöllisiä elämässä. Paitsi keskimmäinen, jos ei koskaan syö kotona. Onneksi kaikki nämä yleensä on paikanpäällä, keittiön varustusta ehkä lukuunottamatta. Oman asuntoni vakituinen asukas oli jopa ystävällisesti jättänyt kaikki keittiövermeet minun käyttööni. Itse tein saman omalle alivuokralaiselleni. Miksi ihmeessä ostaa pannuja ja kattiloita vain puolta vuotta varten? No, toki, jos olisi jokin järkevä kierrätysmahdollisuus – mitä täällä Sveitsissä kuitenkin tuntuu olevan kovin huonosti.

Tämän lisäksi minun elämääni näyttäisi kuuluvan lähinnä jonkinlainen kasa vaatteita, kenkiä ja ehkä erikseen mainittakoon urheiluvaatteet, patikkakengät ja lenkkarit, jotka vievät tuhottomasti tilaa. Luettavaa pitää olla – se vähän kuuluu myös ammattiin. Onneksi on kirjastot yleisesti ja yliopistoilla. Joitakin kirjoja on kuitenkin huonosti saatavilla tai niitä tarvitsee niin paljon ja jatkuvasti, ettei kirjasto valitettavasti aina toimi. Jonkin verran kirjoja siis on kulkenut mm. postitse ja kavereiden mukana maiden välillä. Erityismaininnan saakoon myös villasukat, joita ilman ei tunnu voivan matkustaa minnekään (suostun käyttämään vain isoäidin tekemiä), sekä jonkinsortin viltti, johon voi kääriytyä kirjan parissa.

No mitä sitten en tarvitse. Asunnossa, jossa täällä asun on kaksi televisiota. Olen käyttänyt niitä yhteensä kaksi kertaa – toisen kun vierailulla ollut kaverini oli flunssassa ja katsoimme CSI:tä ranskaksi dubattuna, ja toisen kun ajattelin treenata ranskaa katsomalla jotakin televisiosta – ei toiminut, kärsivällisyyteni kesti noin tunnin. Ranskan opiskelun päätin siirtää muille areenoille, koska jatkuvat jugurtti- ja lääkemainokset alkoivat tympiä. Tiedän jo, mitä jugurtti ja päänsärky ovat ranskaksi, ei sitä ihan miljoonaa kertaa tarvitse kuulla. Asunnossa on myös oma pyykkikone, vaikka talossa on pyykkitupa. Suomessa pärjään ihan hyvin pyykkituvan voimin. Täällä on myös paljon viherkasveja, joka on tosi mukavaa, mutta luulisin, että jonkin aikaa pärjäisi ilman niitäkin.

Hyvä elämä kodin varustuksen tai muun käyttötavaran näkökulmasta ei siis kovin kummoista tunnu vaativan. Ehkä juuri siksi en edes muista milloin olen ostanut itselleni mitään uutta omaan kotiini. Paitsi kirjahyllyn joka pullistelee mitä omituisempia opuksia aiheesta kuin aiheesta. Aika helppoa, eikö? Maailma on niin täynnä roinaa, että nykyinenkin sisustukseni on pitkälti tuunattu maalilla ja muilla pienillä jutuilla vanhoista käytetyistä huonekaluista ja tavaroista ja ihan kaunista siellä minusta on. Muut voivat toki olla eri mieltä, mutta se onkin minun kotini. Palaan mielelläni pieneen vaatimattomaan asuntoon, jossa en kaipaa mitään muuta.

Mutta on yksi asia, jota ilman minä en voi elää. Se on polkupyöräily ja sitä myöten polkupyörä. Toukokuun puolivälissä osallistuin Lausannen yliopiston ranskan laitoksen opintomatkalle Engadinen kansallispuistoon, jossa ohjelmassa oli patikointia ja pyöräilyä maailman upeimmissa maisemissa. Siitä hetkestä kun nousin pyörän satulaan, tiesin, mitä elämästäni oli viimeiset viisi kuukautta puuttunut. Aamut olivat olleet harmaita metroissa ja busseissa istuessa. Jokapäiväinen energiapläjäys, jonka työmatkapyöräily antaa, oli jäänyt Suomeen. Matkalta palattuamme olin jo seuraavana aamuna uuden upean maastopyörän omistaja ja ennen kaikkea huomattavasti virkeämpi työpaikalle saapuja.

Kun muutan taas tammikuussa pois Suomesta, on fillari ensimmäinen asia, jonka pakkaan mukaan. Matkatavaroiden litramäärä vähintään tuplaantuu, mutta elämänlaatu nousee ainakin saman verran. Muuten sitä aika pienellä tuntuu pärjäävän – 92 litran matkalaukku on ihan tarpeeksi.

Tagit: ,

Kommentoi

Site by Alpiini

Luontoliitto.fi
ÄOM-logo
mainoskupla.fi